Olaus Castrenius

Kirjallisuudessa esiintyy myös ylioppilaaksi väitettyjä henkilöitä ilman että lähdettä voi jäljittää. Toisinaan kirjoittajan esittämään arveluun, että henkilö on luultavasti ylioppilas, voi yhtyä, mutta todisteen puuttuessa henkilö on jätettävä pois (Olof Castrenius U1122)

http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=U1122

Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852 Henkilötiedot: (ei ole tiettävästi ylioppilas) Olof Castrenius Olaus Christierni, Tavastensis U1122. * noin 1666. Vht: Sääksmäen Linnaisten Mattilan ratsutilallinen Krister Grelsson († 1704) ja hänen 2. puolisonsa Gertrud. Turun katedraalikoulun oppilas 24.2.1682 (in cl. d:ni Karkuensis, Olaus Christierni Sexmäkiensis). — Apulaispappi Pälkäneellä (1690). Ruoveden Virtain kappalainen 1692. Pälkäneen kappalainen 1701, pysyi virassa isonvihan yli, kirkkoherra 1729. † Pälkäneellä 28.12.1736.

Pso: 1:o Kristina Lignipaeus († 1715); 2:o 1716 Kristina Eliasdotter Hagert tämän 2. avioliitossa († 1755).

---

Syntymävuosi laskettu kuoliniäastä 70 v 5 kk

Kuolema: Pälkäne syntyneet, vihityt & kuolleet 1730-1755 SSHY, sivu 149 http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1443...

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852: Olof Castrenius. Verkkojulkaisu 2005 https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U1122 Luettu 23.4.2017:

---

Pälkäneen kirkkoherra 1729-1736. Virtain kappalainen 1691-1701, Pälkäneen kappalainen 1701-29. Vastaväittäjä pappeinkokouksessa 1703. Luopui osuudestaan Mattilaan 1705 veljensä pojan Risto Yrjönpojan hyväksi. Olaus Castreniuksen syntyperä ja Turun-aika Sukuneuvoston puheenjohtajan, apul. prof. Paavo Castrénin juhlaesitelmä sukukokouksessa Kongressikeskus Ikituurissa Turussa 7.6.1992 Castrén-suku on näinä päivinä kokoontunut Turkuun viettämään sukunimensä 300-vuotisjuhlaa. Tarkemmin sanoen todennäköisesti vuonna 1690 tai 1691 sukumme ensimmäinen opintielle lähtenyt jäsen, myöhempi Pälkäneen kirkkoherra Olaus Castrenius, sai pappisvihkimyksensä yhteydessä tuon sukunimen, joka oli johdettu hänen kotipaikkansa Sääksmäen Linnaisten kylän nimestä (lat. castrum = linna). Linnaisten kylä sijaitsee Vanajaveden eteläpuolella ns. Saarioisten alueella miltei vastapäätä Ritvalan Helkavuorta ja vain noin kahdeksan kilometrin päässä Sääksmäen kirkolta ja Rapolanharjusta, jossa sijaitsee eräs Pohjoismaiden huomattavimmista muinaislinnoista. Vuonna 1934 ilmestyneessä erinomaisessa Sääksmäen pitäjän historiassaan akateemikko Eino Jutikkala, joka itsekin on kotoisin Linnaisten naapurista Jutikkalasta, on ehdottanut, että monet Hämeen paikannimistä olisi johdettu niistä toteemieläimistä, joita Hämeen sukuyhteisöt pakanuuden ajalla palvoivat. Näin olisi Hauholla asunut haukkojen sukuyhteisö ja Sääksmäellä sääksien heimo. Sääksmäen alkuperäinen nimi oli nimittäin Sääksemä (vrt. Längelmä, Elimä). Linnaisten kylä on saanut nimensä jyrkästä kallioisesta mäestä, joka kohoaa miltei kylän keskellä. Kyseessä ei liene varsinainen linnoitettu muinaislinna vaan pikemminkin mäki, jossa poltettiin vainovalkeita vihollisen uhatessa etelästä varoitukseksi Rapolanharjun puolustajille. Välittömästi linnavuoren juurella juoksee näet verrattain vuolas ja aikoinaan kalaisa Oikolanjoki, jota käytettiin kirkkoreittinä vielä 1900-luvun alussa ja joka aikaisemmin, ennen suuria vesistönlaskuja, oli varmasti huomattavasti tärkeämpikin kulkuväylä. Vaikkakin Linnaisten kylän läheisyydestä on viime vuosina löydetty useita muinaiskalmistoja - esim. juuri Jutikkalan alueelta - ei itse Linnaisten kylä näytä olleen vielä keskiajallakaan asuttu. Ainakaan vuodelta 1340 peräisin olevassa paavi Benedictus XII:n kirjeessä, jossa oli vahvistettu joukolle sääksmäkeläisiä talollisia annettu pannatuomio, koska nämä olivat kieltäytyneet maksamasta papinmaksuja ehkä liian ahnaalle kirkkoherralleen Henrik Haartmanninpojalle, ei esiinny yhtään Linnaisten kyläläistä. Koska kylässä kuitenkin vuonna 1539 oli jo yhdeksän taloa, ei asutus siellä voi kovin nuortakaan olla. Jutikkalan mukaan ei missään Sääksmäen kylässä ole asutus säilynyt niin järkkymättä vanhoillaan kuin Linnaisten kylässä. Siellä ei ainoakaan talo ollut 1930-luvulle mennessä päässyt pysyvästi autioitumaan eikä niitä myöskään hyvinäkään aikoina ollut jaettu. Niinpä talojen luku pysyi aina 1950-luvulle saakka yhdeksänä. Nykyään taloja on jäljellä vielä seitsemän. Tämä viittaa ehkä siihen, että kyläyhteisössä vallitsi voimakas ja konservatiivinen yhteishenki.(Hyvä ja selkeä Linnaisten kylän kartta vuodelta 1641 on nähtävissä Internet-verkossa osoitteessa: http://www.virtuaaliyliopisto.fi/vanhatkartat/maakirjakartat/ Tästä osoitteesta etsitään ensin Sääksmäki ja sitten Linnaisten kylä. Kartan saa näkyviin pienenä, keskikokoisena ja suurena.) Linnaisten talot olivat suhteellisen pieniä eikä niistä - kuten kirkonpuolen isojen kylien taloista - tullut ratsutiloja muista kuin juuri meidän sukumme kantatilana pidetystä Mattilasta, joka jo vuonna 1611 mainitaan sellaisena. Taloista kaksi, Erkkylä ja Elsola, sijaitsevat kauimpana Linnavuoresta nykyisen rautatien läheisyydessä, Keivola ja Mäkelä molemmin puolin ns. Kievarintietä, joka erkanee maantiestä länteen, ja Mattila, Mikkola ja Kokkila tienhaarassa maantien molemmin puolin. Välittömästi Linnavuoren juurella ovat sijainneet myös kadonneet Leissa ja Tuitti, joiden maat on myöhemmin liitetty Mikkolaan. Säksmäkeläisillä ei näytä olleen suuremmasti onnea myöskään protestanttisten kirkkoherrojensa suhteen. Ensimmäinen heistä oli uskonpuhdistuksen uranuurtajiin kuuluneen kaniikki Pietari Särkilahden veli Paavali Särkilahti (kirkkoherrana 1536-66), joka jo aikaisemmassa virkapaikassaan Taivassalossa oli tullut kuuluisaksi ahneudestaan ja häikäilemättömyydestään. Juuri parempia eivät olleet hänen poikansa Timoteus Paavalinpoika ja vävynsä ja seuraajansa Dionysius Matinpoika. Yhdessä he hankkivat maa-alueita lähes kaikista kylistä ja panivat näin alulle erään Suomen suurista perheomaisuuksista. Eräällä seuraajista, Sigfrid Sigfridinpojalla, jonka mukaan monet pitäjäläiset varmaankin saivat tuon vanhan ruotsalaisen pyhimysnimen, oli ehkä hänen harrastuksiaan kuvaava sukunimi Wijnaparda. Hän oli kirkkoherrana 1601-34. Olaus Castreniuksen nuoruuden aikana kirkkoherrana oli turkulainen Tuomas Palthenius (1636-85), jonka aikana kirkko ja koko seurakunta olivat täydellisessä rappion tilassa, koska kirkkoherra aikalaisten kertoman mukaan vain ryösti ja ryyppäsi, muun muassa kirkon katon korjaukseen kerätyt rahat. Sukumme ensimmäinen tunnettu jäsen, Markus Sigfridinpoika, tuli vuonna 1605 isännäksi (uptog) Mattilan taloon, joka oli ollut autiona, toisin sanoen veronmaksukyvyttömänä, ainakin vuodesta 1601. Kustaa Vaasan ja varsinkin hänen poikiensa 1500-luvun jälkipuoliskolla ja 1600-luvun alussa käymät alituiset sodat olivat näet vaikuttaneet syvällisesti Suomen maaseutuun. Kun talonpojilta vaadittiin yhä enemmän veroja ja kun miehiä oli jatkuvasti saatava armeijaan, talot alkoivat autioitua ja niiden verot rästiytyivät. Talojen menettäessä vähitellen asukkaansa ja peltojen jäädessä omistajitta naapurit ja kyläläiset ryhtyivä viljelemään autiotilan maita. Osittain talonsa verohylyksi jättänyt talonpoika saattoi itsekin viljellä peltojaan. Ilmeisesti näin oli käynyt myös Mattilan kohdalla. 1500-luvun lopun sotien johdosta tila oli tullut veronmaksukyvyttömäksi, mutta 1600-luvun alussa ehkä joku naapureista otti tilan haltuunsa ja saamansa lyhyen verovapauden ansiosta kykeni jopa verrattain pian nostamaan Mattilan Linnaisten kylän ainoaksi ratsutilaksi. Jos tämä kyvykäs tilallinen, esi-isämme Markus Sigfridinpoika, todella oli Linnaisten kylän omia kasvatteja, kyseeseen voinee tulla naapuritalon Tuitin isännän Sigfrid Paulinpojan nuorempi poika. Sigfrid Paulinpoika oli Tuitin isäntänä kaikkiaan lähes 45 vuotta, ja hän oli varmasti jonkinlainen kylän patriarkka. Varmasti tiedämme tosin vain sen, että hänen poikansa Johannes, joka oli sairaalloinen, jäi hoitamaan Tuitin tilaa. Nuoremmasta pojasta ei ole tietoa, mutta olisi houkuttelevaa ajatella, että Markus Sigfridinpoika olisi Tuitin isännän nuorempi poika. Mielenkiintoista on lisäksi se, että Sigfrid Paulinpojan esi-isiä tunnetaan vielä koko joukko: hänen setänsä oli ollut Tuitin isäntänä 1564-1577, hänen isänsä Paul Jönsinpoika noin 1545-1563 ja hänen isoisänsä Jöns Nilsinpoika ainakin vuodesta 1539, jolloin maakirjoja ryhdyttiin pitämään. Tämän ainakin toistaiseksi pelkän hypoteesin mukaan sukumme kantaisä olisikin tuo Nils, jonka poika Jöns oli Tuitin isäntänä jo ainakin vuonna 1539. Näin ollen Nilsin olisi pitänyt syntyä joskus 1400-luvun loppupuolella. Näin ollen voisimme nyt samalla viettää sukumme 500-vuotisjuhlaa. En tiedä, löytyykö koskaan uusia lähteitä, jotka antaisivat varmaa lisätietoa Mattilan isännän syntyperästä. Mattilassa asuneet sukumme varhaisimmat varmat talonpoikaiset esi-isät ovat siis Markus Sigfridinpoika (noin v:sta 1605), Lasse Markuksepoika, tämän veli Grels Markuksenpoika sekä Krister Grelsinpoika. Tiedämme, että Krister Grelsinpojalla, joka eli 92-vuotiaaksi ja ehti olla kolme kertaa naimisissa ennenkuin kuoli v. 1704, oli ainakin kaksi tytärtä ja neljä poikaa. Pojista vanhin, Yrjö, kuoli jo ennen isäänsä, ja Mattila jäi lopulta hänen pojalleen Krister Yrjönpojalle, jonka hyväksi isän veljet luopuivat perintöosuuksistaan vuonna 1704. Ruotsin suurvalta-asema rasitti suuresti Suoen maaseutua. Jo 1640-luvulla oli lähes 20.000 suomalaista miestä sodassa ulkomailla. Vuonna 1676 Suomen maapäivät suostuivat uuteen sotaväenottoon, mutta huomauttivat, että maa oli kulkutautien ja pestauksen takia niin autiona väestä, ettei sitä voi sanoin ilmaista. Kuitenkin jo seuraavana vuonna mm. Hämeen läänin maapäivät suostuivat siihen, että joka kuudes mies kirjoitettiin sotilaaksi. Ehkäpä jokseenkin varma sotaväkeen joutuminen oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Krister Grelsinpojan kaksi nuorinta poikaa, Olaus ja Matias, päättivät jättää Mattilan, Linnaisten kylän ja koko Sääksmäen ja lähteä maailmalle, Turkuun. Epäilemättä he matkustivat ensin kotinsa ohi kulkevaa maantietä Hämeenlinnaan ja sieltä kuuluisaa Hämeen härkätietä Rengon, Porraksen, Someron, Kosken, Marttilan, Tarvasjoen ja Liedon kautta Turkuun. He saapuivat perille talvella 1681/2, jolloin Olaus oli 15-vuotias ja Matias vuotta nuorempi. Näky, joka heitä perillä kohtasi, ei varmasti vastannut odotuksia. Suuri osa Turkua oli palanut myrskyssä vuonna 1678, ja tuskin oli tärkeimmät rakennukset jälleenrakennettu, kun pikkupoikien tussarileikeistä syttynyt uusi tulipalo hävitti kaupungista viisi kuudennesta 29. toukokuuta 1681. Muun muassa tuomiokirkko, raatihuone, katedraalikoulu ja hovioikeuden talo arkistoineen tuhoutuivat. Jälleenrakennus oli jo epäilemättä pantu alulle, mutta pikkujääkauden ankarien talvien kynsissä saivat huonosti varustautuneet kaupunkilaiset varmasti kärsiä raskaita koettelemuksia. Olisi houkuttelevaa ajatella, että Olaus ja Matias saivat asunnon tullimies Erik Pentinpoika Muhrin luota kenties läheltä Hämeen tullia. Matias, joka lienee pääasiassa huolehtinut veljesten toimeentulosta, meni näet myöhemmin naimisiin tullimiehen lesken Elin Yrjöntyttären kanssa. Vaimo on saattanut olla runsaastikin Matiasta vanhempi, koska avioliitto oli lapseton ja koska Elin kuoli paljon miestään aikaisemmin. Matiaksen myöhemmistä vaiheista tiedämme vain sen, että hän alkoi käyttää sukunimenään vanhaa turkulaista talonnimeä Puuveitsi, jonka hän myöhemmin lyhensi Puukoksi. Hän teki porvarinvalan Turussa Olauksen jo poistuttua kaupungista vuonna 1696 ja oli kämnerioikeuden jäsen vielä 1710. Näihin aikoihin hän kuitenkin kuoli, ehkäpä ruttoon, joka silloin koetteli kaupunkia ankarasti. Olaus puolestaan kirjoittautui Turun katedraalikouluun 24. helmikuuta 1682 ja käytti siellä sukunimeä Christierni, Kristerinpoika. Yhdeksän vuotta myöhemmin tapaamme hänet Virtain kappalaisena, joten hän lienee saanut ajan tavan mukaan pappisvihkimyksen ja uuden latinalaisperäisen sukunimen Castrenius heti katedraalikoulun käytyään, ehkä vuonna 1690, jolloin hän siis oli 24-vuotias. Millainen oli se Turku, jossa Olaus Castrenius vietti nuo 8-9 opiskeluvuottansa? Raunioista kaupunki kohosi entistä ehompana, jopa niin komeana, että aikalaiset lankesivat huomattaviin ylisanoihin kaupunkinsa mainetta ja ihanuutta kuvaillessaan. 1600-luvun lopun Turku on meille melko tuttu: meillehän on säilynyt 10 vuotta Olaus Castreniusta nuoremman Daniel Jusleniuksen harjoitusväitöskirja vuodelta 1699. Sen nimi oli Aboa vetus et nova (Vanha ja uusi Turku), ja se osoittaa oivallisesti, miten Ruotsin suurvalta-asema oli vaikuttanut myös suomalaisten itsetuntoon. Juslenius esittää itsestään selvänä asiana, että Turku on maailman vanhin kaupunki, jonka Ukko Nooan pojanpoika Magog oli perustanut heti vedenpaisumuksen jälkeen. Juslenius kuvittelee kiipeävänsä Ryssänmäelle, jossa Turun yliopisto nykyään sijaitsee, ja antaa sieltä käsin kaupungistaan loisteliaan kuvauksen: "Jotta Turusta saataisiin paremmin yleiskuva, käyn lyhyesti kuvaamaan eri alueita, joihin kaupunki helposti voidaan jakaa. Minusta tuntuu sopivalta aloittaa itäosan pohjoispuolesta, joka ulottuu joesta Hämeen tulliin ja jota suomalaiset yleisesti nimittävät Venäläisten (oik. Ryssän-) mäeksi (ruotsiksi Ryssbacka). Se alkaa kumpumaisena kaupungin rajojen sisältä, kohoaa korkeaksi mäeksi ja laskeutuu jyrkästi kaupungin ulkopuolelle. Nimen alkuperä on hämärän peitossa. Luultavasti venäläiset pystyttivät mäelle leirinsä v. 1318 tai joskus aikaisemmin ryöstäessään kaupunkia, joka ei tuolloin ollut vielä yhtä laaja kuin nykyään. Tämä alue on esikaupunkia, jonne vähävaraiset ovat asettuneet asumaan ahtaisiin puutaloihin. Jokirannassa on tosin muutamia komeasti rakennettuja taloja, joissa asuu varakkaampaa väkeä. Näiden lisäksi ei tässä kaupunginosassa ole muuta mainittavaa kuin suuri määrä tuulimyllyjä. Niitä on tällä mäellä ja siellä täällä muilla kukkuloilla yhteensä 84, ja ne todella kaunistavat kaupunkia. Täältä kaakkoon sijaitsee kaupunginosa, jota sen keskellä olevan pienen suoperäisen alueen vuoksi sanotaan Mätäjärveksi. Vaikka soisilla ja vetisillä alueilla asuminen on yleensä epäterveellistä, ei ole kuitenkaan koskaan kuultu, että siitä täällä olisi aiheutunut vahinkoa, koska ojia kaivamalla on estetty vettä jäämästä paikoilleen. Sitä paitsi suoalue on jo suurimmaksi osaksi täytetty kivillä ja hiekalla, ja näin jatkamalla saadaan ennen pitkää kiinteä maa suon tilalle. Muutamat ovat pystyttäneet tänne taloja maahan iskettyjen paalujen varaan. Tätä seutua rajoittavat osaksi pellot, osaksi Kerttulinmäki, joka päättyy Karjaporttiin. Portin ja mäen välissä on kivillä ympäröity ja merkitty paikka, joka on tarkoitettu kuolemanrangaistusten toimeenpanoa varten. Kaupunginosan rakennukset ovat erityisen matalia, koska ne kuuluvat halpasäätyisille. Mutta niillä, jotka asuvat lähempänä kaupungin keskustaa näkyvämmillä paikoilla, on myös komeammat talot. Täällä on myös julkinen myllytalo, jossa kuninkaan käskystä säilytetään kaikkien yksityisten henkilöiden käsimyllyjä, jotta kaikesta jauhettavasta maksettaisiin vero. Täältä vähän etelään päin on korkea vuori, joka on vartioimisesta saanut nimen Vartiovuori, ruotsiksi "Vårdberg". Sitä käyttivät vartiostot, joita kaupunkilaiset muinoin asettivat vihollisten yllätyshyökkäysten varalta ehtiäkseen ajoissa puolustautumaan. Ennen vanhaan viholliset eivät olleet yhtä taitavia iskemään kuin nykyään, eivätkä puolustajatkaan tarvinneet monia puolustuslaitteita. Vuoren juurella kaupungin puolella on useita hyvin hoidettuja rakennuksia, mutta ulommalla puolella, kuten muuallakin, on vain mökkejä, jotka loppuvat lounaassa, missä vuorenrinne lähellä joen rantaa jättää käytettäväksi vain kapean maa-alueen. Siellä sijaitsee joitakin olutpanimoita, joiden takana rantapenkereellä varastoaittojen pitkä rivi ulottuu peltoihin asti. Tämän seudun pohjoispuolella mäkialueesta luoteeseen sijaitsee kaupunginosa, joka on saanut nimensä Luostari, ruotsiksi "Klostret", paavinvallan pimeydessä rakennetun luostarin mukaan. Mutta heti oikean uskon omaksumisen jälkeen luostari sopivasti sattuneen tulipalon ansiosta tuhoutui merkiksi siitä, että evankeliumin totinen tuli poltti silloin paavin opin pahnat. Tässä kaupunginosassa on komeita kivitaloja, jotka matalina eivät herätä huomiota julkisivuillaan vaan ovat mainitsemisen arvoisia pikmminkin kauniin sisustuksensa takia. Ohivirtaavan Aurajoen vedet huuhtovat tätä kaupunginosaa, ja jotta ne eivät kaivaisi maata rannalta ja aiheuttaisi asukkaille vahinkoa, on maahan lyötyjen paalujen varaan rakennettu tukiseinä puusta tai kivestä. Samanlaista paalutusta on kaupungissa kaikkialla muuallakin, missä se on tarpeen. Edellä kuvattuun alueeseen liittyy kaupungin keskus ja paras osa. Rikkaiden tyylikkäät talot tarjoutuvat siellä nähtäviksi torin joka puolella. Siellä on myös kauppapuoteja eri tahoilla tämän suurtorin ympärillä sekä oikeuden temppeli eli hovioikeuden talo, joka on muita paljon korkeampi ja loisteliaammiin sisustettu. Huomattava on myös varsin korkea ja upea raatihuone, jonka tuntee tornista ja sen kellosta. Raatihuoneen alakerrassa on kaupungin kaksihuoneinen vankila ja sen lähellä torin varrella tornilla varustettu vartiotupa. Vieressä on pankiksi kutsuttu huone, jossa ennen lainattiin rahaa korkoa vastaan mutta jota nyt käytetään uutokauppakamarina. Lisäksi joen rannassa on virasto tullituloja ja niitä veroja varten, jotka v. 1622 määrättiin ensi kerran kannettavaksi kaikista kulutustavaroista, erityisesti elintarvikkeista, ja joita sanotaan aksiiseiksi. Talon alakerrassa punnitaan kaikki kauppatavara. Torin kohdalta on rakennettu joen yli silta, jota meidän ei sovi käsitellä, ennen kuin olemme kuvanneet loput kaupungin itäpuoliskosta. Mitä tulee arvokkuuteen ja talojen rakennustyyliin, tämä alue on edellisen veroinen, ja sitä on syytä kutsua kaiken sivistyksen tyyssijaksi. Sen keskellä on Tuomiokirkko. Jos minulla ryhtyessäni kuvaamaan sitä olisi samanlainen kerskailutaito kuin millä ulkomaalaiset kehuvat omia kaupunkejaan, kirkkojaan, kyliään ja mitä muuta heillä onkin, voisin melko vakuuttavasti sanoa, ettei koko maailmasta löydy sitä ylväämpää. Mutta vaikka tarkoitukseni ei ole tyrkyttää epävarmoja ja epäluotettavia tietoja varmojen ja todenmukaisten veroisina, sanon kuitenkin sen, ettei koko Ruotsin valtakunnassa ole kaikilta mitoiltaan, sekä pituudeltaan ja leveydeltään että korkeudeltaan, suurempaa kirkkoa. Jokainen ajatelkoon, kuten haluaa. Kirkon pituus on 300 jalkaa, leveys 127 jalkaa. Katonharja kohoaa 150 jalan korkeuteen; suurempi vaskella katettu torni puolestaan on 300 jalan korkuinen. Tunnit ilmaisevan kellon lisäksi tornissa on viisi painavaa ja kuuluvaa kirkonkelloa. Suurimman kellon paino on 24 kippuntaa (ruotsiksi "skeppund") ja ääni niin kova, että se kuuluu kahden peninkulman päähän kaupungista ja vielä kauemmaksikin. Kirkon sisustus on monipuolinen, eikä sitä voi lyhyesti kuvailla. Ikkunoista muutamiin on käytetty yli 30 riikintaalaria, ja niiden koon ja määrän ansiosta valaistus on yhtä hyvä kuin taivasalla. Sotasankareiden hautamuistomerkit ovat komeita, ja niissä loistavat myös useimpien vaakunakilvet; muutamien kilvet on ripustettu pilareihinkin. Kirkon nähtävyyksistä kolme ansaitsee erityisesti huomiota: taulu, joka hiljattain v. 1699 asetettiin alttarin koristukseksi ja maksaa yli 2000 taalaria; saarnatuoli, josta maksettiin 1000 taalaria - näiden veroisia ei totisesti monessakaan paikassa tavata - ja lopuksi samoin 1000 taalaria maksanut kastemalja, jota arvokkaampaa ei ole Euroopassa lukuun ottamatta sitä, jonka paavi Innocentius on äskettäin teettänyt, kuten olen kuullut varsin merkittäviltä miehiltä. Kaikki nämä on hankittu huomattavien kansalaisten anteliaisuuden turvin. Olisi lukemattomia muitakin mainitsemisen arvoisia nähtävyyksiä, puhumattakaan nyt Eerik XIV:n puolison Kaarinan ja heidän tyttärensä haudasta ja nykyään sakaristossa säilytettävistä Pyhän Henrikin luista, jotka on tuotu Nousiaisten kirkosta, missä on hänen kuuluisa hautansa, mutta esityksen lyhyyden vuoksi ne sivuutetaan." (Käännös Tuomo Pekkasen ja Virpi Seppälä-Pekkasen.) Jusleniuksen Turun kaupungin kuvauksessa seuraa vähän myöhemmin vielä jakso, joka on tällä hetkellä jälleen hyvin ajankohtaista luettavaa: "Sikäli kuin tiedän, on ruoka tuskin missään halvempaa kuin täällä, koska läheinen meri, jossa on tiheässä saaria ja luotoja ja niiden välissä suuria syvänteitä, kasvattaa kaikenlaisia kaloja. Niitä narrataan erilaisin pyyntimenetelmin ja -välinein kirkasvetisestä kodistaan ihmisten ruoaksi ja muihinkin tarkoituksiin. Samoin kalastetaan joilla ja järvillä, joita on joka taholla Suomessa. Eniten kaikkialla merestä saadaan kuitenkin silakkaa, jota kotimaisesta kulutuksesta huolimatta riittää tuhansia kuormia ulkomaille vietäväksi. Vesissä on myös hylkeitä, joita täälläkin osataan pyydystää ja käyttää monin tavoin hyödyksi: liha syödään, rasva ja nahka hyödynnetään lukemattomin tavoin. Erämaat ja metsät ovat täynnä riistaa. Maalaiset pyydystävät sitä eri tavoin ja saavat siitä ravintoa. Eläinten nahkoihin he pukeutuvat ja niitä he myös myyvät. Lisäksi on lintuja, joita pyydetään niin merellä kuin maallakin. Niistäkin saadaan ruokaa, ja vaihtamalla höyhenet rahaksi hankitaan kaikkea tarpeellista tavaraa." Totuus oli kuitenkin melko tavalla toisenlainen: vuonna 1936 ilmestyi Väinö Ikosen kirjoittama teos Vanhaa Suomen Turkua, jonka kirjoittaja oli käynyt läpi miltei kaikki mahdolliset Turun 1600-lukua valaisevat lähteet mukaanlukien konsistorin pöytäkirjat ja sellaiset arkistot, jotka eivät olleet tuhoutuneet lukuisissa tulipaloissa. Syynä näihin alituisesti toistuviin tuhoisiin tulipaloihin oli usein kaupunkilaisten huolimattomuus tulen käsittelyssä; varsinkin valaistuslähteinä käytetyt päreet olivat puutaloissa vaarallisia. Kaupunkilaiset rakensivat myös edelleen savupirttejä, vaikka kaupungin isät jatkuvasti koettivat ne kieltää. Myös löyhkäävien ulkohuoneiden rakentamista ja jätteiden heittämistä Aurajokeen yritettiin jatkuvasti - mutta tuloksetta - rajoittaa. Ja vain vähän ennen Jusleniuksen väitöskirjan ilmestymistä maassa oli kuollut 60.000 ihmistä nälkään. Koko Olaus Castreniuksen opiskeluajan Turun piispana toimi kansansivistystyössä suuresti kunnostautunut Johannes Gezelius vanhempi (piispana 1664-1690). Hänen ansionsa ovat epäilemättä suuret, mutta hiukankin pintaa raaputtamalla paljastuu hänestäkin ja hänen perheestään samaa raadollisuutta kuin muistakin tuon ajan pappismiehistä ja muista arvohenkilöistä. 1600-luvun Turussa vallitsi näet mitä ankarin säätyjako, joka tuli selvästi ilmi myös Jusleniuksen teoksen sitaateissa. Valtiovalta puuttui jopa sellaisiin asioihin kuin kullekin säädylle sopivaan pukeutumiseen, siihen, kuinka monta vierasta sai pitoihinsa kutsua ja mitä niissä kunkin sopi tarjota. Myös kirkollinen esivalta asetti laumansa kirkossakin maallisen arvon mukaiseen järjestykseen. Kirkossa oli rangaistuksen uhalla pakko käydä ja siellä oli kunkin istuttava oman säätynsä mukaisella paikalla. Aatelisilla oli luonnollisesti etuoikeuksia muihin nähden, mutta juuri piispa perheineen sekä eräät Akatemian professorit aiheuttivat eniten hankaluuksia, koska eivät tahtoneet tyytyä aatelisia huonompiin paikkoihin. Joka sunnuntai jumalanpalvelus siis alkoi kiivaalla väittelyllä ja tappelulla paikoista, eikä siinä väkivaltaakaan aina vältetty. Naisten penkeissä kinastelu oli ainakin yhtä kiivasta: kerrankin kaksi arvon rouvaa kinasteli keskenään niin kiivaasti, että viranomaiset antoivat ensi hätään sulkea koko kirkon. Tuomiokapituli päätti kuitenkin lieventää tätä toimenpidettä, koska katsoi "ettei koko seurakuntaa ole näiden kahden henkilön rikoksen tähden enempää rangaistava". Kirkon lehtereillä istuivat kaupungin käsityöläisammattikunnat, nekin tarkassa arvojärjestyksessä oltermanniensa johdolla. Sielläkin käytiin samanlaista valtataistelua kuin alakerran penkkiriveilläkin, ja kinastelu sai joskus laajempiakin puitteita. Erityisen kuvaava on tapaus vuodelta 1677, jolloin suutarien lehterin alla rauhassa uinaileva porvari Juhana Lydken sai yht'9äkkiä suoranaisen vesiryöpyn päälleen yläpuolella istuvien suutarien keskuudesta. Asianomainen aikoi ensin käyttää oman käden oikeutta loukkaajiaan vastaan, mutta naapurit onnistuivat hillitsemään hänet väliaikaisesti. Myöhemmin hän kuitenkin kääntyi kirkkoraadin puoleen haluten saada syyllisen ja ennen kaikkea tippuneen nesteen laadun selville. Sen näet epäiltiin olevan ns. "ihmisvettä" tai sylkeä. Porvarilla oli selvästi omat epäilyksensä, mutta hän jätti asian kirkkoraadin ja suutarien ammatikunnan ratkaistavaksi. Ammattikunta tuli asiaa tarkkaan tutkittuaan siihen epätodennäköiseen tulokseen, että neste oli sylkeä, mutta ei voinut saada syyllistä selville. Kilta selvisi sillä kertaa ankaralla varoituksella, mutta tuomittiin menettämään paikkansa, jos vastaavaa kurittomuutta vielä ilmenisi. Emme tiedä, minkä verran veljekset Olaus Christierni ja Matias Puuveitsi joutuivat vastaavanlaisia tapahtumia todistamaan, koska tuomiokirkko oli perusteellisesti palanut, ja vain muutamia sen kappeleita voitiin käyttää. Koska myös Pyhän Hengen kirkko oli vuosisadan alkupuolella tuhoutunut, oli kaupunkilaisten käytössä ainoastaan Pyhän Mikaelin kirkko ja ehkä jossakin määrin Linnan kirkko. Ei sen sijaan liene ollut mahdollista, että nuorukaiset olisivat mielensä mukaan voineet vaihtelun vuoksi käydä myös Pyhän Maarian ja Pyhän Kaarinan (Katariinan) kirkkojen jumalanpalveluksissa. Sen esti jo näiden seurakuntien oma istumajärjestys. Tuomiokirkko ja koko kaupunki olivat siis poikien Turkuun tullessa kiivaan jälleenrakentamisen kohteena. Kuningas oli suostunut erityisen veron keräämiseen tätä tarkoitusta varten, ja vaikeista ajoista huolimatta varoja virtasi kaupunkiin. Tästä on myös tulokkaille saattanut koitua hyötyä, koska työpaikkoja oli tarjolla miltei mielin määrin. Olauksen opiskellessa Matias teki ehkä tuottoisampaa käytännön työtä, harrastaen mahdollisesti jo silloin kaupankäyntiä. Mitä esi-isämme Olaus Christierni Castrenius lienee Turun katedraalikoulussa oppinutkin, on hänen myöhempi esiintymisensä erinomaisena osoituksena siitä, että hän oli sisäistänyt papin tehtävänsä aivan toisin kuin useimmat aikalaisensa. Ison vihan aikana Pälkäneen seurakuntalaiset vaativat yksimielisesti hänen nimittämistään seurakunnan kirkkoherraksi, koska hän oli kappalaisena niin kauan seurakuntaa palvellut ja varsinkin venäläisten kahdeksanvuotisen miehityksen aikana paljon kärsinyt. Monien muiden virkamiesten ja pappien tavoin hän ei ollut paennut Ruotsiin vaan jäi seurakuntaansa huolehtimaan vointinsa mukaan laumansa sielunhoidosta. Vaikkakaan hän ei edennyt kirkollisella uralla yhtä nopeasti eikä yhtä pitkälle kuin ripeimmät ja onnekkaimmat virkaveljensä, hän jätti jälkeensä sellaisen muiston, josta me hänen jälkeläisensä voimme olla täydellä syyllä ylpeitä. *******

Pälkäneen käräjät v. 1739: Framledne kyrkoherden för uti Pälkäne sockn, ährvördig och högvällunde hr Olof Castrenii barn och arfvingar af förra giftet höfningsmannen och borgmästaren i Cajana hr Mathias Castren, hustru Margareta Castrenia, man pålacken Sergius Leontson, hustru Maria Castrenia gift med landbonde Johan Thomasson i Onkkaala, äldsta syster enka Anna Christina Castrenia, enkia pastorska Christina Hagert, borgmästarens fullmäktig förra opbudsmannen Eric Forström, genom döden afledne moder Christina Lignipaea, Christina Hagerts stiufmåg som är gift med kärandes syster Elisabeth Castrenia, commistern för wid Pälkäne församling, Wördiga och Wällärde hr Johan Fabrin. Enkapastorskans egen son studenten Matts Castrenius som nu vistas i Åbo.

KO 10/6 & 7/9 1703. Pälkäneen »pastorin» Mathias Lignipaeuksen kanssaperillisinä isävainajansa ja saman nimisen viranedeltäjänsä kuolinpesässä mainitaan hänen lankonsa, Pälkäneen kappalainen Olaus Castrenius, kaksennusrykmentin kornetti Marthinus Linghbergh sekä ylioppilaat Jacobus ja Ericus Lignipaeus. - Martinus Lingberghistä - sittemmin luutnantti Viipurissa, nimi kirjoitettuna Lignbergh - ei sanota, oliko hän vainajan Mathias Lignipaeus vanhemman poika vai vävy. Hyvin mahdollista on, että hän on se Martin-niminen tämän ja Anna Martintytär Tålpon esikoinen, joka Joseph Joosepinp. Walleniuksen muistiinpanojen mukaan (pain. v. 1862 julkaisussa »En gammal urkund om slägten Wallenius i Finland») syntyi 26/7 1658 ja, jonka Wallenius oli kastanut seur. 3/8. - Tällä yhä kumotaan Sukukirjan olettamus, että Castrén-suvun kantaäiti olisi ollut (vänrikki Håkan Amneliuksen leski) Kristina Hagert ja näyttäikse siksi yhä (S. S. Seuran Vuosikirja VII, siv. 75) rovasti Mathias (Martinpoika) Lignipaeus vanh. tytär Christina Lignipaea, »haudattu isävainajansa hautaan (eikä siis »yhdessä isänsä kanssa») 53 v. v.» 26/6 1715 Pälkäneellä. Näin ilmenee myös vääräksi Strandbergia Paimenmuiston ilmoitus, että Mathias Lignipaeus vanh. olisi kuollut vasta v. 1720, (mutta Mathias Lignipaeus nuor. jo v. 1711), jommoinen tiedonanto löytyy myös V. Laguksen ylioppilasmatrikkelissa, nide I, joskin sen lisävihko oikaisee kuolinvuodeksi v. 1699, mikä myös havaitaan oikeaksi merkinnästä 16/12 1699 kohdalla ylläsanotussa Wallenius-suvun muistiinpanojulkaisussa, josta myös näkyy, että Lignipaeus-suku juontuu Loimaan pitäjästä, jonka Puujalkalan kylästä sukunimi Lignipaeus ilmeisesti on johdettu - Olaus Castreniuksen muuten mainitaan 3/9 1703 KO. saapuneen kaupunkiin pappeinkokoukseen. - Hänen, Olaus Castreniuksen, veljeksi osoitimme Vuosikirjassa VII Turun porvarin Matts Kristerinp. Puukon 1. Puuveitsen. Saatamme tähän lisätä, että tämän vaimo oli Elin Yrjänäntytär (KO 24/11 1700) sekä että viimeksi mainitun edell. mies, »besökare» Erik Pentinpoika oli sukunimeltään Muhr, kuollut (haud. 25/4) 1693 »från Ojalagatan». Matts Puukko taas istui vielä kesäkuulla 1710 KO:n jäsenenä, mutta mainitaan jo 6/3 1711 RO vainajaksi. Hän omisti myös tuulimyllyn Turussa ja taisi olla mukavuutta rakastava mies, päättäen siitä, ettei v. 1705 ollut viitsinyt vaivautua oikeuteen, vaan haastemiehelle oli (siv. 452) selittänyt, että hänellä oli »annat giöra än gå op i Rätten», josta sitten sai sakot. - 20/3 1711 RO päiviteltiin, ettei vielä oltu toimitettu perunkirjoitusta hänen jälkeensä; kyseessä oli takuu taloll. Matts Sigfridinpojan, Sääksmäeltä, puolesta.

http://www.karisalmi.fi/mattila2.htm

---

GEDCOM Note

Jalmari Finne

Sukukirja mainitsee, että ensimmäinen tunnettu suvun jäsen Pälkäneen kirkkoherra Olaus Castrenius olisi ollut ratsutilallisen poika Hollolan Linnan talosta. Tutkiessaan Turun kaupungin tuomiokirjoja on Vilho Selinheimo löytänyt tiedonannon, että Olaus Castreniuksen veli oli Turun kaupungin porvari Matti Ristonpoika Puuveitsi, joka teki porvarivalan 1696 23/4. (Katso Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja VII, ss. 74 ja 75) [1]. Tämän kautta on saatu siis selville se, että Olaus Catreniuksen isä oli Risto. Selinheimo on sen jälkeen tutkinut Hollolan pitäjän, josta ei ole löytynyt mitään Linna-nimistä ratsutilaa ja otaksuen, että nimi mahdollisesti on johdettu Kastarin talosta, on tarkastanut manttaaliluettelot tämän talon kohdalta löytämättä mitään Risto-nimistä omistajaa sieltä.

Vanhoissa sukutiedoissa on usein aina jotain perustetta. Oli hyvin otaksuttavaa, että tiedonanto siitä, että Castrenius oli Hämeestä ja että hän oli ratsutilallisen poika, oli aivan oikea. Ratkaisu tähän kysymykseen löytyy Sääksmäeltä. Täällä on Linnaisten kylä ja siinä ratsutila Mattila. Tässä Mattilassa on isäntänä sinä aikana, jona Olaus Castrenius on syntynyt, siis vuonna 1666 Risto Rekon (Grelsin) poika. Olaus Ristonpoikaa ei kylläkään mainita manttaaliluetteloissa, sillä varhain jouduttuaan kouluun oli hän manttaaliverosta vapaa, mutta kylläkin Matti Ristonpoika, joka on manttaaliluettelossa mainittuna vielä vuonna 1694 talon isännän Yrjö Ristonpojan veljenä. Myöhemmin häntä ei tavata pitäjässä, hän ei ole siellä mennyt naimisiin eikä ole kuolleiden luettelossa. Epäilemättä hän on juuri sama Matti Ristonpoika, joka pyrkii Turussa porvariksi 1695 16/4 ja tekee porvarivalan 1696 23/4. Lopullisen vahvistuksen tälle päätelmälle on tehnyt neiti Liisa Poppius suorittaessaan poimintoja Sääksmäen kihlakunnan käräjien pöytäkirjoista. Käräjillä lokakuun 23-26 päivänä 1727 esittää ratsutilallinen Risto Yrjönpoika Linnaisten Mattilasta, että laadittaessa perunkirjoitusta isoisänsä Risto Rekonpojan jälkeen 15 p:nä kesäkuuta 1704 eivät hänen (Risto Yrjönpojan) isä eivätkä hänen kanssaperillisensä voineet saada mitään perintöä koska pesässä oli suuret velat, ja että hänen setänsä Pälkäneen kappalainen ja pastori Olof Castrenius, joka silloin sai omistuksen Mattilan ratsutilaan, kirjallisen sopimuksen kautta helmikuun 3 p:nä 1705 luovutti ratsutilan veljensä pojalle Risto Yrjönpojalle.

GEDCOM Source

SSV 11(1927), s. 425-427

© Tekijät ja Suomen Sukututkimusseura - Författarna och Genealogiska Samfundet i Finland

Pälkäneen rauniokirkon pihalla on kivinen muistopatsas, jossa lukee: Olaus Christierni Castrenius, Pälkäneen kappalainen isonvihan aikana ja vuosiluku 1666-1736.

Pälkäne SVK 1730-1755, s. xx (KH helmikuu 1737)

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Olof Castrenius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U1122>. Luettu 23.10.2019

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1716166?term=...

Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852 Henkilötiedot: (ei ole tiettävästi ylioppilas) Olof Castrenius Olaus Christierni, Tavastensis U1122. * noin 1666. Vht: Sääksmäen Linnaisten Mattilan ratsutilallinen Krister Grelsson († 1704) ja hänen 2. puolisonsa Gertrud. Turun katedraalikoulun oppilas 24.2.1682 (in cl. d:ni Karkuensis, Olaus Christierni Sexmäkiensis). — Apulaispappi Pälkäneellä (1690). Ruoveden Virtain kappalainen 1692. Pälkäneen kappalainen 1701, pysyi virassa isonvihan yli, kirkkoherra 1729. † Pälkäneellä 28.12.1736. Pso: 1:o Kristina Lignipaeus († 1715); 2:o 1716 Kristina Eliasdotter Hagert tämän 2. avioliitossa († 1755).

_______________________________

https://archive.is/MAwji#selection-1109.128-1113.1

KO 10/6 & 7/9 1703. Pälkäneen »pastorin» Mathias Lignipaeuksen kanssaperillisinä isävainajansa ja saman nimisen viranedeltäjänsä kuolinpesässä mainitaan hänen lankonsa, Pälkäneen kappalainen Olaus Castrenius, kaksennusrykmentin kornetti Marthinus Linghbergh sekä ylioppilaat Jacobus ja Ericus Lignipaeus. - Martinus Lingberghistä - sittemmin luutnantti Viipurissa, nimi kirjoitettuna Lignbergh - ei sanota, oliko hän vainajan Mathias Lignipaeus vanhemman poika vai vävy. Hyvin mahdollista on, että hän on se Martin-niminen tämän ja Anna Martintytär Tålpon esikoinen, joka Joseph Joosepinp. Walleniuksen muistiinpanojen mukaan (pain. v. 1862 julkaisussa »En gammal urkund om slägten Wallenius i Finland») syntyi 26/7 1658 ja, jonka Wallenius oli kastanut seur. 3/8. - Tällä yhä kumotaan Sukukirjan olettamus, että Castrén-suvun kantaäiti olisi ollut (vänrikki Håkan Amneliuksen leski) Kristina Hagert ja näyttäikse siksi yhä (S. S. Seuran Vuosikirja VII, siv. 75) rovasti Mathias (Martinpoika) Lignipaeus vanh. tytär Christina Lignipaea, »haudattu isävainajansa hautaan (eikä siis »yhdessä isänsä kanssa») 53 v. v.» 26/6 1715 Pälkäneellä. Näin ilmenee myös vääräksi Strandbergia Paimenmuiston ilmoitus, että Mathias Lignipaeus vanh. olisi kuollut vasta v. 1720, (mutta Mathias Lignipaeus nuor. jo v. 1711), jommoinen tiedonanto löytyy myös V. Laguksen ylioppilasmatrikkelissa, nide I, joskin sen lisävihko oikaisee kuolinvuodeksi v. 1699, mikä myös havaitaan oikeaksi merkinnästä 16/12 1699 kohdalla ylläsanotussa Wallenius-suvun muistiinpanojulkaisussa, josta myös näkyy, että Lignipaeus-suku juontuu Loimaan pitäjästä, jonka Puujalkalan kylästä sukunimi Lignipaeus ilmeisesti on johdettu - Olaus Castreniuksen muuten mainitaan 3/9 1703 KO. saapuneen kaupunkiin pappeinkokoukseen. - Hänen, Olaus Castreniuksen, veljeksi osoitimme Vuosikirjassa VII Turun porvarin Matts Kristerinp. Puukon 1. Puuveitsen. Saatamme tähän lisätä, että tämän vaimo oli Elin Yrjänäntytär (KO 24/11 1700) sekä että viimeksi mainitun edell. mies, »besökare» Erik Pentinpoika oli sukunimeltään Muhr, kuollut (haud. 25/4) 1693 »från Ojalagatan». Matts Puukko taas istui vielä kesäkuulla 1710 KO:n jäsenenä, mutta mainitaan jo 6/3 1711 RO vainajaksi. Hän omisti myös tuulimyllyn Turussa ja taisi olla mukavuutta rakastava mies, päättäen siitä, ettei v. 1705 ollut viitsinyt vaivautua oikeuteen, vaan haastemiehelle oli (siv. 452) selittänyt, että hänellä oli »annat giöra än gå op i Rätten», josta sitten sai sakot. - 20/3 1711 RO päiviteltiin, ettei vielä oltu toimitettu perunkirjoitusta hänen jälkeensä; kyseessä oli takuu taloll. Matts Sigfridinpojan, Sääksmäeltä, puolesta. Koska Castrén-suvun kehdoksi mainitaan Linnan talo Hollolan Pitäjässä, mutta tämän kaltaista taloa ei varsinaisessa Hollolassa koskaan ole ollut, jotavastoin semmoinen kylläkin on olemassa Sysmässä, joka ennen vanhaan sekin kuului »Suur-Hollolan» kirkkopitäjään, olisi Castrén-suvun tutkijain syytä kääntää huomionsa Sysmään päin. - Muuten Helsingin triviaalikoulun matrikkeli osoittaa eräitten vanhain Castreniusten kotipuolta eri osistakin maatamme. - Vuosikirjassa VII mainittiin, siv. 76, sivumennen myös Paraisten kirkkoherrasta Mikael Castreniuksesta ja arveltiin häntä Turun suom. seurak. kappalaisen Clemens Clementisin pojaksi. Että hänen isänsä tosiaankin oli ollut Clemens-niminen, näkyy p.m. Paraisten talvikäräjien pöytäkirjasta 20/2 1685, jolloin oikeudelle esitettiin kirkkoh. Castreniuksen sekä tämän veljen »arrendatorn» Johan Klemetinpojan välinen sopimuskirja, kosk. »Piukala Bördz Rättz Hemmans uthlösande». Näitten Castreniusten jälkeläisiä ovat epäilemättä m.m. seuraavat Paraisten Castrénit, joitten perunkirjoituskirjat olemme tavanneet Piikkiön tuomiokunnan näitä sisältävässä niteessä N:o 189 valtionarkistossa, nim. Maria Castreen, joka oli kuollut 22/8 1757 jättäen jälkeensä miehen ratsutilallisen Anders Nordqvistin Maunoisten kylästä sekä lapsia, joitten oikeudenvalvojana oli heidän enonsa ratsutilallinen Henrik Castreen jo sanotusta Piukalasta; ja Piukalassa 12/7 1771 toimitettu perunkirjoitus taas osoittaa Maria Nordqvistin, Henrik Castreenin, lääninkanslisti Erik Castreenin y.m. vanhemmiksi sanotun Piukalan ratsutilan omistajan Henrik Castreenin, joka oli kuollut kesäkuussa 1767 sekä tämän edesmenneen vaimon Christina Hammarin, kuollut 2/11 1762 ja käy samaisesta perunkirjoituskirjasta Castreen-puolisoitten jälkeen myös näkyviin, että Piukala oikeastaan oli Christina Hammarille kuulunut, jotavastoin Österbakan ja Fallbölen akumenttitilat olivat Henrik Castreen vanh. perinnöksi ostamat. - Puolisoitten tyttäret olivat parhaasta päästä naimisissa ratsutilallisten (Johan R. Laureuksen Merimaskusta y.m.) kanssa, Brita ja Anna kumminkin silloin vielä naimattomia.

---------------------------------------------------------------------------------

Väänänen, Kyösti: Olaus Christierni Castrenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 10.3.2020). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000410

--

Asutuksen yleisluettelo - Pälkäne 1695-1714, jakso 60, sivu 60: Tommola, sacellanus her Olaus Carstenius, Kirstin h,; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=490009 / Viitattu 01.2021

Asutuksen yleisluettelo - Pälkäne 1675-1694, jakso 102, sivu 102: Pappila ; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=507144 / Viitattu 2.11.2021

Asutuksen yleisluettelo - Pälkäne, Kulsiala 1720-1739, jakso 28, sivu 28: Sappee, Olof Castrenius sac., Lisa d.; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=508069 / Viitattu 01.2021

Asutuksen yleisluettelo - Pälkäne, Kulsiala 1720-1739, jakso 27, sivu 27: Sappee >Heikkilä, Pastoralet past. Matias Itolin, past. Olof Castrenius, adj. Johan Fabrinus, past. Petter Gustaf Ruthovius ; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=508068 / Viitattu 01.2021

Pälkäneen seurakunnan arkisto - Rippikirja 1736-1743, jakso 135, sivu 129: Pastoratet Kyrckioh. O. Castrenius, Adj. Gust. Lindvall; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=7506455 / Viitattu 01.2021

Pälkäne > syntyneet-vihityt-kuolleet, 1730-1755 > 156 http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=1443...

Haudatut

• 28.12.1736 6.2.173 Hr. kyrckioh. Olaus Castrenius 70

Förnamn Olof Förnamn (Finska) Olaus Förnamn (svenska) Olaus Mellannamn Kristersson Mellannamn (Finska) Kristerinpoika Mellannamn (svenska) Christersson Efternamn Castrenius Efternamn (Finska) Castrenius Efternamn (svenska) Castrenius Efternamn vid födelse Castrenius Födelsedatum juli 1666 juni 1666 1666 Födelseort Linnainen, Mattila, Sääksmäki, Suomi Linnainen, Mattila, Sääksmäki, Finland Yrke Pälkäneen kappalainen 1701, pysyi virassa isonvihan yli, kirkkoherra 1729., Pälkäneen kirkkoherra, Kyrkoherde i Pälkäne

Olaus Christersson

Kirjallisuudessa esiintyy myös ylioppilaaksi väitettyjä henkilöitä ilman että lähdettä voi jäljittää. Toisinaan kirjoittajan esittämään arveluun, että henkilö on luultavasti ylioppilas, voi yhtyä, mutta todisteen puuttuessa henkilö on jätettävä pois (Olof Castrenius U1122)

http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=U1122

Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852 Henkilötiedot: (ei ole tiettävästi ylioppilas) Olof Castrenius Olaus Christierni, Tavastensis U1122. * noin 1666. Vht: Sääksmäen Linnaisten Mattilan ratsutilallinen Krister Grelsson († 1704) ja hänen 2. puolisonsa Gertrud. Turun katedraalikoulun oppilas 24.2.1682 (in cl. d:ni Karkuensis, Olaus Christierni Sexmäkiensis). — Apulaispappi Pälkäneellä (1690). Ruoveden Virtain kappalainen 1692. Pälkäneen kappalainen 1701, pysyi virassa isonvihan yli, kirkkoherra 1729. † Pälkäneellä 28.12.1736.

Pso: 1:o Kristina Lignipaeus († 1715); 2:o 1716 Kristina Eliasdotter Hagert tämän 2. avioliitossa († 1755).

---

Förnamn Olof Förnamn (Finska) Olaus Förnamn (svenska) Olaus Mellannamn Kristersson Mellannamn (Finska) Kristerinpoika Mellannamn (svenska) Christersson Efternamn Castrenius Efternamn (Finska) Castrenius Efternamn (svenska) Castrenius Efternamn vid födelse Castrenius Födelsedatum juli 1666 ca 1666 Födelseort Linnainen, Mattila, Sääksmäki, Suomi Finland Yrke Pälkäneen kappalainen 1701, pysyi virassa isonvihan yli, kirkkoherra 1729., Pälkäneen kirkkoherra, Kyrkoherde i Pälkäne Pälkäneen kirkkoherra