Alvi Lirkki

Oma Suojärvi -lehti no 1/2002:

Alvi Lirkki täytti 80 vuotta 14.1.2002. Hän on kotoisin Suojärven Jehkilän kylästä. Isä oli Koivusen kaupparenkinä ja äiti siellä töissä. 15-vuotiaana hän meni Pönttisen myllylle, jossa oli kun sota syttyi. Aamulla oli konepuolella nostamassa lämpöä, "kun pämähti". Kranaatit lensivät yli ja venäläiset ampuivat täystykillä. Myllyn talon tyttäret olivat tulleet takaisn oltuaan jo evakossa ja Alvi herätti heidät. Itkun kanssa lähtivät. Alvin piti jäädä sammuttamaan moottorit höyrymyllystä, ettei se rajähdä itsekseen jätettynä. Myllyn järjestelyissä ja kaupassa meni iltaan saakka, kun jakoivat suomalaisille sotilaille tupakkaa ja muuta, sitten lähtivät Saulamon Santeri, Igor ja Alvi viimeisten joukossa, kun sotilaat ilmoittivat, että Jehkilän silta rajäytetään. Pojat olivat kilometrin päässä kun silta räjähti. Koululta olivat ehtineet käydä pienoiskiväärin, arvelivat, että ampuvat sillä venäläisiä, jos näkevät. Alvi asui myllyssä, eikä ehtinyt käydä kotonaan eikä saada mukaansa muuta kuin päällänsä olevat vaatteet.

Viha ei viinalla sammu

Alvi on sinut itsensä ja elämänsä kanssa, mutta kymmenen vuotta sitä kesti, että hän löysi sisimpänsä ja siellä piilleet kivut kuten nuoruuden menettämisen etulinjassa. Viina ei vihaa ja katkeruutta sammuttanut, vaan itsetutkiskelu. - Jokaisen pitää tehdä itsetutkiskelu elämässään jossakin vaiheessa ja se on hyvä tehdä joka päivä. Täytyy purkaa, mitä on sisällä. Tärkeintä on oppia rakastamaan itseään. Jos ei ole itseen rakkautta, ei voi olla toiseenkaan,sanoo tämä kahdesti haavoittunut sotainvalidi, jota kaikki sanovat Alviksi. -Pitää myös hyväksyä, että se mikä on ollut, se on ollut ja mennyt, ja pitää hyväksyä toiset ihmiset. Siksi minulla on paljon ystäviä, aina he huutavat, että "terve Alvi!", hän sanoo. Tämä suojärveläismies on riski kuin mikä, vaikka päässä on sirpale, joka välillä aiheuttaa kovaa särkyä ja huimausta. Alvi sanoo oppineensa nousemaan aamulla rauhallisesti, kun oikein yritti: muutoin hän hyppäsi ylös kuten sanonta kuuluu, mutta kahdesti kävi niin, että hän löi päänsä vaatekaapin oveen. Joskus hän on kupsahtanut kadulle ja hänet on viety sairaalaan. Kun hän tuntee vaivansa ja tietää, että niihin ei ole hoitoa, hän on toinnuttuaan sanonut, että minäpä lähdenkin tästä kotiin ja lähtenyt - vaikka olisi vasta sairaalan pihaan ehtinyt. Etulinjojen jälkeen ei pikku kupsahtelut paljon paina: -Kun lähdettiin Suojärveltä ja tultiin Tolvajärvelle, jäin vapaaehtoisesti armeijaan 17-vuotiaana.Olin joulun Tolvajärvellä kokkina ja lähettinä ja kun täytin 18, vannoin sotilasvalan ja minut lähetettiin etulinjaan, Tolvajärven ja Aittojoen taisteluihin. -Kyllä siellä varavutti (pelotti) jokaista. Jos joku muuta sanoo niin valehtelee, mutta sitä osasi hillitä. Lapsen huimuutta oli kun juoskin siellä lumihangessa. Pahinta olivat paleltumiset; silloin oli kova pakkastalvi.

Alvi ei halunnut pokkuroida

Alvi oli etulinjassa taistelulähettinä. Maaliskuussa sotilaspastori järjesti hänet lomalle käymään vanhempien luona Vehmersalmelle. Sieltä he siirtyivät Sotkamoon, jossa hän joutui armeijan koulutukseen. Siellä hän toimi kuin Antti Rokka: teki mitä piti, mutta ei sellaista, mikä oli hänen mielestään joutavaa. -Olin sotilasvalan tehnyt ja laittoivat minut sieltä pois, kun kävelin napit auki enkä tervehtinyt. Kuljetin salaista sotilaspostia, mutta en ruvennut hyppimään maahan ja ylös. Kouluttajat olivat oppilaita ja minä arvelin, että en ole ennenkään alokkaita kumarrellut. -Kerran kokelas pyysi tupakkaan tulta ja se hermostui, kun en tehnyt asentoa. Minä kävelin pois, että jos ei kerran kelpaa, niin sitten ei. Se raavitti minulla askin tikkuja; oli se, Alvi hekottelee. -Sotkamossa minut napattiin heinäpellolta armeijaan ja vietiin suoraan etulinjaan. Kai ne arvelivat, että joutaa tapettavaksi. Hän oli ensin JR 52:ssa (jalkaväkirykmentti) ja sitten panssaridivisioonassa haavoittumiseensa asti. Syvärillä 1942 kranaatti iski lähelle ja ilmanpaine viskasi hänet sivuun niin, että jalka vääntyi. Huhtikuussa hän joutui Viipuriin ja sieltä Kannakselle, jossa hän oli rauhan tuloon asti. Mutta sota ei ollut vielä ohi: Alvi joutui vielä Lapin sotaan ja siellä hän haavoittui vaikeasti. Auto ajoi miinaan, joka räjähti talapyörän alla. -Kuski kuoli ja minä olen tässä, Alvi sanoo. Hän oli kuukauden tajuttomana ja heräsi sitten morfiinineulaan. -Minulle tuotiin ruokaa kuin kissalle kupilla. Aikani kun siellä ratkutin, niin lääkäri sanoi, että ala painua kotiin. Siihen loppui minun sota.

Muita auttamassa

Perhe oli muuttanut Nurmekseen, jossa Alvi teki tilan töitä ja metsätöitä. Sitten hän pääsi Äänekoskelle maalarinoppiin, mutta se työ täytyi lopettaa huimauksen takia. Työn loppuminen teki hänet katkeraksi, ja muutakin katkeruutta oli. Se unohtui vähäksi aikaa, kun joi. Alvi ei muista haavoittumistensa päivämäärää, mutta yhden päivämäärän hän muistaa tarkasti: 20.12.1975. Se oli ensimmäinen raitis päivä, josta lähtien hän ei ole viinaa suuhunsa laittanut. -Lääkäri oli pitänyt minulle puolen tunnin puheen. Muistan sen aamun, kun viina ei pysynyt sisällä. Sanoin kaverille, että Alvista ei tule herrasmiesryyppääjää, ja siihen se jäi. -Ei se helppoa ollut. Viina tuli aina mieleen. Puoli vuotta piti kiertää viinaporukat kaukaa, mutta sain hyviä tukijoita. Sittemmin hän on tukenut itsekin muita ja ollut auttavassa puhelimessa 15 vuotta Nurmeksessa asuessaan ja Joensuussa.

Karjalan rappio tuntuu pahalta

Alvi muistaa tarkasti kotikylänäs talot Suojärvellä ja on neuvonut paikkoja nuoremmille kotiseutumatkoilla. Viime reissun jälkeen hänestä tuntui, ettei halua mennä enää Karjalaan: -Tuli niin paha mieli, kun kaikki on hävitetty, eikä osata mitään pitää. Sankarihautausmaan viitta oli väärään suuntaan, mutta tiesin, minne pitää mennä. Kun tultiin takaisin, koko viittaa ei enää ollut. Hän epäilee sitä, olisiko Karjalaan enää lähtijöitä, sillä suurin osa siellä syntyneistä on jo kuollut. -Heti kun olisi palautettu tai vaikka 20 vuotta sitten, mutta nyt Karjalakin on huonommassa kunnossa kuin 20 vuotta sitten, Alvi sanoo.

Anita Korkatsu-Palo