Pentti Ilmari Saarikoski

How are you related to Pentti Ilmari Saarikoski?

Connect to the World Family Tree to find out

Share your family tree and photos with the people you know and love

  • Build your family tree online
  • Share photos and videos
  • Smart Matching™ technology
  • Free!

Pentti Ilmari Saarikoski

Finnish: Pentti Saarikoski
Birthdate:
Birthplace: Impilahti, Finland
Death: August 24, 1983 (45)
Joensuu, Finland
Place of Burial: Finland
Immediate Family:

Son of Simo Reino Saarikoski and Elli Pauliina Saarikoski (Snellman)
Husband of Mia Berner
Ex-husband of Private and Private
Ex-partner of Private
Father of Private; Private; Private; Private; Private and 1 other
Brother of Ismo Uolevi Saarikoski; Sirkka Garam (Saarikoski) and Private
Half brother of Jaakko Juhani Saarikoski

Occupation: Runoilija, Sanoittaja-kirjailija, kääntäjä / Poet, Lyricist, Translator, Författare
Managed by: Reijo Mitro Savola, Geni Curator
Last Updated:
view all 19

Immediate Family

About Pentti Ilmari Saarikoski

Runoilija, kirjailija, kääntäjä.

Impilahti; Helsinki; Kerava; Tjörnin saari, Göteborg, Ruotsi.

Syntymä / Birth / Рождение:

Pentti Ilmari Saarikoski syntyi 02.09.1937 Impilahdella.

Avioliitto / Marriage / Брак:

Pentti Saarikosken puolisot:

  • (1) Tuula Unkari. Vanhemmat: Paavo William Unkari ja Hilma Parkkonen.
  • (2) Leena Larjanko (ei avioliitossa).
  • (3) Marjukka Mela 1964. Vanhemmat: Klaus Aleksi Mela ja Aili Kykkänen. Pentti Saarikoski ja Marjukka Mela erosivat 1967.
  • (4) Tuula-Liina Puuppo 1967. Vanhemmat: Kalle Puuppo ja Aili Kulonen. Pentti Saarikoski ja Tuula-Liina Puuppo erosivat 1975.
  • (5) Anne-Maria (Mia) Berner-Öste 1975. Vanhemmat: Joachim Berner ja Maggi Hartvigsen. Pentti Saarikoski ja Anne-Maria (Mia) Berner-Öste erosivat 1983.

Kuolema / Death / Смерть:

Pentti Saarikoski kuoli 24.08.1983 Joensuussa ja hänet on haudattu Heinävedelle Uuden Valamon luostarin hautausmaalle. Hautamuistomerkki.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Pentti Saarikoski on 1960- ja 1970-luvun tärkeimpiä runoilijoita Suomessa. [1] Saarikoski muistetaan boheemina runoilijana, joka eli vauhdikasta taiteilijaelämää. Hänen kirjallinen tuotantonsa kattaa lukuisia runokokoelmia sekä ansiokkaita käännöstöitä. Saarikoski oli kuitenkin myös yhteiskuntakriittinen pakinoitsija ja eduskuntavaaliehdokas. Vastarannankiiskinä tunnettu Pentti Saarikoski oli nuoruudessaan uskovainen ja muutenkin mallikelpoinen nuorukainen. Varttuessaan hän kuitenkin alkoi yhä enemmän kyseenalaistaa yhteiskunnan normeja ja kapinoida niitä vastaan. [2] Saarikoski julkaisi runokokoelmia vuodesta 1958 lähtien tasaisesti kuolemaansa saakka. 1960-luvulla hänen kirjoitustyylinsä alkoi muuttua erottautuen yhä enemmän muusta suomalaisesta modernismista. Saarikoski itse kuvaili tyyliään demokraattiseksi tai dialektiseksi. [1]

Saarikoski pakinoi nimimerkillä Nenä Ylioppilaslehteen, Uuteen Suomeen ja Kansan Uutisiin. Pakinat ivasivat kirkkoa, armeijaa, politiikkaa ja kaikenlaista konservatiivisuutta. Saarikoski parodioi taitavasti virallisen Suomen juhlavaa kapulakieltä. Hän oli myös aktiivinen kommunisti ja pyrki eduskuntaan vuosina 1966 ja 1970 SKDL:n listoilta, mutta ei tullut valituksi. Marraskuusta 1966 tammikuuhun 1967 Pentti Saarikoski oleskeli Prahassa. Hän muokkasi kokemuksesta omaelämäkerrallisen kirjan Aika Prahassa keväällä 1967. Postuumisti ajasta on julkaistu Prahan päiväkirjat vuonna 1998. Prahassa hän ylläpiti suhdetta syyskuussa 1966 tapaamaansa itäsaksalaiseen runoilija Sarah Kirschiin, jonka oli vaikea saada viisumia länteen. [1]

Henkilönä Saarikoski oli jo ennen termin tutuksi tulemista "julkkis", jonka tekemisiä seurattiin ja joka kertoi mielellään asioistaan lehdille. Sekä hänen henkilöönsä että tuotantoonsa vaikutti rankka alkoholin käyttö. Se johti delirium-kohtaukseen ja sairaalahoitoon joutumiseen jo vuonna 1968 (ennen kohtausta hän ehti maalata Che Guevaran erään lausahduksen asuntonsa seinään: "Patria o muerte" – "Isänmaa tai kuolema"). Silti hän ei muuttanut juomatapojaan vaan jatkoi valitsemallaan linjalla aina kuolemaansa asti. Lisäksi hänen viimeinen vaimonsa kertoo Saarikosken polttaneen parhaimmilla päivillään noin kolme askia North Statea, ja olleen lähes jatkuvasti ainakin parin lasillisen mukaisessa olotilassa (1960-luvulla Saarikoski itse kertoo päiväkirjassaan pilanneensa keuhkonsa ja kuntonsa kahdella päivittäisellä askilla ja ainakin yhdellä tai kahdellakin viinapullolla päivässä). Pekka Tarkan mukaan Saarikoski kuitenkin piti pitkään myös selviä kausia, jolloin työskenteli, mutta viime vuosinaan luopui näistä, jolloin kunto huononi nopeasti. [1]

Saarikosken elämää on käsitellyt laajasti Pekka Tarkka kaksiosaisessa elämäkertateoksessaan. Hän arvioi Saarikosken merkityksen suomalaisen kirjallisuuden historiassa erittäin suureksi, mutta toteaa tämän olleen erittäin ristiriitainen persoona. Suhteen julkisuuteen on sanottu saaneen joskus hyvinkin narsistisia sävyjä. Saarikosken arkistoa löytyi Norjasta Mia Bernerin jäämistöstä, ja se talletettiin vuonna 2010 SKS:lle. Joukossa on tekstejä ja päiväkirjoja 1970-luvun loppupuolelta Saarikosken kuolemaan asti. [1]

Tuotanto

Pentti Saarikosken runotuotannosta on tapana nostaa laadukkaimpina esille erityisesti nuoruuden runot eli ns. kreikkalainen kausi (teokset väliltä Runoja ja Runot ja Hipponaksin runot) sekä "vanhuuden runot" eli kolmen viimeisen runoteoksen muodostama Tiarnia-sarja. Runokokoelmaa Mitä tapahtuu todella? pidetään suomalaisen runon kannalta ratkaisevana irtiottona modernistisesta perinteestä. Saarikosken yritykset kirjoittaa romaani jäivät tuloksiltaan heikoiksi: ainoa Saarikoskelta julkaistu romaaniksi luokiteltava teos Ovat muistojemme lehdet kuolleet on pelkkä kollaasitekniikan harjoitelma. Saarikoskea pidetään kuitenkin eräänä Suomen huomattavimmista päiväkirjakirjoittajista: hän piti päiväkirjaa koko kirjailijanuransa ajan. Luovan työn kuvauksen ja tuolloisen kulttuuri- ja poliittisen elämän taltioinnin ohella päiväkirjoissa on esimerkiksi maailmankirjallisestikin harvinaislaatuisia deliriumkohtauksen kuvauksia, jotka on kirjoitettu kohtauksen aikana. Saarikoski itse piti päiväkirjojaan omana magnum opuksenaan runotuotannon ohella. Ruotsin-kaudellaan Saarikoski käsikirjoitti myös kuunnelmia. Hän voitti Sokeain kuunnelmapalkinnon 1981 käsikirjoituksestaan Kuikan pelto. [1]

Saarikoski myös suomensi useita kirjoja, kuten Homeroksen Odysseian, Aristoteleen Runousopin, James Joycen Odysseuksen ja J. D. Salingerin romaanin Sieppari ruispellossa. Hän käänsi suuren määrän aikalaisproosaa englannista, vaikka ei osannut englantia hyvin. Näitä käännöksiä, kuten Sieppari ruispellossa, onkin väitetty vapaatulkintaisuutensa vuoksi enemmän cover-versioiksi alkuperäisistä kuin varsinaisiksi käännöksiksi. Tätä vapautta - ja nimenomaan Siepparin vapaatulkintaa - kuvaava ilmaisu "Saarikoski-syndrooma" on jäänyt kriittiseen sananvarastoon. Aikalaisproosan käännösten laatuun vaikuttaa suuresti myös Saarikosken kulloinenkin motivoituneeisuus: suuren osan käännöksistä hän teki vain rahan vuoksi, ja se näkyy toisinaan suoranaisena hutilointina. Kuitenkin Saarikosken kääntäjän uraa pidetään pääasiassa ansiokkaana. Hänen merkittävä valttinsa käännöstyön saralla oli myös hänen klassisten muinaiskielten, latinan ja kreikan taitonsa. Tämä olisi voinut taata hänelle paikan Raamatun käännöskomiteaan (mikä olisi voinut helpottaa hänen heikkoa taloustilannettaan), mutta häntä ei hyväksytty ateistisuutensa takia. [1]

Runoilijan ja kirjailijanuransa ohella Saarikoski toimi pariin otteeseen myös elokuvakäsikirjoittajana. Hän oli yksi käsikirjoittajista Veikko Itkosen elokuvassa Voi veljet, mikä päivä (1961) sekä kirjoitti dialogin Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ensimmäiseen elokuvaan Yö vai päivä (1962). [1]

Runoutta käännekohdissa - Pentti Saarikosken runojen poliittisuudesta [3]

Ensin siteeraan katkelman Saarikosken 60-luvun suurteoksesta Mitä tapahtuu todella? (1962):

minä haluan / lakata olemasta / ja minä haluan / elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä

Toinen sitaatti on Saarikosken Tiarnia-sarjaksi kutsutusta, kolmen teoksen muodostamasta kokonaisuudesta, sen ensimmäisestä osasta Tanssilattia vuorella (1977). Näin sitaatti kuuluu:

meidän, kommunistien / on rakennettava luostari / näiden ajatusten ikoneille

Rakennan sitaateille nopeasti ympäristöt, ja jälkimmäisen sitaatin ympäristön kuvattuani pohdin tarkemmin Saarikosken Tiarnian tapaa kommunikoida. Liikun siis runoilijan tuotannossa noin 20 vuoden jänteellä. Samalla nostan esiin Saarikoskea sellaisena poliittisena runoilijana kuin itse häntä arvostan. Tuon näkyviin piirteitä, jotka näen Saarikosken runoudessa yhä ajankohtaisina ja arvokkaina.

Runouden poliittisuuteen liitetään helposti ajatukset henkilökohtaisesta kannanotosta ja kriittisestä suhtautumisesta yhteiskunnan tapahtumiin. Toisaalta politiikka on yhteisten asioiden hoitoa ja yhteisyyden ja yhteisen kokemuksen ehtoihin puuttumista tai niihin myöntymistä, kuten Mitä tapahtuu todella? -kokoelmassa, josta äsken siteerasin katkelman. Teoksen puhujahan ilmaisee halunsa elää kommunistina ja osana kommunistista maailmaa, jopa rakentaa sitä.

Saarikosken 1960-luvun runoissa näkyvät kaikkia edellä mainitut poliittisuuden aspektit, mutta ennen kaikkea niissä muodostuu tarina ryhmäytymisestä ja kommunistiksi tulemisesta. Edellä siteeraamani Mitä tapahtuu todella? -kokoelman ehkä tunnetuimmassa katkelmassa teoksen puhuja annihiloi itsensä ja liittyy uuteen yhteisöön eli idealisoituun maailmankansalaisuuteen, jonka unelmoidaan toimivan yhteen ainoaan eläimeen vertautuvana organismina. Tällaiset tunnustukset tuovat hyvin esiin sen, kuinka armottomasti aikaan sidottua tunnustuksellinen poliittinen runous on. Hieman armeliaammassa valossa Mitä tapahtuu todella? –kokoelman julistus näyttäytyy, kun sitä katsotaan sosiaalisen roolin ja identiteetin hakemisena. (Voisin kuvitella, että suunnilleen yhtä koomisena näyttäytyisi vuosien päästä se, että olisin itse ryhtynyt runoilijana suu vaahdossa kirjoittamaan jotakin vastaavaa kokoomuksen tai vihreiden joukoissa yhdessä asiastaan innostuneiden taiteilijoiden, iskelmänikkareiden ja kulttuuriväen joukossa viime keväänä – ymmärrettävä sosiaalinen ilmiö toki).

Tästä puhujan demonstraatiosta, kommunistiseen maailmaan syntymästä, päästäänkin mielenkiintoisempaan seikkaan, jolla on myös yleisempiä kirjallisia ulottuvuuksia. Saarikosken 60-luvun teoksia on luettu yleensä yhteiskunnallistuvan runouden malliesimerkkeinä. Saarikoski oli yksi keskeisimmistä kirjallisista vaikuttajista, jotka muuttivat hiotun, oman autonomisen maailmansa luovan modernistisen runon yhteiskunnalliseksi toiminnaksi. Saarikoski latasi uuteen, epärunollisia ja löydettyjä kielielementtejä yhdistävään kirjoitukseensa ajatuksen materiaalin tasavertaisuudesta ja dialektisuudesta.

Itse näen toki Mitä tapahtuu todella? -kokoelman kollaasin, epäpuhtaan runouden ja osallistuvan taiteen merkkiteoksena. Toisaalta se on määrätietoisen retorisesti sommiteltu kokonaisuus, jossa kuvat kasvavasta Helsingistä, Euroopan poliittisesta tilanteesta ja kylmästä sodasta, havainnoista ja puheenaiheista lukitaan kommunistisen aatemaailman horisonttiin. Tästä ei synny niinkään vapaan materiaalisuuden vaikutelmaa kuin vaikutelma harkitusta identifioitumisesta aatteeseen, johon tahdotaan uskoa. Monessa suhteessa Mitä tapahtuu todella? on yhden, melko staattisen runoilijahahmon matkaa kohti yhteiskunnallista utopiaa.

Oikeastaan Saarikoski ei hävitä itseään vaan pikemminkin luo itsensä (tai korrektimmin runon puhujan) kommunistin julkiseen roolin, vieläpä ylevöitettyyn rooliin. Saarikoskelle on luonteenomaista kuvata kommunismin ja sen ihanteiden syntyä voimakkaan uskonnollisella retoriikalla. Saarikoski siteeraa esimerkiksi Lutherin taisteluvirttä ja Mooseksen sanoja tähdentäessään aatteensa ylivertaisuutta. Seuraava sitaatti on Mitä tapahtuu todella? -teoksen lopusta:

ne jotka näkevät lähelle ja kauas

kiiruhtavat rohkeasti levollisesti niinkuin heidän päivänsä niin on heidän voimansakin

Runon lopetus hyödyntää Mooseksen israelilaisille antamaa siunausta, jota mm. virsirunous varioi runsaasti: ”Rautaa ja vaskea olkoot sinun salpasi; ja niinkuin sinun päiväsi, niin olkoon sinun voimasikin” (5. Moos. 33: 25). Puhuja antaa viimeisen säkeen uskonnollisella viittauksella kaikupohjaa poliittisen toiminnan arvioinnille, josta runo on muodostunut. Kirjallinen lainaus korostaa dialektista materialismia edustavan puhujan lähes profeetallista roolia paremman tulevaisuuden ehtojen näkemisessä.

Kirjallista kehitystä ajatellen Mitä tapahtuu todella? on paradigmaattinen teos runouden politisoimisessa ja runon avaamisessa arkiselle, epäpuhtaalle ainekselle, jopa siinä määrin että Saarikosken teos sekä avaa että sulkee tietyn teosmallin muodostaen itse ikään kuin sen edustavimman esimerkin. Hieman karrikoiden voidaan sanoa, että Saarikosken myöhemmät teokset 1960-luvulta lähinnä toistavat vuonna 1962 julkaistun dialektisen kollaasin mallia. Tämän runollisen paradigman muutokseen vastaavat vasta Tiarnia-sarjan teokset, jos ajatellaan runoilijan omaa tuotantoa.

Mitä tapahtuu todella? - teoksen ja Tiarnian välillä onkin runsaasti sanastollista, temaattista ja säeteknistä vertautuvuutta, kuten esimerkiksi H. K. Riikonen ja Janna Kantola ovat osoittaneet. Samoin puhujatyyppi on tietyistä merkittävistä rekisterinvaihdoksista huolimatta samankaltainen. Jo Mitä tapahtuu todella –kokoelmaa voidaan pitää autofiktiivisenä tai vähintään omaelämäkerrallisena siinä mielessä, että se rakentaa kuvaa puhujasta, joka on hyvin lähellä Pentti Saarikoskena tuntemaamme julkista kirjailijapersoonaa tai -roolia. Sama henkilökohtaistamisen poetiikka hallitsee Tiarniaa. Tiarnia-sarjaksi kutsutaan siis Saarikosken Ruotsin kauden trilogiaa, joka on saanut nimensa Saarikosken asuinpaikan Tjörnin latinankielisen nimen eli Thiarnian mukaan.

Siitä huolimatta, että Mitä tapahtuu todella? avaa kirjoitusteknisesti ajantasaisen yhteiskunnallisen teostyypin, joka elää Saarikosken myöhäistuotannossakin, sen ilmeinen poliittinen ulottuvuus eli tunnustuksellinen tai manifestoitava kommunismi on juuri se elementti, joka tulee myöhemmin ongelmalliseksi. Laajemmassa mielessä on kyse maailmankatsomuksellinen kielen ongelmallistumisesta. Tiarniassa ei ole enää kyse maailmankatsomuksen ajasta vaan siitä, että ”maailman katsomuksesta on päästävä irti / että voisi nähdä maailman”, kuten Hämärän tanssit –teoksessa todetaan. Tiarnia näyttää monissa ironisissa katkelmissaan, miten maailmankuvan kieli muuttuu byrokratian kieleksi. Valtiot, hallitukset ja ministeriöt näyttäytyvät naurettavina laitoksina, ”hyvää tarkoittavat järjestelmät” alistavina, ”filosofiat ja politiikat katkeavat kuin kuivat oksat”, siteeratakseni Hämärän tansseja. Tästä kaikesta seuraa etäisyydenotto ja haluttomuus keskustella vakavasti aikalaisten kanssa: ”vasemmisto puhuu kähisevällä / oikeisto röhkivällä äänellä / että tutkijat ovat todenneet” (Tanssiinkutsu). Poliittisten toimijoiden todellisuus on tavoitteiltaan niin etäällä arjesta ja ajattelusta, että runouden ja ideologioiden väliin repeää kuilu.

Tämä maailmankatsomuksellinen käänne on mielestäni 60-lukulaiseen politisoituvaan runouteen verrattavissa oleva käännekohta. Saarikoski muuttuu osallistujasta itse kommunismin idean pohtijaksi tilanteessa, jossa ei enää usko kommunistiseen maailmaan sellaisena kuin se näyttäytyy (taistolaisuus, sosialistinen Neuvostoliitto). Yhteiskunnallisen avautumisen ja kiinnittymisen sijaan tulee reflektoitu, etäisyyden päästä katsottu ja leikitelty idea historianfilosofisine kehittelyineen. Tiarnia olikin avaamassa uutta aikaa Suomen kirjallisuus- ja kulttuuripiireissä, joita oli hallinnut fanaattinen vasemmistolaisuus; juuri Saarikoski oli se runoilija, joka otti etäisyyttä ja kirjoitti vapaasti, pilaili toistuvasti pyhillä nimillä: ”Marxin virhe on Lenin / niin kuin Stalin on Leninin virhe / mutta Stalin ei tehnyt virheitä.” (Tanssilattia vuorella)

Kun Mitä tapahtuu todella? -kokoelma yhdisti kommunismin ylistämiseen uskonnon ja politiikan kielen, nyt samalla, joskin ironisesti jatketulla yhdistelmällä pilkataan Stalinia, ”joka murskasi gruusialaisen ruhonsa alle / tulevaisuuden jonka uskoin nähneeni /Opetuslapset varastivat hänen ruumiinsa haudasta vartijoiden nukkuessa / minä veistin puusta puhuvia nukkeja / hänen surijoilleen / ja jos joku halusi nussia elävän eläimen kanssa / järjestin senkin”. 60-luvun runojen ja Tiarnian väliset runsaat kirjoitustekniset ja sanastotasoiset yhtäläisyydet vahvistavat toistuvasti vaikutelmaa siitä, että Saarikoski asettaa vaakaan omat 60-luvun tärkeät teoksensa kirjoittaessaan Tiarniaa.

Matti Summanen: Kun Saarikoski Suomeen tuli [4]:

Pentti Saarikosken sisar Sirkka Garam löysi isänsä kuoltua tämän pöytälaatikosta moneen kertaan avatun ja taitetun lapun:

Minusta on tullut ruotsalainen talonpoika. Tulen takaisin Suomeen vuonna 1984, jolloin minusta tulee Urho Kekkosen seuraaja virassa. Kaikkea hyvää teille, isälle ja äidille! Pentti.

Kotiintuloaika muuttui vuodella. Presidenttiäkään kirjailijasta ei tullut, eikä hänestä ollut edes puhujaksi Karjala kirjallisuudessa -seminaarissa Nurmeksen Bombassa, niin kuin yhdessä suunnittelimme 1983 alussa. Olin ottanut yhteyttä Pentti Saarikoskeen Ruotsiin jo edellisenä keväänä, ja joulun tienoilla -82 hän kirjoitti, että tulisi mielellään Suomeen. Sekä kirjeissään, jotka lienevät hänen viimeisiään, että puheluissaan hän vakuutti ettei hänen matkoistaan taida tulla mitään ilman vaimoa. Sinä tiedät. ”Tämä pitää ottaa huomioon matkakustannuksia arvioitaessa”, Saarikoski kirjoitti. Niinpä erikoislähetyksenä lähti lentolippu myös rouva Mialle.

On syyskuu 1983, olen ajanut Uuteen Valamoon Heinävedelle. Siellä on seminaari Kulttuuri ja usko, jonne on kutsuttu liki sata kulttuurivaikuttajaa. Luostarin varajohtaja, arkkimandriitta Ambrosius on aloittanut luostarin ja kulttuurin yhteydenpidot.

Aamulla ennen Vantaalta lähtöä kuulen radiosta, että Pentti Saarikoski haudataan valtion kustannuksella Valamon hautuumaalle. Edessä on siis kirjallisuushistoriallisestikin merkittävä matka. Olen tuonut Saarikosken Suomeen, se olikin siis viimeinen matka. Runoilija oli palannutkin kotiin.

Luostarin pihalla parveilee hautajaisväkeä, on maahanpannun lapsia, vaimoja; ilmeisesti nimismies Mikko Variksen joukkojenkuljetusjeepistä laskeutuu nainen. Hän on Mia Berner, repseänoloinen kirjallinen leski. Samalla mielessä kiertävät rouvan ja Pentti Saarikosken parin viikon takaiset Suomeen tulon käänteet. Mia sanoisi: intermezzot. Hän viittaa suurieleisesti ja lähes iloisesti minulle: - Pentti on tuolla! Käsi tekee liikkeen yli puiden ja salmen, hautausmaalle.

Näen myös Tuula-Liina Variksen, kättelen ja sanon jotakin sanoakseni että toin Pentin Suomeen. Tuula-Liina katsoo minua kuin kulttuurin perskärpästä ja Kosmoksen jengin vihoviimeistä hännystelijää ja sanoo: - Et sinä tuonut. Kulttuurileskistä ensimmäinen, Mia on elementissään. Pentti on mullissa, edessä kunnon peijaiset. Mia Berner, Stavangerissa syntynyt (niin tiukka Mia on norjalaisuudestaan, että heittää eräässä tapaamisessa Pekka Tarkan silmille punaviiniä kun Tarkka erehtyy sanomaan rouvaa ruotsalaiseksi), mutta Ruotsissa asuva Pentti Saarikosken viimeinen puoliso ja muusa on nyt koko kirjallisen Suomen keskipiste. Eikä häneltä todella puutu rohkeutta ja halua ottaa tämä asema riemuin vastaan.

Myöhemmät arviot ovat siunanneet, että juuri Valamo Heinävedellä ehkä yllättäenkin valikoitui Saarikosken leposijaksi. Tiedä millainen pyhäinjäännös Mia-rouvalle Pentistä Ruotsissa olisi tullut, sanotaan. Aloittaahan pian kirjalliseksi leskeksi jäävä Mia hautajaissuunnittelut Pentin rinnan vielä kohoillessa Pohjois-Karjalan keskussairaalassa. Myöhemmin saan tietää, kuinka lämpimästi Mia pitää kädessään kylmenevää runoilijan penistä. Eikä siitä ollut kauan, kun Mia purjehtii Vantaalta Air Port -hotellista ulos ja huutaa peräänsä, meille, vastaanottajille: - Minä en kestä enää. Minä lähden. Tehtyään kierroksen jossakin pohjoisessa hän palaa penistä lämmittämään. Mutta onhan hän tottunut näihin demonstraatioihin, lähteehän hän Pentin isän hautaanpanosta lirille matkan päähän hautakiven taakse, ja Pentin äidin haudalta mennään punaviinille kapakkaan, mutta pappia ei joukkoon hyväksytä. (Valamossa taas pappismunkkeja on tiheässä. Leski viihtyy heidän joukossaan erinomaisesti.) Hän laatii tiedotusta Pentin kuolemasta STT:lle vaikka sairaalan koneet tekevät vielä työtään, samoin hän suunnittelee kuolinilmoitusta. Mutta sitä ennen on tapahtunut Saarikosken viimeisinä Suomen viikkoina paljon.

Monet arvuuttelivat, kun Pentti Saarikoski eleli Ruotsissa Tjörnin saarella Mia Bernerin talossa lähellä Göteborgia, - että milloin hän tulee Suomeen. Palaa.

Johtamani kirjailijajärjestö piti Nurmeksessa laajan Karjala kirjallisuudessa -forumin. Halusin Saarikosken - karjalaisen äidin pojan - tilaisuuteen. En vielä silloin ollut varma mutta ounastelin, että Pentti kaipasi Suomeen, myöhemmin se tuli ilmi Sirkka Garamin teoksissa veljestään. Minua varoitettiin että alkoholi ja kommunisti; huonot lähtökohdat. Kun sanoin Saarikoskelle että Bombassa, hän heitti että sehän on kitschiä. Sanoin että tule, eihän se meitä haittaa.

Kirjeissään hän kertoi minulle, että ”vaikka minun perimässäni onkin sekä ruotsalaisia että saksalaisia osia, pidän itseäni karjalaisena, sillä se kieli jonka äiti minulle opetti oli säkkijärveläistä”. Ja toisessa kirjeessään hän sanoo, että:” Kirjallisuuden arvostelijat eivät ole sitä ymmärtäneet – vaikka olen yrittänyt sanoa – että minun runojeni rytmi perustuu karjalan kieleen. Se on jotakin hyvin syvälle uponnutta. Sekoitus: Säkkijärven ja Impilahden (Salmin) murre. Ei siitä eroon pääse.” Lisäksi hän lähetti forumin tiedotusta varten väriliiduilla tehdyn piirroksen, ”mainoksen jos sillä olisi käyttöä”. Se oli kuin kansakoululaisen värittämä lippu Karjalan värein. Päädyssä luki tikkukirjaimin suuresti, että Pentti Saarikoski, Karjalan runoilija – lipun sivussa signeeraus Pentti Saarikoski. Olikohan viimeisiä piirroksia. Mia kertoo surukirjassaan, että Pentti Saarikoski kirjoitti Tjörnin saarella päiväkirjaansa ja raapusti samalla jotakin väriliiduilla. Urho Kekkonen etsi viime vaiheessaan koulureppuaan.

Niin sitten kaksikko rouva Mia ja Pentti Saarikoski ovat edessäni syyskesällä 1983 Helsinki-Vantaan lentoasemalla, Juutas Käkriäinen ja Wagner-rouva, niin kuin Pekka Tarkka oli heitä eräässä kritiikissään nimitellyt. Lentoemäntä työntää Mian pyörätuolissa vastaanottajien syliin. Meitä on monta, Sirkka ja Karoly Garam, Saarikosken Helena-tytär miesystävineen, vaimoni Anelma Järvenpää Summanen ja minä. Pentti kävelee hauraanoloisesti vierellä kuin lääkäri sairaalan käytävällä potilaan pyötuolia seuraten. Äkkiä Mia nousee valtaistuimelta ja näyttävän kepeänoloisesti hypähtelee kättelemään vastaanottajia (ojentelee nilkat vuorotellen sivulle kuin balettitanssija, vaimoni muisteli jälestä päin) ja valittaa että täällä lentoaseman lattiat ovat liukkaat, hän on kuullut. Lentoemäntä pitää kiinni pyörätuolista ja on sen näköinen kuin häneltä olisi karannut potilas. Mian demonstrointia, Saarikoski sanoo alistuneen tuntuisesti. Mia katsoo vaimoani ja sanoo, että kaunis tyttö. Toistaa sen ja luulee, ettei sitä ymmärretä. Käskee Pentin suomentaa. Saarikoski kuitenkin puhuu puuta heinää kun vilkaisee vaimoani.(Mialle Karoly on kaunis poika.) Mia on hyvillään, että kohteliaisuus meni perille!

Saarikoski pyytää, että voitko buukata meille lentoliput Kajaaniin, he käväisisivät Kuhmossa. Menen tiskille, kuittaan liput, sanon runoilijalle että Kajaanin lento on ok.

Tuosta hetkestä alkoi erään merkittävän suomalaisen kirjailijan elämäntaipaleen viimeisten askelten luvunlasku, joka päättyi kaikkien hämmästykseksi valtion hautajaisiin ja maahanpanoon Uudessa Valamossa.

Jätän lentoasemalla runoilijan sukulaisilleen. Ajan kotiin Vantaan Kivistöön. Matkalla vaimoni sanoo, että olet tuonut Pentti Saarikosken Suomeen. Sinulla on isäntänä oikeastaan velvollisuus pitää hänelle nyt seuraa.

Niinpä otan kotona taksin ja pyyhkäisen Air Port –hotelliin. Mutta mitä siellä äkkiä on tapahtunut?

Saarikoski istuu alakerran ravintolassa Helena-tytärtään vastapäätä, mukana on tyttären miesystävä. Sirkkaa ja Karolysta ei näy. Missä Mia Berner? Äkkiä rouva tuleekin saliin, meuhkaa, liitelee, etsii, käy vastaanotossa, puhuu avaimesta. Yritän olla auttavan osaaottava, mutta en tiedä mistä lopulta on kyse, yhtä sotkua kaikki. Mia-rouva on jollakin tavalla seonnut konsepteissaan. Aistin että onkohan se mustasukkaisuuskohtaus. Mia on kuin aviomies jolta nuorikko onkin karannut lapsuudenkotiin. Helena-tytär ja Sirkka-sisar; kaikki nämä runoilijan rakkaat entisen elämän ihmiset ovat nyt läsnä. Kohta vaimotkin.

Äkkiä Mia purjehtii kohti ulko-ovea; on selvästi lähdössä koko seudulta. Palaa kuitenkin taas takaisin mutta lähtee uudelleen, häipyy tummaan yöhön. Ruoka tuli samaan aikaan runoilijalle. Pentti huomaa että Mia liitelee jälleen ohi ja puhe käy, hän jättää ruuan ja lähtee sen oloisesti, että en halua riidellä. Seurue syö. Saarikosken hyvännäköinen kala-annos ja pieni lasi valkoviiniä odottaa.

Kun tytär tekee lähtöä yläkertaan, kysyn hovimestarilta, voinko ottaa aterian mukaani. Hän tuo tarjottimen ja niin astun hissiin kannatellen hyvännäköistä ruoka-annosta kuin kerrostarjoilija. Menemme hotellihuoneeseen, jossa runoilija istuu yksin apaattisena. Pentti kysyy tyttäreltään, oliko ruoka hyvää. Asetan tarjottimen ja osoitan kuin pelkäävälle eläimelle, että voit syödä. Saarikoski aloittaa ruokailun, silloin Mia ryntää huoneeseen, katsoo sivusilmin jokaista merkitsevästi ja poistuu. Sanoo että nyt minä lähden, minä en jaksa. Mitä? Se on merkki minulle, että on aika häipyä, otan hissin ja taksin, ajan kotiin ja ajattelen, että kuinkahan Saarikosken käy, jos Mia lähtee, jättää Pentin hotelliin. Ja miten käy Karjala kirjallisuudessa –seminaarin.

Seuraavan viikon olen epätietoinen, mitähän pitää tehdä. Kerran toisensa jälkeen mieleen palaa, kuinka Mia häipyi taksilla mustaan yöhön. Pentti taas sanoi, ettei hän pärjää ilman Miaa.

Saankin yllättäen Mialta jostakin pohjoisesta kirjeen, hän pyytää anteeksi lentokenttähotellin intermezzoa ja tyynnyttelee, he tulevat Bombaan seminaariin. Olin sopinut että haen heidät Heinävedeltä Valamon luostarista. Jälestä päin tunsin olevani typerä, kun suutuspäissäni revin kirjeen; mikä kirjallisuudenhistorian dokumentti se olisikaan ollut, kertoohan Mia Berner Merkintöjä suruvuodelta –kirjassaan auvosta ja elämästä Pentin kanssa. Mutta se onkin Mian välittämä tarina.

Ennen kuin lähden ajamaan Vantaalta Bombaan perjantaina 5.8.1983, yritän ottaa yhteyttä Pentti Saarikoskeen Valamoon. Luostarin keskus ei vastaa, odotan pitkään. Ajan Nurmekseen, majoitun hotelliin. Silloin soi puhelin. Heinäveden nimismies Mikko Varis soittaa ja sanoo että Pentti Saarikoski on viety Pohjois-Karjalan keskussairaalaan ja tuskin voi pitää esitystään Runoilijan kieli. Varis vakuuttaa, että Pentti kyllä halusi pitää sanansa.

Tilanne on vaikea, tiesin että varsinkin tiedotus kokoontuu Bombaan, olihan Saarikoski viimeksi Suomessa Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa ajat sitten. Tuliko runoilija haistelemaan kotimaahan paluun ilmaa? Mitä tehdä. Päätin etten minä tiedota. Pyydän Jouko Tyyriä paikkaamaan Saarikosken esityksen. Minulta kysytään runoilijan saapumisesta; aikatauluja, tietoja missä nyt on. Väistelen.

Ja sitten soittaa Mia Berner jostakin pohjoisesta, sanoo että me tulemme. Ilmoitan että Pentti on keskussairaalassa. Herra jumala! Mia paiskaa puhelimen korvaani.

Kirjallisuussavotan ensimmäisenä aamuna 6.9.83 tunnelma alkaa olla kireä, missä Saarikoski on, miksi järjestäjä ei auta tiedottajia.

Kun valmistaudun hotellissa seminaarin avaukseen, Mikko Varis soittaa taas ikään kuin varmistaakseen, ettei kyse ole leikistä, pelistä. Hän sanoo, että Pentti Saarikoski on siirretty teho-osastolle. Saan vaikutelman, että se on menoa nyt.

Aistin tiedottajien närän, kun Suomen Odysseusta ei näy. Kun tulee Saarikosken vuoro puhua kirjailijan kielestä, sanon että hän on vakavasti sairastunut ja siirretty juuri Pohjois-Karjalan keskussairaalan teho-osastolle, missä hän makaa letkuissa. Nämä sanat – makaa letkuissa - napataan valtakunnalliseen tiedotukseen. Itse totean tivaajille että on sukulaisten asia tiedottaa enemmän. Samalla minusta tulee joillekin petturi, mutta ahdistelujen kohde vaihtuu; nyt se on Mia Berner. Kirjoitan muistiinpanon, että siitä alkoikin möläkkä.

Kun Saarikosken valtion kustantaman hautauksen saattoväki kokoontuu Ambrosiuksen johdolla luostarin uumeniin, sanon vaimolleni, että Saarikosken hauta on vielä avoin, mennään. Olemme kirjallisuudenhistorian saumassa, toin miehen Suomeen, kuolemaan. Portilla tulee mieleen, että munkit kaivavat itse hautansa. Missähän Pentti? Metsässä Karoly Garam kantaa selloa. On kaksi tuoretta hautaa, niiden päällä peittoja. Levittelen levyjä, tyhjiä. Sitten näemme sivulla, koivikossa, kasan itäsuomalaista ruskeaa jankkoa. Siellä hauta. Kirjoitan kaikki muistiin. (Kalle Holmberg kertoi Valamossa, että sinä aamuna häntä ei nukuttanut, hän lähti aamuyöllä hautuumaalle ja näki sivulla juurikaivetun poteron, Kalle oli arvellut ettei se ole ihmiselle, ei siihen mahdu. Se oli Pentti Saarikosken avoin hauta.)

Haudan päässä uutukainen ortodoksinen risti, johon kiinnitetty peltilappu: Pentti Saarikoski 1937 – 1983. Toisessa päässä pöydänkokoinen kivenlimppu. Oikealle näkyy ristien rivejä. Salmen takana luostarin kirkko ja lampaita niityllä. Tikka koputtaa puuta, kirkonkellot soivat, jossakin pärisee moottorisaha. Tuoreen jankon päällä on monenlaisia luonnonkukkia, tervakkoja, katajia ja pieniä kiviä. Menemme syvälle metsään, pihlajissa paljon marjoja, vanha kansa sanoisi että tulee sota. Taitamme terrakotinruskeita heiniä, katajanoksia ja pihlajanmarjaterttuja luonnonkimpuksi ja laskemme sen haudalle.

Tuula Saarikoski muistelee kuuluisaa ex-miestään [6]:

On kaunis kesäpäivä 40-luvun lopulla. 13-vuotias Tuula Unkari lähtee veljensä Paavon kanssa viikonlopuksi Kivisaareen, Helsingin eteläisen seurakunnan nuorten kesäkotiin. Perillä Tuulan huomio kiinnittyy tummaan poikaan, joka on pukeutunut vaaleaan popliinitakkiin. Hän on kyyryssä terassilla ja kirjoittaa asvalttiin nimikirjoitustaan kultateräisellä mustetäytekynällä.

Se oli jotenkin niin älytöntä. En tiennyt, mitä ajatella, mutta se oli aika mieletön näky,

Tuula Unkari (nyk. Saarikoski) muistelee.

Pentti Saarikosken tuntevat kaikki. 13-vuotiasta nuorta miestä kutsutaan nimellä Benedictus. Hän käy lukiota Norssissa ja opiskelee yliopistossa espanjaa. Pentillä on aina puku päällä ja toisen kengän kengännauhana pakettinaru. Eräänä iltana Tuula kävelee kotiin, kun hän huomaa takanaan varjostajan. Poika luikkii aina piiloon, kun Tuula kääntyy katsomaan. Benedictushan se siellä. Tuula ei tiedä, mitä ajatella. Lopulta Tuula suivaantuu, menee pojan luokse ja sanoo: ”Kävele vieressä tai mene tiehesi”. Hetken kuluttua he kävelevät käsi kädessä. Siitä alkava ystävyys syvenee seurusteluksi ja johtaa avioliittoon ja kahteen yhteiseen lapseen.

Runoilija, kirjailija Pentti Saarikoski kuoli 1983, mutta hän seuraa yhä ensimmäistä vaimoaan lähes kaikkialle. Minne tahansa Tuula Saarikoski menee, joku kysyy: Oletko jotain sukua Pentti Saarikoskelle?

Sanon aina, että Suomen kirjallisuus tuntee minut nimellä Ykkönen.

Ykkönen. Sitä Tuula Saarikoski todella on – hän oli ensimmäinen Pentti Saarikosken neljästä vaimosta. Tuula Saarikoski muistelee elämäänsä runoilijan puolisona elokuussa ilmestyneessä kirjassaan Kaaos ja kirkkaus – Muistelmat (WSOY). Kirja ei ole tyhjentävä kertomus Tuula Saarikosken elämästä.

Kirjassa on kokonaan toinen osa-alue, Tiibet. Halusin esittää länsimaisille suomalaisille vaihtoehtoisen elämäntavan.

Tiibetiläiset opetukset ovat olleet tärkeä osa Tuula Saarikosken elämää jo melkein 40 vuotta. 1977 Suomessa vieraili tiibetiläinen lama. Useita kieliä puhuva Saarikoski joutui sattumalta hänen tulkikseen.

Kun meillä oli kirjakustantamo Södikalla ensimmäinen kokous, WSOY:n pojat kysyivät, mikä nimi kirjalle laitetaan. Joku sanoi, että kai sä ymmärrät, että Pentti Saarikoskella tätä kirjaa myydään.
Sanoin, että yhtä moni tietää Dalai Laman. Jatkoin, että minun elämässäni Pentti Saarikoski edusti kaaosta ja Dalai Lama kirkkautta. Katsoimme toisiamme ja huudahdimme: Siinä on kirjan nimi!

Tuula Saarikoski sanoo, että elämä Pentti Saarikosken kanssa oli selviytymistä kaaoksesta toiseen. Pentti ei osannut olla mitenkään tavallisesti.

Hän tykkäsi hirveästi tytöistä. Kerran hän alkoi hakata nokkosilla seurueen tyttöjä. Hakkasin takaisin samalla mitalla. Työnsin nokkoset hänen niskaansa ja lähdin pois.

Tuula Unkari ja Pentti Saarikoski menivät naimisiin vappuaattona 1959 kahdeksan vuoden seurustelun jälkeen. Seurustelussa oli tosin pitkä tauko. Tuula asui tuolloin Englannissa.

Kun palasin Suomeen, en ollut nähnyt Penttiä puoleentoista vuoteen. Sitten tapasimme yhteisen tutun illanvietossa. Se vaan kolahti.

Pariskunnan lähtökohdat olivat erilaiset. Pentin perhe, koko lapsikatras, oli ollut sota-aikana äitinsä kanssa Ruotsissa, jossa äidin serkku oli leipuri.

Pentti aloitti Ruotsissa koulun. Hän oli niin hankala, että häntä sanottiin Molotoviksi.
Pentin lapsuudenmuistot olivat sellaisia, että isä tuli junasta humalassa. Pentillä oli epävarmuutta ja epäluottamusta aikuisiin. Minä olen todellisuudentajuinen ja vahva.

Tuulaa ja Penttiä yhdisti syvä ystävyys. He olivat paljon yhdessä hiljaa. Kumpikin ajatteli omiaan.

En tiedä, miksi rakastuin juuri Penttiin. Ehkä siksi, että hän seurasi minua kadulla. Luulen, että siinä syntyi yhteenkuuluvuus. Siinä iässä yhteenkuuluvuuden tunne johtaa rakastumiseen.
Hän oli erityisherkkä ja ylilahjakas. Erityisherkkyyteen liittyy, että on herkästi vereslihalla. Kokee kipuja, joita tavalliset ihmiset eivät tunne.

Pentti Saarikoski osasi olla myös hyvin romanttinen. Runoilija kirjoitti kirjeisiin nimen eteen suurilla kirjaimilla MRS (minä rakastan sinua) Tuula Unkari.

Jo ylioppilaskesänään Pentti Saarikoski oli alkanut juoda. Tuula Saarikoski ei tiedä, mikä juomisen laukaisi. Ehkä se oli isän perintöä. Alkoholi oli ollut riesana monessa sukupolvessa.

Pentti oli humalassa kaamea. En halua muistella. Se oli todella epämiellyttävää. Vuodet Pentin kanssa olivat yhdellä sanalla sanottuna hullunmylly. Jos ajattelee normaalielämää, niin se oli niin kaukana siitä kuin olla voi. Aika pitkään siedin, koska Pentti oli minun puolisoni. Ne ovat joskus vaikeita, puolisot.

Tuula Saarikoski oli myös taloudellisesti riippuvainen miehestään. Tosin sen voi kääntää myös toisinpäin. Pentti Saarikoski oli taloudellisesti riippuvainen vaimostaan, koska rahat tulivat aina Tuulan pankkitilille, ettei niitä heti juotaisi.

Koko tuotanto [5]

  • Runoja, 1958 Otava
  • Toisia runoja, 1958 Otava
  • Runot ja Hipponaksin runot, 1959 Otava
  • Nenän pakinoita, 1960 Otava
  • Maailmasta, runoja, 1961 Otava
  • Mitä tapahtuu todella?, runoja, 1962 Otava
  • Ovat muistojemme lehdet kuolleet, romaani, 1964 Otava
  • Runoja 1958−1962, kootut runot, 1964 Otava
  • Kuljen missä kuljen, runoja, 1965 Otava
  • Punaiset liput, pamfletti, 1966 Weilin + Göös
  • Laulu laululta pois, runoja 1966 Otava
  • Ääneen, runoja, 1966 Piccolo
  • Aika Prahassa, proosaa, 1967 Otava
  • En soisi sen päättyvän, runoja, 1968 Otava
  • Kirje vaimolleni, proosaa, 1968 Otava
  • Katselen Stalinin pään yli ulos, runoja, 1969 Otava
  • Onnenaika, runoja 1971 Otava
  • Alue, runoja, 1973 Otava
  • Eino Leino, legenda jo eläessään, henkilökuva 1974 WSOY
  • Valitut runot, 1974 Otava
  • Ja meille jäi kiireetön ilta / Kvällen gör sig ingen brådska, runoja yhdessä Mia Bernerin kanssa, Otava 1975
  • Ihmisen ääni, tunnustuskirja, 1976 WSOY
  • Tanssilattia vuorella, runoelma, 1977 Otava
  • Tähänastiset runot, kootut runot, 1978 Otava
  • Tanssiinkutsu, runoja 1980 Otava
  • Asiaa tai ei, proosaa, 1980 Otava
  • Euroopan reuna, proosaa, 1982 Otava
  • Hämärän tanssit, runoja 1983 Otava
  • Nuoruuden päiväkirjat, toim. Pekka Tarkka, 1984 Otava
  • Köyhyyden filosofia, kuunnelmia, 1986 Otava
  • Nuoruuden runot, kreikkalainen kausi 1958–1959, toim. Pekka Tarkka, 1994 Otava
  • Tiarnia-sarja ja muut Ruotsin kauden runot, 1996
  • Ääneen, samoissa kansissa nuoruuden runoista koostettu - cd-runoäänite ja kirja, lausujana Martti Mäkelä, 1997
  • Prahan päiväkirjat, 1998 Otava
  • Juomarin päiväkirja, 1999 Otava
  • Toipilaan päiväkirjat, 2001 Otava
  • Tiarnia-sarja, runoja, yhteisnide teoksista Tanssilattia vuorella, Tanssiinkutsu ja Hämärän tanssit, 2012 Otava
  • Ovat muistojemme lehdet kuolleet, 2012 Otava

Poimintoja suomennoksista

  • Antiikin runoutta ja draamaa. Suomennoksia vuosilta 1958–1981, toimittanut H. K. Riikonen, 2002 Otava
  • Seuraavien kreikkalaisten teoksia: Homeros, Herakleitos, Sapfo, Euripides, Platon, Ksenofon, Aristoteles, Theofristo
  • Englannin ja Amerikan kirjallisuutta: James Joyce, Henry Miller, J.D. Salinger, Saul Bellow, Philip Roth, Allen Ginsberg
  • Skandinavian kirjallisuutta: Henrik Ibsen, Gunnar Ekelöf, Göran Sonneri Italian kirjallisuutta: Italo Calvino

Käännökset

  • Aika Prahassa, Kirje vaimolleni, Onnenaika, Raben & Sjögren, Ruotsi
  • Katselen Stalinin pään yli ulos, Gyldendal, Norja
  • Katselen Stalinin pään yli ulos, Raben & Sjögren, Ruotsi
  • Tanssilattia vuorella, Bonnier, Ruotsi
  • Jäi meille kiireetön aika, Författarförlag, Ruotsi / Otava, ruotsal.laitos Alue, Tiden, Ruotsi
  • Poems 1958-1980, runovalikoima, englanti, The Toothpaste Press/Iowa 1983, käänt. Anselm Hollo
  • Asiaa tai ei (Angeläget eller ej), 1984, Raben & Sjögren, Ruotsi
  • Asiaa tai ei (On voi ei ole), 1985, Perioodika, Loomingu, Eesti
  • Euroopan reuna (Euroopa serval), 1985, Perioodika, Loomingu, Eesti
  • Nuoruuden päiväkirjat (Ungdomsdagbok), 1987, Raben & Sjögren, Ruotsi, käänt. Anna-Liisa Sahlström
  • Runovalikoima, 1987, Yakinfos, Kreikka
  • Dances of the Obscure (Hämärän tanssit), englanti, Logridge-Rhodes/Colorado, USA 1987, käänt. Michael Cole ja Karen Kimball
  • Hämärä tantsud, runovalikoima, eesti, Eesti Raamat 1989, käänt. Joel Sang, Paul-Eerik Rummo ja Debora Vaarandi
  • Det yderste Europa (Euroopan reuna), tanska, Gyldendal 1991, käänt. Torben Bach Nielsen
  • Tiarnia-sarja (Tiarnia), latvia, Mansards 2012, käänt. Maima Grīnberga
  • Tiarnia, Tanska, Basilisk Babel 2012, käänt. Helena Idström
  • Luuletused (Runot), eesti, Tuum 2012, käänt. Lauri Kitsnik, Hasso Krull, Kalju Kruusa, Asko Künnap, Jürgen Rooste, Joel Sang ja Elo Viiding
  • Useita runovalikoimia eri maissa ja yksittäisiä runoja antologioissa mm. seuraavilla kielillä: ruotsi, englanti, norja, ranska, saksa, unkari, venäjä, eesti ja espanja.

Palkinnot

  • Valtion kirjallisuuspalkinto 1963, 1966, 1970, 1973, 1981 ja 1982
  • Kalevi Jäntin palkinto 1959
  • Kariston proosapalkinto 1961
  • Tammen kääntäjäpalkinto 1962
  • Kirjailijaliiton palkinto 1963
  • Mikael Agricolan palkinto 1966
  • Aleksis Kiven palkinto 1974
  • Otavan kääntäjäpalkinto 1970

Viitteet:

Lisätietoja - More information - Больше информации:

Tämä profiili oli Suojärvi-projektin 67. viikkoprofiili (19.03.2017-25.03.2017).



Författare.

view all 14

Pentti Ilmari Saarikoski's Timeline

1937
September 2, 1937
Impilahti, Finland