Anna Aallotar (Anni) Nieminen

Pientilan emäntä Mäenpäässä (Vainionpäässä) Pihlajaveden Simsiönkylällä.

"Vainionpään Anni".

Elämäkerta

Anna Aallotar Nieminen, joka sukulaisten ja kyläläisten kesken tunnettiin Anni-nimellä, syntyi perheensä kuopuksena 3.6.1919 Majaniemen talossa Saarijärven länsirannalla Pihlajaveden Simsiönkylällä. Hänen isänsä Frans Kallenpoika Majaniemi, myöhemmin Nieminen, oli Majaniemen torpan poika, joka oli lunastanut Majaniemen torpan Simsiöstä erotetuksi itsenäiseksi tilaksi vuonna 1913. Äiti Olga Juhontytär o.s. Ekman oli keuruulaissyntyinen Vähämäen entisen talollisen tytär. [1, 2]

Anni oli nuoruudessaan kova hiihtämään.

Anni oli kova hiihtämään nuoresta saakka. Samoin oli hänen serkkunsa Veikko Nieminen, joka oli kotoisin Saarijärven vastarannalta Niemisen talosta. Heillä oli aikanaan mallikas palkintokokoelmakin.

Vanhemmat antoivat Annille luvan mennä naimisiin Veikon kanssa vasta täysi-ikäiseksi tultuaan eli 21-vuotiaana. Veikko oli siihen aikaan sodassa. Pariskunnan ainokainen, Liisa-tytär oli syntynyt 1939 ja hänet hoidettiin Annin kotona Majaniemessä.

Anni on itse kertonut, miten hän kutoi sodan aikana kutomakoneella suuret määrät villavaatteita kyläläisille ja sodassa olleille kylän pojille. Lotta Svärd -järjestö lähetti niitä rintamalle [2]. Pihlajaveden Lotta Svärd paikallisosaston jäsenluetteloon Anni on merkitty jäsennumerolla 141. Liittymispäivänä on 25.5.1937. Eronneeksi hänet on merkitty Liisa-tyttären syntymävuonna 1939. Ennen virallista lottajäsenyyttään Anni oli toiminut pikkulotissa vuosina 1935-1937 jäsennumerolla 1 [3].

Anni ja Veikko asuivat ensin Pirtintakasella ja sen jälkeen Salomaassa (myöh. Tikan talo), kunnes ostivat Mäenpään talon, josta on sittemmin käytetty nimeä Vainionpää. Talon oli rakentanut Tuure Mäenpää, joka oli menettänyt sen vararikon vuoksi. Sen jälkeen siinä oli asunut ainakin Karjalan siirtolainen Otto Hassinen perheineen. Veikko sai maantien toiselta puolelta lisämaana metsää, jota hän kasvatti Annin kanssa. [2]
Annin ja Veikon kotitalo Mäenpää (Vainionpää) Simsiönkylällä.

Annin päivät kuluivat kotona. Talossa oli lehmiä, kanoja ja joskus myös sikoja. Vainionpäästä vietiin maitoa ja voita myyntiin. Anni touhusi monissa tehtävissä myös Simsiönkylän pienviljelijäosastossa, jonka rahastonhoitajana hän toimi pitkään. Reino Niinimäki mainitsee pienviljelijäosaston historiikissa vuosilta 1937-1990, että Anni on toiminut rahastonhoitajana viimeiset 27 vuotta. Annin muistetaan myös ohjanneen rottinkikerhoa Simsiönkylällä. [2, 4]

Mukava ja toimelias Anni oli keskeinen ja pidetty henkilö Simsiönkylällä.

Annin kauan kateissa ollut vihkisormus löytyi

Simsiön tyttären Raija Keskisen mieleen on jäänyt, kuinka hän lapsena löysi Annin kadonneen vihkisormuksen:

"Entinen maantie kulki Mäenpään kiviaidan viertä ja nousi Simsiön pihaan. Uutta, nykyistä maantietä rakennettiin ja isä oli töissä siellä. Vietiin isälle syötävää. Olin ehkä alle kouluikäinen. Potkiskelin hiekkaa ja silmiini osui sormus. Vein sen kotiin ja kun se puhdistettiin, niin sen sisällä oleva kaiverrus löytyi. Siinä luki Anni ja Veikko. Anni riemastui, kun hänen vihkisormuksensa löytyi. Se oli ollut kadoksissa pitkään. Hän oli käynyt tietäjällä, joka oli sanonut, että se tulee löytymään". [2]

"Anni on Simsiön paras kahvinkeittäjä"

Toimittaja Eine Joutsijoki kävi tammikuussa 2001 vierailulla 81-vuotiaan Anni Niemisen luona ja kirjoitti siitä Suur-Keuruuseen jutun "Anni on Simsiön paras kahvinkeittäjä". Jutun teksti on seuraavana:

Pieni talo mäenrinteessä katsoo sivusilmällään järveä. Lumiset puut huokaavat sen niskaan.

Koputan, en kuule vastausta mutta menen sisään.

- Ohoh kun nukahdin! Sitä nukkuu näin keskellä päivääkin kun asuu yksin! Emäntä Anni Nieminen kapsahtaa ylös ja kipittää hellan ääreen.

- Soppii tulla, tietysti soppii. Keitetään tässä kahvit. On mukava yhdessä juoda!

Pannukahvia sen olla pitää, sanoo Anni. Kuva: Eine Joutsijoki.

Istun liikuttuneena pöydän äärelle. Tajuan olevani syvästi kunnioittamani katoamassa olevan perinteen keskellä. Vuosisatojen takaisen maalaiskulttuurin mukaan vieras pyydettiin istumaan ja ruvettiin tarjottavaa valmistamaan.

Emäntä valuttaa veden pannuun, sirottaa pikkuisen suolaa sekaan. – Minä olen tähän tottunut. Suola vie veden maun.

Kahvinkeittäjän otteet ovat varmat. – Pannu pitää olla, pannukahvia ja hyvää vettä.

- Suodatinkahvia en juo. Se karvastelee jo mennessään. Jos pannukahvia ei ole, valitsen mieluummin veden.

Pannu porisee hellalla. Äkkivieraan tullessa sähköhellalla. – Kahvi kiehuu usein myös tuossa puuhellan päällä. Siinä tulevat samalla keitokset ja lämpimät.

Kahvi tarjotaan oikean kerman kanssa. Se maistuu hyvältä. Suola ei tunnu, mutta kahvissa on hieman tavallista täyteläisempi maku. Silti se ei ole liian vahvaa.

Talkoohenki kukoisti

Tytär tuo postin. On tullut Keuruulta lumitöitä tekemään, auttelemaan muutenkin.

Elämä Simsiössä on paljolti joukkoliikennekuljetusten varassa. Auto kiertää kylää kaksi kertaa viikossa.

Muuta tarjontaa ei juuri olekaan.

Majaniemen tytär muistaa hyvin ajat toisenlaiset.

- Heinämäessäkin pidettiin usein talkoita, nostettiin perunaa ja tehtiin heinää. Siellä tarjottiin aina ruokaa talkooväelle. Ja illalla tanssittiin. Ne olivat hauskoja aikoja.

Mikäs Heinämäessä oli tanssiessa, talossa oli omia soittajia. Pihlajaveden torvisoittokunta sai Heinämäen pojista hyviä puhaltajia. Pirttimäen Pentistä kasvoi haitarinsoittaja.

Anni Nieminen muistaa noita aikoja kaihoten.

- Aineellista hyvää oli vähän, mutta ihmiset olivat toiveikkaita. Sodan jälkeen puhallettiin yhteen hiileen. Koetettiin auttaakin. Simsiön talo oli aina kaikessa mukana.

Poika oli piilossa

Annin koti, Mäenpään talo, on aikojen saatossa ollut monella omistajalla. Sotien jälkeen siinä asui Tikka-niminen inkeriläisperhe.

Anni Nieminen kertoo kahvin höysteeksi kovan tositarinan. Se kertoo nuoresta miehestä, hänen perheestään ja salaisesta aukosta, joka vei komerosta vintille.

- Inkeriläisen nuoren miehen olisi pitänyt lähteä Venäjälle. Poliisi Collinin oli pakko etsiä tätä. Vanhemmat piilottivat poikansa. Tämä asusteli vuoroin talon alla kellarissa, vuoroin vintillä.

- Vintille pääsi komerosta. Poika veti tikkaat perässään ylös, joten kulkuväylää ei heti huomannut.

Tarinan jatko kertoo hyvistä ihmisistä. – Lopulta Kolliini löysi pojan. Tämän oli lähdettävä Pihlajaveden asemalta kohti Neuvostoliittoa. Poliisi sanoi lähtiessään kuljetettavalleen, että ennen Valkeiskangasta juna kulkee hitaasti.

- Poika hyppäsi, pakeni, pääsi Ruotsiin ja pelastui. Poliisi tiesi, mikä kohtalo poikaa olisi matkanpäässä odottanut. Toinen kuppi onkin juotava hyville ja rohkeille pihlajavetisille ihmisille.

Nyt eletään uuden vuosituhannen ensimmäistä tai toista vuotta, miten kukin laskee. Lumi putoaa Simsiön mäkipäille niin kuin satoja vuosia sitten.

Jokin on muuttunut. – Onko?

Anni-emäntä saattelee vieraansa ovelle. – Poiketkaa nyt toistekin, ihan sitä virkistyy kun saa ihmisten kanssa jutella.

- On, jokin on muuttunut.

Eine Joutsijoki [5]

Muistopuhe kertoo Annin elämästä

Anni Nieminen kuoli 83-vuotiaana 8.1.2003 Keuruulla. Hänen jo aiemmin edesmenneen Veikko-puolisonsa sisarentytär Ritva Korkiamäki piti muistotilaisuudessa puheen, joka kuului seuraavasti:

Ystävämme Anna ”lempinimeltään Anni”, jonka kaikki täällä olevat juuri äsken saatoimme hänen viimeiseen leposijaansa miehensä Veikon viereen.

Tämä aviopari teki aikoinaan pitkän päivätyön, ensin nuorenaparina Salomaan torpassa ja myöhemmin itsellisesti asustaen Vainionpään taloa, jonka he olivat yhdessä hankkineet. Talon isäntä Veikko kävi VR:llä töissä päivisin ja Anni hoiteli talon emännyyttä. Alkuaikoina heillä oli myös ”lypsykarjaa”. Perunat ja vilja saatiin oman pellon tuottamana.

Työpäivät venyivät kesän aikaan mittaamattoman pitkiksi.

Niinkuin monet meistä muistavat molemmat olivat Simsiönkylän kasvattamia nuoria. Annin ollessa Majaniemen talon tytär ja Veikko taasen Niemisen talon poika. Avioliiton solmittuaan heille oli myös hyvin tärkeää, että he jäisivät asustelemaan omalle kotikylälle. Ja niinpä heille tuli tilaisuus ostaa Vainionpään talo, jonne perhe muutti kolmisin, Liisan syntymä toi myös vastuun ja jatkamisen tarpeen tilalle.

Annin leipoma leipä ja itse kirnuttu voi, tulivat myös meille aikoinaan tutuiksi, sillä kukapa ei muistaisi maukasta leipää, jota lauantaisin leivottiin viime kesään saakka.

Annin nuoruuden harrastuksiin kuului hiihtäminen ja palkintojen tuominen omalle kylälle. Hiihtoa ja mäenlaskua hän myös seurasi TV:stä. Hän seurasi hyvin aikaansa ja laski mielellään euron tuomia pyöristyksiä ja sen vaikutusta entiseen markkaan nähden.

Viimevuden alussa kysäisin kerran Annilta, onko euro tuonut vaikeuksia.

Juu ei, minä kävin Pihlaisten aseman kansakoulua ja meillä oli laskennossa vaativa opettaja, jälki-istuntoa tuli, jos ei osannut kertotaulua. Oppimani kertotaulu on hyvin muistissa, kerron kuudella niinkuin kaikki toisetkin, ja ymmärrän hinnan vanhan rahan kautta ja naurahti päälle...”

Nykyasioissa oltiin kiinni, välillä mietittiin. Miksi kaikkiin maksuihin tulee kaikenkarvaisia lisiä. Kuten laskutuslisä, alvi, tai joku muu lisä, jotka tekevät esimerkiksi sähkölaskussa enempi kuin sähkön kulutus on. Ennen ei tarvinnut maksaa kun mittariin kulutuksesta kertynyt summa. Näin se varmaankin oli.

Moni nuorempi ei osaa elää niin vaatimattomasti. Kaikki tarpeellinen, jota tarvittiin, oli, ja turhiin niinsanottuihin ”humputuksiin” ei oltu totuttu. Veikko taisi ennen muinoin käyttää sanaa ”ei ole varaa”. Sanalla ei ole varaa, taakse kätkeytyi monen 50-, 60-, 70-luvun talouden pidon tulevaisuus.

Vaatimattomina ihmisinä he saivat elää hyvän ja varakkaan elämän, jota moni meistä nykypäivän ihmisistä arvostaa ja kunnioittaa.

Pyrkimys heillä molemmilla oli ehtiä ja pysyä nykyajassa, missä tapahtui paljon uudistuksia ja niiden kautta ajattelevan ihmisen elämä avartui todellisen tajuisena viime hetkiin saakka.

Keinutuoli, jonka Veikko jätti vaimolleen, oli päivittäin hyvän olon istuin, josta näki tulevat ja jossa tärkeimmät, yksityisemmät asiat tuli pohdittua hiljaa mielessä.

Tuolista oli mukava nousta ja pyörähtää pikkuisille päivä- ja yölevoille. Tuolista oli myös mukava nousta päiväkahvin keittoon ja ruuan laittoon. Nämä emännälle kuuluvat työt hän halusi hoitaa, ne antoivat päivittäisen tarpeellisuuden tuntuman kotityöhön.

Simsiönkylän asukkaat varmaankin tunsivat Annin myös luotettavana ja ystävällisenä henkilönä, jonka luona oli mukava käydä ”piipahtaa”, asioista aina puhuttiin ja kahvit juotiin päälle ja hyvällä mielellä jatkettiin matkaa, joko kauppaan asemalle tai kotiin.

”...sanonta menen käymään Annilla” on ollut monen meidän sanontamme näiden viimeisten vuosikymmenien takaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana Annin terveys alkoi horjua, suuri leikkaus ja halvauksen tuoma lopullinen terveyden menetys vaikuttivat pois menoon. Hellan äärellä touhuavana sinnikkäänä emäntänä kuitenkin meistä jokainen hänet haluaa muistaa.

Lapsena itse sain vierailla kesäisin Vainionpään talossa. Muistissani onkin toimelias perhe, jossa työtä taukoamatta tehtiin oli sitten kesä tai talvi. Jokainen perheenjäsen tiesi tehtävänsä ja kertoi, että menen sinne ja tulin sieltä ja huomenna aloitan siellä.

... menen naapuriin puimaan tai muuta työtä tekemään. Työkoneiden hankinta 50-luvulla oli pienviljelijäyhdistyksen yhteinen hanke ja tavoitteeseen päästiin ja koneita yhteisesti talkoovoimin käytettiin, siellä missä apua tarvittiin myös joukolla mentiin... talkoilla tehtiin.

Se muisto, jonka Anni jälkeensä jätti on varteenotettava, ne monet koneellakudotut villapaidat ja sukat, jotka hän monelle kylällä asuvalle ja sukulaislapselle valmisti. Yömyöhään koneella kutoi, ja joita hän itse vei ja sovitteli meidän ”lasten” päälle. Nämä lämpimät muistot ovat jääneet itselleni hyvin mieleen nuoruudestani.

Sekä ne kesäiset aurinkoiset päivät kun sain nuorena kipitellä pihassa ja miettiä saisinko oman kotipihan hankittua joskus ja olisiko elämä siellä tämän hetken vertaista.

Annin valoisa ja eteenpäin menevä elämänasenne seuratkoon meitä.

Sillä jokaisen on kumminkin vaellettava se lopullinen tuntemattomampi matka yksin...

29.1.2003 Ritva Korkiamäki [6]

Katso tästä Anni Niemisen muistotilaisuuden ohjelma: sivu 1, sivu 2.

Anna Aallotar Niemisen kuolinilmoitus.

Veikko ja Anna Niemisen hauta Koipikankaan hautausmaalla. Kuvat: Heikki Siltala 2016.

Lähteet

[1] Kirkonkirjat

• Lapsuudenperhettä Majaniemen torpassa: Pihlajavesi - rippikirja, 1900-1909 (MKO43-56) > 150: sivu 175: Majaniemi, Simsiön torppa; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=141...

[2] Haastattelut 6/2020

• Ritva Korkiamäki
• Raija Keskinen
• Raili Siltala

[3] Pihlajaveden Lotta Svärd paikallisosaston jäsenluettelo

[4] Reino Niinimäki: Simsiönkylän pienviljelijäosasto ajalla 1937-1990. Aisapuu 2/1997.

[5] Eine Joutsijoki: Anni on Simsiön paras kahvinkeittäjä, sivu 1, sivu 2, Suur-Keuruu 31.1.2001.

[6] Ritva Korkiamäki: Muistopuhe: Anna Aallotar Nieminen os. Majaniemi 03.06.1919 – 08.01.2003, sivu 1, sivu 2, sivu 3, 29.1.2003.

Jos kuvaajaa ei ole merkitty kuvatekstiin, kuva on Ritva Korkiamäen kokoelmasta.

Tämä profiili oli Pihlajaveden kyläpuun 57. viikkoprofiili (15.-21.6.2020).