Semen Jeudokiminpoika Hoškonen-Shemeikka, {FICT}

Lupasalmi, Aunus, Venäjä.

[1]:

Tuula Kiisken sukututkimuksen mukaan vuoden 1753 revisiomaakirjassa mainitaan Semeon Michailov ja hänen poikansa Philip. Semeon on Tuula Kiisken selvitysten mukaan ollut ensimmäinen Shemeikkojen suvussa, joka tiedetään merkityksi kirkonkirjoihin. Lähteenä on mainittu papintodistus Shemeikkojen sukututkimusta varten, laadittu Suistamon kreikkalaiskatolisen seurakunnan vanhojen kirkonkirjojen perusteella.(Seppo O. Shemeikka: Shemeikka-suku 1700-luvulla teoksessa (toim.) Rauno Malviniemi: Tapion tuvilla Shemeikkain runonlaulajat ja kanteleensoittajat, 1997.)

Sukuseuran sukutiedon mukaan vanhimpien esipolvien henkilöt ovat tiedossa olevasta vanhimmasta henkilöstä lähtien Miihkali – Semoi – Filip (1721- 1810).

Vanhoissa sukutarinoissa, perimätiedossa ja runonkerääjien kertomuksissa pidetään Shemeikka-suvun todennäköisenä, tiedossa olevana, alkukotina Repolaa, myöhemmin mainitaan Porajärven Himolan pogostan Lubasalmen kylä. Kantaisän nimeä ei vanhoissa tarinoissa varmasti tunneta. Toiset väittävät häntä Miihkaliksi, toiset Semanaksi. (Martti Haavio: Viimeiset runonlaulajat, 1948 (1943), sekä luvussa Seppo O. Shemeikka: Shemeikka-suku 1700-luvulla teoksessa (toim.) Rauno Malviniemi: Tapion tuvilla Shemeikkain runonlaulajat ja kanteleensoittajat, 1997.)

Esim. :

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/6401/ http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/889974#?page=147

Porajärveltä ei ole ollut saatavilla/käytettävissä vuoden 1726 revision kirjaa. Porajärven ja Suistamon Muuannon välinen yhteys, mahdollisen tai todennäköisen muuton ajankohdat sekä vanhimmat tiedot perheenjäsenistä ovat toistaiseksi vahvistamatta. Toisin sanoen vedenpitävä kirjallinen tieto puuttuu. Käytettävissä olevat revisiot ovat Suistamolta vuosilta 1727, 1753 ja 1764.

(Ks. lisää esim. em. lähteestä (Rauno Malviniemi: Tapion tuvilla), jossa puhutaan hieman myös sukunimen eri muodoista.)

Teoksesta Tapion tuvilla:

"Basilierille Shemeikat ovat kertoneet, että heidän esi-isänsä Miihkali oli käynyt Tuli-Lapissa ja että hän olisi käynyt siellä, maailman äärimmäisillä alueilla, joiden takana "muata ei enembi oo" jopa kolme kertaa(...). Näillä matkoilla hän lienee oppinut metsästysvirsiä, joista yksi tunnetaan suvussa Miihkalin Pedravirtenä. Sitä on laulettu sukupolvesta toiseen(...). Basilier merkitsi vuonna 1884 Vasilei Iivananpoika Shemeikalta muistiin ns. Miihkalin Pedravirren (Pedravirsi, SKVR VII 5 3338). Mm. Pedri Iivananpoika ja Iivana Jehkinpoika osasivat tämän runon."

(Rauno Malviniemi/ Runonlaulajien matrikkeli(...) teoksessa (toim.) Malviniemi, Rauno: Tapion tuvilla. 1997.)

”Shemeikan suku - Tarina tarinoista” teoksessa Iivo Härkönen: Runonlaulajia, 1926:

”Olihan se mies tarun tietämä Shemeikkojen ensimmäinen mies, joka viisi, kuusi miespolvea sitten eli noin kaksisataa vuotta takaperin lähti kuljeksimaan saloja myöten kohti suven ilmoja sieltä pohjoisen Aunuksen mailta, läheltä Repolan rajaa. Lupasalmeksi sanotaan kylää ja miehen nimi oli Semana, josta pienen vääntymisen kautta piti tulla nimi koko suvulle. (Semana – Shemana – Shemeikka).

Tuo mies tuli tietysti Ilomantsin itäkulman yli ja saapui avattavasti Ägläjärven kylään Korpiselän ja Suojärven rajoilla. Siinähän oli suuri kylä ja siitä vähän länsilounaaseen päin yhtä suuri ja vanha Tolvajärven kylä, joihin olisi sopinut asettua. Vaan varmaan saapuja katsoi ne liian levottomiksi ja asutuiksi, ehkei hänelle näyttänyt niissä olevan kyllin kynnön ja metsänkäynnin sijaa. Ehkä hänellä oli oikea metsään pakenijan mieli. Niin hän ei asettunut Tolvajärvelle, missä Vornasten metsämiessuvun esi-isiä jo eli, vaan lähti mahdollisesti nykyisen Ristisalmen talon kohdalta Tolvajärven itäpuolella etenemään yhä syvemmälle saloon ja tuli oikeaan metsänpeittoon kahden Ruodavusjärven ja lukuisain pikkujärvien tienoilla, suurten soiden ja korpien keskellä. Eipä täällä pitänyt toisen salonkävijän tulla hevin vastaan eikä metsähuhtienkaan vierekkäin sattua. Olipa maanpaikka merkillinen siitäkin, että vedet niiltä main näyttivät lähtevän aina kolmeen suuntaan – pohjoiseen Tolvajärviin ja Koitajokeen, etelään Laatokkaan ja kaakkoon Ääniseen – ja pianhan tulokas lienee huomannut senkin, että se oli kolmen pitäjän kolkkausta: Suojärven, Suistamon ja Korpiselän(…). Tähän asettui Semana, kapealle ja matalalle kuivanmaan kaistaleelle Ylä-Ruodavusjärven ja suon väliin ja siihen ensimmäisen asumuksensa kohotti sekä ensimmäisen viljelyksensä raivasi.

Tarinan hämärään peittyy tämä kaikki. Eivät kirkonkirjat tiedä vielä tuosta eräasutuksen perustajasta. Eivätkä tiedä mitään hänen pojastaan Miihkalistakaan, josta kuitenkin kansan taru ja muistelut muodostavat uljaan metsämiehen, rohkean peuran- ja karhunkaatajan sekä lisäksi väkevän tietäjämiehenkin. Tietäjätaitojaan hakee hän itse Tuli-Lapista eli maasta, jossa ”maata enää ei ole”, siis vaeltaa takaisin maille, joilta taatto vasta oli tullut ja jotka täältä etelämpää käsin hyvinkin saattoivat kuvittautua sekä Lappina että loputtoman meren rantana. Vienan suurten laulumiesten ja tietäjäukkojen maatahan se olikin(…).

Mutta Miihkalin poika Hilippa jo joutuu pappien kirjoihin, vaikka hänestä kaikesta päättäen tehdäänkin niissä Semanan poika, niin kuin Miihkali-ukkoa ei olisi ollutkaan. Hän on urho ja metsänkävijä isänsä maata ja on hänellä oikea sukunimikin, Hoshkonen, josta osottautuu, että suvun esi-isissä olisi elänyt joku Hosea tai Homa (Tuomas) tai Hodari –niminen mies (Huotari, Teodor). Toisten kertomusten mukaan hän vasta rakensi ensimmäisen savupirtin tähän korpeen.

Vaan hänen poikiensa kohdalla jo kirkonkirjat selvenevät ja näille annetaan jo Shemeikan nimi sukunimeksikin. Toinen on Jaakko Hilipanpoika ja toinen Iivana Hilipanpoika Shemägin, joista kirkonkirjat antavat tietää jo kuolinvuodetkin (edellisen 1853 ja jälkimmäisen 1851).

Jaakko on iloinen ja varakas eläjä – lienee toisen suuren savupirtin rakentaja Ruodaus-järven rannalle – ja iloisella elämällään hän lienee myöskin tuon omaisuutensa jotenkin tarkoin kulutellut(…).

Hän on reipasryhtinen ja uljas mies – päälakikin oli paljas, kuten kuvaajat ihastellen sanovat. Vaan hänen veljensä Iivana, on oikea voimauros. Kooltaan kuin jättiläinen, itse ”velho” mieleltään ja elää yli sadan vuoden vanhaksi. Näistä veljeksistä jakautuu suku kahtia, ja niistä juontuvat myös ne Shemeikan laulajaukot, joista jälkipolvi on varsinaisen Shemeikka-käsityksensä saanut. Ne olivat nuo kaksi ukkoa, joista toinen oli kuin itse lempeys ja toinen karkeahko ja jäykkä, lähelle ei ollut helppo päästä.”

(Iivo Härkönen: Runonlaulajia, 1926.)

http://www.salakirjat.net/files/shemeikaiset_salmin_kihlakunnan_par...

Pentti Härkönen kokoaa Shemeikoista kerrottua tietoa Jehkin Iivanaa käsittelevässä kirjoituksessaan ja puhuu myös suvun kantaisästä ja suvusta yleensä, mm.:

Hänestä (suvun kantaisästä) polveutui suku, jonka jäsenille oli tunnusmerkillistä eräät yhteiset luonteenpiirteet. He olivat ”kaunista, kookasta, hienotunteista ja järkevää sukua” (Haavion käyttämä lähde), enimmäkseen pitkäkasvuisia ja pitkäikäisiä(…).

Polvesta polveen on esi-isien runomahti kulkenut perintönä heidän suvussaan. – Shemeikkalaiset ovat Karjalan aseaateliakin. – Voimme todeta, että metsästäjän ja karhunkaatajan valpas, kylmäverinen toimintatarmo, runonlaulajan taipumus mietiskelyyn, kanteleensoittajan herkkätunteisuus – kaikki nämä ominaisuudet näyttäytyivät sopusointuisesti yhtyneinä heidän elämänilmauksissaan.

(Pentti Härkönen: ”Iivana Shemeikka” teoksessa (toim.) Jaakko Paavolainen: Karjalainen elämäkerrasto, 1961.)

http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/889974?term=Suis...

Tietoa päivitetään, mikäli uutta tietoa tulee esille.

[1] Lea Tajakka.