Ester Elisabeth Noronen

Äitini työssä - 100 vuotta erään naisen elämää

Työterveyslääkäri 2003;(2):270-273 Risto Noronen

Ester Lindqvist syntyi vuonna 1903 Jöns-Ollaksen tilalla Sipoon Etelä-Paippisissa ruotsinkielisen maanviljelijäperheen kahdeksasta lapsesta neljäntenä. Sisaruksista kaksi kuoli syntymän jälkeen ja yksi juuri ennen syntymää. Ester, äitini, muistaa mielenhäiriöön joutuneen naisen pahoinpidelleen ja puristaneen äitiään tuvan seinää vasten, jolloin sisaruksista nuorimmainen menehtyi kohtuun. Muuten lapsuus sujui rauhallisesti. Edes maailmansodan alkaminen vuonna 1914 ei juuri häirinnyt maaseudun rauhassa elävän nuoren tytön elämää. Asia tuntui pikemmin jonkinlaiselta seikkailulta, jossa Ester muistaa äitinsä ommelleen hänen nukelleen takkeja sen varalta, että jouduttaisiin lähtemään pakoon. Kansalaissota Suomen itsenäistymisen aikaan aiheutti synkempiä muistoja. Mieleen on jäänyt pelottava ilta, jolloin punaiset hakivat Victor- isän ammuttavaksi. Isän pelasti Signe, äitini vanhempi sisar, joka lähti miesten perään. Punaisten päämajassa hän vetosi nuoreen komentajaan kysyen miltä tästä tuntuisi, jos hänen oma isänsä ammuttaisiin ja lapset jäisivät ilman huoltajaa. Mies vastasi, että kaikki järjestyy ja että Signen pitää lähteä kotiin. Jonkin ajan kuluttua isä palasi takaisin. Kansalaissodan jälkiselvittelyistä vuonna 1918 äiti muistaa, ettei Sipoossa teloitettu ketään. Punaiset koottiin kyllä yhteen ja vietiin vangeiksi Tammisaareen ja Hennalaan. Samana syksynä perunannoston aikaan äitini sairastui neljä viikkoa kestäneeseen 40 asteen kuumeeseen, joka määritettiin Espanjan taudiksi. Jälkiseurauksena tuli vuosia kestänyt yskä, ajottainen kuumeilu ja väsymys. Myös tuberkuloosia epäiltiin. Nykyään Suomessa tavataan noin 500 uutta tuberkuloositapausta vuodessa, pitkälti vanhuksia, joista monet 20- ja 30-luvuilla tietämättään tartunnan saaneita henkilöitä, joilla tauti on uinunut , ja jotka olivat onnekkaampia kuin monet ympäriltään kuolleet ikätoverinsa. Vielä 30-luvulla Suomessa kuoli noin 10 000 ihmistä vuosittain. Määrä oli valtava ja vastaa yli kymmenkertaisesti nykyistä liikenteessä surmansa saaneiden määrää. Esterin ollessa viisitoista vuotta kuoli myös hänen luokkatoverinsa ja paras ystävättärensä Agda. Ester muistaa vieläkin miten suuren surun tämä aiheutti. Samoihin aikoihin äidin piti päästä Helsinkiin fruntimmersskolaniin, mutta opettaja puhui vanhemmat ympäri, ettei Ester lähtisi, koska Paippisiin oltiin perustamassa toista kansakoulua mikäli kylästä löytyisi riittävästi koulua käyviä lapsia. Vaikka äiti ei päässytkään oppikouluun hän pääsi kuitenkin vuonna 1921 opiskelemaan Ateneumiin ja valmistui kuusi vuotta myöhemmin sisustusarkkitehdiksi. Pienestä tytöstä äitini oli piirtänyt ja maalannut. Kaikki mahdollinen paperi kelpasi jopa tuohon aikaan harvinaista wc-paperia myöten. Piirtämisvietti oli niin voimakas kertoo äitini ja uskoo, että hän pääsi Ateneumiin pitkälti sillä perusteella. Pääsykokeessa hän oli sanonut halunneensa aina piirtää, kun oli kysytty miksi hän haluaa Ateneumiin opiskelemaan. Opiskeluajasta äidillä on pääosin mukavat muistot. Opiskelijat liikkuivat paljon kaupungilla ja tapasivat toisiaan. Luettiin ja piirrettiin paljon. Kysyttäessä äidin mielitaiteilijoita ja –kirjailijoita hän kertoo ensin olleensa kaikkiruokainen eikä osaa nimetä ketään erityistä. Opiskelussa käsiteltiin vanhoja eurooppalaisia ja siihen aikaan esillä olleita suomalaisia maalareita, joista kaikista hän kertoo pitäneensä. Akseli Galen-Kallelalla oli voimakas vaikutus, samoin hän piti Magnus Enckellin töistä. Kirjailijoita, jotka ovat jääneet mieleen lapsuudesta ja nuoruudesta olivat Zacharias Topelius Välskärin kertomuksineen, "kummallisen salaperäinen" Selma Lagerlöf ja tietenkin J.L. Runeberg sekä runoilija Edith Södergran. Myöhemmin hän kertoo ihastuneensa Mika Waltarin tuotantoon. Varjoja opiskeluvaiheeseen toivat tuttujen sairastuminen ja monen kuoleminen tuberkuloosiin. Opiskeluajan äiti asui alivuokralaisena Seurahuoneen hovimestari Prokofjeffin perheessä, joiden kolmeen tyttäreen tai kolmeen sisareen Nadjaan, Ljubaan ja Veraan hän oli ystävystynyt jo pienestä. Nämä olivat viettäneet äitinsä kanssa kesiään Sipoossa Lindnäsissä, joksi tilan nimi oli muuttunut suurjaon jälkeen. Kesät opiskeluaikanakin kuluivat pääosin kotona maataloustöitten merkeissä. Pitkän ja hankalan matkan ei tuolloin matkustettu viikonlopuksi Helsingistä Sipooseen. Valmistuttuaan äitini alkoi opiskella suomen kieltä, jota ei siihen mennessä juuri lainkaan osannut. Lisäksi hän työskenteli eri arkkitehtitoimistoissa, joista alkuun Kerstin Holmberg-Palmqvistilla. Syksyksi 1928 hän jäi kotiin hoitamaan ruokatorvisyöpään kuolevaa isäänsä, joka menehtyi lokakuussa kolme kuukautta sairautensa toteamisen jälkeen. Isän molempien vanhempien oli kerrottu kuolleen samaan tautiin, muistaa äiti. Isän kuoleman jälkeen hän palasi työhön Helsinkiin Ateneumissa opettajanaan olleen Rafael Blomstedtin arkkitehtitoimistoon. Kylmäkosken huonekalutehtaat valitsi Esterin sisustusarkkitehdikseen vuonna 1929. Äiti vaihtoi työpaikkansa kuitenkin ystävättärensä kanssa ja meni tämän sijasta Karjalaan Sortavalan maalaiskunnassa sijaitsevaan Helylä Oy:n puusepäntehtaaseen. Alunperin leikkikalutehtaana aloittanut yritys oli muuttanut Porvoosta sinne vähän aiemmin. Ystävätär oli Lisa Johansson-Pape, josta tuli myöhemmin Stockmannin valaisinsuunnittelija. Sortavalassa äitini asui vuosina 1930-39. Työpäivät olivat tuolloin kahdeksasta viiteen ja lauantaisin kahdeksasta kahteen. Helylässä hän tapasi myös tulevan miehensä. Kihloissa oltiin viisi vuotta. Selityksenä naimisiinmenon lykkäämiselle oli isän oman isän kuoltua hänen tehtävänsä vanhimpana veljenä tukea nuoremman veljen oikeustieteen opintoja Helsingin Yliopistossa, mikä kuvaa ajan henkeä velvollisuuksien ensisijaisesta hoitamisesta. Aviolitto solmittiin 1936 ja vanhin kolmesta pojasta syntyi vuotta myöhemmin. Yrityksen ainoana sisustusarkkitehtina äitini suunnitteli ja piirsi tehtaan tuotantoa leivinlaudoista huonekaluihin aina laajempiin sisustusratkaisuihin kouluille ja sairaaloille. Muun muassa Tilkan sairaalan sisustus oli äitini käsialaa. Kaapit, pöydät ja muut kalusteet tehtiin alkuun yleensä täyskoivusta. Sitten keksittiin vaneri ja taito sen muotoiluun. Juuri ennen talvisotaa perhe muutti Keski-Suomeen, kun Muuramen huonekalutehdas oli pyytänyt vanhempiani sinne töihin. Sodan sytyttyä tehtaan päätuotantona olivat ruumisarkut, ammuslaatikot, hylsykotelot jne. Talvisodan päätyttyä tehdas myytiin, jolloin äitini ja isäni huomasivat olevansa ilman työtä ja asuntoa. Äitini oli raskaana ja muutti kolmeksi kuukaudeksi Sipooseen. Isäni puolestaan alivuokralaisasuntoon Jyväskylään, josta pian löysi perheelle uuden asunnon. Samana vuonna 1940 perustettiin perheyritys Helylän Puusepät Oy, josta myöhemmin tuli Helno Oy. Tuotantona oli ovia, ikkunoita ja erilaisia kalusteita. Tavarasta oli kova pula muun muassa Karjalasta tulleiden siirtolaisten vuoksi. Lastentarhoihin tarvittiin kalusteita. Kuriositeettina on mainittava Esterin suunnittelema ja Väestöliiton tilaama 5-kerrossänky, jossa pienessäkin asunnossa monilapsinen katras yöpyi kätevästi ja saatiin päiväksi kokoon tilaa viemästä. Sodan jälkeen äidille on jäänyt elävä muistikuva, miten ihmiset olivat laihoja mutta terveitä. Uusi tehdasrakennus valmistui ja kolmas poika, jutun kirjoittaja, syntyi 1946. Syntymäni jälkeen äiti oli useita kuukausia sairaalassa aivoverenvuotoepäilyn vuoksi. Sittemmin tila selvisi Menieren taudiksi. Osin tämän vuoksi palkattiin perheeseen useiksi vuosiksi kotiapulainen. Tämä mahdollisti myös äitini samanaikaisen työn suunnittelijana etenkin silloin kun tehtaan toiminta oli vilkkaimmillaan. Vähitellen kysyntä kuitenkin väheni. Käytännössä Helsingin olympialaisten 1952 aikaan ja vähän sen jälkeen. Myös kilpailu huonekalumarkkinoilla lisääntyi mikä kypsytti vanhempani myymään yrityksen vuonna 1964, kun kukaan pojistakaan ei ollut kiinnostunut jatkamaan toimintaa. Siinä vaiheessa molemmat olivat päälle 60:n. Sodan loputtua vuonna 1945 Jyväskylän seudulle muutti paljon siirtolaisia menetetystä Karjalasta. Tästä alkoi myös vuosia kestänyt vapaaehtoistyö äitini elämässä. Mannerheim-liiton Sortavalan maalaiskunnan ja Helylän paikallisosastojen toiminta käynnistettiin uudelleen. Siitä alkoi äitini pitkäaikainen toiminta puheenjohtajana vuosina 1945- 1969 eli aina osastojen lakkauttamiseen asti. Ennen sotia osasto oli palkannut muun muassa terveyssisaria Karjalaan. Jyväskylässä toiminta kohdistui alkuun Karjalasta tulleiden evakkolasten auttamiseen ja tukemiseen. Melko pian toimintaan saatiin mukaan Ruotsin Taalainmaalta Stora Tunan kunta ja Borlängen kaupunki, jotka kummikuntina tukivat ja rahoittivat sekä avustus- että vasta käynnistettyä lasten kesäleiritoimintaa. Ruotsista lähetettiin siellä aikanaan mahdollista sotaa varten kerättyjä vaatteita, päähineitä ja elintarvikkeita, jotka jaettiin tarvitseville. Sitten otettiin myös pankkivelkaa ja ostettiin Laukaasta Ukonniemi- niminen tila, joka kunnostettiin lasten kesäsiirtolaksi ja "terveystaloksi". Rahoitusta kerättiin myös erilaisilla juhlilla, keräyksillä ja "sokerirahoilla", jotka olivat varoja, joita saatiin Ruotsista saadun sokerin myynnillä. Parhaimmillaan Ukonniemen kaksiviikkoisilla kesäleireillä oli yli 100 lasta kerrallaan useita kertoja kesässä. Seuraava vaihe vuonna 1954 oli Ukonniemen kiinteistön luovuttaminen Mannerheimliiton Keski-Suomen piirille sinne perustettavaa lastenpsykiatrista laitosta varten. Ukonniemen lastenpsykiatrinen laitos, joka nykyään toimii Haukkalan lastenpsykiatrisen hoitolaitoksen nimellä avattiin vuoden 1955 alussa. Silloinen Lääkintöhallituksen pääjohtaja Niilo Pesonen kävi tutustumassa laitokseen ennen sen avaamista ja kertoi Keski-Suomalaiselle antamassaan haastattelussa 7.1.1955 saaneensa myönteisen vaikutelman Ukonniemestä, jossa on tilaa 15 lapselle ja laitos hänen käsityksensä mukaan parhaissa mahdollisissa käsissä professori Niilo Mäen ja tohtori Aito Ahdon ollessa toiminnassa mukana. Seuraavaksi äitini lähti ajamaan kehitysvammaisten tai kuten silloin sanottiin henkisesti jälkeenjääneiden lasten koulun perustamista, joka aloitti toimintansa Jyväskylässä Yrjönkadulla vuonna 1958. Äidiltä saamieni haastattelutietojen lisäksi olen juttua varten lukenut vanhaa leikekirjaa 40-luvulta 70-luvun lopulle ja ihmetellyt ja ihaillut sitä intoa, jolla äitini keräsi rahaa ja oli mukana hankkeissa, jotka osaltaan ovat lastensuojelun ja kehitysvammatyön historiaa tässä maassa. Samanaikaisesti hän suunnitteli huonekaluja ja sisustusratkaisuja perheyrityksen tarpeisiin kodin yhteydessä sijaitsevassa konttorissa. Tuolla kaudella hän suunnitteli muun muassa Alvar Aallon suunnittelemaan Jyväskylän Kasvatustieteellisen Korkeakoulun (myöhemmin Jyväskylän Yliopisto) oppilasasuntolan asuinhuoneiden sisustuksen huonekaluineen ja verhoineen. Ja jotka Aalto hyväksyi täysin, kertoo äiti muiston uuden korkeakoulukompleksin vihkiäisjuhlasta. Muistan lapsuudestani tilanteita, joissa äitini istui piirustuslautansa ääressä ja isäni hänen olkapäänsä takana yrittäen välillä vaikuttaa äitini piirtämiseen. Tämä piti kuitenkin oman päänsä ja varmasti hyvä niin. Miehensä kuolemaa seuranneena vuonna 1971 äiti möi Jyväskylässä sijaitsevan omakotitalon ja muutti ja rakensi uuden omakotitalon vanhemmiltaan perimälle tontille Sipoon Etelä-Paippisissa. Samalla hän alkoi uudelleen maalaamaan akvarelleja ja öljyväritöitä käytännössä lähes 40 vuotta kestäneen hiljaisen kauden jälkeen. Tuottelias kausi kesti lähes 95 vuoden ikään ja äitini osallistui säännöllisesti maalauskursseille, joista kauimmainen suuntautui Italiaan Garda-järvelle. Tuohon asti hän myös jaksoi vuosittain viljellä perunaa, vihanneksia ja tomaatteja, joiden siemenet kylvettiin alkukeväällä purkkeihin ja kesäkuun alussa maahan. Luomusta ja elintarvikkeiden lisäaineista käytiin lukuisia keskusteluja. Sitten fyysinen terveys alkoi pettää kaatumisia seuranneiden kolmen lonkkamurtuman ja yhden reisimurtuman takia. Kahden vuoden aikana hänelle tehtiin Porvoon aluesairaalassa viisi eri leikkausta. Säännöllisesti toimenpiteen jälkeen äiti alkoi kovan harjoittelun kunnes pystyi jälleen kävelemään. Reisinaulan pettäminen osteoporoottisessa luussa teki hänestä kuitenkin lopulta pyörätuoliliikkujan. Silmänpohjarappeuman heikentäessä näköä jäivät lukeminen ja televisionkatselu, mutta päivittäiset uutiset, hartaudet ja tapahtumat välittyvät pienestä kannettavasta korvalappuradiosta pyörätuolilla reippaasti liikkuvalle äidilleni. Aina tavatessamme tavanomaisten kuulumisten lisäksi keskustellaan myös lääkäripulasta ja terveydenhoidon tilanteesta, Irakin sodasta, Saddamista, Bushista, öljyn hinnasta tai mistä tahansa mikä kulloinkin ajassa liikkuu. Äidin suuurimpana murheena on että Sipoon terveyskeskuksen vuodeosastolla ei juuri koskaan ole henkilöitä, joiden kanssa voisi järkevästi keskustella", tai että "aika käy pitkäksi, kun ei ole mitään mielekästä tekemistä". Vielä pari vuotta sitten äitini närkästyi ja sanoi, ettei hän tunne itseään vanhaksi, kun sanoin että moni hänen vaivansa kuuluu vanhuuteen eikä niille ole hoitoa. Syksyllä 2003 hän täyttää sata vuotta, mutta silti tuntuu, että sisällä on jäljellä tahtoa ja vastarintaa olosuhteita tai vallitsevia epäkohtia vastaan, jotka sytyttivät äitini oman elämänsä hankkeisiin. Tahtoa riittää jopa yrittää vaikuttaa vielä omien lasten ratkaisuihin. "Sinä olet vielä niin nuori, ettet ymmärrä kaikkea" saattaa hän hyvinkin sanoa jollekin 56-64-vuotiaasta poikajoukostaan. Entä lapsenlapset, jotka ovat vielä nuorempia?. "No, he eivät ole enää minun vaan teidän vastuullanne". Näin sanoo kohtaloonsa ja valintoihinsa tyytyväinen ihminen, joka kertoo eläneensä onnellista elämää. "On toki ollut suruja, murheita ja vastoinkäymisiä, mutta niistä mikään ei ole nujertanut loppuun".