Kylä Evanniemi, Suojärvi -projektin pääsivulle

Kirjoittakaa tarinoita lisää!

Tarinoita karjalaksi

Tarinoita suomeksi

                                   Yrjö Hämysen Private muistelmat Evanniemestä 

Meidän kylä oli lapsuudessani kalevalahenkinen. Karjalaistalot olivat enemmistönä, mutta uusiakin taloja oli. Kylän väki oli ortodokseja. Taikausko oli voimakas, maahisia oli salaisissa paikoissa. Vetehisiä oli järvessä. Muistan jonkun nähneen vetehisen kampaamassa tukkaansa kivellä. Pelkäsin näitä olentoja koulumatkoilla. Kuolemantapauksissa vainajan kotona valvottiin ainakin yksi yö, muistellen vainajaa. Itkijä oli mukana muisteloissa. Veljeni Veikko Veikko Hämynen kuoli pienenä ja äidin Veera Hämynen kanssa veimme hänen haudalleen lettuja, sain niitä maistaakkin. Ortodokseilla oli tapana muistaa vainajaa viemällä hänelle ruokaa.

Navetta oli kiinni päärakennuksessa, sen ylisillä meillä oli kiikut. Pääsiäisen aikoina kylän kaikki lapset kokoontuivat Alatalon navetan vintille, jossa oli iso vapaa tila pääsiäiskiikkuineen. Oljista oli tehty 20cm ja 5cm paksut pätkät. Kiikkuja kiikui ja syöttäjä syötti kiikkujan jalkoihin pätkän. Kiikkujan piti potkaista pätkää niin, ettei kukaan saanut siitä koppia. Jos sai kopin, niin sai vuoron kiikkua. Kostjalan lähellä oli kenttä, jossa pelattiin pitkää palloa. Meillä pojilla oli kyykkäpeli, joka oli tehty lehmän koipiluusta. Niitä laitettiin sopivan matkan päähän pystyyn ja yhdellä luupaloista iskettiin muita luupaloja. Kaatuneet palat sai omia. Uiminen kuului lasten jokapäiväiseen hupiin kesällä. Hypimme kiveltä, jonka nimesimme Uimakiveksi.

Meidän tuvassa oli tumma katto. Katon rajassa meni lankarullarivistö, seinästä seinään. Isä Stepan Hämynen punoi kalaverkot tuvassa. Meidän poikien Eliaksen Eljas Hämynen , Vilhon Vilho Hämynen ja minun tehtävänä oli hakea havut metsästä keväisin ja havuttaa merrat ja nielut. Ahvenet menivät paremmin pyydyksiin. Eräs kalastustapa oli liipittäminen, joka tehtiin kauniilla ilmalla. Liippi oli n.1,5m halkaisijaltaan. Harva, löysä verkko reunoiltaan, pohjaltaan melko tiheä. Ensin laitettiin järveen isoja männynlatvuksia, kivet painoina. Otettiin tarkat maamerkit, mihin se upotettiin. Niistä tuli kutupaikkoja. Liippi vanteesta lähti muistini mukaan neljä narua puuvarteen joka oli parisen metriä pitkä.Liippi laskettiin järveen ja se painui pohjaan. Jonkin ajan kuluttua se nostettiin pikkukaloja saaliina, patakukkoa varten. Veneet tervasimme keväisin.

Suojärvi oli lintujen muuttoreitillä. keväisin näki isoja parvia matkalla pohjoiseen ja toisin päin syksyisin. Alli-parvet pitivät kovaa meteliä. Taisi olla toinen kesä, kun muutettiin takaisin Karjalaan. Olimme papan kanssa menossa vastarannalle kuorimaan paperipuupöllejä, kun samassa lensi suuri Alliparvi veneen vierestä. Papalla oli haulikko mukana ja hän ehti ampua molemmat piiput. Saimme säkillisen lintuja. Luvatontahan se oli, mutta ravintotilanne oli huono. Kevät kesä oli kukkuvien käkien aikaa. Joka puolella niitä oli ja eräs mäki oli nimettykkin Kukinkallioksi. Eräänä kauniina kesäpäivänä olin 4 tai 5- vuotiaana navetanvintillä. Pääskyset lentelivät ja sain päähäni heittää pääskyä jollain esineellä. Pääskynen putosi kuolleena maahan ja minä hätäännyin. Otin sen taskuuni ja aioin haudata sen metsän reunaan. Vastaani tuli naapurin Eelis Jelisei Hämynen ja koetti jututtaa minua. Olin varmasti syyllisen näköinen ja jatkoin matkaani.Hautasin pääskyn kivien alle ja kävin usein katsomassa sitä. Mietin miten olisin saanut tekoni tekemättömäksi. Eelis ja vaimonsa pitivät minua kuin omaa lastaan, heillä kun ei ollut omia lapsia.

Ensimmäisenä koulupäivänä Alatalon Toivo Toivo Johannes Hämynen ja Leo Private sekä Mämmin lapset Simo, Leena, Toivo tulivat hakemaan kouluun. Koulumatka suoraan metsän halki oli 3 kilometriä ja Turhavaaran kautta 5 kilometriä. Lapsuuden kesät olivat huolettomia, kunnes vanhemmat alkoivat puhua sodasta.Isä joutui armeijan leipiin, ensin Varpakylään ja myöhemmin Aittojoelle linnoitustehtäviin. Kävin viemässä sinne kerran paketin isälle. Syyspuolella sotilaita näkyi useasti ja lentokoneet lensivät rajanpinnassa. Koulua kävimme normaalisti, kunnes yhtenä aamuna rajan suunnasta näkyi valojuovia ja lähtö kouluun keskeytyi. Päivän valjettua näimme vastarannalla hevoskolonnioita Turhavaaralle päin menossa. Äiti kävi Alatalossa neuvottelemassa Arhipan Arhippa Stepaninpoika Hämynen kanssa ja hän avusti äitiä hevosen ja reen valjastuksessa, eihän äiti osannut. Olimme pimeään saakka Alatalossa, kunnes suomalaiset sotilaat tulivat reellä polttovälineet mukanaan tuhoamaan kylämme. Venäläiset olivat jo järven toisella rannalla. Heti täytyi lähteä, eläimet jäivät navettoihin. Turhavaaraan mennessä valojuovat vilahtelivat puiden latvoissa. Alkumatka meni hienosti, kun ei ollut vastaantulijoita. Aittojoella pappa ja muut tuttavat tervehtivät matkalaisia. Sen jälkeen autoja alkoi tulemaan vastaan ja hevonen pelkäsi niitä. Olimme monta kertaa reen kanssa ojassa, hyvin kuitenkin selvittiin. Ensimmäisen yön olimme Loimolan paikkeilla, jossakin talossa. Useampi päivä meni ennekuin olimme Värtsilässä. Hevonen potkaisi Arhippaa selkään niin, että virtsatessa hänellä tuli verta, onneksi hän selvisi siitä. Hevonen ja reki jäi sinne ja jatkoimme matkaa tavaravaunulla. Niissä oli lankuista tehdyt lavitsat eli ritsit.

Sota alkoi hyvin ja Karjala saatiin takaisin. Keväällä meidän perhe teki lähtöä takaisin kotiin Karjalaan. Ilo oli ylimmillään. Jännitys kohosi lähestyttäessä Suojärveä. Siinä oli ensin Kollaan taistelualueet. Maat oli myllätty silmänkantamattomiin, mustia puiden tynkiä maisemat täynnä. Suvilahteen ja Turhavaaraan tuloa en muista, mutta Turhavaarasta kotiin tullessa oli korsualue. Sitten näimme Kostjalan talon joka oli polttamatta ja Arhipan talo näkyi kauempana. Meidän mäellä ei näkynyt taloa, vain aitan pääty. Rannalla sauna ja riihi olivat pystyssä. Myöhemmin selvisi, että meidän talo oli ainoa, joka poltettiin koko kylässä. Polttajille oli tullut kiire venäläisten lähestyessä. Me menimme Alataloon asumaan, koska he eivät ollet vielä saapuneet. Monenlaiset tunteet heräsi, kun Alatalon porukka viikonpäästä tuli. Isä rupesi aittaan tekemään meille asuntoa, se oli hirsirakennus. Jehkilässä oli saha toiminnassa ja venekin löytyi, sillä haimme lautoja rakentamista varten, autoin isää talonrakentamisessa. Nauloja ei tahtonut saada, me kaivoimme tuvan raunioista nauloja. Riihi oli saanut uuden ilmeen sodan aikana. Venäläiset olivat pitäneet sitä verstaanaan ja rakentaneet siihen kaksi isoa kulmaikkunaa. Myöhemmin isä pääsi sahalle töihin.

Sonkajärveltä saimme mukaamme siemenperunoita, ensitöiksemme kylvimme ne maahan. Juurikasvien siemeniä saimme ostaa Varpakylästä. Tästä sain innostuksen puutarhanviljelyyn, vielä 87-vuotiaanakinviljelen ja hoidan puutarhaa. Lannoitteita ei ollut, mutta metsässä poltimme monta muurahaispesää, niistä saimme tuhkaa lannoitteeksi. Jyrinpäivänä lehmät laskettiin ulos ja silloin meille lapsille laitettiin kellot kaulaan ja me juoksentelimme pitkin kylää, iloiten. Syksyisin vilja leikattiin sirpeillä., kuhilailla kuivattiin. Meidän maalla, rannassa oli yhteinen iso riihi. Se oli minusta yhteiskäytössä, vuorottelusysteemillä. Vilja laitettiin kekoihin, muistan ne pellolla. Riihi savusi pitkin syksyä ja siitä tuli kiva tuoksu.

Teimme Alatalon poikien Toivon ja Leon kanssa retkiä korsualueelle, ne olivat jännittäviä retkiä. Onneksi emme löytäneet kranaatteja, vahinkoja sattui kuulemma muualla. Äidin sisko Anni Anna Mitrunen sai sinä kesänä Sirkka Private vauvan. Minä ja Toivo pyöräilimme Moisenvaaran viemään rotinoita, sellaisen pyöreän pullaletin. Siellä oli sotilaslentokentällä tuhottu panssarivaunu. Samana kesänä pyöräilimme myös Kuikkaniemeen sankarihautajaisiin. Kerran marjareissulla löysimme metsästä laatikon, joka oli täynnä kiväärinpanoksia. Toivon ja Leon kanssa laitoimme panoksen kiven päälle ja toisella kivellä löimme päälle. Siitä järvenrannalta luoti kimposi vettä pitkin, onneksi ei sattunut mitään meille. Syksyllä saimme maasta perunoita ja juurikasveja, käytiin marjassa ja sieni metsällä. Äidin isä Paavo (Pavel) Jegorinpoika Kanerva oli kaatanut luvattomasti hirven ja toi hirvenlihaa syötäväksi, näin ruokatilanne parani.Koulukin alkoi vanhassa karjalaistalossa, jossa oli ollut venäläinenkoulu. Pulpetitkin olivat venäläiset. Onnekseni pian pääsin jatkamaan Varpakylässä, tutussa vanhassa koulussa. Pari luokkaa ehdin siellä käydä. Kävin isän kanssa kuorimassa paperipuupinoja, joita oli talvenaikana ajettu rannalle, uittoa varten.

Niin elämä kulki eteenpäin, kunnes tuli iso mylläkkä. Järven yli näkyi sotilasautoja, jotka toivat Karhumäen suunnalta tavaraa ja kippasivat ne tienreunaan. Lentokoneita lenteli ilmassa ja pian tulikin ilmoitus lähiaikojen lähdöstä. Teimme muuttolaatikot laudoista ja niihin pakattiin vähäiset tavaramme. Pari laatikkoa kärräsimme Turhavaaran tienvarteen. Vastarannalla oli sotilaitten lepoalue. Pari viikoa ennen lähtöä sotilaat varastivat veneemme. Isä huusi venettämme takaisin, mutta sotilaat vaan ilkkuivat ja soutivat pois. Jäi huono maku suomalaisista sotilaista. Juhannuspäivänä nousimme Turhavaarasta linja-autoon, matka jatkui Suojärven junaasemalle. Sieltä matkasimme Keski-Suomeen, sillä tiellä olen vieläkin. Kaksi kertaa olen käynyt Evanniemessä rajantakana muistelemassa lapsuuttani.