Veikko Emil Aleksander Vennamo

Is your surname Vennamo?

Research the Vennamo family

Veikko Emil Aleksander Vennamo's Geni Profile

Share your family tree and photos with the people you know and love

  • Build your family tree online
  • Share photos and videos
  • Smart Matching™ technology
  • Free!

Veikko Emil Aleksander Vennamo (Fennander)

Birthdate: (84)
Birthplace: Lahdenpohja, Jaakkima, Finland
Death: June 12, 1997 (84)
Helsinki, Finland
Place of Burial: Helsinki, Finland
Immediate Family:

Son of Eemil Jaakko Aataminpoika Fennander and Fanny Siviä Petterintytär Fennander
Husband of Sirkka Ilona Vennamo
Father of Pekka Veikko Vennamo and Private
Brother of Kyllikki Maria Fennander

Managed by: Private User
Last Updated:

About Veikko Emil Aleksander Vennamo

Suomen Maaseudun Puolueen perustaja ja puheenjohtaja, kansanedustaja, tullineuvos, ministeri.

Helsinki.

Syntyisin: Lahdenpohja, Jaakkima.

Tunnettuja sitaatteja: "Kyllä kansa tietää.", "Rötösherrat kuriin!"


Syntymä / Birth / Рождение:

Jaakkiman evankelisluterilainen seurakunta, syntyneet v. 1913: Jaakkima Evangelical-Lutheran Parish, Births year 1913: Яккима лютеранский приход, рождений 1913 г.:

Syntymämerkintä (Katiha 2, Jaakkima ev.lut.):

Seurakunta Jaakkima Syntymäaika 11.6.1913 Asuinpaikka - Etunimi Veikko Muut etunimet Emil Aleksander Sukunimi Fennander Syntymäseurakunta - Sukupuoli Mies Aviosynty - Monisynty - Kuolinmerkinnät - Kastepäivä 17.7.1913 Kirkonkirjan sivu 658 Kasteseurakunta - Vahvistuspäivämäärä Isän ammatti Liikemies Isän etunimet Eemil Jaakko Isän patronyymi - Isän sukunimi Fennander Äidin ammatti Vo. Äidin etunimet Fanny Siviä Äidin patronyymi - Äidin sukunimi Haikala Äidin oma suku - Äidin ikä 30 Yliviivaus Ei Lisätiedot: Kummin ammatti: Kirkkoherra Kummin etunimi: Vihtor Kummin sukunimi: Selin Kummin asuinpaikka: Lohja Kummin ammatti: Vo. Kummin etunimi: Alma Kummin sukunimi: Selin Kummin asuinpaikka: Lohja Kummin ammatti: Kauppias Kummin etunimi: Jaakko Kummin sukunimi: Paganus Kummin asuinpaikka: Käkisalmi Kummin ammatti: Vo. Kummin etunimi: Emma Kummin sukunimi: Paganus Kummin asuinpaikka: Käkisalmi Kummin ammatti: Ylioppilas Kummin etunimi: Tyyne Kummin sukunimi: Villanen Kummin asuinpaikka: Simola

[http://www.karjalatk.fi/katiha2/tiedot.php?henk=Y19130047888&srk=0126]

Avioliitto / Marriage / Брак:

Veikko Vennamo ja Sirkka o.s. Tuominen avioituivat vuonna 1944.

Kuolema / Death / Смерть:

Veikko Vennamo kuoli Helsingissä 12.06.1997.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Veikko Emil Aleksander Vennamo (ent. Fennander) oli suomalainen poliitikko, Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) perustaja ja puheenjohtaja, pitkäaikainen kansanedustaja, tullineuvos ja ministeri. Hänen luomastaan populistisesta liikkeestä ja aatteesta on käytetty nimeä vennamolaisuus. Koulutukseltaan Vennamo oli lakitieteen lisensiaatti ja varatuomari. [1, 2]

Perhetausta ja koulutus

Veikko Fennander syntyi Karjalassa Jaakkiman pitäjässä vauraaseen porvariskotiin. Hänen isänsä Emil Fennander oli Kansallis-Osake-Pankin Lahdenpohjan konttorin johtaja ja oli ollut aikoinaan Maalaisliiton karjalaisia perustajia. Suvusta löytyy kaksi valtiopäivämiestä, Pekka ja Juhana Paganus. Äiti oli Fanny Siviä (o.s. Haikala), hänkin tyttökoulun käynyt, mikä oli tuolloin varsin harvinaista. Veikko Fennander kävi koulunsa Viipurissa ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1931, minkä jälkeen hän aloitti oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Hän suoritti ylemmän oikeustutkinnon 22-vuotiaana vuonna 1936, sen jälkeen lakitieteen lisensiaatin tutkinnon 1937, ja sai varatuomarin arvon vuonna 1939. [3, 1, 2]

Ura

Vuonna 1938 Veikko Fennander vaihtoi nimensä Vennamoksi. Samana vuonna hän sai notaarin virkapaikan Maatalousministeriöstä. Sodan myötä työ ministeriössä vaihtui pika-asutuksen yleissihteeriksi ja sen jälkeen toimistopäälliköksi. Osaston tehtävänä oli sijoittaa ja asuttaa talvisodassa menetettyjen alueiden väestö, siirtoväki. Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana karjalaiset evakot alkoivat palailla kotikonnuilleen. Vennamo nimitettiin vuonna 1944 asutusasiain toimiston ASOn jälleenrakennustoimiston päälliköksi. Vennamo ei tuolloin enää uskonut sodan voittoon ja valmisteli kaikessa hiljaisuudessa myös suunnitelman uuden siirtoväen asuttamisesta.[3, 1]

Jatkosodan päätyttyä Vennamo järjesti Maatalousministeriön asutusasiainosaston päällikkönä kaikkiaan yli 400 000 evakolle, rintamamiehelle ja kaatuneiden omaisille uudet maatilat tai rakennustontit muualle Suomeen maanhankintalain perusteella. Vennamo näki välttämättömäksi myös pakkolunastaa yksityisiä maita uusille tiloille, mitä MTK ja eduskunnan oikeisto vastustivat. Vennamon merkittävin saavutus lienee tämä maaomistuksen uusjako, joka oli ja on yhä Suomen historian suurin maareformi. Siirtoväen ja rintamamiesten asuttamisen lisäksi kyseessä oli suuri maatalouden rakennemuutos: ennen sotia maaseudulla oli ollut noin 200 000–250 000 mäkitupalaista, maatalouden kausityöläistä. Tämä väestönosa sai nyt maata muuttuen pienviljelijöiksi. Samalla tavalla integroitiin sodasta veteraanina tai pakolaisena palaava työväestö muuhun yhteiskuntaan. Vennamon työ ASOssa kesti sen lakkauttamiseen vuoteen 1959 asti, minkä jälkeen hänet siirrettiin valtiovarainministeriön alaiseen Tullihallitukseen. [1]

Veikko Vennamo valittiin vuonna 1945 eduskuntaan Maalaisliiton edustajana vielä silloin toiminnassa olleesta Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä. Vennamoa oli suositellut kansanedustajaehdokkaaksi erityisesti pitkän linjan maalaisliittolainen poliitikko, kunnallisneuvos Juhani Leppälä. Vennamo toteutti yhtenä ensimmäisistä poliitikoista Suomessa ennen näkemättömän amerikkalaistyylisen henkilökohtaisen vaalimainonnan lyhyine, voimakkaine iskulauseineen. Eduskunnassa Vennamo solmi läheiset suhteet silloisiin johtaviin maalaisliittolaisiin poliitikkoihin, kuten Eemil Luukkaan, Viljami Kalliokoskeen, Kauno Kleemolaan ja Johannes Virolaiseen. [4, 1] Puolueen sodanjälkeisen eduskunnan uudet edustajat ryhmittyivät useimmiten uudistustarvetta politiikassa korostaneen Urho Kekkosen ympärille. Myös Vennamo tuki Kekkosta edustajakautensa alussa, ei kuitenkaan varauksetta. Erityisesti hänen oli vaikea hyväksyä Kekkosen häikäilemättömästi masinoimaa puheenjohtaja Kalliokosken syrjäyttämistä Maalaisliiton johdosta, ja toisaalta sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä. ASOn ylijohtajana Vennamon asema oli poliittisesti merkittävä: Kekkonen ottikin hänet hallitukseensa 1954–1956 toiseksi valtiovarainministeriksi.[3, 1]

Vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen suhteet Vennamon ja presidentti Kekkosen välillä kiristyivät. Saman vuoden kesällä Maalaisliiton 50-vuotisjuhlakokouksessa Nivalassa Vennamo haastoi puheenjohtajavaalissa V. J. Sukselaisen, mutta hävisi tälle selvin numeroin, 627−101. Vennamo ajautui puolueessa paitsioon, ja hänen poliittiset vastustajansa ajoivat ASO:n lakkauttamista, mikä toteutettiinkin vuonna 1959. Vennamo uskoi Kekkosen vaikuttaneen asiaan. Hän siirtyi seuraavana vuonna Tullihallitukseen tili- ja talousosaston päälliköksi sekä tullineuvokseksi. Vennamo työskenteli Tullihallituksessa vuoteen 1980 asti. [3, 1]

Ulkopoliittisesti Vennamon ja Kekkosen tiet erkanivat jo vuonna 1953 Stalinin kuoleman jälkeen. Vennamo näki vallanvaihdoksessa merkin Neuvostoliiton suurvalta-aseman horjumisesta tulevaisuudessa ja puolusti parempia länsisuhteita. Presidentti Kekkonen oli eri mieltä ja nousi puolueessa jyrkästi Vennamoa vastaan. Myös useimmat muut maalaisliittolaiset poliitikot sanoutuivat jyrkästi irti Vennamon lausunnoista, jollaisten esittämistä pidettiin tuohon aikaan liian vaarallisena. Vennamo oli puolestaan valmistellut jo muutaman vuoden uuden puolueen perustamista. Hän erosikin Maalaisliitosta vuonna 1959. [3, 1]

Erityisen pahasti olivat rikkoutuneet Vennamon ja Maalaisliiton puoluesihteerin Arvo Korsimon välit, mikä oli ratkaiseva syy Vennamon lähdölle Maalaisliitosta. Korsimon väitetystä talvisodan aikaisesta rintamakarkuruudesta tehtiin vuonna 1958 kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle. Vennamo ei ollut allekirjoittanut Korsimoon kohdistettua syytekirjelmää, mutta oli antanut asialle hyväksyntänsä. Silloinen oikeusasiamies Marjos Rapola ei kuitenkaan katsonut kantelun antavan aihetta jatkotoimiin, koska Korsimoon kohdistettuja syytteitä ei pystytty näyttämään toteen. [5, 1]

Suomen Maaseudun Puolue

Vennamo perusti vuonna 1959 uuden puolueen, Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka muutti myöhemmin nimensä Suomen Maaseudun Puolueeksi. Puolueen toiminta perustui Vennamon persoonaan, ja hän oli SPP:n ainoa kansanedustaja. Vuoden 1962 presidentinvaalien alla Vennamo yhtyi näkyvästi ns. Honka-liittoon, joka kuitenkin hajosi noottikriisin yhteydessä loppusyksyllä 1961. Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa Vennamo putosi eduskunnasta 27 äänen marginaalilla, mutta pääsi takaisin 1966 SMP:n ehdokkaana. Eduskuntatyössä SMP ja sen ainoa edustaja eivät löytäneet kumppaneita. SMP:n menestys alkoi vuoden 1968 presidentinvaaleista, joissa ehdokkaana ollut Vennamo sai runsaasti julkisuutta, jota puolueen yleensä oli vaikea saada. Vuoden 1970 vaaleissa puolue sai 18 eduskuntapaikkaa. Uusista kansanedustajista, joista hyvin monella ei ollut aiempaa kokemusta politiikasta, tunnetuimmaksi tuli puoluesihteeri Eino Poutiainen, jolla oli ollut keskeinen osuus SMP:n vaalimenestyksessä. Puolueväki oli kuitenkin hajanaista, ja 1972 siitä erosi joukko, joka perusti Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen (SKYP). SMP:lle jäi eduskuntaan kuusi paikkaa. [3, 1]

Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla

Hieman vuoden 1968 presidentinvaalien jälkeen Vennamo nosti melun ns. Feiringin tapauksesta, jossa eduskunnan taloudenhoitajana toimineen varatuomari Björn Feiringin todettiin kavaltaneen eduskunnan varoja yli kymmenen miljoonan markan arvosta pitkälti yli 20 vuoden ajan. Vennamo vaati syytteen nostamista Feiringiä, eduskunnan pääsihteeriä Olavi Salervoa ja eduskunnan tilintarkastajia vastaan. Tapaus raukesi Feiringin kuoltua ja oikeuskansleri Jaakko Enäjärven vapautettua vastuusta muut jutun osalliset. Myös Vennamon ja SMP:n aloite Enäjärven – joka oli tällä välin jo siirtynyt eläkkeelle – haastamiseksi tapauksen vuoksi valtakunnanoikeuteen kaatui eduskunnan perustuslakivaliokunnassa syksyllä 1971. [1]

Vennamo oli harvoja poliitikkoja, jotka vastustivat presidentti Kekkosen itsevaltiutta ja tapaa hoitaa idänpolitiikkaa. Vennamo koki itse olevansa ”kekkosdiktatuurin vankina” ja kärsikin paljon kekkosvastaisuudestaan, koska se esti SMP:n hallituskelpoisuuden. SMP pääsi vuonna 1983 Kalevi Sorsan IV hallitukseen suuren vaalivoittonsa ansiosta ja pääasiassa SDP:n tuella. [1]

Tammikuussa 1973 säädettiin poikkeuslaki, jolla peruutettiin vuoden 1974 presidentinvaalit, ja Kekkosen presidenttikautta jatkettiin neljällä vuodella. Vennamo vastusti poikkeuslakia. SMP:n opposition kolmetoista eronnutta Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen jäsentä eivät vastustaneet Kekkosen presidenttikauden jatkamista. Perustuslain säätämisjärjestystä edellyttävä poikkeuslaki tarvitsi eduskunnassa 5/6 kannatuksen, joten 13 erotetun jäsenen uusi puolue oli yhtenä merkittävänä tekijänä lain hyväksymisessä SMP:n vastustaessa sitä – kokoomuksen Tuure Junnilan mielestä jopa vaa’ankieliasemassa. [1]

Vennamolaisen historiankirjoituksen mukaan SMP hajotettiin ja puolueloikkarit ostettiin turvaamaan Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla. Muiden muassa historiantutkija Martti Häikiö on kuitenkin nähnyt SMP:n syksyn 1972 aikana tapahtuneen hajoamisen taustalla useita syitä: Vennamon itsevaltaisuus, eduskuntaryhmässä noussut kapinahenki, SMP:n huono yhteistyökyky muiden puolueiden kanssa, tuntuva äänimäärän lasku vuoden 1972 eduskuntavaaleissa ja SMP:n kansanedustajilta vaaditut taloudelliset sitoumukset puolueen velkojen lyhentämiseksi. Häikiön mukaan SMP oli tosiasiassa jo hajonnut, kun poikkeuslaki tuli ajankohtaiseksi. [6, 1]

Presidentti Urho Kekkosen antaessa 1. maaliskuuta 1974 eduskunnassa juhlallisen vakuutuksen poikkeuslailla pidennetyn toimikautensa aluksi Veikko Vennamo käveli mielenosoituksellisesti ulos istuntosalista kesken tilaisuuden. [19

Puheenjohtaja Veikko Vennamo luonnehti ryhmää vaihtaneita, entisiä puoluetovereitaan ”seteliselkärankaisiksi” väittäen heidän jättäneen puolueen sen tähden, että he saisivat puoluetuen itselleen. Puoluelakia nimittäin oli juuri muutettu siten, että toiseen ryhmään siirtyvät kansanedustajat voivat viedä mukanaan kansanedustajittain maksettavan puoluetuen, mikäli siirtyjiä on yli puolet eduskuntaryhmän kansanedustajista. [1]

SMP:n hallitusaika ja suosion lasku

SMP jatkoi tiukkaa vastarintalinjaa koko 1970-luvun. Puolue kuitenkin eristettiin oppositioon. 1980-luvulle tultaessa puolueessa valta vaihtui isältä pojalle, Pekka Vennamolle. Uuden puoluejohtajan mukana SMP saikin peräti 17 paikkaa vuoden 1983 rötösherravaaleissa ja pääsi Kalevi Sorsan IV hallitukseen. Veikko Vennamon pitkäaikaisen poliittisen kilpakumppanin Johannes Virolaisen mukaan SMP:n ottaminen mukaan hallitukseen oli ennen kaikkea SDP:n ja neljännen kerran pääministeriksi nousseen Kalevi Sorsan taktinen veto: toisaalta kyseessä oli palkkio Vennamon ja SMP:n tuesta Mauno Koiviston presidenttiehdokkuudelle, mutta toisaalta tarkoituksena oli sitoa SMP kannattamaan vasemmistolaista politiikkaa.[8] Kauden merkittävin aikaansaannos SMP:n osalta oli Heikki Rinteen malliin perustuva työllisyyslaki, joka velvoitti kunnat työllistämään työttömiksi jääneet määräajan kuluttua. Lain esitteli työvoimaministeri Urpo Leppänen. Pekka Vennamon kuuluisiin vaalilupauksiin oli kuulunut poistaa työttömyys kolmessa kuukaudessa. Laista jouduttiin luopumaan työttömyyden kasvettua liian suureksi rahoitettavaksi kuntien työllistämisellä. [1]

Vielä viimeisellä eduskuntakaudellaan 1983–1987, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen, Vennamo esitti eduskunnassa ponsiehdotuksen, jonka mukaan Suomen pitäisi luopua ydinvoimasta. Tämä episodi oli vähällä hajottaa hallituksen, kunnes pääministeri Kalevi Sorsa sai hallituspuolueiden rivit järjestykseen. [1]

Veikko Vennamo oli presidenttiehdokkaana kolmesti, vuosien 1968, 1978 ja 1982 vaaleissa. Vuonna 1982 Veikko Vennamo kuitenkin ilmoitti, että hänen valitsijamiehensä asettuvat vaalien ratkaisevassa äänestyksessä SDP:n ehdokkaan Mauno Koiviston taakse, mistä tosin Koivisto itse sanojensa mukaan ”ei ollut erityisen iloinen”. [7, 1] Myös vuoden 1988 vaaleissa Vennamo ja SMP tukivat Koivistoa. Vennamo on Väinö Tannerin, Paavo Väyrysen ja K. J. Ståhlbergin ohella ainoa, joka on ollut ehdokkaana vähintään kolmissa presidentinvaaleissa tulematta valituksi, joskin eduskunta valitsi Ståhlbergin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi. [1]

Veikko Vennamo jätti eduskunnan ja politiikan vuoden 1987 eduskuntavaaleissa. Hän joutui kuitenkin vielä näkemään puolueensa suosion laskun ja hajoamisen 1990-luvulla. SMP sai vuoden 1995 eduskuntavaaleissa enää yhden kansanedustajan ja puolue ajautui konkurssiin seuraavana keväänä. Vaalien jälkeen Vennamo syytti ainoaksi SMP:n edustajaksi valittua Raimo Vistbackaa ja vuotta aiemmin Keskustaan siirtynyttä Sulo Aittoniemeä SMP:n tuhoamisesta ja puolueen periaatteiden unohtamisesta. Vennamon mukaan ”todellista SMP:ta” ei ollut vuoden 1995 vaalien aikaan enää olemassa. [8, 1]

Veikko Vennamo kannatti 1990-luvulla voimakkaasti Suomen liittymistä Euroopan unionin jäseneksi. [9, 1]

Värikäs poliittinen persoona

Poliittiset kilpailijat, etenkin Keskustapuolueen poliitikot, arvostelivat Vennamoa useaan otteeseen populismista, halpahintaisesta äänestäjien kalastelusta ja poliittisten irtopisteiden keräämisestä. SKDL, varsinkin puolueen taistolaissiipi, sekä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda leimasivat hänet jopa äärioikeistolaiseksi. [1]

Vennamolle leimallista oli värikäs esiintyminen, hän nosti 1960-luvun loppupuolella SMP:n merkittäväksi eduskuntapuolueeksi käytännössä oman persoonansa tenholla. Poliittiset kilpailijat kertoilivat SMP-lyhenteen (Suomen maaseudun puolue) tarkoittavan ”Sirkka, Minä ja Pekka”, Veikko Vennamon vaimon ja pojan mukaan. Vennamon eduskuntauraan mahtui myös harvinaisia saavutuksia: hänet pidätettiin jopa kolme kertaa määräajaksi osallistumasta edustajan työhön vuosina 1972 ja 1973. Lisäksi Vennamo oli saanut nuhteita eduskunnan puhemiehistöltä loukkaavien sanojen käytöstä ja järjestyksen rikkomisesta useaan kertaan. Kaksi vahtimestaria kantoi Vennamon tuolissaan ulos eduskunnan istuntosalista 28. toukokuuta 1974, kun hän oli kieltäytynyt poistumasta salista itse saatuaan kahden viikon työskentelykiellon; saman rangaistuksen saivat myös Vennamon puoluetoverit Rainer Lemström ja J. Juhani Kortesalmi. [1]

Retoriikaltaan Vennamo oli poliittisen kielenkäytön taitaja. Hän kehitti retoriikkaansa määrätietoisesti, hioi ja etsi iskeviä ilmauksia. Vennamo pyrki väkevään ja kansanomaiseen ilmaisuun, josta ei puuttunut reheviä yksityiskohtia. Sanoma oli julistuksellinen mutta selkeä: ”rötösherrat”, ”pelin politiikka” ja ”kyllä kansa tietää” kuuluivat hänen fraaseihinsa. Veikko Vennamon apuna oli usein hänen vaimonsa Sirkka Vennamo, jonka kehittämiä termejä taas olivat muun muassa ”unohdettu kansa” ja ”sisulla ja sydämellä”. Vennamo luonnehti vaalikaudella 1966−1970 istuneiden Paasion ja Koiviston hallitusten toteuttamaa rakennemuutospolitiikkaa ”talonpojan tappolinjaksi” ja nimitti vuosina 1972−1975 toiminutta Kalevi Sorsan ensimmäistä hallitusta ”Sorsan-Virolaisen riistohallitukseksi”. Kun eduskunta pui syksyllä 1980 niin sanottua Valco-juttua, Vennamo antoi entiselle pääministerille, keskeisesti Valcon vaiheissa mukana olleelle Kalevi Sorsalle ahkerasti käyttämänsä pilkkanimen ”Valco-Sorsa”. Sorsa pääsi siitä eroon ottaessaan SMP:n neljänteen hallitukseensa vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen. [1]

Ihmisenä Veikko Vennamo jäi kuitenkin etäiseksi myös puolueensa kansanedustajille ja työntekijöille. Hänestä kiersi hyvin vähän kaskuja, koska pohjimmiltaan hän oli tosikko, joka näki ympärillään huijareita, rosvoja ja moraalista rappiota. Aiheet puheisiinsa ja kirjoituksiinsa Vennamo sai seuraamalla koti- ja ulkomaisia sanomalehtiä, joita hän luki usein 3–4 tuntia päivittäin. Vennamo ei itse kirjoittanut koneella, vaan hän saneli joko vaimolleen tai sihteerilleen. Kerrottiin, että Vennamon sihteerin oli pystyttävä 15 000 konekirjoituslyöntiin puolessa tunnissa. [10, 1]

Veikko Vennamon Meri-tyttären mukaan hänen isänsä oli räiskyvä ja estoton karjalainen, jolla oli myös huumorintajua, jopa kykyä nauraa itselleen. Lapsilleen, varsinkin suosikkitytölleen Merille, Veikko Vennamo oli suvaitsevainen isä – silloin harvoin kun sattui kotona olemaan. Hän oli innokas väittelijä, joka ei koskaan myöntänyt olleensa väärässä. Vennamo jakoi ihmiset kahteen ryhmään: kannattajiinsa ja vastustajiinsa. Suomen Maaseudun Puolueen johtaja oli täysiverinen poliitikko, jolla ei juuri ollut elämää politiikan ulkopuolella. [13]

Politiikka tuli Vennamoiden kotiinkin niin hallitsevana, että se oli jo varhaisvaiheessa johtaa Veikon ja hänen puolisonsa Sirkka Vennamon avioeroon. Myöhemmin Sirkka tottui rooliinsa miehensä eräänlaisena sihteerinä, joka kirjoitti koneella Veikon sanelemia puheita, kun tämä tallasi edestakaisin. Perheen kolme lasta saivat nuolla postimerkkejä vaalimainoskirjeisiin. [13]

Meri Vennamo toteaa isänsä olleen korkeasta koulutuksestaan huolimatta pohjimmiltaan lähellä kannattajiensa elämysmaailmaa. Isänsä rentoa otetta hän kuvaa kertomalla, että kotona Veikko Vennamo viihtyi parhaiten pyjamassa. Mutta oli puoluejohtajalla ja tullineuvoksella tietysti frakkikin, ja siihen hän joutui pukeutumaan aina silloin tällöin. Ne päivät olivat Merin kertoman mukaan aina Sirkka-vaimolle painajaismaisia. [13]

Frakkiin sonnustautuminen oli Vennamolle tuskaista touhua ja kesti tuntikausia. Sirkka joutui toimimaan nöyränä avustajana. Meri muistaa, että jokaisen frakkiin pujottautumisen yhteydessä isä sai raivokohtauksen. ”Lopulta kun kaikki asusteet oli saatu päälle, Veikko lähti saman tien pyyhältämään kohti ulko-ovea ja hissiin, ja vasta hississä äidillä oli puoli minuuttia aikaa meikata omia kasvojaan”, Meri kertoo. [13]

Kunnianosoitukset

Vennamolle kaavailtiin vuonna 1996 ministerin arvonimeä, mutta presidentti Martti Ahtisaari ja arvonimilautakunta eivät hyväksyneet esitystä. Esityksen takana olivat muiden muassa Karjalan Liitto ja valtioneuvos Johannes Virolainen, jonka kanssa Vennamo ehti sopia erimielisyytensä. [6, 1] Aleksis Kiven Seura myönsi hänelle Eskon puumerkki -palkinnon 1985. [11, 1]

Karjalan liitto käynnisti kesällä 2007 hankkeen, jonka tarkoituksena oli saada Vennamolle muistomerkki Lapinlahdelle siirtokarjalaisten hyväksi tehdyn työn johdosta. Muistomerkki paljastettiin Lapinlahden Alapitkän kylässä 22. toukokuuta 2010. [12, 1]

Viitteet:

  • [1] Wikipedia: Veikko Vennamo. http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Vennamo
  • [2] Kooste Reijo Savola.
  • [3] Mylly, Juhani: Vennamo, Veikko (1913–1997) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 30.7.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  • [4] Johannes Virolainen: Yhden äänen presidentti, s. 342–343. Helsinki: Otava, 1985.
  • [5] Sakari Virkkunen: Korsimo, Kekkosen mies. Otava 1976, Helsinki.
  • [6] Aki Taponen: Omapäinen poliitikko venytti toiminnallaan muiden hermoja. Aamulehti 25. maaliskuuta 2018, s. A16. Alma Media.
  • [7] Blåfield, Antti - Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui, Kirjayhtymä 1982, Helsinki, s. 211.
  • [8] Veikko Vennamo: Smp:sta jäi vain kuori. Ilta-Sanomat 20.3.1995, s. B11.
  • [9] Veikko Vennamo oli innokas EU-fani? Aamulehti 12.11.2011, s. B16.
  • [10] Savola, Hannu (toim.): Näin saatiin presidentti: Raportti Kekkosen kauden päättymisestä ja vuosikymmenen presidentinvaaleista 1982, s. 52–54. Helsinki: Sanoma Osakeyhtiö, 1982. ISBN 951-9134-83-2.
  • [11] Aleksis Kiven seura: Eskon puumerkin saajat. [http://aleksiskivenseura.fi/aleksis-kiven-seura-2/eskon-puumerkki/eskon-puumerkin-saajat/]
  • [12] Yle Uutiset 22.5.2010: Veikko Vennamolle muistomerkki. [https://yle.fi/uutiset/3-5567507]
  • [13] Jukka Parkkari: Meri Vennamo: Lähikuvassa Veikko Vennamo. [https://plaza.fi/lukeminen/meri-vennamo-lahikuvassa-veikko-vennamo/]

Lisätietoja - More information - Больше информации:

Tämä profiili oli Karjalan 121. viikkoprofiili (01.04.2018-07.04.2018).

view all

Veikko Emil Aleksander Vennamo's Timeline

1913
June 11, 1913
Jaakkima, Finland
1944
November 7, 1944
Age 31
Helsinki, Finland
1997
June 12, 1997
Age 84
Helsinki, Finland
????
Helsinki, Finland