Mauritz Alarik Herman Kiljander

Takapulpetin pojat

Historioitsija löysi Helsingin unohdetut teiniterroristit, lyseolaiset, jotka lähtivät Kannakselle tappamaan tsaari Nikolai II:n.

Tommi Nieminen HS Julkaistu: 17.1.2010 2:00

KATSOKAA NYT näitä sivun pienten kuvien helsinkiläisiä kolleja, Nikolaisen Arvia, Rosenbröijerin Berteliä ja Eklundin Marttia.

He olivat Helsingin Reaalilyseon oppilaita 1900-luvun alussa. Puku on siisti, on kravatti ja kaikkea. Teinipoikien ensimmäinen terroriteko oli aivan kammottava.

Oli siellä kallioilla Pasilan varikon liepeillä huhtikuun 8. päivän aamuyöllä 1905 muitakin lyseolaisia. Oltiin joukolla teloittamassa 20-vuotiasta tuttua viilaria, Arvo Virtasta.

Nikolainen johti Verikoiria, Helsingin lyseolaisten salaseuraa, joka ryhtyi terrori-iskuihin itsenäisen Suomen puolesta. Salaseura toimi kaksi vuotta. Se murhasi varmasti kolme ihmistä. Mahdollisesti jopa viisi. Yksikään terroristeista ei jäänyt kiinni.

HELSINKI OLI alkuvuonna 1905 noin 100000 asukkaan kiehuva pikkukaupunki. Venäjän sortokausi jatkui jo kuudetta vuotta, keisarina oli Nikolai II. Oli alkanut Suomen historian ensimmäinen poliittisten terrori-iskujen lyhyt kausi.

"Se oli ensimmäinen vuosi, kun politiikka alkoi näkyä Helsingissä kaduilla", sanoo Helsingin yliopiston 38-vuotias historian dosentti Teemu Keskisarja. "Kielitaistelu oli kuitenkin käyty pääosin virastoissa, eikä helmikuun manifesti [vuonna 1899] ollut saanut myymäläapulaista tai tehtaan työläistä vielä kaduille." HUHTIKUUN 8. PÄIVÄNÄ muutama Verikoirien lyseolaispoika talutti viilarin Siltasaaresta Pasilan varikon kulmille. Itsenäisyysaktivisti Virtasen epäiltiin ryhtyneen poliisin vasikaksi. Teloituksen yksityiskohdat ovat osin arvailujen varassa, mutta varmasti Virtaselle on yön pimeydessä luettu jonkinlainen kenttäoikeuden tuomio. Laukauksia ammuttiin neljä. Aamulla poika löytyi verilammikosta.

Tällaista tapahtui. Osa helsinkiläisistä oli radikalisoitunut. Pelättiin, ihan syystäkin, että Nikolai II venäläistää lopullisesti Suomen suuriruhtinaskunnan.

Lyseolaisten salaseuran ytimessä oli noin tusina kiihkomieltä. He tulivat Norssista eli Normaalilyseosta, Ressusta eli Reaalilyseosta ja Lärkanista eli Nya Svenska Läroverketistä. Keski-ikä oli 16-17 vuotta.

Lyseolaisilla oli palava halu toimia Suomen itsenäisyyden puolesta. Olihan heillä tuore ikonikin: kouluylihallituksen hintelä ja puolikuuro apukamreeri Eugen Schauman, joka kesäkuussa 1904 oli ampunut kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja itsensä.

"Hän oli näille lyseolaisille kaikkien aikojen idoli. Niin pyhä kuin olla voi", Keskisarja sanoo. "Ei haitannut, että Schauman oli jollain tavalla keskinkertainen, melko vaatimattomassa ammatissa eikä fyysisestikään niin ihmeellinen. Hän teki puhdaspiirteisen teon, ja kantoi siitä vielä moraalisen vastuun." Lyseolaiset olivat itsekin suunnitelleet Bobrikovin murhaa. Ukko oli ollut tarkoitus räjäyttää palasiksi Uspenskin ortodoksisen katedraalin jumalanpalveluksessa, hetkellä, jolloin hän kumartaa ikonin edessä ja tekee ristinmerkin.

"Siinä olisi väistämättä tullut kymmeniä uhreja", Keskisarja arvelee. "Se jäi ehkä tekemättä, koska Katajanokalta on vaikea paeta." VERIKOIRIEN poliittinen terrori on unohtunut. Siitä on kirjoitettu hämmästyttävän vähän. Etsivän keskuspoliisin osastopäällikkö Eino I. Parmanen kertoi Verikoirista 1930-luvulla ilmestyneessä neliosaisessa Taistelujen kirjassa. Sitten ääriryhmä unohtui vuosikymmeniksi, kunnes Keskisarja sen nyt löysi. Hän kirjoittaa lyseolaisista helmikuun alussa ilmestyvässä kirjassaan Vääpeli T:n tapaus - ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorista (Atena).

Elokuussa 1905 lyseolaiset valitsivat arvalla, kuka painaa revolverin liipaisinta seuraavassa attentaatissa. Se tunaroitiin. Verikoirat murhasivat Kaivopuistossa - ilmeisesti vahingossa - suomalaisen kolmen alaikäisen lapsen isän, konstaapeli Johan Forsténin. Propagandamielessä Forstén oli huono uhri, ja tarkoitus oli kaiketi ampua joku venäjämielinen iso kiho.

Pari viikkoa myöhemmin Kaivopuistosta löytyi myös nuorehkon työmiehen ruumis. Kallo oli murskattu lähes tunnistamattomaksi. Lehdistö yhdisti uhrin Forsténin murhaan, mutta varmuutta ei ole siitä, oliko hän lyseolaisten uhri.

SE KIIHKEÄ JOHTAJA, joka tällaiseen terroriin tarvitaan, oli Arvi Nikolainen. Kaartinkaupungissa asuneen räätälin poika, jolla oli heikohko koulumenestys mutta ei suuria rötöksiä taakkanaan.

"Hän oli se, joka teki asiat ensimmäisenä, oli rohkein. Kun kymmenen pikkupoikaa seisoo Senaatintorin rappusilla, niin on yksi, joka ehdottaa, että heitetäänkö lumipallolla kasakoita. Tai katukivillä." Keskisarja uskoo radikalismia ruokkineen myös se, että työmarkkinoilla oli ahdasta. Moni koulutettu nuori joutui tyytymään pikkuvirkaan jossakin virastossa. Sankaruus oli etsittävä muualta. Miksei sitten itsenäisyystaistelusta.

"Varmasti he saivat helpommin naisia sen imagon mukana." Verikoirien sisäpiirissä olivat ainakin lyseolaiset Arvi Nikolainen, Helge Hyrkstedt, Primus Nyman, Mauritz Kiljander, Bertel Rosenbröijer, Alfons Mesterton, Siiri Tyrni, Martti Eklund, Kustaa Seger ja Erik Edelfelt. Sisäpiirin ainoasta tytöstä, Tyrnistä, ei ole löytynyt juuri mitään tietoa. Ei myöskään hänen mahdollisesta osallisuudestaan terroriin.

Verikoirien ytimessä oli myös yksi aikuisjäsen, 22-vuotias aggressiiviseksi luonnehdittu farmaseutti Kalle Nyman.

"Hän oli mukana iskuissa ainakin esikuntapäällikkönä. Hän lähetti poikia iskuihin luultavasti tuolta Grönqvistin talosta", Keskisarja sanoo. Hän osoittaa ravintola Kappelin pöydästä sormellaan vanhaa taloa Pohjoisesplanadilla. Siellä attentaatit suunniteltiin. Sieltä niihin lähdettiin.

"Kaikki arvohenkilöt asuivat parin korttelin säteellä, Helsinki oli pieni kaupunki. Talosta oli hyvä tarkkailla, kun merkkihenkilöt kulkivat promenadilla." MURHIEN VÄLISSÄ he elivät melko normaalia helsinkiläistä arkea. Kun Keskisarja kahlasi Ressun rangaistuspäiväkirjan vuosilta 1904-1905, hurjinta, mitä löytyi, oli se, että kaksi viikkoa Verikoirien pommi-iskun jälkeen Kiljander ja Rosenbröijer jäivät kiinni tupakoinnista.

"Ei sieltä rangaistuspäiväkirjasta huomaa mitään. Ehkä jollakin on voinut käytösnumero tippua kymmenestä yhdeksään." Olisivatpa opettajat tienneet. Tai ehkä joku tiesikin, mutta vaikeni.

Syyskuun 2. päivänä oli ukrainalaisen santarmialiupseerin Mark Denisukin vuoro. Hän oli ollut Helsingissä vasta puoli vuotta, kun joku ampui häntä selkään Kansakoulukadulla. Haavoittunut Denisuk lähti takaa-ajoon, mutta vihamielinen väkijoukko pysäytti hänet. Sairaalassa Denisukilta poistettiin lähes metri silpoutunutta suolta, mutta hän sinnitteli elossa vielä noin vuoden.

Neljä päivää Denisukin ampumisen jälkeen oli Arvi Nikolaisen vuoro todistaa hurja luontonsa. Hän viskasi itse tehdyn pommin Eerikinkadun poliisiaseman eteen. Pamaus kaikui Pasilassa asti, kolmesataa ikkunaruutua meni pirstaleiksi, mutta kukaan ei loukkaantunut vakavasti.

Nyt he olivat poliittisina murhaajina veteraaneja. Lokakuun alussa kaksi Verikoirista ampui Ison Roobertinkadun ja Annankadun kulmassa venäläiskonstaapeli Nikolai Mitrofanovia. Hän kuoli haavoihinsa seuraavana vuonna.

ON HÄMMENTÄVÄÄ, mihin lyseolaiset ryhtyivät seuraavaksi. Piti ansaita se kuolemattomuus.

Oli saatu selville, että Nikolai II oli lähdössä Kannakselle Koivistonsaareen metsästämään. Hän oli mahdollisesti sen ajan vartioiduin ihminen koko maailmassa.

Attentaatin taustalla oli aikuisten aktivistien tuki. Kannakselle revolverit kasseissa lähtivät ainakin Arvi Nikolainen, Kalle Nyman, Primus Nyman sekä Gunnar Björling. Mukana oli myös myrkkykapselit. Keskisarja uskoo, että ne olisi nielaistu, jos olisi jääty vangiksi.

Ajatelkaa nyt: Venäjän keisarin murha, eikö se kuulosta jotenkin liioitellulta päämäärältä helsinkiläisille lyseolaispojille? Oliko heiltä kadonnut todellisuudentaju?

"Ei Aleksanteri II:n murhaankaan tarvittu ihan mahdottoman isoa verkostoa", Keskisarja sanoo. "Ei se olisi tarvinnut kuin tuuria. Jos Suomessa oli ylipäätään porukoita, jotka olisivat pystyneet keisarin surmaan, niin mikseivät nämä. Jos he olisivat päässeet edes yrittämään keisarin murhaa, nimet tunnettaisiin maailmanhistoriassa." Ei siitä mitään tullut. Kun Verikoirien kuolemanpartio ehti Kannakselle, keisari oli jo palannut jänis ja kettu saaliinaan Pietariin. Tiedustelu oli tunaroinut. Ei pojilla ollut edes kunnon murhasuunnitelmaa. Soitellen sinne oli menty.

KESKISARJA SANOO ymmärtävänsä Verikoiria "pirun pitkälle".

"Vuonna 1905 oli todellinen, kouriintuntuva uhka, että Suomi häviää kansakuntana ja suomen kieli ja taloudellinen autonomia katoaa", Keskisarja sanoo. "Verikoirien teoille oli painava asiapohja. Varmasti on paljon tyhmemmistäkin syistä tehty terroritekoja." Keskisarjalle he ovat ainakin yhtä suuria sankareita kuin ne aikuiset, jotka muistetaan itsenäisyystaistelun sankareina, mutta jotka eivät vaarantaneet henkeään.

Keitä historia sitten muistaa? Eugen Schaumanin lisäksi ainakin suomalaisuusaktivistit Konrad "Konni" Zilliacuksen, Herman Gummeruksen ja tulevan presidentin P. E. Svinhufvudin, joka karkotettiin Siperiaan 1914.

Mutta Verikoirat unohtuivat. Osin se johtuu siitä, ettei yksikään heistä kertonut teoista elinaikanaan. Ensimmäisen käden tiedot terrorista laskettiin haudan lepoon.

"Verikoirien unohtuminen johtuu myös marttyyrien puutteesta", Keskisarja sanoo. "Jos yksikin heistä olisi kuollut, varmasti 1920- ja 30-luvuilla jokin poikajärjestö olisi nimetty hänen mukaansa." Myöhemmin he elivät tavallista elämää itsenäistyneessä Suomessa. Yksi päätyi maaseututeatteriin, toinen teknilliselle alalle, kolmannesta tuli modernistinen runoilija. Oli lakimiestä ja Kanadaan muuttanutta apteekkaria. Nikolainen oli toimittajana Amerikassa.

Vaikenivatko he vapaustaistelustaan jonkin traumaattisen ja häpeällisen teon vuoksi? Keskisarja arvelee, että se saattoi olla viilari Virtasen "kymmeneen mieheen" tehty teloitus. Kun on yöllä seisottu ringissä Pasilan varikon liepeillä. On uhottu. Sitten joku on teloittanut pari vuotta vanhemman tutun pojan ampumalla neljä kertaa.

Ei sellaista mikään tarkoitus pyhitä. Ei edes teinipojalle.

http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004705642.html

Uusi Suomi, 20.09.1922, nr 216, s. 4
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1502754?page=4
Nationalbibliotekets digitala samlingar