Lauri Viita

Lauri Arvi Viita (17. joulukuuta 1916 Pirkkala – 22. joulukuuta 1965 Töölön sairaala, Helsinki) oli tamperelainen runoilija, kirjailija ja kirvesmies. Huolimatta verrattain suppeasta tuotannostaan, joka käsittää vain neljä runokokoelmaa ja kaksi romaania, Viita kuuluu sodanjälkeisen suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiin. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat runokokoelma Betonimylläri (1947) ja romaani Moreeni (1950).

Lue koko artikkeli: http://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_Viita

Lauri Arvi Viita syntyi 17.12.1916 Pispalassa, silloisessa Pirkkalan kunnassa, ns. Santamäen talossa Harjutien varrella. Varhaisimmat vuotensa hän vietti Mäkitiellä, josta Laurin isä, kirvesmies Emil Viita oli ostanut ensimmäisen oman talonsa 1917. Laurin Alfhild-äidin isä Juho Nikander oli rakentanut Emil-vävynsä kanssa jo 1890-luvulla pienen talon Pispalan Pyhäjärven puoleiseen rinteeseen, jossa nuori perhe asui joitakin vuosia ennen Laurin syntymää. Tuosta Mäntytien (nyk. Portaanpää 8) talosta tuli Laurin varsinainen lapsuudenkoti, kun Emil Viidan perhe muutti sinne takaisin Nikanderin mummun kuoltua 1923.

Opintielle Lauri astui 1923 Ylä-Pispalan kansakoulussa, johon oli kotoa vain sata metriä. Koulumatka piteni 1927, kun Lauri aloitti opinnot Tampereen klassillisessa lyseossa. Kuuden ja puolen lyseovuotensa aikana perheen ensimmäinen oppikoululainen sai perustiedot vieraissa kielissä, matematiikassa ja luonnontieteissä. Tuolloin Lauri pääsi myös ensimmäisen kerran toteuttamaan kirjallista lahjakkuuttaan tavalla, jonka koulutoverit ja opettajatkin huomasivat.

Nuoren Lauri Viidan harrastuksiin kuuluivat 1930-luvulla veneily ja retkeily, jotka molemmat olivat tuon ajan pispalalaisten suosimia iloja. Laurin poikavuosien ensimmäiset retket ulottuivat Pyhäjärven ja Näsijärven rannoille ja lähisaariin, myöhemmin Vesilahdelle ja Näsijärven Koljonselälle asti. Pispalassa toimineen setlementtiliikkeen toimintakeskus Ahjolan poikakerho- ja retkeilytoimintaan Lauri osallistui myös aktiivisesti. Retkeilyharrastus jätti jälkensä Viidan kirjalliseen tuotantoon sekä aiheina että luonnontunteena.

Urheilijana Viita ei ollut erityisen lahjakas, vaikka olikin Pispalan Tarmon innokas jäsen 1930-luvun loppuvuosina. Hän pääsi seuran pesäpallojoukkueeseen ja harrasti myös kuulantyöntöä sekä pituusja korkeushyppyä. Tulevaan vaimoonsa Kerttu Suliniin Viita tutustui Pispalan urheilukentällä 1934 ollessaan siellä pelaamassa pesäpalloa Ahjolan poikien kanssa. Avioliiton he solmivat 1939.

Lopetettuaan koulunkäynnin Viita työskenteli aluksi isänsä kanssa rakennuksilla. Perheen taloudellinen ahdinko voimistui Emilin työkyvyn heikettyä niin, että he päättivät myydä Mäntytien talonsa ja muuttaa Pispalanharjun pohjoisella rinteellä, lähellä Näsijärven rantaa sijaitsevaan osuuskunnan taloon. Sieltä Lauri lähti 21-vuotiaana 1938 suorittamaan asevelvollisuuttaan Terijoelle. Ajasta siviilissä tuli lyhyt, sillä talvisodan sytyttyä Laurinkin oli astuttava palvelukseen. Jatkosodassa hän palveli viestijoukoissa, joissa hänen ei tarvinnutkoko sodan aikana osallistua varsinaisiin taisteluihin.

Ennen sotaa Viita oli etupäässä yksityisten työnantajien palveluksessa tamperelaisilla rakennustyömailla, mutta ehti harjoittelijana vajaan vuoden myös leimata metsää Tampereen ympäristökunnissa. Työläisympäristöllä on ollut selvä vaikutus Viidan ajattelutapaan, mutta myös siihen, että hänellä oli selvä kirjoittamisella rikastumisen toive kirjallisen kunnianhimonsa pontimena.

Pispalasta muodostui Viidalle omaleimainen käsite jo varhain – se näkyy myös hänen tuotannossaan. Vaikka Pispalan asema yhteiskunnallisesti muuttui, kun siitä 1937 tuli osa Tampereen kaupunkia, ei muutos juurikaan näy Viidan teoksissa. Itse asiassa lähtiessään suorittamaan asepalvelustaan Viita lähti kotiseudultaan miltei lopullisesti. Sotien välillä ja jälkeen hän asui Pispalassa vielä muutaman vuoden, mutta ei Pispalanharjulla vaan lännempänä, Hyhkyssä. Lopullisesti Viita lähti Pispalasta 1948. Kuitenkin hän on todennut: ”Pispala ei ole minulle vain senaikainen asuinpaikka, se on ajattelupaikka jatkuvasti.”

Viidan ensimmäiset säilyneet runot ovat hänen oppikouluaikansa viimeisiltä vuosilta, 15-vuotiaana kirjoitettuja. Jo 1930-luvun lopulla Viita haaveili kirjailijanurasta, ja sotavuodet merkitsivät ratkaisevaa käännettä hänen kehitykselleen kirjailijaksi.

Paluu sodasta Tampereelle kirvesmiehen töihin hidasti Viidan määrätietoista etenemistä kohti kirjailijan uraa, mutta ei pysähdyttänyt sitä. Viita alkoi opiskella työväenopistossa ja pyrki kehittämään itseään hakeutumalla kirjallisuudesta kiinnostuneiden ihmisten pariin. Näin Tampereen kaupunginkirjaston kirjastonjohtajan Mikko Mäkelän ympärille kokoontuneiden kirjailijoiden Mäkelän piiristä tuli Viidalle merkittävä ystävä- ja keskustelupiiri.

Viidan ensimmäinen runokokoelma Betonimylläri ilmestyi 1947, mutta monet sen runoista ovat syntyneet jo 1940-luvun alkuvuosina rintamalla. Teoksesta tuli arvostelumenestys. Sen ilmestymisen jälkeen Viita tapasi Helsingissä runoilija Aila Meriluodon, josta tuli 1948 hänen toinen vaimonsa. Viita jätti Tampereen ja muutti ensin Orimattilaan Mikko Mäkelän kotitaloon. Kun pariskunta asettui asumaan Meriluodon vanhempien luo Pieksämäelle, tuli kaudesta Viidalle kirjailijantyön kannalta hedelmällinen. Hän kirjoitti 1943 aloittamaansa Pispala-romaania, Moreenia, mutta työ keskeytyi, sillä Viidan mielessä alkoi hahmottua runosatu Kukunor.

Moreeni oli seitsemän vuotta päätyö, jonka pariin Viita aina palasi. Kun teos ilmestyi 1950, arvostelijat pitivät sitä aikansa kypsimpänä esikoisromaanina. Moreenin valmistuttua Viita muutti perheineen Pieksämäeltä Ruovedelle, Koskisen saareen. Siellä he asuivat vuoteen 1952, jolloin kustantaja ilmoitti heille vapautuvan asunnon Helsingistä Lastenlinnantieltä.

Viidan toinen varsinainen runokokoelma, Käppyräinen, oli pääpiirteissään valmis Moreenin ilmestyessä. Kirjailijan elinympäristön muutos näkyi hänen runoissaan: Betonimyllärin keskeinen miljöö oli teollisuuskaupunki, Käppyräinen on yleisilmeeltään maaseudun runokokoelma.

Käppyräisen ilmestymiseen 1954 päättyy Viidan kirjailijanuran ensimmäinen aktiivinen kausi. Viidan kehitys tuntui katkeavan puhjenneeseen skitsofreniaan. Viidan ja Meriluodon avioliitto purkautui 1956, ja perheen neljä lasta jäivät äidilleen. Viidan elämässä seurasi rauhattomia vaellusvuosia, jolloin hän asui mm. Orimattilassa ja sisarensa Liisi Viidan luona Tampereen Lamminpäässä tai oli sairaalahoidossa Pitkäniemen ja Kellokosken sairaaloissa.

Tuusulan Kellokosken sairaalasta tuli Viidan viimeisten vuosien elinympäristö, sillä lyhyet kokeilut elää sairaalaympäristön ulkopuolella eivät onnistuneet. Viidan viimeinen runokokoelma Suutarikin suuri viisas ilmestyi 1961. Hän solmi kolmannen avioliittonsa 1962 Anneli Kuurinmaan kanssa. Perhe asui Oitissa, jossa Viita kirjoitti viimeiseksi jääneen teoksensa Entäs sitten, Leevi. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun pulavuosiin männikköharjun tuntumaan, josta voi selvästi tunnistaa Pispalan. Viidan tarkoituksena oli kirjoittaa Leevistä trilogia.

Joulukuun 21. päivänä 1965 Viita lähti taksilla Mäntsälässä asuvan ystävänsä, kuvanveistäjä Heikki Varjan luo. Taksi törmäsi kuorma-autoon, ja Viita toimitettiin Helsinkiin sairaalaan, jossa hän seuraavana päivänä kuoli saamiinsa vammoihin.

Lähteet:

Aila Meriluoto: Lauri Viita: legenda jo eläessään. WSOY, 1974.

Yrjö Varpio: Lauri Viita: kirjailija ja hänen maailmansa. WSOY, 1973.

Yrjö Varpio: Lauri Viidan kehitys ja tuotanto vuoteen 1954.

Tampereen yliopisto, Kotimaisen kirjallisuuden lisensiaattitutkielma, 1972.

Lauri Viita Pispalasta. Lauri Viita -seura ry., 2006.

Kyllikki Helenius: Lauri Viidan syntymästä 75 vuotta. – Tammerkoski 1991:10, s. 10-13.

Lauri Viidan teokset:

Betonimylläri: runoja. WSOY, 1947.

Kukunor: satu ihmislapsille. WSOY, 1949.

Moreeni. WSOY, 1950.

Käppyräinen: runoja. WSOY, 1954.

Suutarikin, suuri viisas: runoja ja proosaa. WSOY, 1961.

Entäs sitten, Leevi: romaani. WSOY, 1965.

----------------------------------------------------------------------------------------------

Lisätietoja:

• http://www.blf.fi/artikel.php?id=4884
• http://runeberg.org/kuka/1954/0971.html