Pietari Aleksanteri Autti

1. http://www.mannerheim-ristinritarit.fi/ritarit?xmid=10
2. http://fi.wikipedia.org/wiki/Pietari_Autti
3. Helsingistä Saksaan ja kotimaahan. Silloinen maisteri Yrjö Ruutu oli eräänä toukokuun iltana vuonna 1914 maininnut osakuntatoverilleen maisteri Yrjö Kokolle, että maailman poliittinen tilanne ennusti sotaa, johon tsaarin Venäjäkin oli sotkeutuva. Tämä tekisi mahdolliseksi myös Suomen itsenäisyyden toteuttamisen. Näiden kahden miehen välillä käyty äärimmäisen salainen keskustelu siirrettiin sitten osakunnan omistamaan taloon eli Ostrobotnian kassahuoneeseen, nykyiseen Jääkärihuoneeseen, suuremman joukon kuultavaksi. Täällä syntyi ajatus lähettää suomalaisia nuorukaisia Saksaan saamaan sotilaskoulutusta, jollaista ei silloisessa Suomessa ollut mahdollista saada. Tavoitteena oli, että mahdollisesti syntyvässä vapaustaistelussa olisi sotilaallisia johtajia. – Vajaassa vuodessa tämä suunnitelma kantoi kauniin hedelmän ja ensimmäiset suomalaiset miehet astuivat Lockstedtin leirillä sotilaskouluun. Pian tuli myös Aleksanterin vuoro lähteä. Itse hän kertoo asiasta näin: Opiskelutovereitani meni jatkuvasti Saksaan ja niin päätin minäkin lähteä. Menin silloisen päävärvärin Esko Riekin luokse ilmoittaen haluavani lähteä. Hän antoi minulle ohjeet matkustaa Kemiin ja ottamaan siellä yhteyden Kalle Hällforssiin. — Niin tulin Kemiin, mutta kun tämä tapahtui aivan joulun alla, päätin matkustaa viettämään joulua kotiini Rovaniemelle. Saksaan lähdöstäni en tietenkään puhunut vanhemmilleni mitään, sillä olisi voinut ymmärrettävästi syntyä vaikeuksia. – Lähtiessäni jälleen kotoani joulun jälkeen sanoin meneväni Ouluun voimistelukursseille. Viimeisinä sanoinaan äiti sanoi minulle: ”Koetahan tulla sieltä komeana poikana takaisin.” — Näitä sanoja muistelin monta kertaa Lockstedissa ja rintamalla. – Mahtoi olla äiti tyytyväinen, kun poika palasi aikanaan matkalta jääkäriupseerina. Joulun jälkeen Aleksanteri palasi Kemiin ja asui eräässä matkustajakodissa, jossa naapurihuoneessa majaili kolme nuorta miestä. Aleksanteri jatkaa kertomustaan: Ajattelin poikien olevan samalla asialla kuin minäkin, mutta arvelutti ottaa yhteyttä. Menin kuitenkin heidän huoneeseensa, jossa he pelasivat korttia. Pyysin heitä ottamaan minut peliin mukaan. He tekivät vastenmielisesti tilaa, sillä ei siihen aikaan vieraita kovin helposti suvaittu, Tilanne oli painostava, mutta sitten tilanteen pelasti majatalon isäntä, joka ovelta kuiskasi: ´Pojat, ovet lukkoon, santarmit tulevat ´. Sitten hän vilkaisi minuun ja sanoi: ´Eiköhän se tuo Auttikin ole Saksaan menossa.´ Seurastamme haihtuivat kaikki epäilykset ja niin paljastui sekin, että isäntä itse oli Kemissä päävärvärinä. Seuraavana iltana miehet toimitettiin Ajoksen kärkeen, jonne kokoontujia oli kaikkiaan kolmisenkymmentä. Sieltä joukko lähti taivaltamaan oppaan johdolla Haaparantaan, josta matka jatkui Ruotsin halki ja edelleen Saksaan ja Lockstedtiin. – Näin alkoi monivaiheinen sotilasura. Saksassa Aleksanteri sai koulutuksen 27. jääkäripataljoonan pioneerikomppaniassa ja otti osaa taisteluihin Missejoella ja Riianlahden rannikkoasemissa sekä oli mukana Schmardenin hyökkäyksessä. Välillä Aleksanteri komennettiin kotimaahan, etappitehtäviin Pohjois-Suomeen talvella 1916-1917. Ei ollut vaaratonta tämäkään aika, sillä santarmit jahtasivat kaikkialla. Parran kasvattaneena ja metsätyömieheksi naamioituneena hän tuli myös syntymäkyläänsä Auttiin. Hän meni illan hämärässä entiseen kotitaloonsa, josta oli ollut pois pitkät ajat. Kun hän piisin loisteessa istuessaan lämmitteli käsiään, niin vieressä istunut serkku, Aapo Autti (Juhon Aapo), totesi, etteivät kädet ole metsätyömiehen kädet ja sanoi: Ethän sie vain ole Aleksanteri. – Pitihän se tunnustaa, mutta salaisuus jäi heidän keskeisekseen. Elokuussa 1917 Aleksanteri palasi Saksaan ja sitten 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana takaisin Suomeen. — Vapaussodassa Aleksanteri palveli 1. jääkärirykmentissä joukkueen johtajana, mutta hänet siirrettiin pian koillisrintamalle, jossa hän toimi Sallan rykmentissä komppanian päällikkönä. 4. Itsenäisyyden aika Vapaussodan jälkeen Aleksanteri palveli Lapin rajavartiopataljoonassa, ja 1921 hänet määrättiin Petsamon vartioston päälliköksi. Samana vuonna hän sai siirron Kainuun rajavartioston komentajaksi; samalla hän toimi Kainuun rajakomendanttina. – Tästä ajasta kertoo Ilmari Kianto pienoisromaanissaan Iloista kyytiä rajakomendantin autossa. Kainuun jälkeen Aleksanteri toimi vielä Salmin rajavartiostossa komentajana ja erosi 1928 puolustusvoimain palveluksesta. Seurasi muutto Rovaniemelle ja työ Rovaniemi-lehden päätoimittajana. Vuoden 1931 alussa Aleksanteri palasi sotilasuralle, suojeluskuntajärjestön palvelukseen, päälliköksi Kuopioon. Hän suoritti Sotakorkeakoulun yleisen osaston tutkinnon 1924–1925 ja komentajakurssin 1925–1926. Seurasivat sotavuodet. Talvisodassa Aleksanteri oli everstin arvoinen ja toimi Laatokan Karjalassa JR39:n komentajana ja sotien välisenä aikana 8. Prikaatin komentajana. Tämä JR8 taisteli erittäin urhoollisesti Laatokan Karjalassa ja Syvärillä. – Näihin rykmentin taisteluihin olemme saaneet tutustua Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kautta, sekä romaanin että kahden elokuvan muodossa. – Väinö Linna kuului tähän rykmenttiin. Mannerheim-ristin ritarin arvo (nro 51), sotilaan korkein tunnustus, on osoitus siitä, että sotilaat taistelivat kiitosta ansaitsevalla tavalla ja että sen komentaja johti joukkojaan taitavasti. – Ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäskyssä 1.3.1942 sanotaan mm. seuraavasti: Eversti Autti on Itä-Karjalan taistelussa johtanut rykmenttiään taitavasti ja menestyksellisesti. Hän tunkeutui V:n kylään joukkojensa etumaisten osien mukana ja valtasi yllättäen kylän sekä tuhosi vahvistukseksi lähetetyn vihollisjoukon, jolloin itsekin joutui käyttämään konepistoolia. – Kiivaissa taiteluissa hän osittain tuhosi, osittain löi hajalle vihollisvoimat ja jatkoi tarmokkaasti hyökkäystä siitä huolimatta, että selustaan oli jäänyt vihollisosastoja. Pimeydessä ja joukkojen väsymyksestä huolimatta hän hyökkäsi Petroskoihin avaten tien toiselta suunnalta eteneville joukoille. Aleksanteri Auttin rykmentissä oli Väinö Linnan ohella toinenkin vähemmän tunnetuksi jäänyt kirjailija M. O. Matilainen, joka myöskin on kirjoittanut rykmentin sotatoimista dokumenttikirjan nimeltään Korpisoturit. – Sen esipuheessa hän sanoo mm, seuraavasti: Omistan tämän kirjan JR8:n pataljoonan sotilaille ja heidän omaisilleen Vaikka armeijassa oli muitakin rykmenttejä, jotka olivat samanlaisissa olosuhteissa kuin JR8, rohkenin kuitenkin antaa teokselleni nimen Korpisoturit. Uskon, että me miehet sen ansaitsimme, mutta ennen muuta korpisoturin kunnianimi kuuluu Pietari Aleksanteri Auttille, komentajallemme, joka on jo pois keskuudestamme. Hänen päättäväinen, peloton ja jykevä olemuksensa valoi meihin sen lujuuden, jota ilman me emme olisi voineet menestyksellisesti taistella. Pietari Aleksanteri Autti ylennettiin kenraalimajuriksi 1943, jolloin hän sai komentoonsa 4. divisioonan. Sitä hän johti menestyksellisesti asemasotavaiheen aikana 1943–1944 sekä vetäytymisvaiheen aikana sodan loppuun saakka. Sodan jälkeen Pietari Aleksanteri Autti oli 1944–1948 Peräpohjolan sotilasläänin komentajana Oulussa. Vuonna 1945 hän oli pidätettynä epäiltynä asekätkentään. Kouvolassa P. A. Autti toimi 3. divisioonan komentajana 1948–1953. Kenraaliluutnantiksi ylentäminen tapahtui 1952 ja eläkkeelle siirtyminen armeijasta 1953. Eläkevuosina tapahtui vielä muutto kotiseudulle Rovaniemelle omistamansa kirjakaupan johtajaksi. Aleksanteri Autti anoi kirkkovaltuustolta lupaa saada viimeinen leposijansa kirkon vieressä olevalla hautausmaalle, jossa hänen vanhempansa lepäävät sankarihaudan luona, kauniin sankaripatsaan takana. – Anomus ei kuitenkaan tuottanut tulosta, joten hänen tuhkansa on saanut paikan Helsingin Hietaniemen uurnalehdossa

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mannerheimin kanssa samalla hautausmallaa näin..

Pietari Aleksanteri Autti is Gustaf Mannerheim's 9th cousin! http://www.geni.com/path/Gustaf-Mannerheim+is+related+to+Pietari-Aleksanteri-Autti?from=6000000008103088751&to=6000000024596055917

Sekä heidän alla olevasta Baltian suvuista Anna von der Osten Sacken jälkipolvista edelleen -sukuun Rehbinder ja edelleen samasta suvusta kuin Mannerheim.

Pietari Aleksanteri Autti is Anna von der Osten gen. Sacken's 10th great grandson! http://www.geni.com/path/Anna-von-der-Osten-gen-Sacken+is+related+to+Pietari-Aleksanteri-Autti?from=343555073390013085&to=6000000024596055917

Gustaf Mannerheim is Anna von der Osten gen. Sacken's 9th great grandson!

Gustaf Mannerheim is Elisabeth von Rehbinder's 7th great grandson! http://www.geni.com/path/Elisabeth+von+Rehbinder+is+related+to+Gustaf+Mannerheim?from=6000000009046356684&to=6000000008103088751 Henrik Rehbinder, III

Alek­san­te­ri Autti komensi Tun­te­mat­to­man so­ti­laan ryk­ment­tiä – Mil­lai­nen mies ro­va­nie­me­läis­syn­tyi­nen jää­kä­ri­ken­raa­li oikein oli? Jääkärikenraali Aleksanteri Autti teki mittavan sotilasuran. Rovaniemellä syntynyttä Auttia pidettiin ankarana miehenä, joka ei tuntenut sympatiaa sosialismia kohtaan. Hän ehti toimia myös päätoimittajana ja kirjakauppiaana, mutta hautapaikka syntymäseudulta oli tiukassa.

Kauppiaan poika

Aleksanteri Autti syntyi Yläkemijoella Auttin kylässä 17. elokuuta 1893. Hän ehti varttua suvun mailla hädin tuskin viisivuotiaaksi, kunnes isä Juho ja äiti Aurora muuttivat lapsikatraansa kanssa Rovaniemen kirkonkylään.

Muuttoon liittyy sukutarina, jonka mukaan Auttin tila arvottiin perheen poikien kesken. Onni suosi vanhinta veljeä Juhoa, Aleksanterin isää. Nuoremmat veljet eivät kuitenkaan halunneet jättää kotitaloaan, joten veljessarjan vanhin päätti lähteä Rovaniemelle.

Juho lastasi perheensä ja välttämättömimmät tavarat veneisiin, ja laski Kemijokea alavirtaan kirkonkylään.

Muutto tarjosi perheelle myös sosiaalisen ja taloudellisen nousun. Kaikki kymmenen sisarusta pääsivät kouluun ja isän liiketoiminta kukoisti. Hän perusti kirkonkylään kauppahuoneen eli tukkuliikkeen myyden "kaikenlaista kauppatavaraa".

Perheen elanto tuli kaupankäynnistä ja poroista. Isä Juho oli jo vauras mies muuttaessaan perheineen kirkonkylälle. Auttissa hänellä oli ollut pitäjän suurin porotokka.

Rovaniemi oli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vireä kylä. Oli kirkkoa, koulua, lääkäreitä, sanomalehtiä, puhelimia, elokuvateattereita ja valokuvaamoa.

Perhe asettui asumaan Maantiekadulle, nykyiselle Valtakadulle. Komea kaksikerroksinen puutalo sijaitsi keskeisellä paikalla, Pumpasenharjulla, nykyistä Kauppayhtiötä vastapäätä. Talossa toimi myös muun muassa leipomo, matkustajakoti ja valokuvaamo. Aleksanterin siskot Lyyli ja Hanna tulivat myöhemmin rovaniemeläisille ja lappilaisillekin tutuiksi valokuvaajina, Auttin neiteinä.

Maalaiselämä ja metsäkulttuuri olivat silti tiiviisti läsnä kirkonkylässä. Aleksanterilla ja hänen neljällä veljellään oli jokaisella omat metsästyskoirat, jotka elelivät Auttin talon pihapiirissä.

Porvarillisessa kodissa arvostettiin sivistystä ja koulutusta. Aleksanteri pääsi kansakoulun jälkeen vuonna 1908 perustettuun Rovaniemen oppikouluun. Sen jälkeen opinnot jatkuivat Oulun suomalaisessa yhteiskoulussa, josta Autti kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1915.

Auttin lapsuudenperhe oli valkoinen ja porvarillinen, maailmankuvaltaan yhtenäinen – ainakin melkein.

Yksi veljistä, Heikki oli aatemaailmaltaan vasemmalla. Hän asui ensin vuosia Amerikassa ja Kanadassa, kunnes muutti Neuvosto-Venäjälle suomalaisten kommunistien perustamaan kolhoosiin. Aleksanteri ja Heikki osuivat kerran yhtä aikaa kotiin. Aleksanteri tempaisi pyssyn esiin, mutta tilanne rauhoittui.

Oikeistolaiset aatteet, isänmaallisuus sekä pyrkimys itsenäiseen Suomeen tulivat Auttille kodin perintönä. Toimeliaan mallin hän sai isältään Juholta, joka osallistui Rovaniemen kunnallispolitiikkaan, rauhanyhdistyksen toimintaan sekä istui Säästöpankin hallituksessa.

Nuori ylioppilas lähti opiskelemaan Helsingin yliopistoon filosofiseen tiedekuntaan. Akateemisen uran sijaan elämällä oli hänelle muita suunnitelmia.

Jääkäriaate imaisee mukaansa Heti Helsinkiin muutettuaan Autti liittyi Pohjois-Pohjalaiseen osakuntaan, jonka piirissä jääkäriliike sai alkunsa.

Suomessa sotilaskoulutusta ei ollut, joten Auttin opiskelutovereita suuntasi jatkuvasti Saksaan. Niinpä Auttikin päätti lähteä. Koska lähtö osui joulun alle, Autti kävi ensin mutkan kotona Rovaniemellä. Hän ei voinut kertoa aikeistaan vanhemmilleen, joten kotoa lähtiessään hän sanoi menevänsä voimistelukurssille Ouluun.

–Koetahan tulla sieltä komeana poikana takaisin, äiti evästi.

Matka Lockstedin koulutusleirille alkoi Kemin Ajoksesta, jonne kokoontui 30 Saksaan lähtijää. Sieltä nuorukaiset opastettiin Haaparannan kautta edelleen kohti Saksaa. Tästä sai alkunsa Auttin vaiherikas sotilasura.

3. tammikuuta 1916 Autti liittyi Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan. Koulutuksesta vastasivat saksalaiset upseerit ja aliupseerit. Suomalaisalokkaat saivat tottua pikkutarkkaan preussilaiseen kuriin. Vaikka koulutus oli kovaa, oli se myös monipuolista ja tehokasta.

Autti komennettiin pataljoonan mukana rintamalle ensimmäisessä maailmansodassa. Hän osallistui asemasotaan Missejoella ja Riianlahdella sekä Schmardenin hyökkäykseen. Talvella 1916–17 Autti oli jälleen kotiseudulla. Hän ei pitänyt itsestään meteliä, sillä tehtävä oli salainen.

Hänet oli komennettu etappitehtäviin Pohjois-Suomeen auttamaan Saksaan värvättyjä rajan yli. Vaikka seutu oli miehelle tuttua, hänen piti olla koko ajan varuillaan, sillä venäläiset santarmit jahtasivat jääkäreitä ja heidän auttajiaan lakkaamatta.

Pitkän parran kasvattanut ja metsätyömieheksi naamioitunut Autti onnistui välttelemään kiinniottajia ja palasi takaisin Saksaan jatkamaan koulutustaan.

Elokuussa 1917 Autti komennettiin Liettuaan Sprengkommando Polangeniin. Sitä kutsuttiin "pommarikurssiksi", jossa jääkäreille opetettiin räjäytystekniikkaa, kaukopartiointia ja vakoilua.

Kun Suomi julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917, tuli jääkäreiden kotiinpaluun aika.

Autti nousi 14. helmikuuta 1918 Libaun (Liepaja) satamassa täpötäyteen laivaan. Yhteensä jääkärien pääjoukossa oli 950 miestä. Perille Vaasaan joukko saapui 25. helmikuuta. Päivälleen kolme vuotta sen jälkeen, kun ensimmäiset suomalaiskoulutettavat olivat saapuneet Lockstedtiin.

Seuraavana päivänä Autti marssi muiden jääkärien kanssa Vaasan torilla paraatissa, jonka vastaanotti uusi ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim .

–Teitä odottaa suuri mutta kunniakas työ, yli koko Suomen luoda armeija, joka voi vapauttaa Suomen ja tehdä maastamme suuren mahtavan kansan, Mannerheim valoi uskoa jääkäreihin.

Paraatin jälkeen jääkärit hajaantuivat uusiin tehtäviinsä valkoisen Suomen alueelle.

Vänrikki Autti palveli sisällissodassa joukkueenjohtajana 1. jääkärirykmentissä. Pian hän palasi jälleen pohjoiseen, nyt koillisrintamalle Sallan rykmentin komppanianpäälliköksi.

Sisällissodan jälkeen Autti jäi pohjoiseen. Hän työskenteli Lapin rajavartiostossa, oli Petsamossa rajavartio-osaston päällikkönä sekä Kainuun rajavartioston komentajana Kajaanissa.

Nousukiidossa oleva ura keskeytyi opintojen takia syksyllä 1924. Kahden Sotakorkeakoulussa vietetyn vuoden jälkeen Autti palasi takaisin Kajaaniin everstinä.

"Sotamenestyksellä on hintansa. Auttin johtaman rykmentin tappioluvut hyökkäysvaiheessa ovat suuret, lähes 40 prosenttia vahvuudesta."

Arki ei ollut pelkkää esikunnassa istumista, vaan Autti ehti myös kulkea kovasti rakastamassaan Lapin luonnossa. Maaliskuussa 1926 hän oli Norjassa Skoganvarressa. Yleisesikunnan päällikkö Kurt Martti Wallenius sai Auttilta postikortin, jossa luki: ”Olemme Porsanger-vuonon perukassa. Vielä kahden päivän matka Slattioan, josta lähden kotimatkalle Karasjoen kautta. Paljon vaivoja, mutta paljon myös iloa komeasta luonnosta. Terv. A. Autti.”

Tammikuussa 1928 Autti siirrettiin Kajaanista Salmin rajavartioston komentajaksi Laatokan Karjalaan.

Hän ei viihtynyt alueella yhtään. Kaipuu kotiseudulle, Kemijoen törmälle, Lapin metsiin ja Simojärvelle kalaan kävi ylivoimaiseksi. Jo samana vuonna Autti erosi armeijan palveluksesta ja muutti takaisin Rovaniemelle, mutta ei enää yksin. Mukana tuli tuore vaimo, opettaja Aili Joentaus .

Maailmansotien välisenä aikana Rovaniemi kukoisti. Vuonna 1920 kirkonkylässä oli 2800 asukasta, kymmenen vuotta myöhemmin jo 5500 henkeä. Paikkakunnan kasvunopeus oli Suomen suurimpia, merkittävä osa väestöstä oli junantuomia.

Sotilasuran jättänyt Autti kokeili toimittajan ja kustantajan roolia. Omistamassaan ja päätoimittamassaan Rovaniemi-lehdessä Autti ajoi tiukan oikeistolaista linjaa.

Autti oli aktiivinen Lapuan liikkeen mies. Hänen myötä lapualaishenki eli Pohjois-Suomessa vahvimpana juuri Rovaniemellä. Auttin johdolla kauppalaan perustettiin vapaaehtoinen kansalaisjärjestö: toimikunta ja iskujoukko ohjaamaan kommunisminvastaista toimintaa.

Lapuan liikkeen sanoma upposi rovaniemeläisiin. Sitä on selitetty muun muassa sillä, että Rovaniemi oli vanhastaan talonpoikaisyhdyskunta, jossa oli vahvat porvarilliset perinteet 1920-luvulla. Myös kauppalanvaltuustossa oli ainoastaan porvarillisia jäseniä.

Syksyn 1930 eduskuntavaalien alla Rovaniemi-lehti oli poliittisesti erittäin aktiivinen. Autti oli itsekin vaaleissa ehdolla Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) edustajana kokoomuksen listalla. "Lapuanliikkeen erikoisehdokkaita", everstiluutnantti Auttia sekä Kuivaniemen kirkkoherraa O.H. Jussilaa esiteltiin kolmesti viikossa ilmestyvän Rovaniemen palstoilla erityisen paljon.

Jussilan menikin IKL:n ehdokkaista ainoana läpi Oulun pohjoisesta vaalipiiristä. Autti sai toiseksi suurimman äänimäärän, mutta se ei riittänyt kansanedustajan paikkaan.

Elämä siviilissäkään ei vastannut täysin Auttin odotuksia. Samaan aikaan taloudelliset vaikeudet piinasivat ja Autti luopui Rovaniemi-lehdestä .

Sotilasura kutsui jälleen. Autti muutti Rovaniemeltä Kuopioon suojeluskuntapiirin päälliköksi.

Voittoja ja suuria tappioita Talvisodan syttyessä Autti on taas valmis rintamalle.

Hän saa komennettavakseen Jalkaväkirykmentti 39:n Laatokan Karjalassa. Seudulle, joka on ehtinyt tulla tutuksi kymmenen vuotta aiemmin. Autti johtaa rykmenttiään koko talvisodan ajan mottitaisteluissa Laatokan koillispuolella.

Aleksanteri Autti oli innokas hiihtäjä. Pohjoisen kasvattina hän oli tottunut liikkumaan suksilla. Kuvassa hän on lähdössä seuraamaan alaistensa joukkojen hiihtokilpailuja Käppäselän kylässä Kontupohjassa kevällä 1944. Aleksanteri Autti oli innokas hiihtäjä. Pohjoisen kasvattina hän oli tottunut liikkumaan suksilla. Kuvassa hän on lähdössä seuraamaan alaistensa joukkojen hiihtokilpailuja Käppäselän kylässä Kontupohjassa kevällä 1944. KUVA: SA-KUVA Jatkosodan sytyttyä perustetaan Jalkaväkirykmentti 8. Sen peitenimestä Ukko tulee myös komentajansa lisänimi. JR 8:ssa sotii myös muuan Väinö Linna .

–Petroskoissa odottaa satatuhatta ryssää vavisten meidän viimeistä iskuamme. Sen he tulevat saamaan.

Puhuja on jääkärieversti Autti eli Ukko, Jalkaväkirykmentti 8:n komentaja. On syyskuu vuonna 1941.

–Kuka hyvänsä ensimmäisenä marssineekaan Petroskoihin, niin sen on tunnustettava, että te olette olleet sinne tien aukaisijana, Autti jatkaa.

Virkkeet toistuvat liki samanlaisina Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa . Siinä ne lausuu vänrikki Jorma Kariluoto , joka katselee kukkulalta Petroskoin valtausta 1. lokakuuta 1941.

Todellisuudessa eversti Autti piti puheensa jo aiemmin, syyskuun puolivälissä, kun hän jakoi kunniamerkkejä korpisotureilleen Prääsän taisteluiden jälkeen.

Sotamenestyksellä on hintansa. Auttin johtaman rykmentin tappioluvut hyökkäysvaiheessa ovat suuret, lähes 40 prosenttia vahvuudesta.

Esimiehet ovat kuitenkin tyytyväisiä. Autti saa Mannerheim-ristin maaliskuussa 1942 ja seuraavana vuonna hänet ylennetään kenraalimajuriksi.

Viimeistään jatkosota tekee hänestä arvostetun, pelätynkin upseerin, jonka luonteenpiirteet tulevat tutuiksi myös lotille.

Rovaniemeläinen Kyllikki Kaukio on pitkään Äänislinnan (Petroskoin) upseerimajan johtaja. Se on eräs vastuullisimmista lottatehtävistä.

Kaukio muistelee yli 50 vuotta myöhemmin, heinäkuussa 1997 Lapin Kansan haastattelussa, miten Aleksanteri Autti oli hänen mielestään kuin suoraan televisiosarja Columbosta. Pitkä mies, hyvin kauhtunut päällystakki ja matkalaukkuna vaatimaton vaneriaski.

Ensitapaaminen jää lähtemättömästi Kaukion mieleen.

Autti pyrkii upseerihotelliin, joka on täynnä.

–Minä olen Äänislinnan valloittaja. Minulle on löydyttävä asunto tästä hotellista, Autti jyrisee.

Kaukio ratkaisee tilanteen viemällä Auttin nukkumaan omaan huoneeseensa. Myöhemmin hän oppii tulemaan Auttin kanssa toimeen, vaikka se ei helppoa olekaan.

–Hän oli niin jyrkkä, että kaikki upseerit katosivat paikalta aina kun hän oli läsnä. Silti hän oli varmasti hyvä sotilas ja ainakin rintamajermu jos kuka, Kaukio kertoo Lapin Kansassa .

Jo Auttin olemus on kunnioitusta herättävä. Tiukka katse ja ryhti, kantava ääni. Ja viikset, joihin liittyy erikoinen tapaus.

Kesällä 1941, kesken kiivaan hyökkäysvaiheen, Maaselän kylän lähellä Karjalassa venäläiset ovat pommittaneet ja suomalaiset tulittaneet maastoa rajusti.

Kuten tavallista, Autti on ollut etulinjassa joukkojensa kanssa. Ojassa piilotteleva puna-armeijan sotilas on hypännyt yllättäen ylös ja huutanut Auttille: Heil Hitler!

Tolaltaan mennyt sotilas viedään sivuun. Savun ja pauhun keskeltä ilmestyneellä Auttilla todella oli niin sanotut Hitler-viikset.

Uusi ura kirjakauppiaana Sotien jälkeen Peräpohjolan sotilaslääniä komentavalla kenraalilla on kuumat paikat. Kesäkuussa 1945 häntä epäillään asekätkennästä ja pidätetään virasta. Autti istuu puolitoista kuukautta Sörnäisten keskusvankilassa Helsingissä, kunnes hänet vapautetaan.

Autti palaa takaisin komentajaksi, kunnes jää eläkkeelle puolustusvoimista 1953, 60-vuotiaana.

Kolmen teini-ikäisen lapsen isän kaipuu pohjoiseen jatkuu. Muuttokuorma puretaan Rovaniemellä, kun perhe asettuu asumaan Rantavitikalle.

Autti ei ole valmis jäämään jouten. Hän perustaa kirjakaupan, jolle löytyvät toimitilat Valtakadulta kauppalantalosta.

Joulukuussa 1954 Autti saa kauppansa hyllylle tutusta aiheesta koostuvan teoksen, Tuntemattoman sotilaan . Vuotta myöhemmin kirjan pohjalta tehty Edvin Laineen ohjaama elokuva saa ensi-iltansa.

Kutsuvierasnäytöksessä Helsingin Bio Rex -teatterissa on paikalla pääministeri Urho Kekkonen Sylvi -rouvansa kanssa sekä elokuvan esikuvan, Jalkaväkirykmentti 8:n sotilaita, myös Aleksanteri Autti.

Kun Finlandia-hymni päättyy ja valkokangas pimenee, salin valtaa syvä hiljaisuus. Sitten Urho ja Sylvi Kekkonen nousevat seisomaan aitiossaan ja ryhtyvät taputtamaan. Koko sali yhtyy suosionosoituksiin, joista ei ole tulla loppua. Elokuvan tekijät huokaisevat helpotuksesta.

Autti on täynnä elämää, mutta miettii myös sen jälkeisiä asioita.

Hän anoo Rovaniemen kirkkovaltuustolta hautapaikkaa pääkirkon viereiseltä hautausmaalta. Hän haluaa tulla haudatuksi vanhempiensa viereen.

Kirkkovaltuusto ei kuitenkaan viimeistä leposijaa myönnä, vaikka hautapaikoista tuskin on varsinaisesti pulaa. Ajan henki ei ole fasistinakin pidetyn jääkärikenraalin puolella.

Suhde syntymäpitäjään saa syvän särön.

Pian myös terveys alkaa reistailla. Autti sairastuu vakavasti, joutuu luopumaan kirjakaupan pidosta ja muuttaa Helsinkiin.

Kesällä 1958 Autti käy viimeisen kerran Rovaniemellä.

Hän istuu pitkään Kemijoen rannalla, virtaa ajatuksissaan tuijotellen. Hän ei ole kotiutunut pääkaupunkiin, vaan tahtoisi viettää elämänsä ehtoon synnyinseudullaan.

Aleksanteri Auttin kuolinilmoitus julkaistiin Lapin Kansassa 28.10.1959. Aleksanteri Auttin kuolinilmoitus julkaistiin Lapin Kansassa 28.10.1959. KUVA: - Autti kuolee Helsingissä 23. lokakuuta 1959. Sotilaalliset hautajaiset pidetään Helsingin Vanhassa kirkossa. Suomen lippuun kiedotun arkun päällä lepää kenraalin valkoinen turkislakki.

Hänet haudataan Hietaniemen uurnalehtoon.

Rovaniemen kirkkovaltuusto käsittelee kenraalin kuoleman jälkeen hauta-asiaa uudelleen. Auttin tuhkauurnalle ja muistomerkille löytyy paikka II hautausmaalta pääkirkon vierestä, valtuusto toteaa yksimielisesti.

Auttin uurna jää kuitenkin Helsinkiin, lesken toiveesta.

Tuntematon sotilas (1955) itsenäisyyspäivänä 6.12. kello 12 Yle Teemalla.

Jutussa käytetyt lähteet: Robert Brantbergin Sotakenraalit (1998) ja Kylmä-Kalle (2000), Jaakko Kempin Itsenäisen Suomen sotakenraalit (2017), Mervi Auttin Etsimessä neitikulttuuri (2010), Eero Saurin Suomen Klondykeen vai Pohjolan punaiseen nyrkkiin? Sanomalehti Pohjois-Suomen ja sen edeltäjien Pohjois-Pohjan ja Rovaniemen vaiheita 1921–1957 (2005), Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys, Auttin Sukuseura, Lapin Kansan ja Alma Median arkistot sekä Rovaniemen kirkkovaltuuston pöytäkirjat. KUKA? Pietari Aleksanteri Autti Syntyi Rovaniemen Auttissa 1893.

Ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta yhteiskoulusta 1915. Aloitti opinnot Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisesssä osastossa samana vuonna.

Lähti Saksaan jääkärikoulutukseen vuonna 1916. Sotakorkeakoulun yleisellä osastolla vuosina 1924–25 ja komentajakurssilla 1925–26.

Ensimmäisessä maailmansodassa Saksan joukoissa 1916–17, sisällissodassa Sallassa komppanian päällikkönä 1918, talvisota JR 39:n komentajana Laatokan Karjalassa 1939–40, jatkosota JR 8:n komentajana Laatokan Karjalassa, Aunuksessa ja Syvärillä, vuodesta 1943 4. divisioonan komentajana muun muassa Karjalankannaksella.

Sai Mannerheim-ristin vuonna 1942.

Peräpohjolan sotilasläänin komentaja 1944–48, 3. divisioonan komentaja Kouvolassa 1948–53.

Syytettiin asekätkennästä, oli toista kuukautta pidätettynä Sörnäisten keskusvankilassa Helsingissä loka-marraskuussa 1945. Syytteet raukesivat.

Ylennettiin kenraalimajuriksi 1943, kenraaliluutnantiksi 1952. Reserviin 1953.

Avioitui 1928 Aili Amanda Joentauksen kanssa. Pariskuntai sai kolme lasta, Irene Anneli (1934), Erkki Juhani (1937) ja Pekka Aapo (1940).

Kuoli vuonna 1959. Haudattu Helsinkiin Hietaniemen uurnalehtoon.