Heikki Ritavuori

Heikki Ritavuori (until 1906 Henrik Rydman), was a Finnish lawyer, a politician from the National Progressive Party, a member of the Parliament of Finland and Minister of the Interior. He was the closest colleague of Kaarlo Juho Ståhlberg, the first president of Finland, and he was Minister of the Interior in Prime Minister J.H. Vennola's first and second cabinets from 1919 to 1922 for a total of 526 days. Heikki Ritavuori is a unique figure in Finland's political history because he is not remembered for his life's work, but instead for its end. Minister Ritavuori was shot dead at the door to his home in Helsinki in February 1922.

Career

The murder of a government minister is such a rare occurrence in Finland that it has almost completely overshadowed Ritavuori's achievements as a builder of Finnish society. The Turku-born lawyer, member of parliament and government minister was one of the most notable politicians in the early years of Finland's independence. He was dedicated to justice, equality among citizens, and a unified nation.

Defending these values took a great deal of courage in the unstable times following the Finnish Civil War, when radical groups sought their own ends by any means necessary. Ritavuori was frightened of neither the extreme left-wing nor the extreme right, but instead implemented the reforms he felt were necessary as K.J. Ståhlberg's most trusted man. He took particular care in defending the civil rights of red prisoners of war kept in prison camps, and advocated laws to pardon them.

Ritavuori was already familiar with social questions when he became Secretary of the Foundation Board of the Parliament of Finland in 1907; he was especially interested in land-owning rights and the position of peasants. As a lawyer, he liked to handle communal cases in defense of the poor. He was elected as a member of the parliament from the Turku Province southern election circle first in 1913, and then again in 1919.

The acceptance of Finland's republican form of government in June 1919 is largely because of Ritavuori's work as chairman of the Foundation Board. The dispute about the form of government between the royalists and the republicans had been holding back governmental activity for months. To stop the unhelpful "temporary situation", the republican government of Kaarlo Castrén proposed a law establishing the new form to the Parliament of Finland in June; it was written by the President of the High Court, K.J. Ståhlberg.

For the parliament to be able to accept the proposed law, it had to be classified as urgent by the meeting order. One vote more was needed for the required five-sixths majority, and so the reform of the government was about to be delayed again. It was then that Heikki Ritavuori involved himself in the matter, and only a couple of days later he gave his own proposal for a new governmental form (which he had already submitted for consideration earlier) to the parliament. The members of the parliament were amazed, but now the proposal was classified as urgent, and based on it, the parliament accepted the new form of government on 21 June 1919. Thus, Finland became a republic.

Ritavuori, having served as Minister of Internal Affairs twice, was frequently confronted by activists representing the extreme right-wing. Because of the laws to pardon red prisoners of war, he was branded the "red minister", one who threatened the legacy of white Finland. Supporting Ståhlberg as the opponent of Carl Gustaf Emil Mannerheim in the presidential elections in summer 1919 and opposing the independence of the protection guards in the crisis of 1921 made Ritavuori even less liked in right-wing circles.

Murder

Ritavuori's fate was sealed by the Eastern Karelia crisis in the winter of 1921-1922, when he served as minister responsible for the border guard and handled his job in a direct manner as instructed by President of Finland K.J. Ståhlberg. Based on falsified news sent from Eastern Karelia, right-wing newspapers started a smear campaign that destroyed Ritavuori's reputation and eventually caused his death. Heikki Ritavuori was shot dead at his home in Etu-Töölö, at Nervanderinkatu 11, on 14 February 1922.

Ernst Tandefelt, who had fired the murder weapon, was a mentally underdeveloped black sheep of a noble family. He stated that based on newspaper reports, and particularly Hufvudstadsbladet information supporting Swedish-speaking activists, he had concluded that Ritavuori was indeed a danger to the country, and thought he had to be eliminated. In court, Tandefelt said he had acted alone, and he was sentenced to 12 years of hard labor as partially legally insane. Afterwards, Tandefelt implicated several people, including the pharmacist Oskar Jansson and the general-major Paul von Gerich, who he said were involved in planning the murder. Research done by the chancellor of justice in 1927-30 did not result in any evidence that would have caused further actions in the matter. The decision was an understandable solution in the increasingly right-wing atmosphere of the time. However, many facts pointed to the theory that the initiative-less Tandefelt was supported by, if not a full conspiracy, then at least radical political actors, mostly Finland-Swedish Civil Guard activists, who encouraged Tandefelt to kill Ritavuori by giving him the murder weapon and some money.

Other notes

Heikki Ritavuori, only 41 years old at the time of his death, was a heavy-duty government figure whom several parties saw as a potential new president.

Heikki Ritavuori fennicised his name in 1906. His younger brother Eero Rydman was a member of parliament from the Progressive Party, the mayor of Helsinki for 12 years, and a presidential candidate of the People's Party of Finland in 1956. Ritavuori's grandson, professor Pekka Tarjanne, was the chairman of the Liberal People's Party, a member of the parliament, a government minister, chairman of the board of the Post and Telephone Bureau, and chairman of the board of the ITU.

Heikki Ritavuori

Heikki Ritavuori (vuoteen 1905 Henrik Rydman) oli suomalainen lakitieteen kandidaatti, Kansallisen Edistyspuolueen poliitikko, kansanedustaja, sisäasiainministeri ja lyhyen aikaa myös virkaatekevä oikeusministeri. Hän oli K.J. Ståhlbergin läheinen työtoveri ja toimi sisäministerinä J.H. Vennolan ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa vuosina 1919–1922 yhteensä 526 päivää.

Sisäasiainministeri Ritavuori murhattiin kotiovelleen Nervanderinkadulla, Etu-Töölöössä Helsingissä 14. helmikuuta 1922

Poliittinen ura

Ritavuori edusti Kansallisen Edistyspuolueen vasemmistoliberaalia, "ritavuorelaista" poliittista siipeä, jonka iskusanoja olivat edistyksellisyys, demokraattisuus ja yhteiskunnallinen tasa-arvo.

Sisällissodan jälkeen vallinneissa epävakaissa oloissa, joissa eri poliittiset liikkeet ajoivat keinoja kaihtamatta omia tavoitteitaan, toteutti Ritavuori itsepintaisesti K.J. Ståhlbergin lähimpänä miehenä tärkeinä pitämiään poliittisia linjauksia. Hän kantoi muun muassa huolta vankileireissä pidettyjen punavankien oikeusturvasta ja ajoi läpi näiden armahduslakeja.

Ritavuori oli perehtynyt sosiaalisiin kysymyksiin jo tultuaan 1907 eduskunnan perustuslakivaliokunnan sihteeriksi; ennen muuta häntä kiinnostivat maanomistusolot ja torpparien asema. Asianajajana hän hoiti mielellään yhteiskunnallisia juttuja heikompiosaisten puolella. Kansanedustajaksi hänet valittiin Turun läänin eteläisestä vaalipiiristä 1914 ja uudelleen 1919.

Suomen tasavaltaisen hallitusmuodon hyväksyminen kesäkuussa 1919 oli pitkälti perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana toimineen Ritavuoren ansiota. Kuningasmielisten ja tasavaltalaisten kädenvääntö uudesta hallitusmuodosta oli lamaannuttanut valtiollista toimintaa jo kuukausien ajan. Jotta haitallinen "välitila" saataisiin päättymään, Kaarlo Castrénin tasavaltainen hallitus toi kesäkuussa eduskunnan hyväksyttäväksi lakiesityksen maan uudesta hallitusmuodosta – sen oli kirjoittanut korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K.J. Ståhlberg.

Jotta eduskunta olisi voinut hyväksyä lakiesityksen, se oli valtiopäiväjärjestyksen mukaan julistettava kiireelliseksi. Tarvittavasta viiden kuudesosan enemmistöstä jäi kuitenkin puuttumaan yksi ääni, ja siten hallitusmuotouudistus oli taas kerran lykkääntymässä. Nyt Heikki Ritavuori puuttui asiaan ja toi vain pari päivää myöhemmin perustuslakivaliokunnan kautta eduskunnan käsiteltäväksi oman, jo aiemmin jättämänsä hallitusmuotoa koskevan eduskunta-aloitteen. Kansanedustajat olivat hämmästyneitä, mutta tällä kertaa lakiesitys julistettiin kiireelliseksi, ja sen pohjalta eduskunta hyväksyi 21. kesäkuuta 1919 uuden hallitusmuodon. Suomesta tuli tasavalta.[

Kahdesti sisäministerinä toiminut Ritavuori joutui toistuvasti vastakkain oikeiston ja aktivistien kanssa. Punavankien armahduslakien takia hänet leimattiin ”punikkiministeriksi”, joka vaaransi valkoisen Suomen perinnön. Ståhlbergin kannattaminen C.G.E. Mannerheimin vastaehdokkaana ensimmäisissä presidentinvaaleissa kesällä 1919 ja suojeluskuntien itsenäistymisen torjuminen kesän 1921 kriisissä lisäsivät Ritavuoren epäsuosiota oikeistopiireissä.

Murha

Ritavuorelle kohtalokkaaksi muodostuivat itäkarjalaisten kansannousu ja sitä seuranneet poliittiset ristiriidat talvella 1921–22, jolloin hän toimi rajavartiostosta vastaavana ministerinä ja hoiti tehtävänsä suoraviivaisesti presidentti Ståhlbergin ohjeiden mukaisesti. Ritavuori esti vapaaehtoisten sotilaiden, aseiden ja elintarvikkeiden pääsyn rajan ylitse, mikä sai porvarilehdet aloittamaan kiivaan arvostelukampanjan, pyrkien mustaamaan Ritavuoreen maineen, mikä lopulta johti hänen kuolemaansa.

Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovelleen Etu-Töölössä Nervanderinkatu 11:n kohdalla 14. helmikuuta 1922. sisäministeriä kiidätettiin jo kohti Kirurgista sairaalaa. Siellä hänet todettiin kuolleeksi. Ampumisen todistanut Gerda Ryti kertoi oikeudessa nähneensä, miten "lihava mies" ampui kolme laukausta kohti Ritavuorta

Surmanluodit ampunut Ernst Tandefelt oli ruotsinkielinen aktivisti. Hän kertoi päätelleensä lehtiuutisten ja etenkin ruotsinkielisiä aktivisteja tukevan Hufvudstadsbladetin tietojen perusteella Ritavuoren maalle vaaralliseksi mieheksi, josta oli päästävä eroon. Oikeudessa Tandefelt sanoi toimineensa yksin ja täysin järjissään. Hänet tuomittiin aluksi elinikäiseen vankeuteen syyntakeisena ja teko todettiin tehdyksi täydessä ymmärryksessä. Tandefelt valitti tuomiosta ja muutti taktiikkaansa, väittäen itseään henkisesti vajaamieliseksi. Lopulta valitusten ja erinäisten poliittisten mutkien kauttaselvennä hänet tuomittiin täyttä ymmärrystä vailla olevana 12 vuodeksi kuritushuoneeseen.

Myöhemmin Tandefelt ilmiantoi useita henkilöitä, joista keskeisimmät murhan suunnittelijat olivat apteekkari ja aktivistijohtaja Oskar Jansson ja kenraalimajuri Paul von Gerich. Oikeuskanslerin vuosina 1927–1930 toimeenpanemat tutkimukset paljastivat, että Tandefeltin taustalla oli toiminut laaja aktivistirengas. Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen täydellisiä todisteita ei kuitenkaan enää voitu saada ja oikeuskansleri lopetti tutkimukset. Myöhemmin on todettu, että Tandefeltin takana olivat todennäköisesti erityisesti ruotsinkieliset aktivistipiirit ja suojeluskunta-aktivistit. Selvä Ritavuoren murhaamiseen tähdännyt salaliitto on sen sijaan poliisi- ja historiatutkimuksessa osoittautunut epätodennäköiseksi.

Muuta

Heikki Ritavuori suomensi nimensä vuonna 1906. Hänen nuorempi veljensä Eero Rydman oli isoveljensä tapaan edistyspuolueen kansanedustaja. Eero Rydman toimi myös Helsingin kaupunginjohtajana ja oli Suomen Kansanpuolueen presidenttiehdokkaana vuoden 1956 vaalissa. Stockmannin toimitusjohtajana toiminut kauppaneuvos Walter Rydman oli Heikki Ritavuoren serkku.

Ritavuoren tyttären Anna-Kerttu (Annu) Tarjanteen poika Pekka Tarjanne toimi urallaan Liberaalisen Kansanpuolueen puheenjohtajana, kansanedustajana, ministerinä, Posti- ja lennätinlaitoksen pääjohtajana sekä Kansainvälisen televiestintäliiton (ITU) pääsihteerinä.

Ritavuori ja hänet ampunut Ernst Tandefelt olivat toisilleen viidensiä serkkuja (1R), molemmat polveutuen suvusta Juusten.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/rikostarinoita_historiasta_si...

Heikki Ritavuori

Heikki Ritavuori, né Rydman le 23 mars 1880 à Turku et mort assassiné le 14 février 1922 à Helsinki, est un avocat et homme politique finlandais, membre du Parti progressiste national.

Biographie

Après avoir finnisé son nom de famille en 1906, il se fait élire une première fois au parlement de Finlande en 1914 et à nouveau en 1919. Il joue alors un rôle important dans l'élaboration de la loi qui fait de la Finlande une république. Il est ministre de l'Intérieur de 1919 à 1920 dans le premier gouvernement de Juho Vennola, puis à partir de 1921 dans le deuxième gouvernement Vennola.

Ses prises de position libérales, notamment celles en faveur du pardon pour les prisonniers de guerre, lui valent la haine des milieux d'extrême droite.

Assassinat

Pendant la crise en Carélie orientale, à l'hiver 1921-1922, il est l'objet d'une campagne de diffamation basée sur de fausses nouvelles propagées par l'extrême droite. Le 14 février 1922, il est abattu chez lui, dans le quartier d'Etu-Töölö, par un aristocrate suédophone, Ernst Tandefelt. Reconnu comme ne jouissant pas de toutes ses facultés intellectuelles, celui-ci est condamné à une peine de 12 ans de travaux forcés.

Famille

Le jeune frère de Heikki Ritavuori, Eero Rydman, fut lui aussi membre du Parti progressiste et maire d'Helsinki de 1944 à 1956. Le petit-fils de Ritavuori, Pekka Tarjanne, fut président du Parti libéral populaire, député, ministre et secrétaire général de l'Union internationale des télécommunications.