Klaudia Vonkkanen

Tall.tr, tila nro 3 Äimäjärvi. Klavdia Dimitrjevna Buljugin. Syntynyt vanhan ajanlaskun mukaan 07. Maaliskuuta 1916 Äimäjärvi. (huom. Suomen Ort.kirkko siirtyi uuteen ajanlaskuun vasta 1925 jälkeen, Suomen lut.srk:t siirtyivät heti Suomen itsenäisyyden jälkeen uuteen lukuun). Kaksonen. Klaudia jatkoi äitinsä Ksenia (oksenja) Mäkiselän jalanjäljissä itkuvirsien laulua. Hän esiintyi ympäri Suomea sekä myös ulkomailla.

(Lisäys/ Lea Tajakka):

Oksenja Mäkiselän tytär, Klaudia, on muistellut lapsuuttaan ja nuoruuttaan: Meillä pidettiin nuorena ollessani viittä lehmää, kahta hevosta, sikoja, kanoja ja lampaita ja kaikille riitti syömiset omasta pellosta. Lampaita olikin paljon, sillä villaa tarvittiin runsaasti suuren perheen vaatettamiseen. Äiti ja isä olivat hyvin ahkeria ihmisiä ja ahkeroida pitikin, kun oli suuri perhe elätettävänä. Isä keräsi talvisin lumppuja, ja kerrottiin hänen vieneen lumppuja Pietariin kaupaksi ja hän myi niitä myös paikallisille välittäjille(...).

Minun jälkeeni syntyi vielä kaksi poikaa. Kun olin 10-vuotias, myivät vanhempani tilan eläkettään vastaan vanhimmille veljilleni. Myynnin ehtona oli kuitenkin, että meitä ”osattomia” oli elätettävä talossa ainakin 16 vuoden ikään asti, sen jälkeen meidän olisi lähdettävä maailmalle kuin linnunpoikien ainakin. Minä olin jo seitsemän vuoden ikäisenä luonteeltani sellainen, että halusin yrittää ja menin lapsenlikaksi kesällä, kahden kilometrin päässä kotoani olevaan naapuriin, missä minulla oli hoidettavana vuoden ja kahden vuoden ikäiset lapset. Työhöni kuului aamuisin viedä talon karja noin kilometrin päässä olevalle laitumelle ja hakea se illalla sieltä takaisin lypsettäväksi(…). (Ja monia muita töitä.)

Viisitoistavuotiaana lähdin sitten pois kotoani(…). Työpaikat olivat tuolloin hyvin tiukassa, mutta pääsin sisareni perheeseen Kollaan kylään töihin, kun heille oli syntymässä lapsi ja he tarvitsivat apua. Kolmatta vuotta minä olin heillä ja sen jälkeen eräässä opettajaperheessä. Sitten kotonani, kun sieltä tulivat veljeni pyytämään minua töihin. Olin puolentoista vuoden ajan niin raskaassa työssä, että en ikinä vieraassakaan paikassa ole sellaisessa ollut(…).

Äitini, joka oli Suistamon ja koko Suomen kuuluisimpia runontaitajia, sai ajatuksen, että hänkin voisi lähteä kotimaan kiertueelle esittämään laulujaan ja itkuvirsiään. Kiertueelle lähtemään häntä kehoittivat toiset suistamolaiset laulajat Timo Lipitsä ja Feodor Vuorinen. He sanoivat, että lähde, kun kerran osaat laulaa! Viimeksi tullut miniä jäi emännäksi taloon ja äiti lähti kiertueelle(…). Niin alkoivat laulumatkat, ensin Helsinkiin, ja sen jälkeen ensi sijassa Karjalaan. Vuonna 1935 äitini Oksenja oli päässyt jo niin lähtemisen makuun, että hän suunnitteli pitempää kiertuetta ympäri Suomen, pyytäen minut mukaan avustajaksi(…). Sitten lähdimme matkaan, joka kesti kokonaiset yhdeksän kuukautta. Kävimme lähes kaikissa Suomen kaupungeissa ja äiti esiintyi päivittäin kouluissa ja eri laitoksissa, jopa kolme kertaa päivässä. Usein minä menin edeltä paikkakunnalle järjestelemään esiintymisiä, ja äiti tuli sitten perässä. kaikissa kouluissa ja etenkin kansanopistoissa ja seminaareissa vastaanotto oli erinomainen(…).

Erityisen ystävällisen vastaanoton saimme Mikkelissä, Suomen Nuoriso-opiston johtajan Aukusti Rispaluoman taholta. Olimme hänen kotonaan monta yötä ja kun kävimme Mikkelissä esiintymässä, hän antoi meille opiston hevosen käyttöön ajajineen. Oulussa tapasimme kirjailijan ja tutkijan Samuli Paulaharjun, jonka kodissa olimme majoittuneina(…).

Tämä kiertueella olo oli minun elämäni ja varmaan äidinkin elämän kohokohta. Saimme esiintyä, hankimme rahaakin ja saatoimme olla ihmisten kanssa tekemisissä, sillä molemmat pidimme siitä. Äidillä oli voimakas halu esiintymiseen. Tuolloin minä opin paljon vanhoja lauluja sekä taidon esittää itkuvirsiä, ja perusasiat niistä. Itkuvirsi syntyy spontaanisti esittämishetkellä, eikä sitä voi valmiiksi kirjoittaa. Tietysti jos tietää, missä itkuvirsi esitetään, voi miettiä mielessään valmiiksi jonkinlaisen rungon virrelle. Siinä se sitten syntyy paikan päällä. Jokainen runonlaulaja ja itkuvirren esittäjä aloittaa aina virtensä omalla tavallaan, ja sitten etenee tilanteen mukaisesti päätökseensä asti.

Äidin evakkomatkalla Laihialla tutustuin tulevaan mieheeni(…). Miehestäni tuli kuorma-auton kuljettaja ja sitä ammattia hän hoiti eläkkeelle saakka. Mieheni kuoleman jälkeen minut löydettiin äitini tavoin lauluja esittämään. Minulla oli aina ollut halu jatkaa äitini perintöä, itkuvirsien ja muidenkin laulujen esittämistä, mutta mieheni jostain syystä kielsi esiintymiset ja laulamiset minulta. Äidin perintönä minäkin sain taitoni itkuvirsien laulamiseen.

Kun äiti haudattiin Laihialla, lauloin hänen haudallaan v. 1982 itkuvirren ja muistelen sen olleen seuraavantapaisen:

Nyt jo mie imehtynyt eläjäni tulin tänne edäsil matkasill´ oman kandajaiseni muistomerkkisill´ dai kalmoi laudasill´ suuren runonlaulajan dai itkuvirzyen esittäjän hautakumbusill´./ Nyt mie kyselen siull´ kallis kandajaiseni minbä luaduset armahat syndyset on sinuo autelluh´ tuonpuolisill´ asuinsijasill´?/ Oligo pehmeiset höyhenpieluksoat varustettu kuin jo näill´ ilmasill´ olit pieluksien pideljäisenä da ilmoin kannettuisen kysysih´ kannettavana jo?/ Nyt jo mie kyselen siull´ ollahko karjalaiset runolaulajat edähisill´ matkasill´ tuonilmasill´ asuinsijasill´ kun olitto yksill´ veräjäsill´ viereksimäss´ synnyndöi susiodasia dai kasvinkambruksie?/ Nyt jo mie andelen siull´ parahat passiboset kun jätit miull´ perindöseksi runolauluset dai itkuvirredyisen taidosen./ Nyt mie annan tuhannet kiitoksuet elinaikasis pilvisis dai auringoisis päiväsis jo!

(Klaudia Vonkkaselta muistiinmerkitty itkuvirsitoisinto.)

Klaudia kertoo laulaneensa mm. Varkauden kirjaston vihkiäisissä, hän on nauhoittanut paljon SKS:lle sekä Joensuun yliopiston tutkijalle Seppo Knuuttilalle. Esiintymismatkat veivät häntä eri puolille Suomea ja myös mm. Kanadaan.

(Klaudia Vonkkanen os. Mäkiselkä luvussa ”Oksenja Mäkiselkä” teoksessa (toim.) Unto Martikainen: Vanhan Karjalan tarinoita, 2008 – lähteenä (toim.) Tauno Leväinen: Veräjille vierahille, kokoelma karjalaisten elämäntarinoita, 1993.)

kansalliskirjasto.finna.fi/Record/arto.1101376

kansalliskirjasto.finna.fi/Record/arto.1100885

kansalliskirjasto.finna.fi/Record/arto.1409109

kansalliskirjasto.finna.fi/Record/viola.716096

kansalliskirjasto.finna.fi/Record/arto.1102664