http://ailansukukronikat.blogspot.fi/2013/01/paijat-hameeseen.html
Lukkarin, joka myös luettiin sivistystä saaneisiin, joskus jopa säätyläisiinkin, tehtävä oli vielä 1700- luvun lopulla varsin monipuolinen. Tehtävä oli hyvin haluttu ja kilpailu lukkarin virasta saattoi olla ankaraakin. Valinnan teki rahvas, eli lukkarin tuli nauttia talonpoikien luottamusta. Kelpoisuutena lukkarin toimeen pidettiin hyvää mainetta, ruotsinkielen luku- ja kirjoitustaitoa, kristinopin tuntemista sekä todistetusti sujuvaa laulutaitoa; joskus myös selkeästä ja kauniista käsialasta oli etua. Lukeahan tuolloin osasi vain vajaa puolet väestöstä, kirjoitustaitoiset olivat vielä harvalukuisempia. Lukkarin virka siirtyi usein isältä pojalle, joskus useiden sukupolvien ajan. Valitettavan usein lukkarit olivat myös persoja viinalle.
Ensisijaisesti lukkari toimi tietysti veisuun johtajana ja seurakunnan laulunopettajana, mutta myös kansan ja erityisesti lasten lukutaidon edistäjänä, papin apulaisena ja kellonsoittajana. Tehtävään liitettiin myös usein rokottajan ja välskärin (lääkärin), jopa kirurgin tehtäviä, puhumattakaan postinkantajana ja seurakuntalaisten asiamiehenä toimimista. Piispan kiertokirjeiden kuljettaminen oli myös lukkarin tehtävänä, samoin usein myös kiertävien pappien ja muidenkin kirkollisten vieraiden majoittaminen ja ruokkiminen. Siihen myös lukkarin emäntä joutui osallistumaan. Vasta 1800 -luvulla kun suomalainen yhteiskunta muutoinkin alkoi järjestyä, myös lukkarit alkoivat olla entistä enemmän kirkkomuusikkoja: laulajia, kuoronjohtajia ja urkujen soittajia jumalanpalveluksissa ja muissa kirkollisissa tilaisuuksissa. Kansakoululaitoksen leviämisen myötä 1860 -luvulta alkaen opetustehtävät siirtyivät lukkarilta opettajille.
Jussila, O. 1977. Pusulan historia.
http://www.kirkonpalvelijat.fi/?page=artikkelit&sub=kokonaisuus
Jurva, A. 1942. Kosken pitäjän vaiheita.
