Aarne Edvard ("Marokon kauhu") Juutilainen

Is your surname Juutilainen?

Research the Juutilainen family

Aarne Edvard ("Marokon kauhu") Juutilainen's Geni Profile

Share your family tree and photos with the people you know and love

  • Build your family tree online
  • Share photos and videos
  • Smart Matching™ technology
  • Free!

Aarne Edvard ("Marokon kauhu") Juutilainen

Also Known As: "Kauhu"
Birthdate: (72)
Birthplace: Sortavala, Finland
Death: October 28, 1976 (72)
Kustaankartano, Helsinki, Finland
Place of Burial: Helsinki, Finland
Immediate Family:

Son of Tuomas Pärttylinpoika Juutilainen and Helmi Sofia Juhontytär Juutilainen
Husband of Helvi Juutilainen
Brother of Veikko Olavi Juutilainen and Eino Ilmari Juutilainen

Occupation: Kapteeni
Managed by: Private User
Last Updated:

About Aarne Edvard ("Marokon kauhu") Juutilainen

Aarne "The Terror of Morocco" Juutilainen was a Finnish army captain, who served from 1930 until 1935 in the French Foreign Legion, participating in the Moroccan colonial war. After returning to Finland he recruited in the Finnish army, and became a national hero during the Winter War, in the Kollaa Front, coining the phrase "Kollaa will hold."

His brother was the deadliest Fighter Ace in the Finnish Air Force, and the deadliest non-Luftwaffe pilot, two-time Knight of the Mannerhein Cross, Ilmari Juutilainen.

In 1930, Juutilainen traveled to France and signed up with the French Foreign Legion. He was transferred to Fort St. Nicolas in Southern France near Marseille, and from there to Oran in Algeria. He was in the town of Sidi Bel Abbès in a Foreign Legion training camp. From there he was transferred to Fez and fought in many battles against the Arab rebels in the Atlas Mountains. While in Morocco he got the nickname The Terror of Morocco.

The war in the Atlas Mountains was long and in 1931 the strong Arab offensive surrendered. In 1935, when Juutilainen returned to Finland, the whole of Morocco was under French control.

In November 1939 Soviet Union attacked Finland. The war was to be known as the Winter War, and Juutilainen served in the Finnish army. He is chiefly remembered for his exploits in the Front of Kollaa.

The front of Kollaa in the Winter War become a household phrase after a radio interview where Major General Hägglund asked Terror, "Will Kollaa hold?" His reply, "Kollaa will hold, unless ordered otherwise," become an instant sentence of fame reflecting the spirit of the Winter War.

In fact, during his command at Kollaa in December 1939 he negotiated with Woldemar Hägglund about the strategy of the Kollaa Front, which was extremely important in The Winter War. The Battle of Kollaa was one of main battles in the Winter War. "Hold, unless we are told to run" means exactly that, because a week ago he was received regiment-order by the regiment messenger office, cadet Ahti Vuorensola, to withdraw. And he didn't.

Afterwards lieutenant-colonel and regiment commander Wilhelm Teittinen, who commanded the JR/34 at the Kollaa Front gave all honor "He created the Kollaa Spirit" just to captain Aarne Edward Juutilainen, why Kollaa held.

Of course, this was all teamwork and people such as Carl von Haartman and Simo Häyhä were important with other soldiers at the Kollaa Front during the Winter War. Be that as it may, ever so often some events just embodies to some individuals, such as the Terror and Häyhä, "The White Death".

But unlike his brother, after the Winter War it was all downhill for the Terror. Matter of factly, the Mannerheim Cross was introduced after the Winter War for capable soldiers. But the Terror never gained the status he held at the Winter War in the Continuation War or the Lapland War and, after the war, things just turned out worse for him. He would be consumed by alcohol more than he consumed alcohol, he hardly held any steady job, and eventually died in the Kustaankartano old folks' home in Helsinki. Pretty much forgotten.

About Aarne Edvard ("Marokon kauhu") Juutilainen (suomi)

Aarne "Marokon Kauhu" Juutilainen, kapteeni. Talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa palvellut suomalainen upseeri, joka nousi rintamalla mitään kaihtamattoman taisteluhenkensä ansiosta legendaariseksi hahmoksi.

Syntymä / Birth / Рождение:

Aarne Edvard Tuomaanpoika Juutilaisen syntymämerkintä Sortavalan maaseurakunnan ev.lut. srk:n syntyneiden luettelossa (14.10.1905):

Synt. 18.10., kast. 20.11. Aarne Edvard. Par. Tuomas Juutilainen, v. Helmi Sofia Kauppinen. Test: jarrumies Antti Pylkkänen, Anna Pylkkänen, jarrumies Juho Tarkkonen, Elisa Tarkkonen, Kastoi Joh. Sahlman.

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=2154072

Elämäkerta / Biography / Биография:

Kunnianosoitukset: Vapaudenristi (VR) 3 tlk.; VR 3 mk.; VR 4 mk.; Talvisodan mm.; Jatkosodan mm.; Ranskan Médaille Coloniale sk. Maroc.

Aarne Juutilaisen veli on hävittäjälentäjä, Mannerheim-ristin ritari Ilmari Juutilainen (1914 - 1999).

Legioonasta Kollaalle

Pienestä pitäen sotilaan ammatista haaveilleesta Aarne ”Marokon kauhu” Juutilaisesta tuli vertaansa vailla oleva sotilas, joka muistetaan yhtenä Suomen sotien legendaarisimmista hahmoista.

Kollaanjoen varrella räjähdys toisensa jälkeen halkoo ilmaa. Venäläiset joukot yrittävät toistuvilla hyökkäyksillä murtaa suomalaispuolustusta. Pahinta painostus on Kollaan maantiellä, jossa vihollisen hyökkäysvaunuja vyöryy useita peräkkäin ampuen kohti suomalaisia. Komppanianpäällikkö, luutnantti Aarne Juutilainen, tekee radikaalin ratkaisun ja asettuu seisomaan keskelle tietä vaikka ilma täyttyy sirpaleista, kivistä, mullasta ja kuolemasta.

”Olin aiemmin nähnyt, mitä voi tapahtua, jos miehet joutuvat panssarikauhun valtaan. Olin ulospäin kuin viilipytty, mutta sisälläni myrskysi. Pelotti niin perkeleesti”, Juutilainen muisteli noita hetkiä myöhemmin.

Kollaa kestää

Suomalaiset kestävät kuin ihmeen kaupalla tämänkin venäläisvyörytyksen. Seuraavana päivänä armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Woldemar Hägglund ilmestyy Juutilaisen teltan luokse ja kysyy: ”Kestääkö Kollaa?” ”Kyllä kestää, jos ei käsketä karkuun juoksemaan, vastaa Juutilainen.” Soturin ura oli Juutilaiselle melkeinpä itsestään selvyys pienestä pitäen. Jo vuoden 1918 sisällissodassa kolmetoistavuotias Aarne täytti valkoisten puolella Maxim-konekiväärin vöitä.

Vuonna 1926 Juutilainen hyväksyttiin kadettikouluun. Vilkkaan ja ilkikurisen luonteen omannut upseerioppilas joutui kuitenkin keskeyttämään opinnot huonon käytöksensä vuoksi. Putkareissuja oli useita: aina niihin olivat syinä viina ja tappelunujakat. ”Ei tarvittu kuin yksi kunnon känni, tappelu päälle ja kolmekymmentä vuorokautta putkaa”, Juutilainen kertoi. Lopulta Rauhaton Juutilainen erotettiin Suomen armeijasta. Tämän jälkeen seikkailunhimoinen mies hakeutui merille, mutta kannen jynssääminen ei häntä kiinnostanut palaneen puupennin vertaa.

Legioonassa Marokkoon

Rauhaton luonne ei tuntunut löytävän itselleen sopivaa ammattia. Juutilainen sattui kuitenkin lukemaan lehtiartikkelin, jossa kerrottiin värikkäin sanakääntein Ranskan muukalaislegioonasta. Se taisteli missä ja milloin tahansa Ranskan etu sitä vain vaati.

Seikkailunhaluinen Juutilainen tarttui tilaisuuteen ja värväytyi muukalaislegioonaan vuonna 1930. Peruskoulutus tapahtui Algeriassa, jossa simputus polttavan auringon alla oli armotonta. Alokasajan jälkeen Juutilainen taisteli Marokon aavikoilla ja vuoristossa kantaväestöön kuuluvia kapinallississejä vastaan, jotka vastustivat Ranskan miehitystä. Taitavasti aavikon maastoon sulautuneet sissit vihasivat muukalaislegioonaa ja osoittivat sen raadollisesti. Juutilainen muisteli miten kaatuneilta legioonalaisilta raadeltiin veitsillä kasvot, halkaistiin vatsat ja ruumiit täytettiin soralla. Juutilaisen Marokon aika kului osin taistellessa, mutta pääosin sotilaiden puuduttavimmissa töissä kuten vartiossa, marsseilla, rakennustöissä ja erilaisissa harjoituksissa.

”Päätin jo varhain, että jos minua ei tulla hautaamaan Saharan hiekkaan, elämälläni oli tarkoitus. Ja se tarkoitus on, että oma maani on minua vielä jonain päivänä tarvitseva”, pohdiskeli Juutilainen. Kun legioonapesti päättyi vuonna 1935, Juutilainen palkittiin Legioonan ristillä ja Ranskan kansalaisuudella. Juutilainen tunsi, että nyt hänestä oli kasvanut sotilas. Oli jälleen aika palata isänmaan palvelukseen.

Ankara kouluttaja

Juutilainen pyrki takaisin Suomen armeijan tehtäviin, ja hänet sijoitettiin Viipurin rykmenttiin. Isokokoinen ja julmannäköinen Juutilainen oli ankara kouluttaja, joka huusi kauhealla äänellä. Pälkjärvellä hän sai myös lempinimen Marokon kauhu.

”Sanoivat minun olleen ankara kouluttaja… Totta kai olin. Olin nähnyt aikanani Marokossa mitä tapahtuu, jos miehet eivät ole tarpeeksi hyvin harjoitettuja.” Juutilainen oli kentällä tiukka, mutta alaistensa vapaa-aikaan hän ei puuttunut pikkumaisuuksilla vaan antoi sotilaidensa levätä ja virkistäytyä. Taisteluharjoitteet sujuivat tunnollisesti, mutta viina piti vielä otteessaan. Erään viikon kestäneen rankan harjoituksen jälkeen Juutilainen nukahti upseerikerholla kesken ryypiskelyn ruokapöytään. Seurauksena hän sai jälleen lähtöpassit armeijasta.

Vielä syksyllä 1939 Juutilainen harkitsi paluuta muukalaislegioonaan, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun Suomessa alkoi ylimääräinen liikekannallepano. Edessä oli talvisota, ja isänmaa kutsui pelotonta Juutilaista.

Talvisodassa Juutilainen palveli komppanianpäällikkönä Kollaanjoen varrella, jossa venäläistykistö moukaroi päivittäin suomalaisten asemia jopa 40 000 tykinammuksella. Juutilainen oli joukkoineen hyvin ratkaisevassa asemassa koko Suomen puolustuksen kannalta. Jos strategisesti tärkeä Kollaa olisi murtunut, seuraukset olisivat saattaneet olla koko Suomen kannalta kohtalokkaat. Luutnantti oli syystäkin hyvin ylpeä miehistään. ”Pojat ovat tapelleet ensimmäisestä tappelupäivästä lähtien, ja minä olen näihin syntisiin täysin tyytyväinen.”

Juutilaisen alaisena oli muun muassa Suomen kuuluisin tarkka-ampuja, ”valkoinen kuolema” Simo Häyhä, joka oli majoitettu komentajan komentokorsuun lähes koko sodan ajan.

”Marokon kauhu” osoitti täydellistä pelottomuutta joka päivä. Alaistensa suuresti arvostama etulinjan mies johti itse vastahyökkäyksiä pistooli kädessä miestensä edessä. ”Herrojen on mentävä itse ensimmäisenä, miehet seuraavat aina perässä”, hän opetti aliupseereitaan. Juutilainen haavoittui Kollaalla kahteen otteeseen kranaatinsirpaleesta, joista toinen osui käteen ja toinen vihlaisi päätä. ”Mutta ovat ne pojat jo maksaneet iivanalle, velka oli lyhytaikainen”, Juutilainen myhäili haastattelussa.

Vapaa-ajallaan persoonallinen Juutilainen istui keinutuolissa, poltteli piippuaan ja luki Zane Greyn romaaneja. Teltan ulkopuolella istui ”vartiossa” venäläisten panssarivaunusta otettu, tönköksi jäätynyt kuollut ajaja. Ulkopuolelle oli kiinnitetty lappu, jossa luki: ”koputettava, jalat pyyhittävä”.

Sotimisen raskas kuorma

Juutilaisesta tuli sodan kuuluisimpia hahmoja, ja hänestä kirjoitettiin paljon lehdistössä. Kapteeniksi ylennyt Juutilainen muisteli myöhemmin, ettei palvelu legioonassa ollut mitään verrattuna Suomen talvisotaan, joka oli äärimmäisen epäinhimillinen päivästä toiseen.

Myöhemmin jatkosodassa Juutilainen suoritti tehtävänsä pelottomasti kuten ennenkin. Hän oli mukana taisteluissa muun muassa Syvärillä ja Gorassa. Marokon polttavasta pätsistä alkanut sotiminen päättyi lopulta Lapin purevissa pakkasissa talvella 1944, kun saksalaiset piti häätää maasta. Sotavuosien jälkeen Juutilainen ansaitsi elantonsa varastomiehenä ja levyseppänä. Aarne Juutilainen siirtyi ajasta iäisyyteen vuonna 1976.

Teksti Lauri Seppälä

Kapteeni Aarne Juutilainen

"Marokon Kauhu"==

Suvilahti on liekeissä. Vetäytyvät suomalaiset sotilaat ovat sytyttäneet kylän palamaan, etteivät päälle vyöryvät venäläiset pääse taloihin lämmittelemään ja perustamaan komentopaikkoja. Näin on sodassa tapana, vaikka se kirpaiseekin luutnantti Aarne Juutilaisen komppanian sotilaita.

Miehet ovat ryhmittyneet puolustukseen hautausmaan muurien taakse. Everstiluutnantti Ville Teittinen, jota Sota-Villeksi sanotaan, on jo pari kertaa radiolla määrännyt komppanian vetäytymään, mutta luutnantti Juutilainen ei ollut piitannut käskystä. Ei vielä, koska asemat ovat mainiot ja hyökkäävät viholliset ovat kuin tarjottimella. On pakkasaamu, kuten niin usein vuoden 1940 talvella.

Kohmeinen komppanianpäällikkö seisoo valkenevassa päivässä palavan talon luona lämmittelemässä käsiään.

”Herra luutnantti!” paikalle juokseva vänrikki Soini Salo huutaa hengästyneenä. ”Olisi asiaa!”

”No?”

Vänrikki seisoo Juutilaisen edessä hieman huojuen käsi karvalakin reunassa. ”Herra luutnantti. Rykmentistä ilmoittivat, että sieltä on tulossa lähetti kirjallisen käskyn kanssa. Sanoivat vielä erikseen, että sitä käskyä on noudatettava.”

”Jaa, vai että oikein kirjallisena. Mikäpä siinä.”

Sitten Juutilainen huomaa alikersantin, joka nostaa päätään kivimuurin suojasta. ”Syntinen!” Juutilainen karjaisee. ”Nuppi alas tällä punaisella sekunnilla.”

Pää häipyy muurin suojaan.

”Saatanan pojat!” luutnantti sanoo. ”Eivät perkeleet ymmärrä omaa parastaan.”

”Kyllä he oppivat, herra luutnantti. Ovat vielä kokemattomia.”

”Rykmentistä tulee tietysti vetäytymiskäsky”, Juutilainen jatkaa. ”Laita sinä ensimmäinen ja toinen joukkue valmiiksi, minä hoidan kolmannen ja neljännen. Mutta emme kuitenkaan lähde ihan heti.”

”Käskystä, herra luutnantti.”

Vänrikki poistuu ja luutnantti huomaa rykmentin komentopaikan suunnalta saapuvan hiihtäjän. Koska lumipuku on vitivalkoinen, hän arvaa, että kyseessä on rykmentin lähetti. Luutnantti siirtyy nopeasti liekkien valosta aamuhämärään.


Luutnantti Aarne Juutilaista sanotaan Marokon Kauhuksi, koska hän on ennen sotaa palvellut viisi vuotta Ranskan muukalaislegioonassa. Hän on iso, julman näköinen ja sotaisa mies.

Juutilainen onnistuu hetken välttelemään lähettiä, joka kuitenkin parinsadan metrin takaa-ajon jälkeen saavuttaa luutnantin. Juutilainen huomaa, että nuori lähetti on kadetti Ahti Vuorensola, Sota-Villen lähetti.

”Herra luutnantti! Rykmentinkomentajan kirjallinen käsky.”

Kadetti ojentaa Juutilaiselle lapun. Marokon Kauhu ei ole huomaavinaan sitä. ”Mikä se sellainen käsky on?”

”Herra luutnantti! Everstiluutnantti Teittinen käskee, että vetäytyminen on aloitettava heti.”

”Tullaan, kun ehditään. Kadetti vie minulta Sota-Villelle sellaiset terveiset. Suullisena, ettei jää ryssän käsiin.”

Nuori kadetti punastuu harmista. Sitten miehet kuulevat vänrikki Salon huutavan hiljaa. ”Hälytys! Ryssät tulevat!”

Marokon Kauhu juoksee konekiväärille. On sovittu, että miehet pidättelevät tultaan, kunnes komppanianpäällikkö aloittaa. Kadetti Vuorensola on seurannut Marokon Kauhua muurille. Kadetti vetää esiin pistoolinsa. ”Älä ammu ennen minua”, Juutilainen sanoo. ”Äläkä nosta päätäsi. Päästetään ryssät tähän muurin eteen.”

Juutilainen vilkaisee varovasti kivenraosta kohti hautausmaan ohi kulkevaa tietä. Hän näkee vihollisen marssivan tietä pitkin kohti hautausmaata nelijonossa, aivan kuin olisivat paraatissa. Keulassa on ratsumies. ”Luulevat marssivansa Punaiselle torille setä Stalinia tervehtimään”, Juutilainen kuiskaa vänrikille. ”Kohta he ovat hollilla.”

Marokon Kauhu avaa Maxim-konekiväärillään tulen johon muut välittömästi yhtyvät. Yllätys on täydellinen, lumeen jää röykkiöittäin kaatuneita ja haavoittuneita. Juutilaisen komppanialle ei tule tappioita. Tulitus lakkaa. Luutnantti ja vänrikki nousevat varovasti seisomaan. ”Nyt ruvetaan tulemaan”, Juutilainen sanoo. ”Vie Sota-Villelle sellaiset terveiset.”

–”Käskystä, herra luutnantti!”

Muurin edestä kuuluu haavoittuneiden valitusta. Joku huutaa äitiään ja Nagant pamahtaa. Nuori vänrikki poistuu valkenevaan päivään.


Aarne Edward Juutilainen syntyi lokakuun 18. päivänä vuonna 1904 Sortavalassa. Hänen isänsä oli rautatievirkailija Tuomas Juutilainen ja hänen äitinsä Helmi Sofia o.s. Kauppinen. Myöhemmin perheeseen syntyi poika Ilmari.

Vuoden 1918 sodassa kolmetoistavuotias Aarne täytti valkoisten puolella Maxim-konekiväärin vöitä. Hän halusi mukaan myös Aunuksen retkelle, mutta värvääjät huomasivat, että vanhempien suostumus oli väärennetty. Se reissu jäi väliin.

Juutilainen kävi seitsemän luokkaa Sortavalan lyseota. Hän suoritti reserviupseerikoulun vuonna 1925 ja hänet hyväksyttiin kadettikouluun, josta hänet erotettiin vuodeksi huonon käytöksen vuoksi. Putkareissuja oli ollut useita, aina syynä viina ja sitä seurannut tappelu. Välivuoden Juutilainen palveli nuorempana upseerina polkupyöräpataljoona 3:ssa Pohjois-Savon rykmentissä.

Opinnot kadettikoulussa jatkuivat. ”Aluksi kaikki meni hyvin,” Juutilainen kertoi. ”Sitten jouduin napit vastakkain yhden luutnantin kanssa. Ei tarvittu kuin yksi kunnon känni, tappelu päälle ja kolmekymmentä vuorokautta putkaa.”

Juutilainen erotettiin jo toistamiseen kadettikoulusta, tällä kertaa lopullisesti. Hän lähti merille, mutta ei viihtynyt. ”Kannen jynssääminen ei kiinnostanut palaneen puupennin vertaa.”

Juutilainen päätti liittyä Ranskan muukalaislegioonaan vuoden 1930 keväällä, sopimus oli viiden vuoden mittainen. Päätöstä edesauttoi se, että Juutilainen oli koulussa lukenut ranskaa. Kun hän kesällä astui palvelukseen, legioonan ensimmäinen rykmentti oli sijoitettu Algeriaan Sidi-bel-Abbesiin. Muut rykmentit taistelivat Ranskan Marokossa miehitystä vastustavia separatisteja vastaan tai Indokiinassa. Juutilainen sijoitettiin ensimmäiseen rykmenttiin.

Rankan alokaskoulutuksen jälkeen uudet miehet komennettiin Marokkoon. ”Matkaa oli tehtävä päivisin. Yöksi oli pysähdyttävä, sillä pimeys oli alkuasukasrosvojen parasta saalistusaikaa.”

Rosvot olivat vaarallisia. He tunsivat vuoriston sekä erämaan keitaat kuin omat taskunsa. Eurooppalaista ylivaltaa edustavat legioonalaiset tuli ajaa maasta mahdollisimman nopeasti. ”Vuoriston asukkaat olivat synnynnäisiä sissejä. He sulautuivat kirjavissa viitoissaan kivien ja kallioiden suojaan., jonne he jäivät äärimmäisen kärsivällisinä vaanimaan sopivaa tilaisuutta.”

”Minusta kasvoi sotilas Marokossa”, Juutilainen kertoi. ”Rakensimme linnoitusta Atlas-vuorille. Rakennustyöhön käytettiin legioonalaisia, sillä alkuasukkaille voimaa ja sitkeyttä vaativa työ oli sangen vierasta.”

Rakenteilla olevaan linnoitukseen oli sijoitettu taisteluryhmä, jonka kovana ytimenä oli legioonalaispataljoona. Sitä oli vahvennettu siirtomaajoukoilla ja tykistöllä sekä Ranskaa tukevilla alkuasukkailla. Sissit häiritsivät rakentajia lähes päivittäin.

”Toisinaan arabit hyökkäsivät jopa satojen miesten voimin”, Juutilainen kertoi. ”Ensimmäinen torjunta jätettiin alkuasukkaiden harteille. Jos sissit tästä huolimatta pääsivät lähemmäksi, tuleen heitettiin senegalilaiset siirtomaajoukot. Viimeisenä oli vuorossa legioona, jolloin tilanne selvitettiin nopeasti ja tehokkaasti.”

Kerran vuoristolaiset onnistuivat yllättämään tienteossa olleen legioonalaisryhmän. Legioonalaista oli toistakymmentä. ”Kuulimme laukaukset ja lähdimme apuun. Tulimme liian myöhään. Kaikki legioonalaiset olivat kaatuneet ehtimättä edes tarttua aseisiinsa. Sissien perään oli turha lähteä, sillä he tunsivat jokaisen pakoreitin. Sisseille ei ollut riittänyt vihattujen legioonalaisten teloittaminen. Kaatuneilta oli raadeltu veitsillä kasvot, halkaistu vatsat ja täytetty ruumiit soralla. Tämän jälkeen hyökkääjät olivat häipyneet erämaahan.”

Vainajat kuljetettiin linnoitukseen. Sankarihautajaiset olivat koruttomat. ”Kaivettiin haudat ja ruumiit laskettiin kuoppiin omissa vaatteissaan. Soraa päälle, kunnialaukaukset ja kummulle karkea puinen risti, joka ei ollut edes tarkoitettu kestämään.”


Juutilaisen ensimmäinen talvi legioonassa tuli ja meni. Tie alkoi valmistua ja linnoituksen rakentaminen oli edistynyt melko pitkälle. Vuoden 1931 kesällä linnoitukseen saapuivat varsinaiset miehitysjoukot, marokkolaiset tarkka-ampujat. Seuraavana talvena legioonalaiset lähtivät etenemään syvemmälle vuoristoon. Juutilainen kuului pikakiväärillä vahvennettuun joukkueeseen. Marssi eteni maaston vuoksi hitaasti. ”Polku oli liukas ja niljanteinen ja nousu tapahtui lähes pystysuoraa seinämää.”

Iltapäivä oli kuumimmillaan, kun jälkivarmistus hälytti: ”Arabeja takana!”

Joukkue pysähtyi ja suojautui. Huomattuaan legioonalaiset sissit avasivat heti tulen. Sitten laukauksia alkoi kuulua myös ylhäältä. ”Arabeja edessä!”

Legioonalaiset olivat marssineet ansaan. Polku oli kapea, joten hyökkäys ei tullut kyseeseen. Alkoi odotus. Iltapäivän kuumuus hellitti ja hämärä vaihtui nopeasti pimeäksi yöksi. Tilanne paheni, pakoreittiä ei ollut. Polun yläpuolella kohosi täysin sileä kallioseinämä, alaspäin oli sata metriä suoraa pudotusta. ”Vuoristolaiset olivat mestareita liikkumaan äänettömästi”, Juutilainen kertoi. ”Tajusimme, että tämä olisi loppu. Ei syntyisi edes kunnon tulitaistelua, arabit napsisivat meidät yksi kerrallaan kuin kanat orrelta.”

Mutta sitten eräs legioonalainen oivalsi: ”Käytetään kangasvöitä, tehdään niistä köysi.”

Jokaisella legioonalaisella oli uumallaan lähes viiden metrin kangasvyö, joka hyvin kesti miehen painon. Miehet irrottivat vyönsä, jotka sidottiin yhteen. Köyden toinen pää kiinnitettiin tukevasti suureen kiveen ja toinen laskettiin jyrkänteen reunan yli. ”Ensimmäinen mies katosi pimeyteen, häntä seurasi toinen, kolmas, neljäs ja viides. Pian koko joukkue oli alemmalla kielekkeellä. Kaikki oli tapahtunut nopeasti ja äänettömästi. Sen jälkeen kiskaisimme miehissä köyden irti. Kivi tömähti alas ja häivyimme paikalta kuin aaveet. Muutaman sadan metrin päässä aloimme hohottaa. Nauroimme kuin pienet lapset.”


Kolmannen palvelusvuotensa lopulla Juutilainen sai määräyksen ilmoittautua komppanian toimistossa. Suosittu kapteeni Roland Potiron tunnettiin siitä, että hän suhtautui asiallisesti ja oikeudenmukaisesti alaisiinsa. Kesäpäivä oli kuuma. Kapteeni otti Juutilaisen vastaan moitteettoman valkoisessa univormussaan.

”Mon capitain! Legioonalainen Juutilainen käskystä paikalla.”

Juutilainen seisoi tiukassa asennossa. Kuten tapana oli, hän ei tuijottanut kapteenia kasvoihin, vaan seinää hänen päänsä yläpuolella.

”Lepo, legioonalainen!”

Juutilainen asettui haara-asentoon, mutta piti edelleen katseensa kiinnitettynä seinään. Hän mietti mahdollisia syntejään. Kapteeni jatkoi: ”Olen päättänyt lähettää teidät korpraalikouluun.”

Tätä Juutilainen ei ollut odottanut. Komennus korpraalikouluun tietäisi jatkovuosia legioonassa. ”En halua korpraalikouluun”, Juutilainen sanoi ja lisäsi: ”Herra kapteeni!”

Komppanianpäällikkö katsoi kummeksuvasti Juutilaista. Ei suuttuneesti, vaan uteliaasti. ”Ja miksi muka ette? Olen vakuuttunut siitä, että te pärjäätte hyvin korpraalikoulussa. Muutaman kuukauden kuluttua lähetän teidät kersanttikouluun, jolloin sekä asemanne että palkkanne nousevat melkoisesti. Oletteko ajatellut sitä?”

”Herra kapteeni! Saanko puhua?”

”Olkaa hyvä.”

Juutilainen laski katseensa kapteenin kasvoihin. ”Kuten tiedätte, olen Suomen armeijan upseeri. Jouduin eroamaan vakinaisesta palveluksesta luonteeni vuoksi. Se on ehkä liiankin raju ja iloinen.”

Kapteeni yritti pidätellä hymyään. ”Lähdin merille ja sitten astuin palvelukseenne”, Juutilainen jatkoi. ”Aika täällä on ollut minulle itseni etsimistä. Päätin, että jollei minua haudata Saharan hiekkaan, elämälläni on tarkoitus. Jonain päivänä oma maani tulee tarvitsemaan minua.”

Kapteeni Potiron katsoi Juutilaista hetken mietteissään. Sitten hän jatkoi. ”Puhutte järkeviä, legioonalainen. Tietäkää kuitenkin, että jos pyörrätte pyhän päätöksenne, teillä on aina paikka legioonassa.”

”Kyllä, mon capitain!”

”Legio patria nostra! Legioona on isänmaamme!”

Sitten tapahtui jotain yllättävää: Potiron nousi pöytänsä takaa, astui Juutilaisen eteen ja ojensi kätensä. Toivuttuaan hämmästyksestään Juutilainen tarttui kapteenin käteen. Puristuksessa oli voimaa ja lämpöä.

”Poistukaa, legioonalainen!”


Juutilainen lähetti Suomen sotaväen päällikölle kirjeen, jossa tiedusteli mahdollisuutta päästä takaisin armeijaan reserviupseerina. Hän ilmoitti myös pyrkivänsä tavalla tai toisella päättämään kesken jääneen kadettikoulun.

Vastaus ei ollut myönteinen eikä kielteinen. Sotaväen päällikön adjutantti kehotti Juutilaista jättämään asianmukaiset paperit. Kun Juutilaisen sopimus päättyi vuoden 1935 kesäkuussa, hän lähti Suomeen ja Sortavalaan. Muutaman kuukauden kuluttua hänelle ilmoitettiin, että hänet on hyväksytty Viipurin rykmenttiin.

Rykmentti oli sijoitettu Laatokan luoteisrannalle Huuhanmäelle lähelle Jaakkimaa. Pälkjärven kasarmit olivat uudet ja nykyaikaiset. Reservin vänrikki Juutilainen sai oman joukkueen. Juutilaista pidettiin ankarana kouluttajana, joka huusi kauhealla äänellä.

”Totta kai olin ankara”, Juutilainen kertoi. ”Olin nähnyt Marokossa mitä tapahtuu, jos miehet eivät ole tarpeeksi hyvin harjoitettuja. Väsynyt sotilas tekee virheitä, joihin taistelussa ei ole varaa. Se ei ole leikkiä. Miehet oli pidettävä taistelukuntoisina, koska joukko-osasto siirtyisi ensimmäisenä Laatokan pohjoispuoliselle rajalle, jos idästä uhkaa hyökkäys.”

Pälkjärvellä Juutilainen sai lempinimen Marokon Kauhu. ”En kuitenkaan ollut pikkusielu. Kentällä olin tiukka, mutta vapaa-aika kuuluu kokonaan sotilaille. Lepoon ja virkistykseen pyhitettyä aikaa ei saa häiritä pikkumaisuuksilla, puhumattakaan simputuksesta.”

Juutilainen ilmoittautui yksityisoppilaaksi Sortavalan lyseoon ja aloitti pänttäämisen ylioppilastutkintoa varten. Hän tiedusteli myös mahdollisuuksia jatkaa opintojaan kadettikoulussa. Se kävisi päinsä, mutta hän joutuisi kokonaisuudessaan käymään läpi vanhemman kadettikurssin. ”Se ei ollut mitään verrattuna viiteen vuoteen Marokossa.”


Juutilainen hoiti taisteluharjoitukset tunnollisesti. Kun muut upseerit nukkuivat mukavasti teltoissaan, Juutilainen tiedusteli maastoa, kiersi vartiot, syventyi karttoihin ja pohti eri vaihtoehtoja. Viikon kestäneen rankan taisteluharjoituksen jälkeen Juutilainen nukahti upseerikerholla kesken ryyppäjäisten. Upseeritoverit nostivat Juutilaisen pöydälle, kietoivat hänen ympärilleen valkean pöytäliinan ja koristelivat asetelman havuilla. Juutilainen nukkui niin raskaasti, ettei edes herännyt.

Silloin sotaväen päällikkö Hugo Österman ja armeijakunnan komentaja Harald Öhquist saapuivat kerholle. ”Herrat jääkärikenraalit kuulemma jähmettyivät suolapatsaiksi nähdessään kuntoni”, Juutilainen kertoi. ”Sotaväen päällikön sikari oli ollut vähällä murtua, kun hän puristi huulensa ohueksi viivaksi. Viipurin linnanherra Öhquistin muutenkin kireät piirteet olivat jännittyneet, mikäli mahdollista, vielä kireämmiksi.”

Muutamaa kuukautta myöhemmin Juutilaiselle ilmoitettiin, ettei hänen palveluksiaan enää tarvita. Elettiin vuoden 1937 maaliskuuta. Palvelusta oli tällä kertaa kestänyt runsaat pari vuotta. – Vaatimattomana läksiäislahjana sain sentään ylennyksen reserviluutnantiksi, mutta siviilissä sillä ei ollut hitonkaan arvoa.

Juutilainen ryyppäsi lopputilinsä ja keskeytti opintonsa. Hän tajusi, että tie vakituisen upseerin virkaan oli poikki. Legioona alkoi jälleen houkuttaa häntä. ”Mutta matkaan tarvittiin rahaa. Halusin myös maksaa ryyppyvelkani.”

Hän onnistui pääsemään erään lentokentän vastaavan mestarin kirjuriksi. ”Toimi oli jossain herran ja työmiehen välillä. Melkoinen arvonalennus se kuitenkin oli upseerille. Se on myönnettävä.”

Juutilainen aloitti työt ja vähensi ryyppäämistään. Kun velat vuoden 1939 puolella oli maksettu, hän ilmoitti äidilleen lähtevänsä jälleen legioonaan. Äiti pyysi poikaa odottamaan syksyyn asti. ”Lähde muuttolintujen kanssa. Kun ei vielä ihan tarkkaan tiedetä, mikä kohtalo täällä Suomessa meitä odottaa.”

Juutilainen jäi. Syksyllä Saksa hyökkäsi Puolaan, toinen maailmansota alkoi. Suomessa järjestettiin yleinen liikekannallepano ylimääräisten harjoitusten nimikkeellä. Myös Juutilainen sai kutsun.


Talvisodassa Juutilainen palveli komppanianpäällikkönä everstiluutnantti Sota-Ville Teittisen jalkaväkirykmentti 34:ssä Kollaalla, strategisesti tärkeän jokipahasen varrella. Kun Juutilaisen komentoteltta oli pystytetty, hän kiinnitti oviaukon viereen kyltin: Koputettava, jalat pyyhittävä. Res. luutn. Aarne Juutilainen. ”Olin aina ollut sitä mieltä, että herra on herra helvetissäkin ja sopi tuota kehotusta kaikkien totella.”

”Kestääkö Kollaa?” neljännen armeijakunnan uusi komentaja Woldemar Hägglund kysyi. ”Kyllä kestää, herra kenraali”, Juutilainen vastasi. ”Ellei käsketä karkuun juoksemaan.”

Kun Hägglund oli seurueineen poistunut, Juutilainen antoi pystyttää teltan ulkopuolelle venäläispanssarista otetun tönköksi jäätyneen kuolleen ajajan. ”Ajattelin, että siinä meillä on kunnon vartiomies. Ei tarvitse koskaan vaihtaa ja ottaa vastaan kenet hyvänsä. Ei niin isoa herraa tulekaan.”

Juutilainen antoi kuitenkin siirtää kaatuneen vihollisen ruumiskasaan, kun pataljoonasta ilmoitettiin, että tulossa oli ulkomaalaisia lehtimiehiä. ”Tarjosin kahvit ja näkäräiset.”

Lehtimiehet kirjoittivat, miten Suomi taisteli olemassaolostaan idän jättiläisvaltiota vastaan. Kuvia otettiin ja miehiä haastateltiin. Monen lehden kuvassa Juutilainen poseerasi savuke suussa. Mantteli oli heitetty lumipuvun päälle ja oikeasta silmäkulmasta valui verta. ”Ryssän siru oli päässyt raapaisemaan.”

Erään ulkomaanlehden kuvatekstissä luki: Terror of Morocco. Talvisodan eräs legenda oli syntymässä.


Marokon Kauhu oli etulinjan johtaja. Kun vihollinen hyökkäsi, Juutilainen tempaisi kaatuneelta politrukilta evakuoidun puoliturkin niskaansa ja veti joltain ihailijalta saadut poronkuvioiset villasormikkaat käsiinsä. Sitten hän kiiruhti pistooli kädessä teltastaan johtamaan vastahyökkäystä miestensä etunenässä.

”Suomalainen mies on siitä eriskummallinen olento, että hän kyllä lähtee”, Juutilainen kertoi. ”Mutta herrojen on mentävä itse ensimmäisinä. Miehet seuraavat aina perässä. Kannustin aliupseereitani käsi heidän hartioittensa ympärille. Välillä huusin niin, että koko Kollaan metsikkö raikui. Tiesin voivani luottaa jokaiseen mieheeni.”

Myös miehet luottivat Juutilaiseen. Kollaa kesti ylivoimaisesta vihollisesta huolimatta.


Vapaa-aikanaan Juutilainen istui keinutuolissa ja luki Zane Greyn romaaneja. Eräänä aamuna vihollinen aloitti tavanomaisen kranaatinheitinkeskityksensä. Juutilaisen komentoteltan maalattia tärisi ja ilmanpaine heilutteli teltan liepeitä. ”Kuului selvästi, miten sirpaleet surrasivat. Teltan paikattuun kangaskattoon ilmestyi uusia reikiä.”

Juuri, kun Juutilainen nosti kirjaresuaan parempaan asentoon, hän tunsi oikeassa kädessään repäisyn. ”Sormet olivat veressä ja tiesin, että sirpale oli iskenyt. En tuntenut kipua, se tulisi kyllä aikanaan.”

Juutilainen pudotti kirjan, otti vasemmalla kädellään taskusta nenäliinan ja huusi lähetilleen: Linnunpoika!

”Herra luutnantti!” Linnunpojaksi sanottu lähetti huomasi Juutilaisen verisen käden. ”Herra luutnantti on haavoittunut! Ilmoitan lääkintämiehille.”

”Ja perkele, jos menet ilmoittamaan. Otat arkusta sidetarpeet ja sidot. Sitä varten ne siellä ovat. Saatana, vai vielä lääkintämiehiä täällä tarvittaisiin. Tämä on pikkuraapaisu.”

Lähetti sitoi sormet ja sitten kipu iski. Lääkkeeksi Juutilainen otti viinaa. Sitten paikalle saapui Sota-Ville, itse rykmentinkomentaja. Juutilainen yritti nousta seisomaan, mutta everstiluutnantti Teittinen oli huomannut verestä värjääntyneen siteen ja työnsi olkapäistä komppanianpäällikön takaisin istumaan. ”Olet haavoittunut! Lähdet sidontapaikalle heti.”

”Eihän nyt pikkuraapaisusta…”

”Tämä on käsky!”

Kun Juutilainen saapui sidontapaikalle, koko käsivarsi oli niin turvoksissa, että lääkintälotan oli leikattava hiha auki. Lääkäri määräsi Juutilaisen kenttäsairaalaan. ”Keskisormi on amputoitava kokonaan, ehkä myös etusormi.”

”Ei helvetissä! Millä minä sitten ryssää ammun? Ja nukutukseen minä en suostu. Leikkaus tehdään paikallispuudutuksessa. Minä en teihin luota palaneen puupennin vertaa.”

Kenttäsairaalassa keskisormi katkaistiin toisesta nivelestä, mutta etusormi saatiin paikatuksi, vaikka lihakset olivat riekaleina ja sormiluu paistoi valkeana.

Juutilainen lähetettiin sotasairaalaan Sortavalaan. ”Etusormi on pahasti vaurioitunut”, lääkäri ilmoitti. ”Se joudutaan mahdollisesti amputoimaan.”


Sortavalassa Juutilainen sopi sotasairaalan erään tutun lääkärin kanssa, ettei hänen tarvitse maata sairaalassa. ”Kunhan käyt näyttämässä sitä sormea. Kyllä me saamme sen säästymään.”

Juutilainen lähti kotiinsa, joka eteistä lukuun ottamatta oli säilynyt pommituksilta. Seuraavana päivänä hän lähti kaupungille parturiin, koska parran leikkuu ei oikein onnistunut vasemmalla kädellä. Myös tukka oli Kollaalla päässyt luvattoman pitkäksi.

Kesken leikkuun alkoi kuulua räjähdyksiä, venäläinen pommitti siviiliasutusta. Juutilainen oli parturitytön kanssa kahden. He suojautuivat lattialle, Juutilainen suojasi kehollaan tyttöä. Eräs pommi sattui parturiliikkeen lähelle, ilmanpaine särki ovet ja ikkunat ja laasti ropisi katosta.

Kun hyökkäys oli ohi, Juutilainen auttoi tytön lattialta. Kadulla riehui tulipaloja ja parturiliikkeen koko sisustus oli tuhoutunut. Juutilainen sanoi joutuvansa lähtemään ja pyysi tyttöä jonain iltana syömään Seurahuoneelle.

Helvi suostui.

Juutilainen palasi helmikuussa rintamalle ja sai tietää, että hänet oli ylennetty kapteeniksi. Juutilaisesta tuli talvisodan kuuluisin komppanianpäällikkö. Talvisodan lopulla Juutilainen toimi pataljoonankomentajana.

Rintamat hiljenivät maaliskuun 13. päivänä 1940 kello yksitoista aamupäivällä. Moskovassa oli tehty ankara pakkorauha, koska Suomen hallitus ei kahta ministeriä lukuun ottamatta uskonut maan kestävän. Ei siitä huolimatta, että länsivallat jo olivat lastanneet aluksiin yli viisikymmentätuhatta miestä Suomen avuksi.

Kollaalta oli lähdettävä, vaikka linjat olivat kestäneet. Rauhanehdot järkyttivät Juutilaista. ”Yritin pidätellä kyyneleitä, mutta en kyennyt. Olimme menettäneet valtavan määrän miehiä kaatuneina ja haavoittuneina. Minulla ei enää ollut kotia.”

Rykmentti siirtyi Joensuuhun Kontiolahden varuskuntaan, jossa reserviläiset kotiutettiin. Rykmentin tilalle perustettiin 9. prikaati. Juutilainen ryhtyi kouluttamaan alokkaita.

Juutilainen talutti Helvi Hovin vihille tytön kotikaupungissa Kotkassa vuoden 1940 kesällä. Pariskunnan vihki Helvin vanhempien hienossa talossa Kollaan aseveli, pastori Antti J. Rantamaa.


Kuuluisuuden kirot ryhtyivät vainoamaan Juutilaista. Hän oli Kollaan sankari ja hänestä kirjoitettiin lehdistössä. Välirauhan aikana hän joutui aivan uusiin hankaluuksiin. Eräänä päivänä hänet käskettiin ilmoittautua prikaatinkomentajalle. ”Herra eversti! Kapteeni Juutilainen käskystä paikalla.”

Komentaja tuijotti hetken Juutilaista. ”Istu, ole hyvä!”

Hiljaisuutta jatkui hetken. Komentaja tuijotti edessään olevaa kirjepaperia, joka näytti tulleen eräästä tunnetusta helsinkiläishotellista. Sitten hän ojensi paperin ja siihen liitetyn laskun jäljennöksen Juutilaiselle. ”Kuten näet, muuan kapteeni Aarne Juutilainen on syönyt ja juonut hyvin sekä asunut hotellin parhaassa sviitissä kaksi viikkoa. Kun laskun maksun aika tuli, kapteeni häipyi teille tuntemattomille. Mutta kirje ja lasku löysivät matkansa tänne Kontiolahdelle.”

Juutilainen katsoi laskua, johon oli asianmukaisesti merkitty vierailun ajankohta. ”Tiedät varsin hyvin, etten tuohon aikaan poistunut minnekään Kontiolahdelta. Johan on hitto, en minä tätä laskua maksa!”

”Ei sinun sitä tarvitse tehdä. Palautin laskun ja ilmoitin, että olet todistettavasti ollut täällä koko tuon ajan.”

Sitten komentaja hymähti. ”Meidän puoleltamme asia on loppuun käsitelty. Selvittäköön hotellin johto keskenään asian, tarvittaessa Helsingin poliisin avulla. Armeija ei siihen enää puutu.”

Tapaus ei jäänyt ainoaksi. Muuan Juutilaisen tuntema reservin luutnantti huomasi junassa, miten toisesta vaunusta alkoi tulla naisia. Tytöt kertoivat, että heidän osastollaan isännöi muuan kapteeni Juutilainen, Marokon Kauhu. Kapteeni oli ryypännyt viinaa ja ryhtynyt hipelöimään naisia vastalauseista välittämättä.

”Halusin heti selvittää asian”, luutnantti kertoi Juutilaiselle. ”Menin naapurivaunuun katsomaan, mitä sinä nyt olet keksinyt. Siellä mekasti todellakin tyyppi kapteenin virkapuvussa, mutta et se sinä ollut.”

Luutnantti oli päättänyt pitää hieman hauskaa. ”Tekö olette kapteeni Juutilainen?” hän oli kysynyt.

”Kyllä olen, luutnantti!”

”Ja herra kapteenia sanotaan Marokon Kauhuksi?”

Kapteeni oli hymyillyt. ”Siksi minua kutsutaan.”

”Te valehtelette, herra kapteeni. Minä olen Juutilaisen koulutoveri Sortavalasta ja olen tavannut hänet viimeksi muutama ilta sitten. Te ette missään tapauksessa ole Juutilainen, lienettekö edes kapteeni?”

Sen jälkeen luutnantti oli poistunut. Kapteeni puolestaan poistui koko junasta jo ennen seuraavaa asemaa.


Jatkosodassa kapteeni Juutilainen osallistui eversti August Kuistion komentaman jalkaväkirykmentti 9:n komppanianpäällikkönä Sortavalan valtaukseen sekä hyökkäykseen Syvärille, jossa hän jälleen sai komentoonsa pataljoonan. Tämän jälkeen hänet omaksi harmikseen määrättiin ensin rykmentin ja sitten divisioonan komendantiksi. Myöhemmin hänet komennettiin sotavankileirin päälliköksi.

Vuoden 1944 suurhyökkäyksen torjunnassa Aarne Juutilainen komensi komppaniaa Loimolan suunnalla. Hän toimi komppanianpäällikkönä myös syksyllä Lapin sodassa saksalaisia vastaan..

Sotien jälkeen Suomen armeija ei enää tarvinnut Marokon Kauhun palveluksia. Kollaan sankari joutui tekemään hanttihommia ja asumaan surkeassa mökissä.

Aarne Juutilainen kuoli lähes unohdettuna miehenä torstaina lokakuun 28. päivänä vuonna 1976 Helsingissä. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle. Kiveen on hakattu nimen sekä syntymä- ja kuolinajan lisäksi teksti: Marokon kauhu, kapteeni.

Teksti: Robert Brantberg 2007, 2009

[https://fi.wikipedia.org/wiki/Aarne_Juutilainen}


Tämä profiili oli Suojärvi-projektin 5. viikkoprofiili (10.01.2016-16.01.2016).

view all

Aarne Edvard ("Marokon kauhu") Juutilainen's Timeline

1904
October 18, 1904
Sortavala, Finland
November 20, 1904
Sortavalan maalaiskunta, Finland
1976
October 28, 1976
Age 72
Helsinki, Finland
????
Helsinki, Finland