Martti Lehmonen

Rautalampi syntyneet 1906-1922 (AP I C:11) Sivu 123 1912 heinäkuu ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=4100... / Viitattu 15.12.2023
Rautalampi rippikirja 1911-1920 (AP_I I Aa:19-I) Sivu 80 ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=4099... / Viitattu 15.12.2023

Munkki Mefodin (1912−1996)
vaiheet sotavuosina ja sodan jälkeen
Jussi Leinonen, Matti Mefodi Lehmonen 1938−1950. Munkki, suomentaja ja toimittaja. Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto, kirkkohistoria, pro gradu–tutkielma 2015

Mefodi — viimeinen valamolainen

"Minä olen se viimeinen mohikaani, joka on hengissä Vanhan Valamon munkeista", sanoo Kerkonkosken partaalla asuva pappismunkki Mefodi.

Vanhassa Valamossa hänet liitettiin ortodoksiseen kirkkoon, luostarisaarella hänet vihittiin munkiksi ja Valamoon hän haluaisi muuttaa vielä takaisin.

Rautalammin kirkolta lähtenyt linja-auto kiertelee ruskan värjäämien maisemien halki ja ylittää kuvankauniin Kerkonkosken sillan. Sillan pohjoiselle rinteelle levittäytyvät eläkeläisten rivitalot.

Ensimmäisen rivitalon ovi avautuu. Pappismunkki Mefodi on vastassa vierasta.

Pappismunkin hallussa on makuuhuone ja pieni keittiö. Makuuhuonessa katse kiinnittyy ensimmäiseksi ikoninurkkaukseen. Venäläiseen tapaan Mefodin nurkkauksessa on ikoneita monesta aiheesta. Pöydällä on korkea pino kirjoja. Mefodi lukee joka päivä evankeliumitekstin kahdeksalla kielellä.

Mefodin ajatukset kulkevat elokuiseen Valamon matkaan. Hän pääsi käymään rakkaalla luostarisaarellaan 47 vuoden tauon jälkeen. Paljon on muuttunut, mutta tuttuakin on jäljellä. — Ensimmäisenä yönä, kun tulimme, itkin. Ja seuraavana yönä, kun lähdimme, itkin.

Mefodi osallistui muiden turistien mukana risteilyyn Niikkananlandesta pääluostarin satamaan. Hänen ei tarvinnut kulkea samaa vesireittiä takaisin matkustajasatamaan, vaan luostarin johto järjesti Mefodille autokyydin pääluostarista Niikkananlandelle. Tie oli pappismunkille tuttu, vain maisemat olivat villiintyneet ja muuttuneet.

Luostarin johtaja Andronik saa Mefodista puolustajan. Hänestä Andronikia syytetään liiaksi ajanlaskuriidasta ja suomalaisten huonosta kohtelusta. — Andronik ei ole syypää. Siellä on nyt sellainen virtaus, että tsaarin kuvia kannetaan. Ja luostari on ottanut käyttöön ikivanhat säännöt: vanha lasku, tiukka kuri.

Mefodi sen sijaan sai Valamossa huomaavaisen kohtelun. Hän arvelee, että kohteluun vaikutti paljolti se, että hän on ollut vanhan ajan kannattajien palveluksessa Münchenissä.

Smolensk herättää muistoja
Valamon matkallaan isä Mefodi toivoi pääsevänsä käymään Smolenskin skiitalla. Hankalan venematkan vuoksi matka kuitenkin peruuntui.

Smolenskin skiitta on Mefodille ikimuistoinen paikka. Siellä kuuluisa skeemapappismunkki Jefrem liitti hänet ortodoksiseen kirkkoon ja skiitalla asuvasta Jefremista tuli Mefodin ensimmäinen rippi-isä.

Mefodi liitettiin kirkkoon lokakuussa 31. Tuohon aikaan kirkkoon liittyminen oli harvinaista. Samana vuonna Valamossa liittyi yhteensä kolme henkeä.

Mefodi oli tullut luostariin saman vuoden keväällä. Hänen tarkoituksenaan oli venäjän kielen opiskelu. — Keväällä 29.5. tulin ja 1.6. minut puettiin jo noviisin asuun. Igumeni Pavlin sanoi, että kun kesän täällä olette ja jos olo miellyttää, syksyllä liitetään kirkkoon. Sitä olen jälkeenpäin ihmetellyt, miksi minulle annettiin heti musta viitta.

Mefodi kertoo, miten isä Jefrem oli ihmeellinen ihminen, jolla oli mielenkiintoinen elämäntaival. Hän oli toiminut mm. suurruhtinaan rippi-isänä.

Ihmeellisiä olivat muutkin Valamon isät.

Isä Pioni oli sokea, mutta hän oli selvännäkijä ja tiesi etukäteen päivän tapahtumat. Hän näki ilmestyksiä ja tiesi mm. Valamon tuholta. Samoin Kristuksen tähden houkka Georgi "houraili" jo kesällä, että on kylmä ja pommitetaan. Näin tapahtuikin seuraavana talvena.

Valamo, Tšekkoslovakia, Petsamo
Syksyllä 33 Mefodi joutui Valamoon armeijaan. — Läksin 34 alikersanttina siviiliin ja kun pääsin siviiliin hommasin ensimmäisen ulkomaanpassin. Nyt niitä passeja on kertynytkin vaikka kuinka paljon, sanoo Mefodi, jonka puheessa vilahtavat milloin Israel milloin Tukholma.

Seuraavaksi Mefodi suunnisti Tšekkoslovakiin luostarikouluun. Koulu toimi lähellä Puolan rajaa, mutta se muutti myöhemmin Amerikkaan.

Syksyllä 35 Mefodi asettui jälleen Valamoon. Hänet vihittiin munkiksi 21.4.38. — Meitä oli neljä vihittävänä, mm. punaparta-Herman.

Seuraava lähtö Valamosta tuli, kun Mefodi sai vuonna 39 komennuksen lähteä kunnostamaan Petsamon hotellia. Sieltä tuli Mefodin sanojen mukaan "hatkat" heti 30. marraskuuta ja koko työkin meni tavallaan hukkaan, sillä Suomen armeija poltti Mefodin kunnostaman hotellin. — Suurella vaivalla laitoin hotellia kuntoon, mutta ne juuttaat polttivat sitten rakennuksen.

Nellimissä Mefodi vietti koko talvisodan. Hänestä tuli ensimmäinen kenttäpostinhoitaja talvisodan jälkeen ja hän muistaa, miten hän kesäkuun kymmenentenä päivänä vuonna 40 tuli Petsamon kirkonkylään. Vaikka oli kesä, satoi räntää.

Talvisodan aikana Suomen armeija ei ollut evakuoinut Petsamon munkkeja. Kaksi munkeista pääsi pakoon Suomen puolelle, näistä toinen oli munkki Akaki. Mutta muut joutuivat vangiksi ja venäläiset veivät nämä Murmanskiin. Mefodi kertoo, että kaksi munkeista jäi sille taipaleelle, kukaan ei tiedä, mitä heille on tapahtunut.

Tukholma, Lappi, Itä-Karjala
Helmikuussa 41 Mefodi lähti Tukholmaan. Sieltä hän tuli Suomeen ja joutui jatkosotaan. Jatkosodan alussa hän sai määräyksen Lappiin, mutta keväällä 42 tuli käsky lähteä rintamalle.

Itä-Karjalaan. Mefodi joutui Petroskoihin Kaatuneitten Evakuoimiskeskukseen KEK:iin. — Se oli mielekäs, opettavainen työ... Minulla oli kortisto, huolehdin vaunuista, jäämistöistä, otin yhteyttä omaisiin. Rautatieasemalle oli melkin joka päivä asiaa. Laskin, että 3.500 kaatunutta meni meidän laitoksemme kautta Suomeen.

Itä-Karjalasta käsin hän kävi Valamossa heinäkuussa 43. Mefodi ajoi polkupyörällä ympäri saarta, kävi kaikissa lempipaikoissa ja näki, ettei mikään ollut joutunut täysin hunningolle. Saarella asui armeijan väkeä, mutta oli myös 11 munkkia pitämässä huolta kirkon aarteista.

Heinävesi, Keitele, München
Sodan jälkeen Mefodin tie kulki muiden Valamon munkkien tavoin Heinäveden Papinniemeen. Hän näyttää vanhoja valokuvia, esittelee paikkoja ja käyttää vanhoja nimityksiä. On Torakkahovia (= vanha munkkila) ja Kadettikoulua (= nykyinen vierasmaja). — Torakkahovissa oli liikaa lutikoita ja muutin Keiteleen Hiekkaan tekemään käännöstöitä. Mutta vuonna 49 tulin lopullisesti Uuteen Valamoon. Ensin asuin Kadettikoulussa sitten valkoisessa talossa.

Mefodi vietti Uudessa Valamossa kaikkiaan 20 vuotta ja tänä aikana hän teki kaikkea mahdollista lannanluonnista kansliatöihin.

Luostarilla oli iso talo ja vanha kaarti, ja sinne mahtui kaikenlaista. Tulipalon alkujakin sattui Mefodin aikana 12.

— Mutta ihan kuin olisi ollut Jumalan varjelus niin ettei pahempaa päässyt tapahtumaan. Kerrankin salama iski päärakennukseen, ja tulipalo on ollut vähällä syttyä monta kertaa. Vasta jälkeenpäin olen ihmetellyt, minkälainen varjelus luostarilla on.

Saksa, Uusi-Valamo, Rautalampi
Vuonna 69 Mefodi lähti Uudesta Valamosta arkkipiispan siunauksella Saksaan, Münchenin luostariin. Siellä hänet määrättiin papiksi emigranttiseurakuntaan.

Seitsemän vuotta Mefodi vietti Saksassa, kunnes hän palasi Uuteen Valamoon joulukuussa 75. — 13 vuotta vietin Valamossa ja 13 kiloa lihoin sinä aikana.

Valamosta hän muutti Joensuun seurakunnan leirikeskukseen asumaan ja sieltä sitten Rautalammille. Rautalammille muutettuaan Mefodi aloitti ulkomaan matkailun. Hän laskee, että 13 vuoden aikana on tehnyt 31 ulkomaan matkaa.

Matkoista viimeisin on matka Laatokan Valamoon. Koko käynti oli ihmeellinen. Mefodi sanoo, ettei olisi ikinä uskonut, että hän saa käydä Valamossa. Monet Vanhan Valamon munkeista uneksivat, että saisivat päästä katsomassa vielä joskus vanhoja paikkoja, mutta Mefodin kohdalla toive toteutui.

Mefodi on Valamoon niin kiintynyt, että jos asiat olisivat yksinkertaisesti järjestettävissä, hän muuttuisi saarelle vaikka huomispäivänä.

— Eniten minua pelottaa juomavesitilanne. Olen tällainen vedellä lutraaja, ja katsoin, että Valamossa ei ole kunnollista vettä. Täytyy elää päivä kerrallaan.

Aamu on kääntynyt päivään ja päivä iltaan. Pappismunkki Mefodi on vilkas keskustelukumppani ja huomaavainen isäntä. Välillä hänen silmänsä kostuvat, kun hän kertoo menneistä tapahtumista.

Mefodin vaiheikasta elämäntaivalta kuunnellessa on vierähtänyt monta tuntia.

— Kyllä se on niin, että Luojan johdatus se on jokaisella. Sitä ei huomaa kuin vasta jälkeenpäin. Aivan kuten tämä minun Valamon matkani; tuli Jumalan lähettämä ihminen, joka ehdotti matkaa... Täytyy aina luottaa ihmeellisiin asioihin.

Isä Mefodi, teistä pitäisi kirjoittaa elämäntarina. Saisi värikkään kertomuksen.

— No, värikkään kyllä saisi. Mutta siitä olen ollut Luojalle kiitollinen, että olen saanut näin pitkään elää... Mutta tietysti, jos olisi vähemmän elänyt, olisi vähemmän syntiäkin tehnyt.

Lähde/ Aamun Koitto nr.20/1990, j29.10.1990, sivut 372-374

Levoton nero - pappismunkki Mefodi

Kävin viime viikonvaihteessa Rautalammin hautausmaalla, missä toimitimme panihidan siellä lepäävän pappismunkin haudalla. Miksi? Koska tuo pappismunkki oli toimittavan papin tuttava ja me muutkin tunsimme jollain tavoin tämän mielenkiintoisen elämän eläneen vainajan. Ja jotenkin vain tuntui oikealta käydä toimittamassa panihida tuolla syrjäisellä ortodoksisella hautausmaalla, jonne ei ole haudattu muita luostariasukkaita.

Tuo pappismunkki oli kirkolliselta nimeltään Mefodi ja maalliselta nimeltään Matti Lehmonen. Hänen elämäntarinansa on melkoinen. Selvitin sitä hieman vieraillessani jälleen kerran Heinävedellä Valamon luostarissa. Kerron siitä jotain tässä lyhyesti.

Tämä vuonna 1912 Konneveden rantamaisemissa syntynyt rautalampilainen meni jo varsin varhain harjoittelemaan luostarielämää Laatokan Valamon luostariin. Kimmokkeen sinne menoon tämä silloin vielä luterilainen 15-16-vuotias nuori mies sai silloiselta Kotkan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralta, rovasti Mikael Iltonoffilta (Iltola). Niinpä hänet sitten varsin pian liitettiin Smolenskin skiitassa ortodoksiseen kirkkoon ja hän siirtyi Valamon luostariin noviisiksi.

Tuohon alkuaikaan sisältyivät sitten armeijapalvelus ja erilaisia kuuliaisuustehtäviä luostarissa, josta hänet lähetettiin silloiseen - nykyisen Tšekin ja Slovakian tasavaltojen muodostamaan - Tšekkoslovakiaan luostarikouluun opiskelemaan kieliä. Tuolta matkalta kielitaitorepertuaariinsa "tarttui" tšekin lisäksi venäjä ja kirkkoslaavi. Venäjää hän oli opiskellut jo Suomessa ollessaan, mutta ilmeisesti hän ei ollut käynyt mitään suureellisimpia kieliopintoja missään. Hänen myöhempi laaja kielitaitonsa oli enemmänkin suuren lahjakkuuden tai kuten isä Sergius Colliander, joka oli hänet tavannut, sanoi, nerouden, aikaan saamaa oppimista. Hänen sanottiin osanneet lukuisia kieliä ja ilmeisesti hän osasi melko hyvin tai jopa sujuvasti oman äidinkielensä suomen lisäksi, ruotsia, venäjää, saksaa, ranskaa ja ainakin enemmän kuin auttavasti kreikkaa ja ilmeisesti myös jonkin verran tšekkiä ja latinaakin. Tätä laajaa kielitaitoaan hän käytti sitten myöhemmin hyväkseen mm. tekemällä käännöstöitä. Hän käänsi suomeksi useita maailmanhistoriallisia merkittäviä kaunokirjallisia teoksia, mm. Leo Tolstoin "Hadži Murat", Ivan Turgenevin "Savua", Ilja Ehrenburgin "Pariisin kukistuminen", mutta myös mm. Tšehovia ja monia muita merkittäviä kirjailijoita.

Tšekkoslovakian Pyhän Jovin luostarikoulun jälkeen hän palasi Laatokan Valamoon, missä hänet vihittiin ensin munkiksi juuri ennen sodan alkamista vuonna 1938. Seuraavana vuonna hänet siirrettiin Petsamoon, mistä hän sotavuosien aikana siirtyi sitten Ruotsiin ortodoksisen seurakunnan palvelukseen ja jossain vaiheessa, jatkosodan aikana myös Itä-Karjalaan. Itä-Karjalaa seurasi jossain vaiheessa Konevitsan luostari 40-luvun loppupuoliskolla. Luostari oli tuolloin siirtynyt Keiteleen Hiekkaan, missä Mefodi teki ahkerasti käännöstöitä.

Keitelettä seurasi jälleen Valamo-jakso, nyt tosin Heinäveden Papinniemessä, minne luostari oli siirtynyt sotaa pakoon evakkoon. Tämä jakso kestikin sitten parikymmentä vuotta ja piti sisällään lähinnä luostarin sihteerinä toimimista ja luostarin kirjeenvaihdosta ja käännöstöistä huolehtimisen. Suurin osa tuolloisista munkeista ei osannut suomea, koska he olivat venäläisiä ja siirtyneet luostarin mukana evakkoon. Tuolle ajalle sisältyy myös varsin erikoinen ja omalla tavalla merkittävä ajanjakso niin koko Suomen ortodoksisen kirkon historiassa kuin varmasti myös Mefodin elämässä. Suomen ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen "jääkausi", Suomen kirkon "melkein hajoaminen" kalenterikysymyksen edessä, munkkien karkottamiset ja pois muuttamiset ja monet muut tämän kaltaiset asiat.

Kuusikymmentäluvulla ortodoksinen kirkko käytti jälleen Mefodin kielellistä lahjakkuutta hyväkseen ja hän toimi jonkin aikaa Kirkkojen Maailman Neuvoston (KMN) ekumeenisen komission jäsenenä Saksassa, jonne hän siirtyi pian pappismunkiksi vihkimisen jälkeen, mikä tapahtui vuonna 1968.

Siirtyminen ulkomaille venäläisen ortodoksisen emigrattikirkon palvelukseen lienee ollut jonkinlainen turhautumisen ilmaus. Hän oli ennen sitä hävinnyt niukasti Heinäveden Valamon igumenin eli luostarin johtajan vaalin ilmeisesti vain yhdellä äänellä. Kun samaan aikaan keskusteltiin koko Heinäveden luostarin lopettamisesta, koska vanhat munkit kuolivat ja uusia ei saatu, hän pohti omia henkilökohtaisia ratkaisujaan. Myös hänen tehtäviensä suunnittelu - siis lähinnä hänen esimiestensä tekemät suunnitelmat - eivät oikein miellyttäneet ja siksi mahdollisesti hän päätti siirtyä ulkomaille.

Niinpä Mefodista tuli 60-luvun lopulla Karpaateilla sijainneen Pyhän Jobin luostarin perinteen jatkajan, Yhdysvaltoihin siirtyneen Pyhän Kolminaisuuden nimeä kantaneen luostarin alaisuudessa toimivan alkuperäisen luostarin nimisen, Pyhän Jobin luostarin pappi ja rippi-isä.

Saksassa menikin sitten seitsemisen vuotta ja kun hän 1975 palasi Suomeen, tietynlainen ynseä suhtautuminen, mitä hän katsoi kokeneensa jo ennen lähtöä, jatkui - ainakin hänen omasta mielestään ja kun hän ei suostunut siirtymään hänelle määrättyyn tehtävään, hän ei jäänytkään pysyvästi Heinäveden Valamoon, vaan siirtyi asumaan "maanpakoon" joksikin aikaa Joensuun ortodoksisen seurakunnan omistaman leirikeskuksen tiloihin, mistä hän sitten siirtyi asumaan Rautalammille.

Jonkinlainen oman elämän ristiriitaisuus yhteiskunnan tai vaikkapa kirkon kanssa saattoi osaltaan johtua myös hänen omista henkilökohtaisista teoistaan lähinnä sodan jälkeisen ja ilmeisesti jossain määrin myös ennen sotaa tapahtuneen sosialistisen liikkeeseen ja kommunistiseen puolueeseen liittyvien järjestöjen toiminnassa. Hän oli mukana SNS-seuran toiminnassa ja jopa palveli SDPL:n nuorisolehteä Kiurua 40-luvun lopulla. Tämäkin ajanjakso oli mielenkiintoinen ja täynnä erilaisia pettymyksiä, jotka omalta osaltaan johtivat myöhempiin Mefodin elämän radikaaleihinkin ratkaisuihin.

Rautalammilla pappismunkki Mefodi asui kuin munkki ensin velipuolensa kanssa hänen kotonaan ja välien viilennettyä elämänsä viimeisinä vuosina kunnan vanhuksille varaamissa asunnoissa, joita hän aina nimitti keljoiksi, kuten luostarissa oli tapana sanoa munkin asunnosta. Rautalammilta käsin hän matkusteli paljon ulkomailla ja pääsi käymään vielä myös Laatokan Valamossa, oman munkkielämänsä alkukodissa, jonne hän myös jossain vaiheessa mietti paluutaan, muttei kuitenkaan sitten sitä toteuttanut.

Näitä muita ulkomaanmatkojaan hän lystikkäästi nimitti viihdekiertueiksi ja niistä ja monesta muusta retkestä olisi vielä paljonkin kerrottavaa. Hän kävi tervehtimässä matkoillaan myös vanhoja ystäviään, kuten esimerkiksi luostarin entistä leipuria, keittiömunkki Joonaa, Juojärven asemalla asuvaa munkkia, joka oli joutunut myös hankauksiin luostarinsa kanssa, mutta hän tapasi myös lukuisia tuttujaan ulkomailla.

Pappismunkki Mefodi säilytti terävä-älyisyytensä ja sananvalmiutensa loppuun saakka. Häneltä saattoi saada kipakan ja terävän vastauksen kysymykseen kuin kysymykseen. Otetaan tähän loppuun kaksi sellaista. Kun hän aikanaan Heinäveden Valamossa ollessaan istui Torakkahoviksi nimetyn munkkien asuntolan kuistilla yhdessä pappismunkki Savvan - toisen "koiranleuan" kanssa - valkoisissa viitoissaan ja pitkine partoineen ja paikalle saapui turisti kameransa kassa kysyen: "Saako ottaa kuvan?" - Mefodi jyrähti: "Joo, kuvata saa, muttei ruokkia." Toisen kerran saman kysymyksen edessä hän vastasi toimittaja-kuvaajalle, jonka hän ehkä epäili ottavan kenties huonolaatuisen kuvan. Hän sanoi: "Jospa tässä käy kuten paavi Pius V:lle, kun hänestä tehty maalaus - joka ei ollut paavin mielestä kovin ihastuttava - lähetettiin edelleen. Paavi oli näet kirjoittanut kuvan taakse: Ällää pelätkö, se olen minä, paavi Pius."

Pappismunkki Mefodista jäi kirjoittamatta vielä paljon mielenkiintoisia asioita, mutta jospa jossain sopivassa vaiheessa saisin niistä koottua ja sanoiksi muodostettua toisen, pitemmän tarinan. Mutta olkoon nyt tämä jupina alkuna mahdollisesti uusille, uudenlaisille jupinoille tai ehkä paremminkin tarinoille ortodoksisista, mielenkiintoisista ihmisistä, joita ympärillämme on elänyt. Kuten aikaisemmin taisin mainita, alan taas itsekin joidenkin tuiki tuntemattomien ja eräiden hyvän-päivän-tuttujen kanssa väsyä tähän tietynlaiseen kriittiseen kirjoittamistyyliini, jonka jo kerran sain lopetettua. Jospa tässä syksyn ja talven aikana saisin lopetettua ja julkaistua jo melkein valmiit, keskeneräiset jupinani ja voisin lopettaa tämänkin Happy 1 -blogisivuston ympäristölle ja ainakin joillekin kanssaihmisille sopimattomana.

Lähde/ Hannu Pyykkönen/ Happy 1/
https://happikaappi.blogspot.com/2013/08/80-levoton-nero-pappismunk...