Gen. Torsten Stålhandske

Is your surname Stålhandske?

Research the Stålhandske family

Gen. Torsten Stålhandske's Geni Profile

Share your family tree and photos with the people you know and love

  • Build your family tree online
  • Share photos and videos
  • Smart Matching™ technology
  • Free!

Gen. Torsten Torstensson Stålhandske

Birthdate: (50)
Birthplace: Hummelsund, Porvoo, Finland
Death: April 21, 1644 (50)
Haderslev, Denmark
Place of Burial: Turku, Finland
Immediate Family:

Son of Torsten Svensson, till Ova and Karin Lydekesdotter Teet
Husband of Christina Horn af Kanckas
Brother of Ragnhild Torstensdotter Stålhandske and Sven Torstensson Stålhandske
Half brother of Britta Torstensdotter; NN Torstensdotter Stålhandske; Lüdik Mattsson Grönfelt, till Stenkulla i Borgå and Katarina Guthrie

Occupation: General
Managed by: Alexander Jan Rickard Birger Sj...
Last Updated:

About Gen. Torsten Stålhandske

General Torsten Stålhandske (Glove of Steel) was a Finnish General in the Swedish army during the Thirty Years' War and in charge of the Hakkapeliittas. He is generally perceived as one of the most famous Finnish soldiers.

Stålhandske, Torsten (1593 - 1644)

Ratsuväenkenraali, hakkapeliittojen päällikkö

Stålhandske, Torsten (1593 - 1644) Museovirasto. Torsten Stålhandske oli hurjista väkirynnäköistä tunnetun suomalaisen ratsuväen, hakkapeliittojen, päällikkö kolmikymmenvuotisessa sodassa. Rohkeasta ja luodinkestävänä pidetystä Stålhandskesta tuli yksi suurvaltakauden kuuluisimmista suomalaisista sotilaista, johon hakkapeliitta-käsite suomalaisessa kirjallisuudessa henkilöityi.

Torsten Stålhandsken isä, Torsten Sveninpoika Stålhandske oli länsigötanmaalaista talonpoikaissukua, joka oli saanut aatelisarvon 1565. Hänen äitinsä Karin Lydikintytär oli vanhaa suomalaista rälssisukua, joka tosin uskoi polveutuvansa Skotlannista, ja hän toi perheeseen myötäjäisinä Hummelsundin kartanon Porvoon pitäjässä. Torsten nuoremman ollessa nelivuotias isä kaatui 1598 Stånge-virran taistelussa kuningas Sigismundin ja (Kaarle IX) Kaarle-herttuan johtaman valtaneuvoston välisessä sisällissodassa. Äiti meni sittemmin uuteen avioliittoon, jo kolmanteensa, skottilaisen soturin, majuri Robert Guthrien kanssa. Ruotsin valtakunnan 1600-luvun taitteessa käymät jatkuvat sodat loivat suuren tarpeen palkkasotilasjoukoille, ja personaaliunionilla näihin aikoihin Englantiin liitetystä Skotlannista löytyi paljon toimettomia miehiä valmiina etsimään elantoaan protestanttisesta Ruotsista. Nähtävästi isäpuolensa välityksellä nuori Torsten pääsi jo lapsena skottilaisen eversti Patrick Ruthvenin paasiksi ja seurasi tätä, kun hän kävi Skotlannissa värväämässä rykmentiin uusia sotilaita Ruotsin palvelukseen.

Sotilasura oli Stålhandskelle luonteva valinta. Tavan mukaan hän aloitti suhteellisen alhaalta, henkirykmentin aliupseerina, mutta kahdessa vuodessa hän - epäilemättä yhteyksiensä avulla - nousi 1622 vänrikiksi kenraalimajuri Samuel Cobronin mukaan nimettyyn suomalaiseen jalkaväkirykmenttiin, joka tuolloin oli sijoitettu Liivinmaalle. Sota Puolaa vastaan oli jälleen kerran käynnissä ja tarjosi 28-vuotiaalle Stålhandskelle kyllin mahdollisuuksia ansioitumiseen. Hän yleni kapteeniksi 1625 ja sai seuraavana vuonna majurin arvon ja vakanssin Arvid Hornin rykmentissä. Vuonna 1627 hän siirtyi Uudenmaan ja Hämeen ratsurykmenttiin, jossa hän varsinaisesti loi uransa. Puolan sodan ollessa jo lopuillaan hänestä tuli 1629 everstiluutnantti Åke Tottin alaisuudessa. Pitkän sodan aikana Stålhandske sai hyvän tilaisuuden tutustua puolalaiseen ratsuväkeen, jota syystä pidettiin aikakauden parhaana. Länsimaissa käyttöön otettujen ratsuväen tuliaseiden sijasta se luotti yhä teräaseisiin ja hyvin ajoitetun rynnäkön aiheuttamaan paniikkiin. Ruotsin ratsuväki, ja myös Stålhandske, ottivat tästä vaikutteita, jotka pian tulivat hyvään käyttöön suuremmassa eurooppalaisessa sodassa.

Ruotsi liittyi mukaan jo vuosikymmenen jatkuneeseen niin sanottuun kolmikymmenvuotiseen sotaan 1630, kun Kustaa II Adolf teki hätäisen aselevon puolalaisten kanssa voidakseen tarjoutua suurempaan rooliin Saksan protestanttisten ruhtinaiden suojelijaksi. Stålhandske otti ilmeisesti osaa Frankfurt an der Oderin valloitukseen sodan alussa ja sai urhoollisuudestaan kuninkaalta läänityksenä 24 taloa Porvoon pitäjästä. Sodan ensimmäinen merkittävä taistelu käytiin Breitenfeldin kentällä 7.9.1631. Vastakkain olivat Ruotsin armeija vahvistettuna Saksin vaaliruhtinaan joukoilla ja keisarillinen armeija sotamarsalkka Johann Tserclaes von Tillyn johdolla. Stålhandsken rykmentti asettui rintaman oikean siiven äärimmäiselle laidalle, mikä myöhemmin vakiintui sen sijoitukseksi armeijan taistelujärjestyksessä. Suomalaista ratsuväkeä kutsuttiin hakkapeliitoiksi, mikä todennäköisesti johtui suomenkielisestä "Hakkaa päälle!" -komennosta ja sotahuudosta. Tällä komennolla ratsuväki käskettiin rynnäkköön vihollisen kimppuun.

Oikeata siipeä vastaan asettui keisarillisella puolella kuuluisa eversti Pappenheim ratsuväkineen. Taistelun alussa Pappenheim hyökkäsi monta kertaa hakkapeliittoja vastaan, mutta ei onnistunut tekemään läpimurtoa. Länsimaiseen ratsuväen hyökkäystaktiikkaan kuului useita peräkkäisiä hyökkäyksiä, jolloin ratsupistoolien tulella pyrittiin rikkomaan vastustajan rintama. Mikäli tämä onnistui, käytiin väkirynnäkköön ja käytettiin teräaseita, pääasiassa ratsuväen miekkaa. Koska tuon ajan tuliaseet olivat erittäin epätarkkoja, täytyi edes jonkinlaisen tehon aikaansaamiseksi hyökätä melkein vastustajaan kiinni ennen laukaisua. Kun jalkaväellä vahvistettu Ruotsin ratsuväki oli kestänyt vihollisen hyökkäykset, tuli vastarynnäkön aika, ja Pappenheimin nääntyneet ratsumiehet ajettiin kentältä. Lähes suojattomaksi jäänyt vihollisen tykistö vallattiin ja käännettiin entisiä isäntiään kohti. Keisarillisten raskasliikkeiset jalkaväkineliöt olivat tällöin jo hajoamassa, ja taistelu päättyi armeijan lähes täydelliseen tuhoon.

Stålhandske nimitettiin 38-vuotiaana 1632 everstiksi ja rykmenttinsä komentajaksi, missä asemassa hän toimi vuosikymmenen ajan aina kuolemaansa asti. Hänen ratsumiehensä seurasivat Kustaa II Adolfin mukana kaikissa tämän Saksassa käymissä taisteluissa. Ne kunnostautuivat niin Lech-virralla kuin Lützenissäkin, missä ne hakkasivat jälleen tieltään Pappenheimin ratsuväen. Kuningas kuitenkin kaatui jälkimmäisessä taistelussa, ja Ruotsin aseiden pitkään jatkunut voittokulku alkoi tulla päätökseensä.

Tappiot olivat 1600-luvun sodankäynnissä usein perin suuria. Stålhandsken ratsumiehistä oli Lützeniin asti selvinnyt vain noin puolentuhatta alkuperäisestä yli tuhannesta. Sodankäyntityyliin kuului, että päälliköt aivan korkeimpia myöten olivat eturivissä mukana taistelussa. Näin ollen on ymmärrettävää, että molemmilla puolilla kaatui tai joutui vangiksi joukko korkeita sotapäälliköitä. Tämä kohtalo tuli Kustaa II Adolfin sekä vastapuolella sotamarsalkka Tillyn osalle. Stålhandske puolestaan selvisi lukuisista taisteluistaan sangen vähin vammoin. Hamelnin luona 1633 hän sai haavan käsivarteensa, mutta se ei ollut kovinkaan vaarallinen, ja hän oli pian taas komentamassa joukkojaan Hollannin avuksi lähetetyssä retkikunnassa. Stålhandskesta kuten monesta muustakin menestyksekkäästä sotapäälliköstä väitettiin, että hän olisi ollut luodinkestävä.

Kuninkaan kuoleman jälkeen jo vuosikymmeniä yhtäjaksoisesti jatkuneiden sotien näännyttämä Ruotsi havaitsi juuttuneensa poikkeuksellisen veriseen ja yhä sekasortoisemmaksi käyvään suursotaan, josta se ei enää voinut irrottautua. Voitot ja tappiot seurasivat toisiaan ilman lopullista ratkaisua. Stålhandsken ura sen sijaan jatkoi nousuaan, ja huhtikuussa 1634 hänet korotettiin kenraalimajuriksi. Seuraavat vuodet hän vietti kenraali Herman Wrangelin alipäällikkönä Pommerissa, joka oli ruotsalaisten tärkeä tukialue Pohjois-Saksassa. Hänen hyvä onnensa seurasi häntä yhä. Wittstockin taistelussa syyskuussa 1636 hän oli tärkeässä roolissa pelastamassa Johan Banérin johtamaa Ruotsin pääarmeijaa. Sotaonni oli tällöin jo kääntynyt, ja Banérin pohjoiseen vetäytynyt, nääntynyt armeija joutui taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Epätoivoissaan Banér lähetti koko vasemman siipensä skottilaisen kenraaliluutnantti Kingin ja Stålhandsken johdolla kiertämään kauas vihollisen selustaan. Uhkapeli onnistui, ja viime hetkellä, taistelun näyttäessä jo menetetyltä, Stålhandsken ratsuväki teki rynnäkön vihollisen kylkeen ja valtasi jälleen sen tykistön. Keisarilliset vetäytyivät yön turvin, mutta Ruotsin sotajoukon saaliiksi joutui muun muassa 151 lippua, joista Stålhandsken kerrotaan ottaneen haltuunsa 35.

Stålhandske sai 1639 ensimmäisen itsenäisen johtotehtävänsä, Sleesiassa toimineitten 5 000 miehen vahvuisten joukkojen johdon. Hänen komentajuuteensa kohdistui kuitenkin arvostelua: Banér moitti häntä passiivisuudesta ja kykenemättömyydestä ja halusi vaihtaa hänet. Toisaalta kansleri Axel Oxenstierna ei nähnyt hänen toiminnassaan mitään moitittavaa. Stålhandske joutui kolmen vuoden ajan taistelemaan ylivoimaisia joukkoja vastaan, eikä kovin suureen aktiivisuuteen ollut mahdollisuuksia. Pahoin hävitetyssä Sleesiassa, kuten monin paikoin muuallakin Saksassa, huoltovaikeudet olivat suuret, ja Stålhandske sai pian julman maineen. Huolto oli se sotataidon laji, joka oli jäänyt muun kehityksen varjoon ja tarkoitti yhä pitkälti maaseudun ryöstämisestä armeijan tarpeisiin.

Banérin kuoltua 1641 Ruotsin joukkojen ylipäälliköksi tuli Lennart Torstensson, joka suosi Stålhandskea, vaikka joutuikin pelastamaan tämän armeijan marssimalla hänen avukseen huhtikuussa 1642. Leipzigin eli Breitenfeldin toisessa taistelussa lokakuussa 1642 Stålhandske johti taas hakkapeliittojaan hurjan tarmokkaasti. Taistelu päättyi ruotsalaisten suureen voittoon, mutta Stålhandske itse haavoittui vaikeasti. Toivuttuaan hän sai ylennyksen ratsuväenkenraaliksi. Hän oli nyt 48-vuotias eikä ollut juuri ehtinyt käydä kotimaassaan sitten sotaanlähtönsä kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Sota jatkui ja Stålhandske seurasi Torstenssonia Määriin. Syyskuussa 1643 tuli yllättävä määräys palata takaisin pohjoiseen ja valmistautua yllätyshyökkäykseen puolueettomaan, mutta varsin vihamieliseen Tanskaan. Sota oli jälleen kerran laajenemassa. Tammikuussa 1644 Stålhandske käytännössä ratkaisi Koldingissa käydyn lyhyen taistelun lyömällä rynnäköllä tanskalaisen ratsuväen. Hänen päivänsä olivat kuitenkin jo luetut. Epäterveellisissä sotaleireissä vietetyt vuosikymmenet ottivat vihdoin veronsa. Hän sairastui vakavasti pian taistelun jälkeen ja oltuaan kuusi viikkoa vuoteenomana kuoli huhtikuussa 1644.

Vietettyään lähes kaikki aikuisvuotensa sotaretkillä Stålhandskelle ei ollut juuri jäänyt aikaa siviilielämään ja perheen perustamiseen. Hän solmi Tanskan sotaretken alla 1643 edullisen avioliiton entisen päällikkönsä Arvid Hornin tyttären Kristinan kanssa, mutta liitto jäi lyhyeksi ja lapsettomaksi. Stålhandsken ruumis tuotiin takaisin kotimaahan, ja hänet haudattiin 1645 Turun tuomiokirkkoon. Hänen monumentaalinen hautamuistomerkkinsä, missä hänen ja hänen puolisonsa kuvat on veistetty kiveen, on edelleenkin nähtävissä suurvaltakauden kuvanveistotaiteen pysyvänä muistomerkkinä.

Torsten Stålhandske oli tyypillinen Ruotsin suurvaltakauden sotilas niin hyvässä kuin pahassa. Hän oli erittäin taitava ratsuväen päällikkö, joskin hänen kykynsä sodanjohtajana ja strategina jäivät vaille näyttöä. Hänen henkilökohtainen rohkeutensa ja aggressiivinen taistelutapansa toivat hänelle menestystä sotakentillä ja tekivät hänestä legendaarisen sotilaan, joka suomalaisten hakkapeliittojen päällikkönä muodostui koko käsitteen henkilöitymäksi. Hänen ystävyytensä Brittein saarilta tulleisiin upseereihin, joiden kieltä hän osasi, levitti myös hänen mainettaan, sillä heidän kauttaan hänen tekonsa pääsivät hyvin esiin suositun The Swedish Intelligencers -aikalaisteoksen sivuilla.

Toisaalta Stålhandskea on moitittu liiallisesta mieltymyksestä viiniin, mutta moite lienee yhtä hyvin perustein kohdistettavissa lähes jokaiseen tuon ajan päällikköön ja sotilaaseen. Toinen syytös koskee hänen tapaansa hankkia sotasaalista. Sotasaaliin hankkiminen ja erilaisten lunnaitten suoranainen kiristäminen voitetuilta kuului myös ajan sodankäyntitapaan. Merkittävin sotasaalis, jonka Stålhandsken tiedetään hankkineen ja toimittaneen kotimaahansa, lienee Århusin piispan kirjasto, 890 nidettä, jonka hän ryösti Tanskasta. Hänen leskensä lahjoitti miesvainajansa toivomuksen mukaisesti kokoelman vastaperustetun Turun akatemian kirjastolle, missä se muodosti kirjaston arvokkaimman osan kunnes tuhoutui Turun palossa 1827.

Torsten Stålhandske S 1593 Porvoon pitäjä, K 21.4.1644 Haderslev, Tanska. V Torsten Sveninpoika Stålhandske ja Karin Lydikintytär. P 1643 - Kristina Horn S 1604, K 1673, PV käskynhaltija Arvid Henrikinpoika Horn ja Ingeborg Ivarintytär Stiernkors.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. H. Stjernswärd, Två kavallerister från Sveriges stormaktstid. Stockholm 1996.

TORSTEN STÅLHANDSKEN MUKAAN NIMETTY. Postimerkki 1934.

Kirjoittaja(t): Veli-Matti Syrjö

Julkaistu 19.11.1998 (päivitetty 21.1.2009)

Artikkelitekstin pituus: 11846 merkkiä Kansallisbiografia-verkkojulkaisu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Biografiakeskus Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Hallituskatu 2 B, Helsinki

biografiakeskus@finlit.fi

http://www.blf.fi/artikel.php?id=2342

STÅLHANDSKE, Torsten


(1594–1644)


Befälhavare, överste


Torsten Stålhandske anförde det för sina vilda stormningar kända finska rytteriet, hakkapeliterna, i trettioåriga kriget. Stålhandske var tapper och ansågs ”hård”, osårbar för kulor; han blev en av stormaktstidens namnkunnigaste finska soldater. I honom personifierades begreppet hakkapelit i den finländska litteraturen. 
 Torsten Stålhandske tillhörde en bondesläkt från Västergötland som adlats 1565. Hans far var Torsten Svensson Stålhandske. Modern, Carin Teet, kom från en gammal frälsesläkt från Finland, med förmodade anor i Skottland, och hon medförde Hummelsunds gård i Borgå socken som hemgift. Då Torsten d.y. var fyra år stupade hans far i slaget vid Stångebro, i inbördeskriget mellan kung Sigismund och hertig Karl. Modern ingick sedermera ett nytt äktenskap, sitt tredje, med den skotske krigaren, majoren Robert Guthrie. De upprepade krig som det svenska riket förde vid 1600-talets ingång skapade ett stort behov av legotrupper. I Skottland, vid denna tid förenat med England i en personalunion, fanns det gott om sysslolösa män som var redo att söka sin utkomst i det protestantiska Sverige. Torsten blev redan som ung, uppenbarligen genom sin styvfars förmedling, page hos den skotske översten Patrick Ruthven och åtföljde denne då han besökte Skottland för att värva nya soldater till den svenska hären. 
 För Stålhandske var krigarbanan ett naturligt val. Efter tidens sed inledde han sin bana anspråkslöst, som underofficer vid livgardet, men inom två år avancerade han till fänrik vid det finska infanteriregemente i Livland som var uppkallat efter generalmajor Samuel Cobron. Kriget mot Polen var återigen i gång och erbjöd tillräckligt med möjligheter för den 28-årige Stålhandske att utmärka sig. År 1625 avancerade han till kapten och följande år blev han major vid Arvid Horns regemente. År 1629 blev han överstelöjtnant vid Nylands och Tavastehus kavalleriregemente. 
 Under det långvariga polska kriget hade Stålhandske tillfälle att bekanta sig med det polska rytteriet, som med all orsak ansågs vara tidevarvets bästa. Istället för de handeldvapen som tagits i bruk i västerlandets arméer förlitade polackerna sig fortfarande på blanka vapen och på den panik som en vid rätt tillfälle utförd stormning förorsakade. Det svenska rytteriet tog liksom Stålhandske lärdom av detta och hade inom kort stor nytta av denna kunskap i det mera omfattande europeiska kriget. 
 År 1630 gick Sverige med i trettioåriga kriget, som hade pågått redan ett decennium, efter att Gustav II Adolf slutit en hastig vapenvila med polackerna för att kunna ikläda sig rollen som de tyska protestantiska furstarnas beskyddare. I början av kriget deltog Stålhandske uppenbart i erövringen av Frankfurt an der Oder och förlänades av kungen, som belöning för sin tapperhet, 24 hemman i Borgå socken. Krigets första betydande slag utkämpades den 7 september 1631 vid Breitenfeld. Mot varandra stod den svenska armén, förstärkt med kurfursten av Sachsens trupper, och den kejserliga armén, ledd av fältmarskalk Tilly. Stålhandskes regemente ställde upp sig på den högra flankens yttersta spets, vilken senare blev dess ordinarie plats i arméns slagordning. Det finska rytteriet kallades hakkapeliter, vilket sannolikt härrör från det finska kommandot och stridsropet ”hakkaa päälle”. Genom detta kommando beordrades rytteriet att gå till storms mot fienden. 
 Mot den högra flygeln ställde sig på den kejserliga sidan den berömde fältmarskalken Pappenheim med sitt rytteri. I slagets första skede anföll Pappenheim upprepade gånger hakkapeliterna, men lyckades inte göra något genombrott. Till det dåtida rytteriets taktik hörde upprepade på varandra följande anfall, vid vilka ryttarpistolernas eld försökte splittra motståndarens led. Om detta lyckades företogs stormning då man använde blanka vapen, i huvudsak rytteriets värja. Eftersom de dåtida eldvapnen var ytterst otillförlitliga var man tvungen att föra anfallet nästan ända fram till motståndaren för att det skulle ha någon effekt. Då det svenska rytteriet, förstärkt med fotfolk, hade motstått fiendens anfall, blev det dags för motanfall, och Pappenheims uttröttade ryttare jagades från slagfältet. Fiendens artilleri, som blivit nästan helt utan skydd, erövrades, och pjäserna vändes mot sina tidigare herrar. Det kejserliga infanteriets tungrodda fyrkanter var vid detta tillfälle redan stadda i upplösning, och slaget slutade med att armén närapå omintetgjordes. 
 Stålhandske utnämndes 1632 till överste och regementschef, en befattning han innehade i tolv års tid fram till sin död. Hans ryttare följde Gustav Adolf och deltog i alla de fältslag denne utkämpade i Tyskland. De utmärkte sig såväl vid floden Lech som vid Lützen, där de återigen fördrev Pappenheims rytteri. Kungen stupade emellertid i det senare slaget, och de svenska vapnens långvariga segertåg började lida mot sitt slut. 
 I 1600-talets krigföring var förlusterna ofta mycket stora. Av Stålhandskes ryttare hade endast hälften av ursprungligen drygt tusen man klarat sig ända fram till Lützen. Till krigföringens natur hörde att befälhavaren, även de högsta ledarna, stred i främsta led. Det är således lätt att förstå varför flera höga fältherrar på bägge sidor stupade eller tillfångatogs. Detta öde drabbade Gustav II Adolf och på den motsatta sidan fältmarskalk Tilly. Stålhandske klarade sig för egen del med tämligen få skador. År 1633 vid Hameln sårades han i armen, men inte så allvarligt att han inte snart kunde leda sina styrkor i en expedition som utsänts för att undsätta Nederländerna. Om Stålhandske sades det, att han i likhet med mången annan framgångsrik fältherre skulle ha varit ”hård”, d.v.s. osårbar för kulor. 
 Stålhandske fortsatte att avancera på krigarbanan, och i april 1634 befordrades han till generalmajor. Åren därpå tillbringade han som general Herman Wrangels underbefälhavare i Pommern, ett viktigt nordtyskt basområde för svenskarna. Hans goda tur fortsatte att följa honom, och i slaget vid Wittstock i september 1636 gjorde han en viktig insats för att rädda den av Johan Banér ledda svenska huvudarmén. Krigslyckan hade vänt och Banérs uttröttade armé, som dragit sig norrut, var tvungen att gå i strid mot en överlägsen fiende. Förtvivlad sände Banér hela sin vänstra flygel att företa en lång kringgående rörelse i fiendens rygg, ledd av den skotska generallöjtnanten King och Stålhandske. Vågspelet lyckades, och i sista stund, då striden redan såg ut att vara förlorad, gjorde Stålhandskes rytteri ett stormanfall i fiendens flank och erövrade fiendens artilleri. De kejserliga drog sig tillbaka i skydd av mörkret, men den svenska armén tog bl.a. 151 fanor som krigsbyte, av vilka Stålhandske sägs ha tagit hand om 35. 
 År 1639 mottog Stålhandske sitt första självständiga uppdrag som befälhavare, över en 5000 man stark trupp som verkat i Schlesien. Hans ledning blev dock föremål för kritik; Banér klandrade honom för passivitet och oförmåga och ville byta ut honom. Rikskanslern Axel Oxenstierna såg dock inte något klandervärt i hans verksamhet. Stålhandske var tvungen att i tre års tid strida mot överlägsna styrkor, och hade därför inte stort manöverutrymme. I det svårt härjade Schlesien, liksom på många andra orter i Tyskland, rådde stora brister i truppernas underhåll, och Stålhandske fick snart rykte om sig att vara grym. Underhållet (trossen) var den del av krigskonsten som hade förblivit i skuggan av den övriga utvecklingen, vilket ledde till att landsbygden fortfarande plundrades för arméns behov. 
 Efter Banérs död 1641 blev Lennart Torstensson överbefälhavare för de svenska styrkorna. Han favoriserade Stålhandske men fick i april 1642 lov att rädda hans trupper. Vid Leipzig, i det andra slaget vid Breitenfeld i oktober 1642, anförde Stålhandske igen med stor ihärdighet sina hakkapeliter. Striden utmynnade i en stor seger för svenskarna, men Stålhandske själv sårades svårt. Sedan han återhämtat sig befordrades han till general av kavalleriet. Han var då 48 år gammal, men hade inte egentligen haft tid att besöka hemlandet efter det att han tjugo år tidigare dragit ut i fält. 
 Kriget fortsatte och Stålhandske följde Torstensson till Mähren. I september 1643 utfärdades en överraskande order om att vända norrut och förbereda ett överraskningsanfall på Danmark, som var neutralt men samtidigt mycket fientligt. I januari 1644 avgjorde Stålhandske ett kort fältslag vid Kolding genom att med sitt rytteri storma och så övervinna det danska kavalleriet. Hans dagar var dock räknade. De årtionden han tillbringat i hälsovådliga krigsläger hade satt sina spår. Stålhandske insjuknade allvarligt efter striden och dog i april 1644, efter att ha varit sängliggande i sex veckor. 
 Efter att ha tillbringat nästan alla sina mannaår i fält hade Torsten Stålhandske inte haft mycket tid över för annat. Under det danska kriget ingick han 1643 ett fördelaktigt äktenskap med Kristina Horn, dotter till hans förra befälhavare Arvid Horn, men äktenskapet blev kortvarigt och barnlöst. Stålhandskes stoft återbördades till hemlandet, och han bisattes 1645 i Åbo domkyrka. Stålhandskes monumentala gravvård, på vilket hans och hans hustrus anleten huggits i sten, kan fortfarande ses som ett bestående minnesmärke över stormaktstidens skulpturala konst. 
 Torsten Stålhandske var en typisk representant för den svenska stormaktstidens krigare. Han var en utomordentligt duglig befälhavare för kavalleriet, också om han aldrig fick tillfälle att visa prov på sin förmåga som fältherre och strateg. Hans personliga tapperhet och aggressiva stridssätt gav honom framgång i fält och gjorde honom till en legendarisk person, som i egenskap av hakkapeliternas ledare personifierade hela begreppet. Hans vänskap med officerare som kommit från Brittiska öarna, vars språk han behärskade, bidrog till att hans rykte spreds. Tack vare dem blev hans bedrifter kända i den uppskattade tidskriften The Swedish Intelligencers. 
 Stålhandske har klandrats för sitt överdrivna tycke för vin, trots att vindrickande inte var ovanligt bland befälhavare och soldater vid denna tid. Han har också tadlats för sitt sätt att roffa åt sig krigsbyte. Men krigsbyte och avkrävande av lösen av de besegrade hörde likaså till tidens krigföring. Det mest betydande krigsbyte man vet att Torsten Stålhandske kom över torde vara biskopen av Århus bibliotek, omfattande 890 band. I enlighet med Stålhandskes önskan donerade hans änka biblioteket till den nygrundade akademin i Åbo, där det utgjorde bibliotekets dyrbaraste samling tills det förstördes vid Åbo brand 1827. 



Veli-Matti Syrjö



Torsten Stålhandske, född 1594 på Hummelsund i Borgå socken, död 21.4.1644 i Haderslev i Danmark. Föräldrar Torsten Svensson Stålhandske och Carin Ludvigsdotter Teet. Gift 1643 med Kristina Horn.



KÄLLOR OCH LITTERATUR. W.G. Lagus, Borgå-boerne Arvid Wittenberg, Arvid Forbes, Torsten Stålhandske, Karl Ruuth (1851); H. Stjernswärd, Två kavallerister från Sveriges stormaktstid. Stockholm (1996).


 

Publicerad i Biografiskt lexikon för Finland 1. Svenska tiden (2008). Första webbpublicering i december 2014. Artikelns permanenta identifikator för hänvisning: URN:NBN:fi:sls-4491-1416928957097

Torsten Stålhandske, krigare, född den 1 september 1593 på Hummelsunds gård i Borgå socken i Finland, död den 21 april 1644 i Haderslev, son till Torsten Svensson (Stålhandske) och Carin Lydiksdotter Jägerhorn, gift 1643 med Kristina Horn.

Följde i sin ungdom överste Patrick Ruthven i hans värvningsuppdrag till Skottland i syfte att få tag i lämpliga legosoldater till den svenska hären. Hemkommen utnämndes han till underofficer vid Livgardet, följde 1626 Gustav II Adolf till Preussen, blev samma år major vid Arvid Horns regemente och 1627 vid kavalleriet under Åke Henriksson Tott. Han utnämndes 1629 till överstelöjtnant vid Nylands och Tavastehus kavalleri och anförde under trettioåriga kriget ständigt de finska ryttarna.

I slaget vid Breitenfeld 1631 stod han i andra linjen med sina ryttare på den, av Gustav II Adolf själv anförda första linjen på den högra flygeln och bidrog i väsentlig mån till segern. I träffningen vid Nürnberg sprängde han med sina finnar österrikiske översten Cronbergs "oövervinneliga krigare” och avgjorde vid Lützen, då Gustav II Adolf stupat, till stor del genom sitt kraftiga ingripande segern till svenskarnas fördel.


Torsten Stålhandskes vapensköld, glasmålning i Åbo domkyrka.1634 blev han sårad i slaget vid Hameln. 1635 förenade han sig, såsom generalmajor, med huvudarmén under Johan Banér. I slaget vid Wittstock erövrade han med egen hand trettiofem fanor och standarer samt kastade, när segern höll på att vända sig åt fiendens sida, med oemotståndlig kraft de fientliga skarorna överända och drev dem på flykten. På samma sätt utmärkte han sig i slaget vid Chemnitz samt i Schlesien, där han nästan ensam hela året 1640 försvarade sin ställning mot greve Mansfeld. Slutligen, i april månad 1642, förenade han sina skaror med Lennart Torstensons armé samt deltog i det andra slaget vid Breitenfeld, där han illa sårades. I maj blev han general över kavalleriet. 1643 följde Stålhandske Torstenson till Böhmen, tillintetgjorde 1644 på Jylland en fientlig häravdelning, men insjuknade och dog den 21 april 1644 i Haderslev. Torsten Stålhandske begrovs i ett ståtligt och dyrbart gravmonument uppfört av hans hustru Kristina Horn i svart marmor i ett av Åbo domkyrkas kor

Trots att han var liten till växten, skall Stålhandske ha haft en utomordentlig kroppsstyrka. Då någon fången officer, i synnerhet någon polack eller österrikare, vilka han inte kunde med, fördes till svenska lägret, hälsades han av Stålhandske med ett handslag, som kom blodet att spricka ut under naglarna. Vid utväxlingen plägade han bedja dessa offer för sina smekningar hälsa herrarna av befälet, att han önskade träffa dem för att ge dem ett ärligt svenskt handslag.

Denna artikel är helt eller delvis baserad på material från Nordisk familjebok, 1904–1926 (Not). 

Länkar

http://www.adelsvapen.com/genealogi/St%C3%A5lhandske_i_V%C3%A4sterg%C3%B6tland_nr_66

https://de.wikipedia.org/wiki/Torsten_Stålhandske

Torsten Stålhandske

Grabmal von Torsten Stålhandske und Christina Horn im Dom von Turku Torsten Stålhandske (in deutscher Literatur oft Staalhansch genannt; * 1594 in Porvoo; † 21. April 1644 in Haderslev) war ab 1642 schwedischer General und Befehlshaber der finnischen Reitertruppen (genannt Hakkapeliitta). Er war der Sohn von Torsten Svensson (Stålhandske) und Katarina Teet. Sein Vater starb in der Schlacht von Stångebro 1598. Seine Mutter heiratete dann den Major Robert Guthrie. Dieser vermittelte den jungen Torsten wohl auch an Patrick Ruthven.

Leben[Bearbeiten] Er begann seine Karriere bei Oberst Patrick Ruthven. 1626 wurde er Major im Regiment von Horn. Im Jahr darauf kam er zur Kavallerie von Åke Tott und wurde 1629 Obristleutnant. Am 17. September 1631 nahm er an der Schlacht bei Breitenfeld teil und am 15. April 1632 war er in der Schlacht bei Rain am Lech Oberst, des Weiteren kämpfte er in der Schlacht an der Alten Veste und in Lützen. 1633, in der Schlacht bei Hessisch-Oldendorf wurde er verwundet. 1635 wurde er zum Generalmajor ernannt und wurde Johan Banér zugeteilt. In der Schlacht bei Wittstock konnte er 35 Banner erobern. Auch in Chemnitz konnte er sich auszeichnen.

Im Jahr 1640 kämpfte er gegen den Grafen Mansfeld in Böhmen. 1642 kämpfte er mit Thorstenson in der Schlacht bei Breitenfeld (1642) wo er schwer verwundet wurde. Nach seiner Genesung wurde er General der Kavallerie. 1643 kämpfte er wieder mit Thorstenson in Böhmen. Er wurde dann mit Thorstenson an den Dänischen Kriegsschauplatz versetzt. Dort kämpfte er in Jütland und beschlagnahmte die Bibliothek des Aarhuser Bischofs Morten Madsen (1596−1643). Die Bücher bildeten 1646 den Grundstock für die neue Bibliothek der Universität von Turku. In Dänemark war er noch entscheidend an der Schlacht von Kolding beteiligt. Nach der Schlacht wurde er aber schwer krank und starb.

Er war Mitglied der Fruchtbringenden Gesellschaft mit dem Gesellschaftsnamen "der Verjüngernde".

Torsten Stålhandskes soll von kleiner Statur gewesen sein und ungewöhnlich kräftig. Er soll Gefangene mit Handschlag begrüßt haben und ihnen dabei die Finger gebrochen haben.

Familie[Bearbeiten] 1643 heiratete er Christina Horn, Tochter seines ehemaligen Kommandanten Arvid Horn. Sie bezahlte auch das Grabmal in der Seitenkapelle des Doms von Turku, wo er mit ihr beigesetzt wurde. Die Ehe blieb kinderlos.

view all

Gen. Torsten Stålhandske's Timeline

1593
September 1, 1593
Porvoo, Finland
1644
April 21, 1644
Age 50
Haderslev, Denmark
????
Turku, Finland