Erik Andersson Trana, till Räisälä

Kamreeri, komissaari, sotakomissaari. Räisälä, Käkisalmen lääni.

Kamrerare, kommissarie, krigskommissarie. Räisälä, Kexholms läni, Finland.

Accountant, Commissioner, War Commissioner. Räisälä, Käkisalmi Province, Finland.

Erik Andersson, adlad Trana, till Räisälä i Kexholms län.

Kamrerare och sedan kommissarie i Ingermanland 1622-1626. Erhöll över 100 obser jord i Iserski pogost i nämnda land 1623 och 1628. Tillika krigskommissariedärst. 1625 och ståthållare i Dorpat 1626.

Adlad 1626-02-15 (introd. 1627 under n:o 123, vilket nummer sedan ändrats till 151).

Kommissarie i Riga 1628. Generalkrigskommissarie i Nedersachsen 1631.

Stupade 1634-10-00 under belägringen av fästningen Minden i Sachsen.

"Han blev fången vid Wolfenbüttel 1632." 

Gift med Margareta Eketrä, född 1610, död omkr. 1633 »i fiendeland», dotter av ståthållaren Sven Månsson, adlad Eketrä.

Anders Perssonista (Antti Pekanpojasta) ja hänen pojastaan Erik Andersson Tranasta kertovassa Arvi Korhosen kirjassa Eerikki Antinpoika [1]:

kirjan kansi sivu 31 sivu 32

Tiedot Antti Pekanpojan perheoloista ovat aivan puutteellisia. Hänen puolisonsa nimeä ei tunneta, sillä myöhemmät maakirjat käsitellessään läänitysmaita puhuvat ylimalkaisesti vain Antti Pekanpojan leskestä tämän nimeä mainitsematta. Todennäköisintä on, että hän oli talonpoikaissukua, sillä säätyläis- ja vierassukuiset lesket tavallisesti mainitaan tileissä omilla nimillään. Varmasti tiedetään, että Antti Pekanpojalla oli kaksi poikaa: Eerikki, jonka vaiheita tämä kirjoitus käsittelee ja Juhani, jonka luutnantiksi pääsemisestä v. 1628 oli puhetta. Lisäksi lienee perheeseen kuulunut tytär, joka oli naimisissa erään Peter Corneliuksen kanssa, siitä päättäen että Antti Pekanpojan läänitykset Jääskessä Korven ja Lempiälän kylissä 1640-luvulla kuuluivat tämännimiselle miehelle rälssinä. Mitään suoranaista tietoa Antti Pekanpojan tyttärestä ei asiakirjoista ole löytynyt.

Säilyneiden lähteiden niukkuuden ja yksipuolisuuden vuoksi Antti Pekanpojan henkilökuva jää hyvin kalpeaksi ja epäpersoonalliseksi. Joka tapauksessa jo hänen elämänvaiheidensa ulkonainen kulku todistaa miehellä olleen tavallista suuremman annoksen yritteliäisyyttä, nokkeluutta ja kykyä suorittaa tehtäviä eri aloilla. Hänen kehityksensä oli pitkän vankeuden vuoksi tietenkin jäänyt yksipuoliseksi, eikä kaikkia aukkoja enää myöhemmin ollut helppoa täyttää. Niinpä oli todennäköistä, että hän oli jäänyt vaille kirjoitustaitoa. Sattu tuskin voinee olla, että monet kymmenet hänen nimissään kirjoitetut, tilitodisteina säilyneet kuitit on laadittu eri käsialoilla, että Käkisalmen pohjoisen rovastikunnan tilit vv:lta 1595-1597 ovat tyypillistä kirjurikäsityötä ilman pienintäkään persoonallista leimaa, ja että ei edes yhtään nimikirjoitusta ole olemassa, jota varmuudella voisi pitää hänen omasta kynästään lähteneenä. Tavallisesti hän kuittauksissaan käyttikin sinettiä, joka tyypiltään on samanlainen kuin porvarien ja yleensä aatelittomien henkilöiden 1500- ja 1600-lukuja vaihteessa käyttämät. Otaksumalla häneltä puuttuneen kirjoitustaidon selittyy eräs hänen virkauransa omituisuus. Ehkäpä juuri sen vuoksi häntä ei voitu käyttää Viipurin linnan varsinaisena tulkkina, jonka ehdottomasti oli osattava kirjoittaa, koska yhtä mittaa oli tarvis suorittaa kirjeiden käännöksiä venäjästä ja venäjäksi. Yhtä vähän on tietoja hänen ruotsinkielen taidostaan. Mahdollista tietysti on, että hän myöhemmällä iällään oli sitä oppinut sen verran, että miten kuten tuli toimeen, mutta tuskin niin paljoa kuin kirjallisten käännösten suorittamiseen olisi tarvittu. Ehkä häntä juuri näistä syistä käytettiin erilaisissa tilapäistehtävissä, kuten lähettien ja venäläisten saattajana, sekä voutina, jonka itsensä ei välttämättä tarvinnut osata kirjoittaa, koska tänä aikana vielä oli varsin tavallista, että voudit kirjoituttivat tilinsä muilla henkilöillä. Lisäksi häntä saatettiin käyttää nostoväkikomppanian päällikkönäkin, koska siinä toimessa tultiin toimeen ilman kirjoitustaitoa ja koska armeijan ollessa kaukana Venäjälle neuvottelut venäläisten kanssa hoidettiin etupäässä Jaakko de la Gardien päämajasta käsin, jolloin Viipurissa ja yleensä Karjalassa venäjäntulkkien tarve oli käynyt aivan vähäiseksi.

Millainen sitten oli se aineellinen ja henkinen perintö, jonka Antti Pekanpoia saattoi jättää seuraavalle sukupolvelle? Ensinnäkin on todettava, että hänelle ehti kertyä sangen kunnioitettava omaisuus. Ruokolahdella ja Jääskessä kuului hänelle hajaomistuksina ainakin 15 taloa ja sen lisäksi erinäisiä läänitettäessä asumattomina olleita alueita. Viipurin pitäjässä hänellä oli asumakartanona Maaskola ja vähän ennen kuolemaansa hän sai haltuunsa Sotiniemen kartanon Räisälässä. Näiden maaomaisuuksien lisäksi hänellä oli Viipurin kaupungissa oma talo. Hänen hyvää varallisuuttaan todistaa sekin seikka, että hän oli ostamalla hankkinut itselleen muutamia alueita ennen kuin sai ne läänityksinä verovapaiksi. Niinpä hän perintöosuutensa lisäksi oli ostanut osan Junnikkalaa toisilta perillisiltä, Maaskolan hän alkuaan sai haltuunsa ostamalla ja samalla tavalla hän lienee saanut kaupunkitalonkin. Läänitykset oli saatu eri ehdoilla. Varhaisimmat läänitykset (Junnikkala, Puttola, Laamala) ja viimeinen (Sotiniemi) oli annettu...

[1] Korhonen, Arvi 1953. Eerikki Antinpoika. Porvoo: Werner Söderström. 466 s.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1817944?page=4 Erik Antinpoika Trana -Unohdettu 30-vuotisen sodan sankari Etelä-Savo 20.10.1934