Pirkko Byström

Byström o.s. Teirikko Pirkko, syntynyt 1924 Oulu

Jatkosodan syttyessä kesäkuussa 1941 Oulussa ei ollut lentoliikenteen tarpeisiin riittävän hyvää ja tarkoituksenmukaista säähavaintoasemaa. Koko Pohjois-Suomen säähavaintotoiminnan pääkeskus oli Rovaniemellä.
Ilmatieteen laitoksella Helsingissä etsittiin sopivaa paikkaa sotatilan vaatimalle asemalle Pohjois-Suomesta. Helsingistä otettiin yhteyttä isääni Antti Teirikkoon, joka oli tuolloin Oulun seudun suojeluskunnan aluepäällikkö. Hänen toivottiin osoittavan Oulun seudun säähavaintoasemalle sopiva paikka ja sen toiminnasta vastaava hoitaja.
Kaksi virkamiestä saapui Helsingistä isääni tapaamaan, ja neuvottelujen tuloksena vanhempieni kotitalon tonttimaalle Oulun Hietasaareen perustettiin lentoliikenteen tarpeet täyttävä säähavaintoasema lokakuussa 1941.
Koko aseman varustus, laitteet, mittarit, tuuliviiri ynnä muuta tuotiin ilmatieteen laitokselta Helsingistä, ja ne asennettiin toimintavalmiiksi. Laitoksen pääjohtaja Keränen saapui lopuksi ja tarkasti jokaisen havaintolaitteen ja mittarin ennen aseman toiminnan avaamista.

Säähavaintoaseman hoitaja
Isäni Antti kysyi minulta, Oulun tyttölyseon lukiolaiselta, suostuisinko koulutyön ohella aseman hoitajaksi, vaativaan ja vastuulliseen tehtävään. Tottakai suostuin. Isänmaa oli sodassa ja kaikkien tuli antaa oma panoksensa Suomen auttamiseksi.
Olin liittynyt lottiin heti kun se oli mahdollista, 24.4.1941, kun täytin 17 vuotta. Vannoin uusi lottapuku ylläni juhlallisen lottavalan Oulun tuomiokirkossa.
Kesällä minut sitten lähetettiin koulutettavaksi säähavaintolotaksi Kajaaniin, minne säähavainnoinnin perusteita saapui oppimaan lottia joka puolelta Suomea aina Koltta-Lappia myöten.
Kurssin kestoa en tarkalleen muista, pari kolme viikkoa ehkä. Meidät majoitettiin yhdelle koululle. Nukuimme siskonpetissä olkipatjoilla koulun lattialla, ja ruoka oli armeijan muonaa. Olimme aika saman ikäisiä, ja monista meistä kurssilaisesta tuli ystäviä.

Talvisota marraskuun lopusta 1939 maaliskuun puoliväliin 1940 sekoitti koulunkäynnin Suomen kouluissa. Olin aloittanut lukion ensimmäisen luokan, joka oli silloin kuudes luokka, syyskuun alussa 1939. Talvisodan syttyminen lopetti koulunkäynnin siihen paikkaan. Rehtori kutsui koko koulun juhlasaliin ja ilmoitti, että isänmaa on joutunut sotaan ja käski meidän lähteä kotiin. Kuudennen luokan kävimme sitten ”pikakursseina” pätkittäin ja kesän 1940 alussa siirryimme muutaman kuukauden pituisen lukuvuoden jälkeen seuraavalle luokalle. Lukuvuosi 1940–1941 oli sitten normaali kouluvuosi. Uusi lukuvuosi alkoi syyskuun 1. päivänä ”Tipalassakin” kuten kaikilla koululaisilla.

Valmistuttuani Kajaanin kurssilta olin valmis ottamaan vastaan komennuksen Rovaniemen sotilasyksiköltä säähavaintolotaksi. Äiti-Fannin yhteys lottatoimintaan säilyi aktiivisena jatkosodankin aikana muun muassa siksi, että toiseksi aseman hoitajaksi komennettu vieraslotta asui vuokralla vinttikamarissamme. Hänen täysihoitonsa tai oululaisittain ylöspitonsa oli äidin vastuulla. Vuorottelimme tämän lottakaverini kanssa säähavaintojen tekemisessä.
Päivittäinen säähavaintojenteko koulunkäynnin ohella osoittautui hyvin raskaaksi koulutytölle niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vanhempani tukivat ja auttoivat minua ja kanssani vuorottelevaa vieraslottaa niin paljon kuin voivat.

Säähavaintoja joka päivä
Säähavainto koostui erilaisten mittareiden lukemisesta ja silmämääräisesti arvioitavien ilmiöiden kirjaamisesta. Kajaanin kurssilla meidät opetettiin mittarein lukemisen ohella muun muassa lämpötilat, ilmanpaineet, veden määrät ja olomuodot, pilvien korkeudet ja muodot, tuulen suunnat ja voimakkuudet.

Kun säähavaintoasema avattiin lokakuussa, koulunkäyntini oli jo täydessä vauhdissa. Lukion vaatimukset ja tahti olivat silloin yhtä ankarat kuin tänäkin päivänä. Ylioppilaskirjoitukset kangastelivat mielissä silloinkin aivan kuin nykyajankin lukiolaisilla. Mutta lottakomennus oli isänmaallinen velvollisuus ja Pohjois-Suomen lentoliikenteelle äärimmäisen tärkeä. Oikeita ja lentoliikennettä turvaavia havaintoja tekevä asema oli meidän kahden lotan vastuulla!
Joka aamu klo 7.00 otettiin puhelinyhteys pääkeskukseen Rovaniemelle, ja kerrottiin säähavainnot ja mittaustulokset: ilman lämpötila, ilmanpaine, tuulen suunta ja voimakkuus, pilvien korkeus, laajuus ja asema, ala-, keski- ja yläpilvet, vesimäärä ja olomuoto.
Kerran kuussa suoritettiin niin sanottu iso mittaus klo 5.00 aamulla. Silloin luettiin kaikki säähavaintoasemalla olevat mittarit.

Lämpömittari on ja oli yleisin säähavaintoväline. Lämpömittari piti sijoittaa kahden metrin korkeudelle harvoista rimoista tehtyyn koppiin, jonka ovi aukeni pohjoiseen. Näin mittari ei jäänyt lumen alle. Antti-isäni piti tarkkaan huolen, että keittiön ikkunan takana olevalle kaapille vievä polku oli auki säällä kuin säällä jo seitsemältä aamulla, jolloin mittaukset ja havainnointi piti suorittaa. Niin ehdin hyvin tekemään mittaukset ennen kouluun lähtöä.
Tuulen suunta mitattiin tuuliviirillä, sen osoittamasta ilmansuunnasta ja tuulen nopeus siipirattaan pyörimisnopeudesta.

Tehtiin yleishavainto: pilvinen, selkeä, puolipilvinen. Meidän piti raportoida yleisen ensihavainnon lisäksi taivaalla näkyvistä pilvistä, mitä tyyppiä ja kuinka korkealla pilvet olivat. Alarajan korkeuden mukaan pilvet jaettiin ylä-, keski-, ja alapilviin. Yläpilviä olivat esimerkiksi harsopilvet, alapilviä taas kumpu-, sumu- ja kuuropilvet.
Sateen määrä ja olomuoto raportoitiin myös, oliko se lumi-, vesi-. räntä-, tihkusadetta.

Kaikki mittaustiedot sisältyivät Rovaniemen keskusasemalta saamaani koodiin, jolla tiedot sitten ilmoitin. Koodi sisälsi täsmällisesti tulkittavat tiedot. Sodan aikana pimeässä ei saanut näkyä valoja. Myös pimeällä mittareita valaisemaan tarvittava taskulamppu piti peittää sinisellä paperilla. Niinpä luin mittareita sinisen lampun valossa.

Outo puhelu sunnuntaiaamuna
Kun olin eräänä sunnuntaina tehnyt aamuhavainnot ja soittanut ne Rovaniemelle, äiti kehotti minua menemään vielä nukkumaan. Olin juuri vetämässä peittoa korviin, kun äiti huusi, että Kemistä soittaa joku, joka puhuu saksaa. Olin pitkän saksan lukija ja tartuin puhelimeen. Siellä joku hyvin aggressiivinen ja vihainen miesääni kysyi aamun säätietoja. Kieltäydyin antamasta niitä, koska säähavaintotietojen luovuttaminen ulkopuolisille oli ehdottomasti kiellettyä ja yllä kerrotun koodin takana.

Mies jatkoi saksankielistä karjumista ja raivoamista ja havaintojen tivaamista. Minä kieltäydyin niitä luovuttamasta. Sanoin, että annan tiedot vain Rovaniemelle ja mies voi ottaa yhteyttä sinne. Lopulta mies huusi:”Was fur ein idiot ist da!? ja paiskasi puhelimen kiinni. Soitin heti Rovaniemelle ja kerroin puhelusta. Päällikkö siellä kehui kovasti minua ja toimintaani ja arveli, että soittaja saattoi olla joku kommunistivakooja.

Rehtori ei hyväksynyt koulutyttöjen lottatoimintaa
Tyttölyseon rehtori Matinlassi ei katsonut hyvällä lottatoimintaani. Hän otti minut puhutteluun ja kysyi, mitä sinä siellä säähavaintoasemalla teet sekä ilmoitti, että sotilaalliseen järjestöön liittyvä toiminta ei sovi koulutytölle. Hän uhkasi koulusta erottamisella, ellen lopeta lottatyötä ja keskity koulunkäyntiin. Isä otti ensin Rovaniemelle yhteyttä ja meni sitten äitini kanssa rehtorin puheille. He kertoivat, että jos poistun komentopaikaltani, säähavaintoasemalta, joka oli lentoliikenteelle tärkeä, minua uhkasi sotaoikeus!

Koulua käytiin normaalisti syyslukukausi 1941. Sittemmin Tipalan päärakennus otettiin sotilasmajoitukseen, ja viimeisen luokan kävimme vahtimestarin asunnossa. Vielä muistan vuodelta 1942 yhden tapauksen rehtori nihkeästä suhtautumisesta lottajärjestöön. Hän käski englanninopettajani Lyytisen tulla Hietasaareen katsomaan, kun tein säähavainnon ja selvittämään, oliko se nyt niin tärkeää.

No, englanninopettajanikin oli nuori lotta. Hän puki lottapuvun päälleen, kun lähti koululta minun kanssani ruokatunnilla asemaa ”tarkastamaan”. Äiti keitti meille makoisat vastikekahvit ruispullien kera tarkastuksen päätteeksi! Tämän opettajakäynnin jälkeen rehtori jätti minut rauhaan.

Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1943. Lakit saimme joskus juhannuksen tienoilla. Kotimme pihamaan säähavaintoasema siirrettiin syys–lokakuussa 1943 Oulun kasarmille, jossa siihen liitettiin lisää toimintoja ja sitä laajennettiin. Lottakomennukseni ja havaintojen teko jatkui koko aseman asteittaisen siirtymäajan kestäessä.

Tuntuu hyvältä muistella näitä aikoja, vaikka raskaatkin muistot tulevat väkisinkin mieleen. Opin valtavan paljon säätilojen ennustamisesta ja tarkkailusta. Työ oli niin mielenkiintoista, että harkitsin jopa opintojen jatkamista opintoja tällä alalla jopa meteorologin ammattiin asti.

Näistä lotta-ajoista minulla on säilynyt elinikäinen kiinnostus säähavaintojen tekoon ja mittauksiin. Niinpä yhä tervehdin aamutaivaalla näkyviä Cirrocumuluksia, taivaan pilviystäviäni! Jälkipolvien on hyvä tietää, miten kaikki naiset ja tytötkin osallistuivat isänmaamme puolustukseen kotirintamalla ja niinpä me kaikki saamme juhlia rakkaan isänmaamme 100-vuotista itsenäisyyttä!

Maatalousauttajana Keski-Pohjanmaalla
Sodan aikana kaikilla 15 vuotta täyttäneillä oli niin sanottu työvelvollisuus. Lottana olin ”lottakomennettu” muut olivat työvelvollisuuskomennettuja. Koska olin lotta, ja säähavaintojen teko jatkui aseman asteittaisen siirron kasarmille vaatiessa uusien havainnoijien opastusta ja säähavaintojen tekemistä edelleen, oletin ilman muuta olevani työvelvollisuuttani suorittamassa.
Lottakomennukseni olemassaolo ei kuitenkaan ollut säähavaintoaseman siirtopäätöksen jälkeen ehtinyt työvelvollisuusvirkailijalle, sillä lottapäällikköni ilmoitus asiasta myöhästyi kaksi päivää.

Vanhempieni ja minun tyrmistykseksi meidät yllätti työmääräys maatalousauttajaksi Keski-Pohjanmaalle. Määräyksen lähettäjä oli työvelvollisuuden täyttämistä valvova virkailijanainen. Lottapäällikköni ja tyrmistyneet vanhempani yrittivät saada asiaan korjausta selvittämällä, miten hankalaan tilanteeseen tuo määräys saattoi meidät ja koko säähavaintotoiminnan, koska minulle oli osoitettu sen hoitaminen työvelvollisuutena.

Mikään järkipuhe ei auttanut. Virkailijanainen ei muuttanut asennettaan. Saatoimme vain tyrmistyneenä ihmetellä tällaista yhden naisen pahantahtoista vallankäyttöä, johon byrokratia antoi hänelle mahdollisuuden. Niin minulle sitten paiskattiin littera ja matkustusohjeet käteen ja lähdin junalla Ylivieskaan hohtava uusi ylioppilaslakki päässäni.
Ylivieskasta matka jatkui linja-autolla annettujen ohjeiden mukaan keskipohjalaiselle vauraalle maatilalle. Talon isäntäväki oli tulostani täysin yllättynyt. He olivat pyytäneet maatalousapua jo kaksi viikkoa sitten ja olettivat pyynnön rauenneen.
Vieraanvarainen ja ystävällinen emäntä kysyi ventovieraalta tulijalta, onko tällä nälkä, ja kattoi sitten minulle teetä ja voileipä. Hiljaisen oloinen isäntä istui tuvan penkillä ja sanoi sitten: ”Me tässä odotamme kuolinviestiä keuhkotautiparantolasta.”

Muistan vieläkin oululaisen kaupunkilaistytön hämmentyneet mietteeni, miten tämmöinen ”maatalousauttaja” voi olla hyödyksi näin vaikeassa tilanteessa. Tunsin suurta kunnioitusta ja kiitollisuutta tätä juurevaa pohjalaista isäntäväkeä kohtaan. Minulle tarjottiin syötävää ja valmistettiin yösija. Aamulla katsottiin työtehtävät, jokainen tiesi omansa.
Minulle ajateltiin mukava tehtävä viedä lehmät yhteislaitumelle. Lähdimme reippaasti liikkeelle 11 lehmää ja minä. Heti kun pääsimme kylätielle, yksi lehmä ”Leekuna”, joka ei minusta pitänyt, paineli iloisesti pää pystyssä naapurin ohrapeltoon. Silloin naapurin romanimaanviljelijän kaksi noin 8–10 vuotiasta pikkupoikaa riensi apuun, ja parilla poikien karjaisulla Leekuna siirtyi kiltisti jonoon muiden lehmien kanssa.

Yöllä sairaalasta tuli suruviesti tyttären kuolemasta. Talo keskittyi nyt pohjalaisen tavan mukaan monipäiväisten hautajaisten valmisteluun. Siinä työssä pystyin auttamaan ja olemaan hyödyksi. Hautajaisten loppupäivänä emäntä kiitti minua avusta ja toivotti Jumalan siunausta ja rauhallista kotimatkaa.

Farmasian opiskelija
Ylioppilaaksi tuloni jälkeen oli edessä ammatin valinta. Farmaseutin ammatti kiinnosti minua kovasti, ja pääsin kolmeksi vuodeksi apteekkioppilaaksi Oulun Vanhaan Apteekkiin. Hain opiskelijaksi Helsingin yliopistoon. Ensimmäisellä kerralla en päässyt, mutta toisella yrittämällä apteekkioppilaan harjoitteluajan päätyttyä onnisti. Aloitin opinnot farmasian laitoksella. Sieltä valmistuttuani ensimmäinen varsinainen työpaikkani farmaseuttina oli entisessä harjoittelupaikassani Oulun Vanhassa Apteekissa.

Avioiduttuani jatkoin farmaseutin työtä vanhassa apteekissa. Myöhemmin mieheni saatua hyvän työpaikan Helsingistä pieni perheemme muutti sinne 1953. Asuimme ensin vuokra-asunnossa Annankadulla, ja jo vuoden sisällä pääsimme muuttamaan omaan kotiin Lauttasaareen.

Minä sain jo Annankadulla asuessamme paikan Bulevardia-apteekista, jossa sitten tein koko työurani, aina eläkkeelle lähtemiseen saakka. Elämämme oli tavallista työteliästä sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikaa. Talous oli asuntovelkaisella tiukkaa, mutta niin se oli silloin kaikilla muillakin. Tavaroista oli sotakorvausten maksamisen takia pulaa, mutta vähitellen Suomi vaurastui ja talous lähti kasvuun. Tytärtäni naurattaa kertomukset siitä, kun vuorottelimme sisareni Railin kanssa yön yli jonottamassa Fredrikinkadun Tekstiilitalon oven ulkopuolella kreppinailon sukkia, uuden, modernin naisen unelma-asustetta.

Koti Vuosaaressa
Vuonna 1966 muutimme isompaan asuntoon Vuosaareen. Perhe-elämä oli aktiivista ja uusi lähiö harrastuksineen kiinnostava ympäristö.
Elämäni tuntui murskautuvan pirstaleiksi tammikuun 3. päivänä 1973, kun rakas mieheni Aarne, kälyni Meri ja hänen tyttärensä Marja kuolivat rajussa autokolarissa ollessaan paluumatkalla mieheni enon 75-vuotispäiviltä Kajaanista.
Elämää oli kuitenkin jatkettava eteenpäin. Työ Bulevardiassa ja työtovereiden tuki auttoivat eteenpäin. Aarne-ukki ehti näkemään lapsenlapsensa ja vietimme kolaria edeltävän joulun heidän kanssaan.

Vuosaaren seurakunta oli ollut meille molemmille tärkeä ja mieheni kuoleman jälkeen minulle suuri lohtu ja tuki. Toimin kolme kautta seurakuntaneuvostossa vuodesta 1974 vuoteen 1987. Olin myös mukana Pelastetaan Vuosaari-liikkeessä, jolla vastustimme Vuosaareen suunniteltua suursatamaa ja Vuosaaren ainutlaatuisten luontoarvojen tuhoamista aina kaupunginjohtajan puheille asti!
Asuin rakkaassa Vuosaaren kodissani aina vuoteen 2013 saakka, jolloin muutin tänne Maunulan palvelutaloon. Kun on ”mittarissa” 92 vuotta, voin jo sanoa, että vielä on hiukkasen virtaa niille vuosille, joita vielä annetaan. Haluan toivottaa suomalaisille naisille – vanhoille ja nuorille rikasta elämää edelleenkin.

Eläköön Suomi! toivoo entinen lotta, entinen työvelvollinen, nykyinen eläkeläinen Pirkko 92 vuotta.
Kirjoittaja: Päivi Kujasalo

Lähteet
Pirkko Byström, s. Teirikko, Fanni ja Antti Teirikon toiseksi nuorin tytär kertoo Oulun säähavaintoaseman toiminnasta jatkosodan aikana. Haastattelun Helsingissä kirjasi hänen tyttärensä Päivi Kujasalo.

Creative Commons -lisenssi
Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-JaaSamoin 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä. https://www.naistenaani.fi/pirkko-teirikko-lukiolaisena-ja-lottana-...