Nils Johansson Stålhane

http://www.adelsvapen.com/genealogi/St%C3%A5lhane_nr_292#TAB_27

http://runeberg.org/anrep/4/0286.html

Tuusulan seurakunnan arkisto - Rippikirja 1781-1798, jakso 249, sivu 248: Gammelby, Gustavsholm; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6825314 / Viitattu 11.6.2020

Tuusulan seurakunnan arkisto - Rippikirja 1798-1808, jakso 41, sivu 35: Frälse Nybygge Gustafsholm; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6825394 / Viitattu 16.7.2020

https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/tuusula/syntyn...

Tuusulan seurakunnan arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1778-1808, jakso 93; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6832031 / Viitattu 11.6.2020 lähteenä pojan syntymä

Tuusulan seurakunnan arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1778-1808, jakso 219: döde 1805; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6832140 / Viitattu 11.6.2020

.Nils s. 1713. k. 12.12.1805 Tuusula. Tilanomistaja Vanhakylän (Gammelby) kartano, Tuusula, vänrikki. Nils avioitui 1. liittoon 12.09.1744 lankonsa veljentyttären Anna Maria Nassokinin kanssa. Nassokin, Anna " Maria" Margaretha, Stålhane s. 01.03.1725. k. 03.03.1771 Tuusula. Suontaan kartano, Vihti. Marian vanhemmat Axel Gotthard Nassokin junior s. 22.08.1700.k. 2.11. 1761 Vihtii, vihitty 23.7. 1723 puoliso Margareta Juliana Rennenfelt s 1706, k. 30.8.1776 Vihti

Vanhankylän kartano Vänrikki Niilo Laurinpoika, aateloituna v. 1641 ratsumestari Nils Stålhane, sai v. 1621 haltuunsa kaksi autioitunutta (so. veronmaksukyvytöntä) Vanhankylän tilaa, mahdollisesti hänen vaimonsa Margaretan perintömaita. Vuosien mittaan 1640-luvulle tultaessa muutkin kylän kaikkiaan seitsemästä talosta oli liitetty Vanhankylän kartanoon, eikä sen tarvinnut varustaa kuin yksi ratsumies. Pääasiassa Nils Stålhanen ansiota oli, että Sipoosta irrotettiin v. 1643 Tuusulan kappeliseurakunta, joka sitten vuosikymmenen kuluttua itsenäistyi omaksi kirkkopitäjäkseen. Muistoksi tästä Tuusulan vaakunaan on lainattu hopeinen pistoolinlukko Stålhanen vaakunasta. Nils Stålhanen pojan Andersin hoitamana kartano oli hyvässä kunnossa, mutta hänen jälkeensä ja varsinkin 1700-luvulla tuli hankaluuksia, mm. nälkävuodet ja venäläisten valtaus, isoviha. Uusi viljelyn kukoistuskausi koitti vuosisadan puolivälissä, kun vänrikki Nils Stålhane ryhtyi raivaamaan lisää peltoalaa. Siitä hyvästä kuningas Kustaa III palkitsi hänet. Mutta taloudellinen pohja vaappui lainojen varassa. Perillisiäkin tällä "teräsuroolle" kertyi 27, mikä tietysti oli omiaan vaikeuttamaan omaisuuden koossa pysymistä. Pojan käsistä kartano alkoi luisua vieraille, ja 1800-luvu alussa sen sai haltuunsa tehtailija L.O. Nysten. Hän myi kartanon vuorineuvos Johan Solitanderille ja tämä v. 1811 sotaneuvos Karl Peter Nybergille, joka kutsui luokseen veljensä Gustaf Gabriel Nybergin ja ystävänsä sotakomissaari Johan Henrik Åströmin. Sotaneuvos halusi jättää Vanhankylän veljenpojalleen kenraalimajuri Fredrik Gabriel Nybergille, mutta toisena perijänä testamentissa oli J.H. Åström kenraalimajuria ärsyttävällä ja loukkaavalla tavalla. Syntyi riita, ja lopputulos oli, että sotakomissaarin poika, merikapteeni Johan Henrik Åström sai Vanhankylän omistukseensa v. 1849. Hänen kuoltuaan v. 1973 kartanoa hallitsi leskirouva Vilhelmina, "kapteenska", vuoteen 1913, sitten tytär Anna Natalia eli Anni-täti vv. 1913-15, hänen jälkeensä kaksi hänen sisartaan, Hanna Fraser ja Lilli Luukkonen vv. 1915-19. Heidän jälkeensä kartano siirtyi suvulta pois ja vaihtoi melko tiheään omistajaa: eläinlääkäri Karl Johan Eklund vv. 1919-29, Tuusulan kunta vv. 1929-31, tehtailija P.J. Komulainen vv. 1931-50, Tuusulan kunta v. 1950 ja Järvenpään kauppala vuodesta 1951 alkaen. Siitä 1800-luvun alun n. 2000 hehtaarista sai tehtailija Komulainen vain n. 475 ha (peltoa 240 ha, niittyä 4 ha ja metsää 230 ha) ja Järvenpään kauppalalle liikeni ainoastaan 115 ha. Tuusulan kunta hankkikin kartanon omistukseensa, koska omaisuuden jaossa Järvenpään erotessa se oli helposti luovutettavissa. (Suomen kartanot ja suurtilat, Suur-Tuusulan historia I-II) ********************************************************************************************************************** Vanhankylän kartano suurine tiluksineen hallitsi koko Vanhaakylää vielä 1900-luvun alussa. Kartanon kokonaispinta-ala oli torpat mukaan laskettuna lähes 1300 hehtaaria. Vanhankylän kartanon ensimmäinen omistaja Nils Stålhane vaikutti aikoinaan merkittävästi myös Tuusulan kappeliseurakunnan syntyyn vuonna 1643. 1900-luvun alussa kartanoa hallitsi kaksi vahvaa naista. Vanhankylän kapteenska Wilhelmiina Åström ja hänen tyttärensä Anni Åström johtivat suurtilaa, jonka navettaan mahtui 250 lehmää ja talleihin yli 50 hevosta. Kartanolla oli paljon työväkeä: torppareita, muonamiehiä, piikoja ja renkejä. Kylässä oli asukkaita paljon, sillä varsinkin kartanon työväen perheet olivat usein suuria. Jo 1890-luvulla Vanhassakylässä asui miltei 380 henkeä. Tuusulan historia Nils Stålhane (synt. 1713), jonka hänen äitinsä Maria Gyllenbögel ja veljensä kornetti Erik Magnus Stålhane tunnustivat v. 1746 rusthollin omistajaksi. Osan hän sai omana perintönä, lopun lunasti 2100 kuparitalarilla. (lähde: Valtion arkisto, Sipoon syyskäräjät. 1753) Nils Stålhane oli hänkin aluksi sotilaspalveluksessa saavuttaen v. 1758 vänrikin arvon ennen eroamistaan. Hän oli nimensä mukaan »teräksinen uros» (»hane av stål»): kuoli vasta 92-vuotiaana (v. 1805) ja ehti olla kahdessa avioliitossaan 27 lapsen isä. Viimeisen lapsen tullessa maailmaan isä oli 81-vuotias. Muutamat tuomiokirjamerkinnät viittaavat vänrikin huomattavaan sukupuoliseen aktiivisuuteen myös avioliiton ulkopuolella. (Lähde: Nyberg 1928). Nils Stålhane avioitui v. 1744 ensimmäisen kerran lankonsa veljentyttären Anna Maria Nassokinin (1725 - 71) kanssa Vihdin Suontaan kartanossa. Leski- miehenä v. 1774 Stålhane haastettiin käräjille, kun hänen talouspiikansa Maria Erkintytär Vinqvist oli saanut lapsen isännälleen elokuussa 1773. Vuoden 1774 syyskäräjille Stålhane lähetti kirjeen, jossa hän ilmoitti vuosi sitten solmineensa Marian kanssa avioliiton (»ächta förbund»). Sen alaisena he olivat saaneet poikalapsen. Vänrikki oli useita kertoja ajatellut täydentää liiton vihkimisellä ja asiaankuuluvilla seremonioilla, mutta aina oli tullut jokin este. Hän lupasi vihityttää itsensä Marian kanssa. Oikeutta tosin hieman ihmetytti, että lupaus oli annettu vuosi sitten ja lapsikin oli syntynyt edellisen vuoden elokuussa, mutta avioliittotarkoituksensa vuoksi kumpikin osapuoli selvisi 2 hopeatalarin sakolla Tuusulan kirkolle liian hätäisestä avioyhteydestään. (Lähde: Valtion arkisto, Sipoon talvikäräjät, syyskäräjät. 1774.) Näin perustettu avioliitto tuotti 11 lasta. Vähän myöhemmin Stålhane joutui käräjille poltettuaan Ruskelan kylän mailla kaskea 3 1/2 ta:n verran. Vänrikki joutui 10 hopeatalarin sakon ohella korvaamaan kasken tuottoa 8 viljatynnyriä. Näin pieneen määrään tyytyi haastaja, Ruskelan puustellin haltija, vääpeli J. G. Westermarck. (Lähde: VA, Sipoon sk. 1775, tk. 1776.) Nybergin mielestä ei Vanhakylä parhaina päivinäänkään ollut Suomen huomattavimpia aateliskartanotta ja Nils Stålhane kulutti lopunkin, mitä Vanhankylän sukuhaaralla oli vielä jäljellä.(Lähde: Nyberg 1928.) Lausunto pitänee suunnilleen paikkansa, mutta Nils Stålhanen osalta on aihetta joihinkin reunahuomautuksiin. Vänrikki Stålhane tuskin oli erityisen taitamaton kartanonomistaja: suurtilojen velkaantumiset ja kiinnitykset eivät olleet epätavallinen ilmiö, kuten tästäkin esityksestä on voinut panna merkille. Vahingollisinta vänrikin elämäntyössä oli epäilemättä se, että hän hankki liian paljon perillisiä. Ainakin ison jaon aikaan katsottiin Vanhankylän kokeneen suurta edistystä vänrikki Stålhanen aikana. Maanmittari J. P. Westermarck antoi muistiossaan v. 1784 maaherra de Brucelle tiedot Vanhankylän tiluksista ja kiinnitti huomiota siihen, kuinka vireästi ja halukkaasti vänrikki oli raivauttanut uutta viljelysmaata. Maaherra esitti lausunnossaan kamarikollegiolle, että kuninkaalle olisi ehdotettava Stälhanea asianmukaisesti palkittavaksi uutteruudestaan. Armollisessa päätöksessään 23.2. 1785 kuningas Kustaa III määräsi Vanhankylän rusthollille myönnettäväksi 2000 ta maata ja n. 3821 ta:n ylijäämämaasta muodostettavaksi neljä rälssitilaa, jotka vänrikki sai siis verovapaina nautintaansa. (Lähde: Maanmittaushallituksen arkisto Tuusula B 49 2/16.) Samoihin aikoihin tukholmalaisessa Hushållnings Journalissa julkaistussa kirjoituksessa Vanhakylä mainittiin eräänä niistä tiloista, joiden uudisviljelyä kuninkaallinen majesteetti oli erityisen tyytyväisenä seurannut ja palkinnut. Kuninkaan mielestä ei suurta yleisöäkään pitänyt jättää tietämättömäksi vänrikki Stålhanen kiitosta ansaitsevista töistä. Tilan tullessa 1740-luvun alussa vänrikin haltuun oli se rappeutuneessa tilassa. Kylvö oli vain 10 ta huonosti hoidettuja peltoja, niityt olivat metsittyneet eikä tilalla ollut yhtään torppaa. Siellä asui v. 1744 vain 26 henkeä. Stälhanen aikana oli peltoala noussut 131 ta:aan, niityt 548 ta:aan (isojakoasiakirjojen mukaan 648 ta), raivauksia oli tehty enimmäkseen vesiperäisistä maista ja kurjista soista. Täydessä kunnossa olevia torppia oli 20 rakuunantorppia lukuunottamatta, ja väkeä asui 167 henkeä, joista 89 oli henkikirjoitettuja. (Lähde: Hushällnings Journal, toukok. 1785, s. 442-443.) Siinä vaiheessa oli kuitenkin Vanhaankylään kasaantunut velkakiinnityksiä. Ainakin kauppias Sederholm oli v:sta 1776 lähtien antanut neljä eri lainaa Nils Stålhanelle. Tämä myi v. 1786 Vanhankylän ratsutilan pojalleen vänrikki Nils Gotthard Stålhanelle runsaasta 1388 riksistä ja maksoi sen jälkeen yli 1072 riksin velkansa Sederholmille. Samana vuonna tuli Nils Gotthardin hallintaan lisäksi Nytorpin puolen manttaalin rälssitila. Samanniminen torppa sijaitsi vanhastaan Ridasjärven ja Kellokosken rajojen kulmassa lähellä Riitahuhdan rajapaikkaa. Nils Gotthardin talous Vanhassakylässä oli alun alkaen heikolla pohjalla — lainojen varassa. V. 1786 luutnantiksi ylennetyn kartanonomistajan taloudellinen asema näytti paranevan, kun hän v. 1787 solmi avioliiton Eva Kristina Agricolan kanssa. Tämän vanhemmat olivat Tammisaaren kappalainen, maisteri Anders Agricola ja Agneta Margareta, o.s. Munck. Nils Gotthard sai lainaksi vaimonsa perintöosuuksia Vihdin Niemenkylän ratsutilasta, Nordsjön allodiaalirusthollista ja Kilon säterirusthollista, mutta hän ei kyennyt panemaan raha-asioitaan kuntoon. Lopputuloksena oli Vanhankylän sekä Nytorpin puoliskon joutuminen Eva-rouvan ja tämän veljen sotakamreeri Johan Agricolan omistukseen. He myivät tilat v. 1801 ruukinpatruuna L. O. Nystenille. (Lähde: VA, Sipoon tk. 1786, tk. 1794, sk. 1795, tk. 1801 (b). Nystenin maksama kauppahinta: 8888 r 42 k specie.) Jäniksenlinnan rälssitilasta Nils Stålhane lahjoitti v. 1787 2/3, nimeltään Margretedal, tyttärelleen Margaretalle ja tämän miehelle vänrikki Karl Fredrik Ollonbergille. Ehtona oli, että he eivät saaneet ilman lahjoittajan lupaa myydä tai vaihtaa tilaa. Jos he kuolisivat lapsettomina, Margretedal tulisi sen hoitaa Nils Stålhanen perillisen käsiin, jolla loput 1/3 tilasta olisi. Pantata he saivat korkeintaan 83 riksiä 16 killinkiä (specie). Tätä oikeutta Ollonberg riensi pian käyttämään: nikkari Åbergiltä saadusta 200 riksin lainasta kiinnitettiin em. summa Margretedaliin. Ollonbergin rouva kuoli v. 1794; vänrikki eli v:een 1810 asti. Vänrikki Nils Stålhane jätti omaan hallintaansa Gustafsholmin eli Lammaskallion kokomanttaalin rälssitilan ja kolmanneksen Jäniksenlinnaa. Vänrikin kuoltua v. 1805 omistukset jäivät perikunnalle pitkäksi aikaa selvittämättä. Perinnönjako toimitettiin v. 1811, mutta siitä alkoivat pitkäaikaiset rettelöinnit ja selvittelyt omistussuhteiden monimutkaisuuden vuoksi. (Lähde: Jäniksenlinna - Margretedal (Keski-Uusimaa 131 B, 1968). Pääkartano sekä Nytorp ja puolet Carlbergistä olivat kuitenkin ennen vuotta 1810 kasaantuneet vuorineuvos Johan Solitanderin omistukseen. Nytorpilla ja Carlbergilla oli yhä rälssivapaus. Stålhane-suvun alaspäinmeno on siis korutonta kerrottavaa. Nils Stålhanen lapset ja vävyt kantoivat siinä asiassa vitkastelematta oman kortensa kekoon. Kuvaan kuuluu myös, että vanhan aatelisherran ohella muutamat hänen lukuisista lapsistaan eivät ujostelleet naimakauppojen solmimista pitäjän aatelittomien kanssa. Mm. Anna Gustava meni v. 1808 naimisiin Hyökkälän Saksan vuokraajan Juho Nybergin kanssa ja Brita Sofia pitäjänräätäli Henrik Lönngrenin kanssa. Vanhankylän kartanosta on olemassa vuorineuvos Solitanderin kuvaus v:lta 1810, jolloin hän tarjosi omistuksiaan sotaneuvos C. P. Nybergin ostettavaksi. (Lähde: Svenska Litteratuesällskapet i Finland - Folkkultursarkiv, Gammelbyarkivet). Peltojen ja niittyjen keskellä olevasta päärakennuksesta oli hyvä näköala 1/2 pnk ympäriinsä. Vastikään oli rakennettu päärakennus, jonka sisustaminen ja siirtäminen olivat suunnitteilla. - Rakennukseen kuului sali ja kolme kamaria alakerrassa, kaksi vinttikamaria yläkerrassa. Itäsivulla sijaitsi vanha, mutta vielä käyttökelpoinen siipirakennus, jossa oli sali, kolme kamaria ja keittiö. Sitä vastapäätä länsisivulla oli kaksikerroksinen aitta - viljalaarit yläkerrassa. Miespihan ulkopuolella oli uusi renkitupa, vanha leivintupa, uusi sauna, uusi kaksikerroksinen aitta, pieni palvelusväen aitta, vanha - 18 lehmän - navetta rehulatoineen ja liitereineen, uusi - 30 lehmän - navetta ja talli, jonka yhteydessä oli vaunu- ja halkoliitereitä. Riihirakennuksia oli kolme, kussakin myös luuva ja rehutila. Uuteen riihirakennukseen, johon piti tulla kaksi riihtä ja luuva sekä rehusuoja, kerättiin rakennustarpeita. Rakuunantorppa, joka oli v. 1807 rakennettu uudelleen, sijaitsi kartanon vieressä. Maantieltä kartanoon johtavan tammikujan kerrotaan olevan 1780-luvulla istutetun. Kartanolla oli v:n 1810 vaiheilla omassa käytössään yli 72 ta peltoa ja 173 ta niittyjä, jotka tuottivat 150 - 200 parmasta heiniä vuodessa. Lisäksi saatiin järven rannoilta runsaasti kortetta, kaislaa ja järviruokoa. Pari niityn raivaukseen sopivaa isoa suota oli vielä jäljellä. Ulkomailta oli v. 1805 erotettu 25 torpanpaikkaa, joista 14 oli hyvää vauhtia rakenteilla. Niissä oli 250 ta niittyä valmiina tai raivattavana, 11 torpalle oli mitattu 165 ta niittyä raivattavaksi. Torpat suorittivat 13 viikkopäivätyötä hevosen kanssa, 36 apupäivää vuodessa, 40 naulaa pellavankudontaa ja 12 kappaa puolukoita sekä vastasivat kaikista kruunun- ja hollikyydeistä sekä julkisista rakennustöistä. Kartanolle jäi 500 ta metsää kesälaitumeksi, ennenkuin torppien laitumet alkoivat. Lähde: Risto O. Peltovuori Suur Tuusulan historia Painettu 1975