Panssarilaiva Ilmarinen

Panssarilaiva Ilmarinen oli vuonna 1931 valmistunut rannikkopanssarilaiva, joka oli Suomen laivaston lippulaiva vuonna 1941 tapahtuneeseen uppoamiseensa saakka. Ilmarinen ja sen sisaralus Väinämöinen olivat Suomen laivaston kaikkien aikojen suurimmat alukset. Ilmarinen upposi törmättyään merimiinaan Utön edustalla 13. syyskuuta 1941, jolloin 271 miestä hukkui.

Suunnittelu ja rakentaminen

Vuonna 1927 säädettiin laivastolaki, johon kuuluvan suunnitelman mukaan osana laivaston varustamisohjelmaa tilattiin aluksi kaksi suurta rannikkopanssarilaivaa, jotka nimettiin Kalevalan sankareiden mukaan Ilmariseksi ja Väinämöiseksi. Myöhemmin varustusohjelmaa täydennettiin sukellus- ja torpedoveneillä.

Laivat suunnitteli hollantilainen NV Ingenieurskantoor voor Scheepsbouw (IvS), joka oli saksalainen peiteyhtiö Versailles’n rauhansopimuksen kiertämiseksi. Sama toimisto suunnitteli myös sukellusveneitä useille laivastoille. Laivojen rakentaminen annettiin turkulaisen Ab Crichton-Vulcan Oy:n telakan tehtäväksi vuonna 1928.

Suomalaiset panssarilaivat oli tarkoitettu rannikkopuolustukseen. Ne olivat kokoonsa nähden järeästi aseistettuja mutta pienempiä ja hitaampia kuin saman aikakauden risteilijät. Panssarilaivat oli tarkoitettu lähinnä liikkuviksi korvaajiksi rannikkolinnoituksille eikä avomerioperaatioihin. Pieni syväys, raskas tykkiaseistus ja korkea torni johtivat heikkoon merikelpoisuuteen. Alukset edustivat kuitenkin ajanmukaisinta saatavilla ollutta tekniikkaa. Voimansiirto oli diesel-sähköinen. Tulenjohto- ja suuntausjärjestelmät olivat sähköiset, ja sähkömekaaniset laskimet välittivät suuntausarvot suoraan tykkitorneihin.

Ilmarisen sisarlaiva Väinämöinen laskettiin vesille 28. joulukuuta 1930 ja Ilmarinen 9. heinäkuuta 1931.

Sota-aika

Sotavuosina alusten miehitys erosi hiukan toisistaan. Väinämöinen miehitettiin pääasiassa hiukan vanhemmalla kantahenkilökunnalla, kun taas Ilmarisen väki koostui nuorista, etupäässä asevelvollisista, kadeteista ja reserviläisistä. Tämä näkyi eniten vapaa-ajalla: Ilmarisen väki oli innostunut urheilusta ja metsästyksestä, Väinämöisellä taas mieluummin pelattiin shakkia tai hiukan kalastettiin pitkäsiimalla tai verkoilla (Wilho Heinämies).

Talvisota

Panssarilaivat olivat heti talvisodan alkaessa 30. marraskuuta 1939 Neuvostoliiton pommikoneiden kohteina. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen laivat purjehdittiin Lohmiin, jolloin seuraava neuvostokoneiden aalto ei enää löytänyt niitä, ja koneet pudottivat pomminsa varamaaliinsa Helsinkiin.

Talvisodan alun panssarilaivat viettivät Ahvenanmaalla suojaten maakuntaa maihinnousun varalta. Tammikuun lopussa 1940, jään estäessä laivasto-operaatiot, panssarilaivat siirtyivät Turkuun avustamaan kaupungin ilmapuolustuksessa.

Turkuun hyökättiin talvisodan aikana 60 kertaa yhteensä yli 400 pommikoneella. 40 millimetrin Vickers-ilmatorjuntatykki osoittautui tällöin tehottomaksi lentokoneita vastaan, ja se korvattiin Välirauhan aikana 40 millimetrin Bofors-tykeillä. Jatkuvan ilmavaaran vuoksi laivoihin lisättiin ilmatorjunta-aseistusta koko sodan ajan.

Talvisodan viime vaiheissa laivat siirtyivät Hangon–Porkkalan edustalle suojaamaan aluetta maihinnousun varalta. Jäätilanne ja ilmavaara estivät laivojen siirron lähemmäs rintamaa avustamaan Viipurinlahden taisteluissa.

Jatkosota

Jatkosodan alussa panssarilaivojen ensimmäinen tehtävä oli suojata Ahvenanmaan miehitystä eli operaatio Kilpapurjehdusta. Laivoja vastaan hyökättiin pommikoneilla heti aamulla 22. kesäkuuta 1941.

Bengtskärin taistelun aikana 27. heinäkuuta 1941 panssarilaivat määrättiin puolustajien tueksi, kun alueella luultiin olevan Neuvostoliiton hävittäjäaluksia. Panssarilaivat joutuivat jälleen pommikoneiden hyökkäyksen kohteeksi. Ilmarinen menetti yhden miehen kaatuneena ja joutui purjehtimaan Turkuun korjattavaksi. Tässä yhteydessä aluksiin lisättiin ilmasuojiksi raskaita hiekkalaatikoita, joiden epäillään vahvasti tehneen aluksista suunniteltua paljon epävakaampia ja siten myötävaikuttaneen Ilmarisen tuhoon.

Panssarilaivat tulittivat useita kertoja Neuvostoliiton joukkoja Hangon tukikohdassa sen evakuointiin asti. Ensimmäisiin ammuntoihin käytettiin tavallisia miinakranaatteja, jotka sopivat tarkoitukseen huonosti. Seuraavia ammuntoja varten kehitettiin rannikkotykistön 254 mm kranaateista erityisiä maamaalikranaatteja. Tämä aiheutti noin kuuden viikon katkon ammuntoihin, koska uusien kranaattien taulukot oli ammuttava ensin. Uusien kranaattien menestys osoittautuikin heti hyväksi: jo ensi ammunnalla tuli osuma venäläisten ammusvarastoon, joka tuhoutui.

Operaatio Nordwind ja Ilmarisen menetys

Operaatio Nordwind oli hämäysoperaatio, jonka tarkoituksena oli saada puna-armeija uskomaan, että Saksan joukot olivat nousemassa maihin Hiidenmaan ja Saarenmaan saarille mereltä päin. Tarkoitusta varten koottiin 15 aluksen saattue, joka purjehti Utöstä etelään, tarkoituksenaan saada Neuvostoliiton tiedustelu huomaamaan laivat. Operaatio kuitenkin epäonnistui kaikin puolin.

Saattue purjehti etelään 13. syyskuuta 1941 reittiä, jota ei oltu ehditty ennalta raivata miinoista. Päivällä havaittiin Ilmarisen miinanraivaimeen tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun kello 20.30 pimeys koitti ja saattueen piti kääntyä takaisin, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen.

Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa, ja vasemmalta puolelta nousi märssytornin korkuinen vesipatsas. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Saattueen muut laivat pelastivat 132 miestä, ja 271 miestä hukkui. Väinämöisen saattueeseen kuulunut VMV 1, jota komensi jääkäriresluutnantti Siivo Peltonen, ajoi ympäri pyörähtäneen laivan kylkeen ja poimi kuivin jaloin sen köliltä 57 miestä. Merestä noukittiin 75 miestä. Laivaston komentaja kommodori Eero Rahola ja rannikkolaivaston komentaja sekä Ilmarisen päällikkö komentaja Ragnar Göransson olivat selviytyneiden joukossa. Pelastuneiden joukossa oli myös aluksen tulenjohtoupseeri, luutnantti Viljo Revell, josta myöhemmin tuli yksi Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpiä arkkitehteja.

Ei tiedetä varmuudella, mistä uppoamisen aiheuttanut miina oli peräisin. Yksi mahdollisuus oli, että Tallinnan edustalle kesäkuussa 1941 lasketusta miinakentästä oli irronnut yksi miina, joka aluksi tarttui Ilmarisen miinasuojaan. Pitkään siellä raahauduttuaan miina ehkä joutui jyrkässä käännöksessä laivan alle, jolloin se irtosi ankkuristaan ja iski aluksen pohjaan.

Erikoista pelastuneiden ja kaatuneiden suhteessa on se, että moni komentosillalla tai märssyssä, siis avoimessa tilassa, olleista hukkui, kun samaan aikaan huomattava määrä miehiä selviytyi ulos syvältä panssarikannen alta: tulenjohtokeskuksessa olleet kesävänrikki (merikadetti) Osmo Juvela ja luutnantti Teuvo Vaissi, radiopursimies Tauno Rannila sekä putoamakellon hoitaja ylimatruusi Erkki Lyttinen; vielä syvemmältä eli perätornin ammussäiliöstä, käytännössä potkurien yläpuolelta, pelastui matruusi Taito Hämeenniemi. Nämä miehet säilyttivät malttinsa ja onnistuivat pääsemään ns. pelastusventtiilille eli juuri pelastautumiseen tarkoitetulle, hiukan normaalia kookkaammalle ikkunalle, josta he pääsivät mereen. Heillä riitti myös malttia riisua liiat vaatteet ja saappaat tai aluksella hyvin suositut raskaat hiihtokengät ennen poistumista sekä kerätä kelluvaa tavaraa avukseen. Muutamat miehet, mm. radiomestari Matti Tiusanen, joutuivat veden varaan täysissä vaatteissa, saappaat jalassa ja jopa raskas trenchcoat-sadetakki yllään, mutta maltilla he keräsivät kelluvaa hylkytavaraa ja pelastuivat.
Samoin tykkitorneista pääsi ulos useita miehiä, muun muassa keulatornin päällikkö luutnantti Lasse Öhrling (myöh. Örö) sekä tornimestari, sotilasmestari Armas Nirola, jotka sattuivat olemaan tupakkatauolla keittiöneteisessä lähellä tornin ulko-ovea räjähdyksen tapahtuessa. Heillä ei myöskään vapaahetken johdosta ollut palveluksessa normaalisti käyttämiään, päähän hihnoilla kiinnitettyjä puhelinlaitteita, jotka koituivat monen muun muassa märssyssä tai komentosillalla olleen surmaksi tilanteen nopean kehityksen johdosta.

Ilmarinen upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet kaksi tehokkainta mahdollista pelastusalusta – jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo – ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten.

Muut saattueen alukset kääntyivät takaisin ja pääsivät turvallisesti saariston suojaan. Pääosa eloonjääneistä sijoitettiin uuden Äänisjärvelle perustetun laivasto-osaston miehistöksi, jossa he palvelivat kesään 1944 saakka. Muutamat upseerit, kärjessä luutnantti Örö, palvelivat sittemmin sukellusveneissä niiden palvelusajan loppuun. Örö toimi sittemmin Loviisan Meripelastusyhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana.

Voimassa olleen sotasensuurin vuoksi Ilmarisen tuhosta ei kerrottu julkisuudessa mitään sen tapahduttua. Tapaus onnistuttiin tuoreeltaan salaamaan myös Neuvostoliitolta; suomalaisten tiedustelutietojen mukaan Virossa ja Hangossa olleilla puna-armeijan joukoilla ei ollut mitään tietoa suomalaisten alusten liikkeistä Suomenlahden suulla syyskuun 13. päivän aikana. Tapahtuneesta liikkui kuitenkin huhuja ja Ruotsin sanomalehdet kirjoittivat asiasta, vaikka ne eivät olleet saaneet tiedoille minkäänlaista vahvistusta. Totuus alkoi paljastua viikkoa myöhemmin, kun sanomalehtiin ilmestyi suuri määrä meriupseerien, matruusien ja merisotilaiden kuolinilmoituksia, joissa kaikissa oli sama kuolinpäivämäärä ja maininta "kaatunut merellä". Neuvostoliiton uutistoimisto TASS kertoi uutisissaan Ilmarisen tuhosta viikkoa sen jälkeen väittäen, että alus oli uponnut "laivastoyksikköjemme hyökkäyksen aikana".

Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Panssarilaiva_Ilmarinen