Pentti Olavi Juusola

Pentti Olavi Juusola syntyi Raahen Lapaluodossa 20. syyskuuta 1927. Hän oli Mikko ja Olga Amanda Juusolan nuorin lapsi, sisaruskatraan kahdeksastoista. Vaimonsa Toinin kanssa Pentti ehti olla naimisissa 48 vuotta. He saivat kuusi lasta ja 19 lastenlasta.

Pentti on sanellut muistelmiaan kaseteille ja nämä kasetit on myöhemmin digitoitu. Muisteloissaan Pentti tarinoi erityisesti mieleenpainuvimmista metsästys-, kalastus- ja urakka-reissuistaan, mutta toki myös perheasioista, kuten lapsuudestaan ja ensikohtaamisesta Toini-vaimon kanssa.

Otteita Pentti-papan muistelmista:

Lapsuusmuistoja

Kerranki muistan, kun mentiin jäälle, olin ehkä 5-vuotias. Osuuskaupan kohalla oli sahattu jäitä ja se oli ohkanen siitä kohalta, mutta minähän menin tietenki luistelemaan ku se oli niin kirkas se jää. Putosin sinne avantoon ja ihme kyllä samasta reiästä pumppasi meri minut ylös. Kotona äiti riisu minut. Minä olin joka paikasta aivan litimärkä, karvalakki, tossut ja kaikki, mutta yks paikka oli aivan kuiva: sydämen kohalla oli semmonen läntti paidassa, joka oli aivan kuiva. Sitä äiti ihmetteli.
Sitte myöhemmäsä vaiheessa poimittiin variksenmarjoja ja syötiin niitä, ja luultiin tulevamme variksiksi. Mutta eihän me mittään variksiksi tultu! Tämä oli kivaa aikaa.

Ansoilla pyytämistä

Sitte nuorena kulettiin aina kalaa pyytämässä, käytiin lammella uistelemassa ja joskus siellä jokivarressaki ongittiin. Kerran oltiin tehty ansa, sähköjohosta kyhätty ansa, joka sitten viritettiin karjahaan lähelle polulle. Sitten samana iltana mää menin kokemaan sen ansan ja siellähän oli mehto ansassa, poikamehto. Mää olin onnellinen, se oli ensimmäinen lintu, minkä mää pyysin. Mää vein isän luo sen mehton, äiti ja isä oli jo nukkumassa. Isä sano, et "Kato, poika on saanu mehton! Siitähän saahaan paisti!" Siitä tehtiin paisti ja siitä mulla alko se kiinnostus siihen ansapyyntiin. Minä olin sillon ehkä toisella luokalla kansakoulussa eli yhdeksän vuoden ikänen. Alettiin virittään niitä ansoja laajemmasti, mää tein sinne semmosen oikean ansapolun. Se kiersi siitä Partasen haan laiasta sitä linjaa pitkin mikä meni Kivinevalle. Niitähän oli mulla semmonen kolme-nelisenkymmentä ansaa, jotka mulla oli pyynnissä. Minähän aloin saamaan aika paljon lintuja ja linnusta maksettiin aika paljo. Siihen aikaan pikkupojalle se oli nättiä rahhaa. Syksyn aina pyydin niitä ja koulusta ku tuli nii lähin kokemaan niitä.

Topparoikka

Se oli sota-aikaa ja minä ilmottauduin sitte tuonne radalle töihin topparoikkaan. Sitähän tehtiin sitä Ylivieskan rattaa ja se oli rankkaa hommaa poikaselle. Kyllä sitä tuli kesä tehtyä, vaan aina ku sieltä kotiin tuli nii ei sitä jaksanu muuta tehä ku tuli pantua heti nukkumaan ku oli nii poikki. Sitten ku minä siinä aikaa myöten vartuin ja kasvoin nii eihän siinä mittään. Minä olin velipojan luona Kemissä, Veikko Luovolla töissä. Lavottiin siellä yhen pojan kans tiilikattoja. Poika oli paljo isompi ku minä vaa ei sillä ollu voimaa, niinku minulla oli. Minähän jouduin repimään ne tiilet sinne katolla aina ku se poika teki nipun. Ja niihän ne tehtiin ne katot. Minähän olin siellä puoli vuotta suunnilleen siellä Veikko Luovolla.

Toini

No tuosta vaimosta puheen ollen, nii mää ens kerran tapasin sen, kun olin sillon siellä Yppärissä porraamassa murskekiviä. Minä menin sitte Ylivieskaan ja ostin moottoripyörän. Awo-merkkisen pyörän. Minä sillä ajelin ja sinne Yppäriin menin. Menin sitte Vasankarriin tansseihin. Siellä oli iltatanssit ja siellähän se oli tämä minun tuleva vaimonikin. Mää hain sitä tanssiin ja lauloin korvaan: "Wilhelmina, neito kaunehin on Kööpenhaminassa... Ruusut kukkii poskillaan, mettä huulet tulvillaan, niistä suukon poimimaan, joka poika kerran päästä unelmoi!" Minä jatkoin sitä ja sehän meni aivan punaseksi. Se punastu ku mää lauloin. Mää kyssyin, et "Saanko mää saattaa sut?", mutta se sano: "Mutta kun mulla on pyörä". Mää sannoin, että: "Ei se haittaa ku tuo mun kaveri ajjaa sillä pyörällä ja sinä istut mun moottoripyörän kyytiin". "Ei, ei!", tyttö sano, se luuli, että me varastamme sen pyörän. Ei millään, nii siihen se sitte jäi se homma. Samalla reissulla oli tuo Markun isä ja äiti, Ojalat. Ne kans porukoi siihen aikaan ja he käveli menemään sitte ja Toini oli niiden mukana pyörällä.

---

Olikohan se -53 vai -54, kun menin syksyllä Pyhäjoelle tansseihin. Siinä oli mukana Antti ja Kupe, ne tuli minun kyytiin ja ne aina makso vähän polttoainetta ku ne kyytisä kuluki. No me oltiin Pyhäjoella tansseissa ja vettä sato sillon syksyllä. Minä siellä tanssailin ja tuo minun nykynen vaimokin oli siellä. Se sannoo mulle yhtäkkiä ku me tanssitaan, että "läheppä viemään minut kotia, että mää en kastu". Mää sannoin, että "onhan niitä autoja, tillaa taksi". Minä pelleilin ensin sille. Vaan sitte minä sannoin, että "lähetään heti jos lähetään". Ja niin minä vein sen sitte kotia. Se oli niinku ensimmäinen "saattoreissu". Autossa pussailtiin ja tyttö oli niin kova ja tulinen pussailija ku ikkään. Semmosta se on elämä nuorena. Sitte me siellä sisällä oltiin ku tuli Saarosen Antti siihen ja sano, että "ala tulla jo". Munhan piti lähtiä viemään pojat pois. Semmonen se oli sekin reissu.

Sittenhän me lähettiin Saarosen Antin kans Kuusamoon porraamaan niitä kyläteitä. Mehän siellä porattiin rajan pinnasa ja Lämsänkylän tietä osa ja Kurkijärven tietäki porattiin osa. Sehän meni se kesä siellä reissusa ja mää totesin, että kyllä kai sen sais tämänki homman lopettaa, tämän hyppäämisen ku me käytiin joka tansseissa. Niinhän minä tulin sitte taas kotia. Olin yhtenä iltana puhelimessa jotaki muita asioita soittelemassa, niin soitinpa sitte Pyhäjoelle Tuuttilaan. No sehän meni Tuuttilan Erkille ku mää en tienny niitä taloja. Mää kyssyin, että siellä oli yks tyttö siellä Pyhäjoella että saisinko mää sen puhelimeen. No ne haki naapurin tytön puhelimmeen. Se oliki se Orvokki. Se sano, että se on varmaan Toini Tuuttila, jota etin ja mää sannoin, että "se se tieten oli" ku en mää nimeä ees tienny. Mää sannoin, että vie terveisiä. Sano sille näin, että "minä tuun jonaki iltana tappaamaan sitä". No se oli menny sinne talloon ja sanonu että "joku mies Oulaisista tullee tappamaan sinut". Hehhehheh, tämä on rajua hommaa.

Minähän sitte yhtenä iltana ajelin sinne Tuuttilaan, menin sisälle ja siellähän oli Toini ja nuorempi sisko Helli ja sitte se emäntä Lyydia Tuuttila. Emäntä sannoo mulle, että teeppä uuniluuta ja minähän tein. Ei se oikeen kehunu sitä, mutta teinpä joka tappauksesa. Se oli niinku toinen reissu ku mää kävin Pyhäjoella naisisa.

Metsästysreissu

Muistu taas tässä mieleeni eräs metästysreissu. Oli kauhean kova pakkanen, lähellä kolmeakymmentä astetta. Minä otin sukset pyörään ja lähin polkemaan, oli karvalakki päässä ja paljon vaatetta päällä. Siitä lähin sitte hiihtelemään sitä entistä latua sinne Laitanevalle. Mää hiihtelin menemään ja yhtäkkiä hoksasin, että yhen kuusen latvassa kököttää mehto. Minä hiihin sitä lähemmäs, se oli kova pakkanen ja se oli ihan käppyrässä se mehtoki siellä korkian kuusen latvassa. Mää pääsin suunnilleen siihen kohille, kattoin että kyllä se tuosta jo putoaa, huurre oli joka paikasa ja valkosena joka paikka, hirviän komiana mustana se mehto erottu siellä kuusenlatvasa. Minä ammuin sen sitte ja sehän putosi heti alas.

Aloin sitte ihmetteleen, että mikä mulla on korvassa. Painoin sitä niin vesi alko valluun korvalehestä. Se oli paleltunut. Tuommonen karvalakin reuhka päässä ja ne korvalliset sen verran auki, että oli vinkka päässy. Jo pyöräillessä ja sitte vielä siellä metässä. Vesi vaan valu korvalehestä ja nahka lähti. Minä sitte lähin hiihteleen pois ja panin nenäliinan korvaan. Vaan oli se korva pitkän aikaan kipiä tuon jälkeen. Sehän kesti kauan parannella ennen ku se tervehty. Että kyllä silläki mehtolla oli hintansa ku korva paleltu. Vaan eihän nämä mittään, kyllähän ne aikaa myöten korjavuu. Se oli komia päivä, aurinko paisto, aivan upea. Luminen mehtä on kaunis. Siinä säteili niinku timantit, lumihiutaleet oli niinku timantteja. Kaikki oli kaunista. Luonnonkauneus, kyllä siitä voi nauttia. Minä en tiiä ossaako siitä kaikki nauttia, mutta mulla se oli semmonen luontanen taipumus. Siltihän minä paljon kulinki siellä. Luonto on kaunis talvella, se on kaunis syksyllä, se on kaunis kesällä. Ja keväällä, aina oma viehätyksensä.

Luonto on kaunis

Paljo sieltä on mukavia muistoja jälellä ja ihania ilmoja oli ja kaunista seutua. Kuulakkaat talvipäivät, pakkasen huurteet. Aina oli ympärillä kirkkautta ja talvella varsinki, se oli niinku ois hiihtäny timanttien keskellä, säteilivät kaikki kuura ja lumi auringon loisteessa. Se oli hirviän kaunista ja siinä jotenki sydän sykähtää ku näkkee ja ajattelee vielä tänäki päivänä. Vaikka mää oonki jo vanaha mies nii ku mä nään tuon huurteisen mehtän nii se sytyttää ajatuksen.

Luonto on kaunis. Pitäs oppia kunnioittamaan luontoa ja elää sen sääntöjen mukaan. Sehän on semmonen juttu, että Luojan luoma on kaikista kauneinta. Minä elämäni varrella totesin, että monta on asiaa, mutta luontoa ei voita mikään. Se on aina eellä muista.

~ Litteroinut: Heidi Kinnunen, Pentin pojantytär