Mulla voisi olla yksi suuronnettomussprojekti-vinkki.
Lauttaonnettomuus
Toukokuun 6. v.1811 Isossakyrössä.
Tässä Matti Lehtiön Facebookkiin Etelä-Pohjanmaan suvut sivuille, tapahtumasta kirjoittama teksti:
Ote kirjasta Siltoja eiliseen: Lauttaonnettomuus
Toukokuun 6. v.1811 putosi Palhojaisissa Ala-Rengon 3-vuotias Liisa-tyttönen kotinsa vieressä virranneeseen kevätvesistä paisuneeseen luomaan (nykyään Hannu Korvolan tontin reunalla). Pelastamaan häntä riensi naapuritalon Yli-Rengon Simuna-isäntä. Kylmä ja voimakas virta tempaisi kuitenkin Simunankin mukaan seurauksella, että molemmat hukkuivat.
Liisan ja Simunan hautajaiset pidettiin sunnuntaina 12 toukokuuta. Jo varhain aamulla oli surutaloihin kokoontunut saattoväkeä, jotka ”poisveisuun” jälkeen klo 8 aamulla kantoivat pienen Liisan arkun suureen lauttaan. Liikenne Kyrönjoen yli hoidettiin lautalla, koska siltoja vielä ei ollut. Ruumiin lisäksi lautalle siirtyi 17 henkilöä. Koska veden virtaus oli vielä kevätvesien jäljiltä voimakasta, arvelutti joitakin henkilöitä joen ylitys. Kerrotaankin yhden miehen hypänneen lautalta takaisin maalle juuri ennen sen irtoamista rannasta sanoen:”Maa lujinta lienee”. Kun kuitenkin yksi lautallinen oli jo matkannut joen yli, uskaltautui saattojoukko kuitenkin lähteä ylittämään jokea. Olihan matkassa: ”Yx toistkymment väkevät poikamiest”, kuten runoilija Matti Minni runossaan myöhemmin totesi.
Voimakas kevätvirta oli kuitenkin oikukas kaataen saattoväen lautan sillä seurauksella, että kahta lukuun ottamatta kaikki lautalla matkustaneet hukkuivat. Rannalla seisonut saattoväki ei voinut kuin seurata kauhulla murhenäytelmää, joka tapahtui Hannu Korvolan ja Valte Korvolan nykyisten tonttien rajan kohdalla.
Nämä kaksi pelastautunutta olivat kylän nikkari ja hänen vaimonsa. Tarinan mukaan nikkarin ponnistellessa rantaa kohden kuljetti virta hänen käsiinsä yhden vedenvaraan joutuneen. Hyvän uimataidon omaavana pelasti nikkari hänetkin. Vasta rannalla huomasi nikkari pelastaneensa oman vaimonsa.
Perimätieto kertoo myös, miten Vähänkyrön kirkkoväärti samana sunnuntaina kirkkoon mennessään huomasi joessa kelluvan hatun. Tunnistaen sen Simuna Rengon kirkkohatuksi oli kirkkoväärtti todennut: ”Sehän on Renkoolan Simunan hattu, mitähän siellä on tapahtunut”? Kohta pian hatun jälkeen tuli kovassa myötävirrassa pieni lapsen ruumisarkku, jota kirkkoväärtti toisten kirkkoon menijöiden kanssa yritti saada kiinni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Arkku saatiin kiinni vasta Vähänkyrön Saarensivun kylän kohdalla, kuten suurin osa hukkuneistakin. Perimätieto sisältää myöhemmin lisättyä ainesta, sillä on epätodennäköistä, että ruumisarkussa makaavalla olisi ollut päässään hattu saati, että se olisi arkusta päässyt jokeen.
Hukkuneiden siunaus suoritettiin samanaikaisesti Isonkyrön kirkossa, jolloin laskettiin hautajaissaatossa olleen 150 hevosta ja ”käypäläiset” päälle. Perimätiedon mukaan hukkuneita olisi ollut 15, mutta vain 14 hukkuneen nimi löytyy Isonkyrön kuolleidenkirjasta. Jos perimätieto pitää paikkansa, oli puuttuva uhri vieraspaikkakuntalainen. V.1987 pystytettiin Rukoushuone Rauhan tontille muistokivi onnettomuuden uhreille:
Hukkunut 6.5.1811
Pikkutyttö Liisa Matintytär Ala-Renko
Talollinen Simuna Jaakonpoika Yli-Renko
Hukkunut 12.5.1811
Talollinen Iisakki Matinpoika Mattila eli Vähä-Minni
Talollisen poika Matti Juhonpoika Mattila eli Vähä-Minni
Talollisen poika Jaakko Jaakonpoika Yli-Minni
Munkin renki Juho Jaakonpoika
Ala-Rengon piika Kreetta Matintytär
Renki Matti Juhonpoika1
Talollisen poika Israel Jaakonpoika Yli-Saaripää
Talollisen poika Matti Jaakonpoika Yli-Komsi
Sotilaan poika Matti Matinpoika Qvick
Renki Juho Mikonpoika2
Talollisen poika Juho Juhonpoika Ala-Hissa
Talollisen poika Juho Abrahaminpoika Ala-Hurri
Talollinen Abraham Juhonpoika Ala-Hurri
Talollisen poika Iisakki Jaakonpoika Yli-Hurri
1Isä Juho, Seppäsen entinen lampuoti.
2Isä Mikko ”Bergenfielt”, Perälän sepän vävy.
Matti Minnin kirjoittama runo tapahtumasta (voidaan veisata virren: Kuin o Jeesu Criste / sa autuuden ja armon... sävelellä)
”Yks uusi ja surullinen virsi sen kamalan ja äkillisen kuoleman tapauksen ylitse, joka hukkumisen kautta vuonna 1811 sinä 12 päivänä toukokuus Isonkyrön seurakunnas tapahtui. Sen ikävän kaipauden alla kokohon pandu yhdeltä nuorukaiselta talonpojan pojalta Matti Matinpoika Minniläldä.”
Mun suuni surul aukene,
Murhen virttä vejsaa kaikett,
Waick pelkää, ei sen vuoks vaikene,
Laulamast lieckö tai laitett,
Ikäväst kaipaan ystävi,
Kauhistuin kuolo äkillist,
Katts ihmett, Kaik tietävän luojan.
Yks asia jong tahtoisin ilmoittaa,
Mutt herra suo tahtoo ja voimaa,
Ett voisin täin muistoksi kirjoittaa,
Enk turmeldu tundoni voimaa,
Emp tottell sen häpiäksi tuleman,
Kosk tiedän juur oikean olevan,
Toden totta kuin saatte kuulla nyt.
Meit kiruch päivä onnetoin,
Kuin kotka riensi lentein,
Lesk ja orvoi olen turvaton,
Sill turvan meilt vajosit veteen,
karvaast pääl katsoin,
Kuing hukkuilit,
Kuulin kuig hartaaasti rukoilit:
Autt Jeesu, O Jeesu jo hukum.
Kuin aamu varhainen vallitsi,
Eip uni meidän suonut sit levätt,
Auringo kuin kullast kukoisti,
Meit kuoleman kellot koht herättä,
Käsk valmiit oll eik viipyä,
Toimilta talons sitt siirty,
Ja tulla jesuksen duomiol ratki,
Siit kahden toista touko kuus,
ja kahdeksan aikana aamull!
Wiis toistkymment sielua
kaick yhdess luus,
Woi vieras kuolema kamall,
Kaick hukutti virtaan väkevään,
Näin ihmisten ikä petetään,
Äkilt temmataan Tuonelan oviin.
Kolmelt Waimo lapset jälkeen jäi,
Maistamaan murheen kalckia karvast,
Itku virttä öin päivin huutavan näin,
Heit lohduta viel Isä armas,
Heil avaja ilo kryni maas,
Sinne heitä kädestä taluta taas,
Suo suloisia yrttiä löytyä.
Griste! autuuden väkevä Ruhtinas,
Kuin kuolleist nousit its voimal,
Wie viimmeisnä päivvänä kunniaas,
Meit kirkasta kuolemas kunniall,
Ann autuasst toisemme kohdata,
Yhteen duomio päivänä johdata,
Waikk äkitsett erkanin yhdest.
Yksi toistkymment väkevät poikamiest,
Kuin kukkanen kauneudes kaatu,
Kosk jalot juur otit ihanat ijäst,
koht tuhaaksi turhaksi maatu,
Woi tulva virta ylpiäst ylimaast,
Kiung kiukusas paljon paisut taas,
Mont hukutat surkial surmall.
Woi kuoleman joki,
Woi hirmuinen sua,
Kaiket kauhistun pelkän,
Suus kiinni sulje jo verinen,
Jo porttis nyt salpaa telkeen,
Etkös ravittu ole jo lihasta,
Sun vatsas jo täyttyny verestä,
Wieläkö kurckus ain janoo verestä.
Min laskimme nyt lapsemme,
Jonk kaunist kasvatimme,
Mink vuotettl ylös nostimme,
Heit kirkkoon kiiruhdimma,
Woi kuka taitaa kuolemaa,
Paet jo karttaa kavalaa,
Kuka käsistä katuvan karkaa.
Yks piika oli vaimon puolia,
Kuriast nyt hukkua täytyi,
Ei välttää saa kuolema nuorta,
Kuolonna nyt vedestä löytyi,
Wähän pääll oliuskollinen palvelia,
Köyhillen ain avullinen armelias,
Nyt pantu on paljon päälle.
Näits havahda kansa jo syntinen,
Ja erkane elämäst pahast,
Etsi edessä armo istuimen,
Sun sielus antanut jo parast,
Harkitse ajallans parannus tekemän,
Rupea vaattees jo pyhyydes pesemään,
Jo havaitse hätäs ja varas.
Aut kuolos pidäm muistossam,
Katselem ristis alla,
Haavoja verisiä uskoja,
Jotk rakkauden kivust palaa,
Kosk ne meit Isäs kans sovitti,
Meitt autuuden asuviksi nimitti,
Sääs perintöm pyhyyteen jaloon.
Tuokat kiitosta kunnian jumalall,
Hänen armons hyvyydens edest,
Pojat Majesteetin Herrall korkial,
Ottain elämät uskol ssen verest,
Kiittäin vahvast Hengee hyvää,
Koko kolmyhteist Herraa pyhää,
Kuin elää ja hallitsee ijankaickisest,
Amen!