Ensinnäkin kiitos erittäin tarpeellisesta muistutuksesta. Kukaan meistä sukulaisista ei näytä ottaneen sydämelleen Leenan haudan hoitamista sen jälkeen kun muutaman vuoden ajan veimme sinne kynttilän jouluisin. Nyt soitin autonomistajasisarelleni, joka lupasi ihan lähiaikoina lähteä kanssani hautaa kunnostamaan. Varmaan kivi kasvaa sammalta ja on ehkä vinossakin...
Leenan viimeiset vuodet olivat aika surullisia, oikeastaan viimeiset vuosikymmenet, sillä hän sairastui psyykkisesti vuonna 1978 tavalla, josta lääkärit eivät oikein päässeet diagnoosiin. Ehkä skitsofreniaa, ehkä ei. Hän oli kuitenkin ulkona realiteeteista koko loppuikänsä. Ensimmäiset vuodet hän vietti tosiaan Tammisaaren Knipnäsissä, ja siellä kävin häntä katsomassakin aika harvakseltaan. Sitten hän pääsi joskus 1990-luvun puolella Espoon Aurora-kotiin. Siellä tapasin häntä useammin, ja meillä oli myös oikein hauskoja hetkiä, sillä hänen kuntonsa parani siellä jonkin verran, ja hän oli tuokioittain melkein oma hauska, huumorintajuinen itsensä.
Mistä tuo sairaus sai alkunsa, olemme sisarusten ja serkkujen kanssa joskus pohtineet. Isäni oli vakaasti sitä mieltä, että sen aiheutti psykoanalyysi, jossa Leena kävi kai peräti viisi vuotta pätevöityäkseen psykoterapeutiksi, mitä ammattia hän sitten harjoittikin ja ymmärtääkseni hyvin menestyksellsesti useita vuosia. Ei se varmaan ihan mahdotonta ole - psykoanalyysi on varmaan sellainen rääkki, että pitää olla hyvin terve ja vahva ihminen sen kestääkseen...
Tämän verran osaan suoralta kädeltä kertoa, Lisään vielä sen, että nuorena ja terveenä Leena oli meille sisarenlapsille korvaamattoman tärkeä aikuinen; ensin hoivaaja, sitten todellinen ystävä.
Kuvia käyn nyt urakalla läpi, ja jos en löydä sopivaa, kyselen vaikka sisaruksiltani, Itse olen aina ollut huono ottamaan valokuvia, ja siksi joutunen etsimään vanhoista, perinnöksi saamistani albumeista, kunhan ne jostakin pinosta tulevat esiin.
