Gustaf Selim Troberg

• f: Särkisalon seurakunnan arkisto > Syntyneiden ja kastettujen luettelot > Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1854-1883 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8482566
• ...
• Särkisalo rippikirja 1911-1921 (AP I Aa:18) Sivu 241a Pettu, Lillgård, Troberg, Sjödahl, Funck, Forsström ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=3019...
• d: Särkisalo kuolleet 1894-1943 (AP I F:1) 1941 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=3020...
• d: Hufvudstadsbladet, 14.01.1941, nr 12 (2. painos), s. 2 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2234995?page=2 Nationalbibliotekets digitala samlingar

  ---

• Fiskeritidskrift för Finland, 01.01.1933, nr 1, s. 28 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/876362?term=Sel... Nationalbibliotekets digitala samlingar
• Annonsbladet för Kimito, Dragsfjärd, Västanfjärd och Hitis, 21.02.1935, nr 8, s. 2 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2300418?term=... Nationalbibliotekets digitala samlingar
• Västra Nyland, 28.01.1941, nr 10, s. 4 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2300418?page=4 Nationalbibliotekets digitala samlingar
• Lantmannabladet, 25.09.1947, nr 20_fb, s. 3 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2289534?term=... Nationalbibliotekets digitala samlingar

  ---

  
  

Selim sägs också ha producerat anjovis för restauranger i Helsingfors. De levererades i konservburkar (pressmaskinen står fortfarande utomhus på Fredrikssons gårdsplan mellan huset och Pettu skola). Han behövde hjälp i produktionen men måhända var han lite snål med lönebetalningen så grabbarna ska ha spelat ett spratt med Selim. De lär ska ha lagt in döda fågelungar(?) i någon konservburk som sedan föranledde till en del tumult i mottagarändan.

Studeeraus Meripirtin Kerhon 60-vuotisjuhlassa Särkisalon koululla 12.12.2009. Pettulaisen studeeraajan teemat käsittelivät Selim Trobergia, Henrik Renqvistiä, Petun koulua ja”undibakia”. Studeeraus hyväksyttiin ja Heikki Lieteestä tuli Meripirtin Kerhon täysivaltainen jäsen.

Hyvät särkisalolaiset, hyvä juhlaväki

Selim Troberg

Kalastuksella on ollut ja on yhä suuri merkitys Särkisalolle. Sen saarten ensimmäisen vaiheen asuttaminen perustui kalastuksen suomiin edellytyksiin. Merkittävä huippukausi ajoittui 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolen tietämiin. Talvikausina nuotalla pyydettyä silakkaa vietiin jäätyneenä Pietariin ja Moskovaankin asti. Muina kausina silakka suolattiin ja kuljetettiin Viroon. Erityisen hyviä silakkasaaliita saatiin Träskön edustalta ja Petun laidalta Ekholman selältä.

Ekholman selällä aloitti noina aikoina kalastuksen myös pettulainen Selim Troberg. Hän oli vuokrannut sisarensa Matildan kanssa seppä Anders Funckin kuoltua hänen torppansa Petun luoteiskulmalta Tessväriä vastapäätä. Torppa on edelleen hyväkuntoisena pystyssä, tosin hieman korotettuna ja laajennettuna Tilda Trobergin tien varressa. Tildasta tuli yli särkisalonkin kuuluisa ruotsinkielisen kansanrunoperinteen taitaja, jonka ehtymätön sanan ja sävelen muisti ylsi yli sataan taltioituun runolauluun ja balladiin. Juhliva kerhomme ei suotta ole pystyttänyt muistomerkkiä hänelle ja muille Petun runonlaulajille Särkisalon kirkon kupeeseen.

Selim Troberg kuljetti sittemmin kalojaan Hankoon. Muistikuvien mukaan Selim teki ulkonäöltään herraskainen vaikutelman. Pikkupoikana hänelle asioita toimitellut Henry Herlin muistelee Selimiä mukavana ihmisenä, ehkä hieman kulmikkaana ja suorapuheisena - ”hän sanoi mitä ajatteli”.

Siinä missä Selimin sisarella oli harrasteenaan runonlaulu harrasti hän itse kansanparantamista. Tuona aikana päteviä keinoja vaivaan kuin vaivaan olivat sauna, paloviina, suoneniskentä ja kuppaus. Selimin parannustaidot tuskin perustuivat pelkkiin taikauskoihin, sillä viitteiden mukaan hän olisi käynyt jonkin lääkintöhallituksen järjestämän kurssinkin.

Särkisalon kunta muodosti yhteisen kalastuskunnan vuodelta 1907 ja viisitoista vuotta myöhemmin ryhdyttiin lähempiin kalastuksen järjestelytoimenpiteisiin, jolloin perustettiin Finby fiskargille. Selim oli seuran ensimmäinen puheenjohtaja, jossa tehtävässä hän toimi muutaman vuoden. Seura aloitti kalankasvatuksen Petussa (vuonna 1936) jäsenten huolehtiessa hautomasumpuista. Toiminta käsitti tuolloin ainoastaan haukien kasvatuksen. Myöhemmin kalanviljely (1940-luvun puolivälissä) siirtyi Karl Forsström yhtiön mädinhautomalaitokseen Förbyhyn, josta hauenpoikasia kuljetettiin myös Petun lahtiin. Selim Troberg oli kokeilunhaluinen ja ryhtyi jalostamaan silakkaa. Hän hankki purkituskoneen, purkkeja ja tietysti tarvittavat kilohailit. Purkkien kyljessä luki komeasti ”HIENOINTA HERKKU ANJOVISTA, Selim Troberg Förby Pettu”. Purkituskone koki myöhemmin monia vaiheita, ollen mereen upotettuna useampia vuosia. Sittemmin se löytyi Ulkoluodosta ja päätyi kunnostettuna Göran Fredrikssonin haltuun ja viettää eläkepäiviään vielä tänäkin päivänä tienposkessa Petun koulun vieressä. Ilmastossa tapahtuvat muutokset kuuluvat päivittäisiin puheenaiheisiimme muulloinkin kuin nyt, jolloin meneillään on Kööpenhaminan ilmastokokous. Muistelemme helposti, miten ennen talvet olivat talvia ja kesät kesiä, toisin kuin nykyisin. Muistikuvistamme riippumatta jäätalvet Särkisalossa olivat lyhyitä jo sata vuotta sitten. Ernst Lampen kirjoittaa miten ”tiet Särkisalossa olivat tammikuussa paljaat ja väki liikkuu purjehtien joulusaarnaan. Talvea on helmikuussa ja maaliskuun alussa ja jäät ovat aina vaarallisia hevosella kuljettaessa. Saarten välissä valuvat virrat voimakkaina. Siellä saarten asukkaat tavallisesti joka vuosi putoavat heikkoihin jäihin ja saavuttavat ennenaikaisen, kostean kuoleman”. Näin siis sata vuotta sitten.

Seppä Funckin poika Lars kertoo ensimmäisen muistikuvan elämästään olevan sen, kun hänet nostettiin arkun reunan yli katsomaan jäihin hukkunutta Selim Trobergia. Niin hyvin kuin olisi voinut luulla kokeneen kalastajan tuntevan vuoden vaihteen jään vaarat omilla kalavesillään Petun ja Ulkoluodon välissä, petti jää hänen altaan.

Selim Trobergin kohtalon tuntevat ainakin kaikki vanhemmat pettulaiset runosta, mikä hänen muistokseen kirjoitettiin:

Det hördes ett rop i Sylvesternatt från isen som lade i går. På morgonen hittades Trobergs hatt, och vantar, och käpp, och spår. Och spåren de sade att Troberg gått från Utö mot Pettuland. Vid Brännholmsudden det blev hans lott att tagas av ödets hand.

Oli tutut lahdet ja tutut salmet eikä niitä kukaan paremmin tiennyt kuin hän - jokaisen niemen ja karin Ja hän tiesi missä vaanii vaara koko ikänsä kalassa käynyt Kevätjään kavaluuden syysmyrskyn tumman ulapan ja myös talven jäätien

(vapaa suomennos H.Liede, runossa on kolme säettä)

Henrik Renqvist

Runon kirjoitti Henrik Renqvist, pelkkänä professorina Petussa tunnettu ja Petun elämään monin tavoin vaikuttanut. Henrik oli enemmän kuin kesäpettulainen olematta kuitenkaan Petun vakituinen asukas. Hänen tulonsa Petun vaikuttajaksi johtui siitä, että hän oli avioliitossa Karl ja Olivia Forsströmin tyttären Thyran kanssa.

Petun tilukset - käytännössä koko Pettu oli siirtynyt Karl Forsströmin haltuun ensin pakkohuutokaupassa hankitulla Trobergin suvun hallussa olleen Lillegårdin hankinnalla (1897) ja muutamaa vuotta myöhemmin tapahtuneella Petun suurelle pojalle, merikapteeni ja jäämerenkulun pioneeri August Uppmanille kuuluneen Storgårdin, nykyisen Petun kartanon hankinnalla. Karl Forsström suunnitteli viettävänsä eläkepäivänsä vaimonsa kanssa Petussa, mutta ehti kuolla 62-vuotiaana (vuonna 1912). Kartanot siirtyivät sukuyhtiön haltuun.

Henrik Renqvistin suku on haaraus Kukkosten suvusta Ilomantsista, jossa suku tunnetaan jo keskiajalla. Henrik Renqvist oli suoraan alenevassa polvessa sukua tunnetulle kirkonmiehelle, niin ikään Henrik Renqvistille, joka perusti ”renqvistiläisyytenä” tunnetun heräänäisyyden suunnan, harjoitti mittavaa kustannustoimintaa ja oli pakanalähetyksen uranuurtajia. Vuonna 1883 syntyneen Petun Henrikin oma siviiliura suuntautui geofysiikkaan. Hän tuli tunnetuksi mm. vedenkorkeuksien vaihteluita koskevista tutkimuksistaan.

Petussa Renqvistit rakensivat huvilan meren rantaan Petun kartanon tuntumaan. He viettivät talvikaudet Helsingissä ja tulivat Pettuun pidemmäksi ajaksi kesäkausiksi. Heidän huvilansa on edelleen käytössä ja hyväkuntoisena ja perinteitä noudattaen kunnostettuna toimii Solhaga nimisenä kurssikeskuksena.

Ummikkosuomalainen savolaistyttö Hanna oli tullut Petun kartanossa asuneen Karl Forströmin tyttären Fanny Söderströmin apulaiseksi, josta hän siirtyi Thyra ja Henrik Renqvistin palvelukseen. Hanna Herlin muisteli Solhagassa hiljan käydessämme Thyran olleen sosiaalisen mutta Henrikin vetäyneen aina omiin oloihinsa. Siinä missä Thyra käyskeli ihmisten parissa ja sisartaan tapaamassa kartanolla saattoi Henrik ottaa pihapiirissään enintään muutamia askeleita. Henrikin suhteiden Forsströmien muuhun sukuun tiedetään olleen ongelmallisia ja Henrikin myös pyrkineen vaikuttamaan yhtiön asioihin.

Kartanon töissä ollut Henry Herlin muistelee Henrikin olleen hieman äksyn, mutta samalla kuitenkin pettulaisiin hyvin myönteisesti suhtautuvan. Henrikin voidaan sanoa toimineen eräänlaisena valtakunnansovittelijan pettulaisena versiona - hänen luokseen tultiin kyselemään kiistoissa neuvoa ja pyydettiin ratkomaan ongelmatilanteita.

Pettu oli niittänyt mainetta esimerkillisesti hoidetuista ja kokeellisista metsistään. Renqvistien villan pihapiiri tuli puolestaan tunnetuksi erilaista kasveista, puista ja pensaista. Renqvistit aloittivat (1930-luvulla) ensin yksityisen, mutta selvästi yli oman tarpeen ulottuvan keittiökasvien, kukantaimien ja hedelmien viljelyn. Villan nykyinen omistajapariskunta on jatkanut erikoisien keittiökasvien viljelemistä ja kurssilaiset saavatkin nautittavakseen mitä maukkaimpia ja eksoottisimpia vihanneksia, juureksia ja yrttejä.

Renqvistit käynnistivät kartanon peltomaiden muuttamisen yhdeksi suureksi hedelmätarhaksi 1940-luvulta lähtien. Omenoita, päärynöitä, luumuja, kirsikoita yli 15 hehtaarin alalla, pelkän omenasadon ollessa vuositasolla liki 100 tonnia.Vanhemmat pettulaiset muistelevat sitä, miten kirsikoiden valmistumisen aikaan yöt kuljettiin puutarhassa hätyyttelemässä valtaisia rastas- ja varislaumoja, jotka myös halusivat päästä osingoille.

Työväki, joiden joukossa Renqvisteillä lopettanut Hanna Herlin kuokkivat kesät hedelmäpuiden juuria kunnes tuli aika korjata satoa. Väliin sattuneet kovat pakkastalvet kantoivat oman veronsa ja lopusta huolehti tuotanto- ja kuljetuskustannuksiin nähden vähentynyt menekki. Peltoja ryhdyttiin jälleen viljelemään.

Renqvistit innostuivat lampaanjalostuksesta 1930-luvulla. He päättelivät, että saaristossa varmaan yleisemminkin mutta etenkin Petussa lampaan villa oli aivan erityislaatuista. Otettuaan vuokralle Petun kartanon maatilat he laajensivat maatiaislammaskatraansa liki kolmeen sataan, joiden hienosta pehmeästä villasta he odottivat luonnollisesti saavansa käyvän hinnan. Ostajat ja tehtaat eivät kuitenkaan olleet valmiita maksamaan laadusta ja menekkiä edistääkseen he perustivat Tammisaareen Ab Inhemsk ull ( Kotivilla Oy) nimisen yrityksen (vuonna 1936), mikä valmisti lankoja ja villatuotteita maatiaislampaiden villasta.

Lampaanjalostus Petussa jäi lyhytaikaiseksi, mutta Tammisaaren yritys jäi toimimaan ja näytetäänpä tuotemerkkiä käytettävän edelleen. Sitä ei ole pidettävä ihmeenä, sillä jo yrityksen perustamisvaiheessa mainostettiin, miten ”Villa on yleensä sekä pehmeää että kiiltävää, siinä on hyväilevää hauskuutta, iloista eloa ja jaloa joustavuutta. Ja se on lämmintä”. Toisaalta todettiin, että ”Hinnat eivät tietenkään voi olla varsin huokeita. Esimerkiksi ”Senta”-nimiset neulekankaat maksavat vähittäiskaupassa mk 12.50 vyyhdiltä. Se seikka, että langat ovat keveitä, antaa ostajalle automaattisen alennuksen”. Tällaista alennustapaa ei ilmeisesti tuona aikana riittävästi ymmärretty ja näin ollen Petusta ei tullut maatiaislampaille pysyvää paratiisia.

Petun koulu

Vuosien 1906 ja 1912 välissä toimi Petussa Karl Forsström Oy:n käyntiin panema yksityinen ruotsinkielinen pientenlastenkoulu. Tauon jälkeen se jatkoi toimintaansa jälleen yhtiön kustannuksella kartanon pihapiirissä muuttuakseen (vuonna 1927) Renqvistien ja Fanny Söderströmin toimeliaisuudesta yksityisen ruotsalaisen kansakoulun muotoon, jolla tosin oli supistettu oppilaskurssi.

Karl Forströmin pojan, maisteri Filip Forsströmin muistoksi perustetun rahaston varoilla sukuyhtiö päätti rakentaa Pettuun koulutalon, kaksikerroksisen jykevän tiilirakennuksen saaren eteläiseen osaan. Ainoana ehtona oli se, että Petunmaa erotetaan omaksi koulupiirikseen. Kunnan suostuttua ehtoon koulu käynnistyi vuonna 1928. Huonekaluja ja opetusaineistoa hankittiin kahvikesteillä kerätyillä lahjavaroilla ja arpajaisia järjestämällä. Innostus oli valtaisa, eikä kahvia tiettävästi koskaan sen jälkeenkään ole Petussa juotu samoja määriä. Yhtiö ja saarelaiset vastasivat alkuvuosina kaikista kustannuksista, vaikka avustusta niitä varten olisi ollut saatavilla. Kunta otti koulun hoitaakseen vuonna 1940, vaikka itse rakennus säilyi yhtiön omistuksessa. Koulun nimikkeenä virallisessa luokituksessa oli ”utöarnas folkskola med förkortad lärokurs”.

Ruotsinkielinen kansakoulu oli käynnistynyt naapurisaarella Ulkoluodossa jo vuonna 1900 opettajanaan Petun kartanosta kotoisin oleva Hulda Uppman. Koulussa ei ollut koskaan paljon oppilaita, eikä joinakin vuosina tullut yhtäkään uutta oppilasta. Eräänä vuonna koulun kuudesta oppilaasta viisi tuli Petusta. Koulu suljettiin vuonna 1940 ja ulkoluotolaiset lapset aloittivat koulunkäyntinsä Petussa.

Matka Ulkoluodosta taittui veneellä, ja varsinkin Jon Wikström tuli tunnetuksi kyyditsijäksi. Hän haki lapset ensin Pettua vastapäisestä Tessvärin rannasta, sen jälkeen Söderbyn rannasta palatakseen lähtösatamaansa Lönnvikeniin, josta lapset kävelivät kouluun. Carl-Gustav Signell Ulkoluodosta muistelee saaneensa erääksi talveksi käyttöönsä oman hevosen, jolle oli oma kortteerinsa koulun vieressä. Kelirikkoaikaan vanhemmat koululaiset majoittuivat Petun taloihin, nuorimpien saadessa vapautuksen koulun käynnistä. Erittäin huonon kelin sattuessa myös Petun saaren toiselta laidalta tulevat saattoivat yöpyä koululla.

Koulun opettajat Saga, sittemmin rouva Signell ja hänen jälkeensä Helsingistä muuttanut nuori Asta, sittemmin rouva Fridell olivat pidettyjä opettajia, joista edelleen puhutaan Petussa. Nykyisin Ruotsissa asuva Helena Herlin muistelee, miten hän itki katkerasti viimeisen koulupäivän päätteeksi. Sen sijaan Helenan isälle Henry Herlinille koulun loppuminen oli helpotus, sillä oikeastaan kaikki muut asiat olivat koulunkäyntiä kiinnostavampia. Lars Funckin mielestä koulunkäynti oli vallan mukavaa, koskapa muuta tekemistä ei juuri ollut. Kalle ja sisarensa Anni Nordman muistelevat koulunkäyntiään lämmöllä kuten myös hyvää kouluruokaa. Petun koulun loppuminen oli Irja Westbergille järkytys. Niinpä neljäsluokkalainen Irja muiden mukana päätti polttaa koulukirjansa viimeisen Petun koulupäivän päätteeksi. Saattaa olla, että hän on alitajuisesti muistanut tämän ja katumuksesta ryhtynyt kirjastonhoitajaksi. Irjan koulu jatkui uusin kirjoin Vetlaxissa.

Muutoin tasaiseen koulunkäyntiin toi koululaisille vaihtelua terveydenhoitajan vierailu kerran vuodessa ja koko päivän kestäneet hammaslääkärikäynnit. Syksyn kouluohjelmaan kuuluivat sieni- ja marjametsällä käynnit, joiden keruut nautittiin kouluruokailussa. Koulussa toimi myös Petun yleinen kirjasto, josta kaikki halukkaat saivat kirjoja lainaksi. Koulussa järjestettiin joskus seuroja ja muita kokouksia, mutta pettulaisille keskeistä kokoontumispaikkaa koulusta ei kuitenkaan muodostunut.

Lapsilla ei ollut menemistä koulurakennuksen rannanpuoleiselle pihalle. Poikkeuksena saattoi olla oppilaskuvan ottaminen, johon piti mahduttaa parhaimmillaan viitisenkymmentä oppilasta. Carl-Gustav Signell muistelee saaneensa kerran komennuksen etupihalle ajamaan Asta-opettajan Erik-miehen hoidossa olleita fasaaneja karkumatkaltaan takaisin häkkeihinsä. Pihalla olleessa kopissa kasvatettiin myös kanoja, joiden munia opettaja sitten myi halukkaille kotiin vietäväksi.

Petussa puhuttiin ruotsia, johon myös ne koululaiset, jotka eivät sitä alkuun taitaneet, tottuivat nopeasti. Suomen kielen kanssa oli monella vaikeuksia, mutta eipä sitä juuri tarvittukaan. Monenkaan perheen lapsista ei ole tullut niin täydellisesti kaksikielisiä kuin Hanna ja Henry Herlinin viidestä lapsesta Pettuun Savosta piikomaan tullut Hanna puhui lapsilleen aina suomea ja Petussa syntynyt Henry ruotsia. Sama kielipolitiikka jatkuu edelleen Hannan ja Henryn keskustellessa keskenään. Se heidän vieraansa, joka taitaa molemmat kielet, saa vaihtaa kieltä riippuen siitä kumpaa katsoo asiansa ensisijaisesti kiinnostavan.

Kansalaiskoulun tultua kuvioihin täydennettiin Petun kansakoulutietoja lyhyehköllä koulutusjaksolla Tenholassa. Koulun varhaisvaiheissa alakoululaiset kävivät koulussa vain kerran viikossa. Vanhemmat neljänneltä luokalta kävivät koulua joka päivä, ja koulun myöhempinä vaiheina myös nuorimmaiset. Koulussa pyrittiin ottamaan huomioon saariston erityiset olosuhteet siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Vielä nykyäänkin muistetaan se, miten nuori opettaja halusi välttämättä pitää joulujuhlan illalla, jolloin monelle perheelle kulku koululle tapahtui heikoilla jäillä pimeän aikaan.

Koulutoiminta loppui 1970-luvun taitteessa ja rakennus myytiin nykyisille omistajilleen kymmenen vuotta myöhemmin. Koulun myymiseen Armi ja Antti Kyynäräiselle oli ratkaisevaa se, että Antin kollega oli hyvä ystävä Henrik ja Thyra Renqvistin Malin-tyttären tyttären Kerstin Lindströmin kanssa. Kauppaa hierottaessa oli teollisuusneuvos Sigvard Forsström todennut Antille ”sinä näytät sellaiselta, joka voisi Pettuun tulla, eikä maksulla ole mitään kiirettä”. Rakennus on edelleen hyväkuntoinen, käytössä ympäri vuoden ja siellä pidetään hyviä juhlia, joista studeeraajallakin on omakohtaisisa kokemuksia.

Hyvä juhlaväki!

Edellisiä Petun tapahtumia kuvatessa saattaa saada sen vaikutelman, että Petussa kaikki lopahtaa. Mutta näinhän se on, kaikella on aikansa. Ja onpa Pettu saanut kokea nämä vaiheet. On mitä muistella.

Undibak

Vielä muutama sana kätköpaikasta, jossa saattaa olla aarteita piilossa. Sen paljasti studeeraajalle muutamia vuosia sitten edesmennyt tunnettu pettulainen ja kaivonkatsojanakin mainetta nittänyt Torsten Fridell, Totte. Hänen viimeisimpiä kaivonpaikkojaan on Petun lossikopin kaivo, jonka valmistumista hän hurautteli katsomaan Zyndapp-mopollaan.

Kertomusten mukaan Petussa kaivettiin maaluola paikalle, jota kutsuttiin ”undibakiksi”. Sinne kätkettiin arvoesineet ja siellä vaaran uhatessa oleskelivat öisin myös naiset ja lapset. Matilda Trobergin kertomusten mukaan 1808-1809 venäläiset tulivat Turun suunnasta, pyysivät Petusta ruokaa ja vahinkoa tekemättä jatkoivat Hankoon.

Undibak on merkitty karttaan, johon Thyra Renqvist on koonnut Petun paikannimiä. Kartan perusteella saa tosin sen käsityksen, että undibak sijoittuisi Krimin sodan tietämiin. Tai sitten molempiin. Niin tai näin, eiköhän Pettu kuitenkin itsessään ole aina ollut riittävä aarre.

http://www.pernionseudunlehti.fi/sivut/images/stories/meripirtti/st...