Kaj Gabriel Franck

Kansalisbiografia:

Franck, Kaj (1911 - 1989)

Designmuseo Nuutajärvi ... Suomalaiset sodanjälkeiset Nuutajärven huippumuotoilijat, kuten Kaj Franck ja Oiva Toikka tekivät lasitehtaasta tunnetun. ...

http://www.designmuseum.fi/fi/museot/

Franck, Kaj (1911 - 1989) M. Vuorinen, US-Kuvapalvelu noin 1955. Uuden Suomen kuva-arkisto. Kaj Franck oli toisen maailmansodan jälkeisen suomalaisen sosiaalisen taidesuunnittelun edelläkävijä, kansainvälisesti palkittu keramiikka- ja lasimuotoilun modernisti sekä alan arvostettu opettaja. Demokraattisen ja ekologisesti tiedostavan muotoiluajattelun takia Franckia on usein luonnehdittu suomalaisen muotoilun omaksitunnoksi.

Kaj Franck valmistui 1932 Taideteollisuuskeskuskoulusta huonekalupiirtäjäksi, mutta niin kuin moni sukupolvensa menestyksekäs suomalaismuotoilija, hän löysi erityisalansa oman koulutusalueensa ulkopuolelta. Franckin opinnot olivat ajoittuneet funktionalismin kuohuviin vuosiin, mutta aatesisältö jäi vielä tuolloin pinnalliseksi: "Jos joku paksu mies olisi hypännyt piirtämälleni funkis-kirjoituspöydälle, se olisi levinnyt kuin tyhjä pahvilaatikko", Franck on muistellut varhaisia töitään.

Valmistuttuaan Franck työskenteli sisustus- ja somistustehtävissä muun muassa sisustusliike Te-Massa, ja 1930-luvun lopulta alkaen hän suunnitteli painokankaita Hyvinkään Yhtyneille Villatehtaille sekä Helsingin Taidevärjäämölle. Hän sai 1937 suunnitella nojatuolin ja pikkupöydän Pariisin maailmannäyttelyyn, ja kolme vuotta myöhemmin hän työskenteli muutaman kuukauden Artekin piirustuskonttorissa.

Franck tunnettiin 1940-luvulla kepeän romanttissävyisistä sisustustekstiileistään ja muun muassa lasten leluiksi suunnittelemistaan puunukeista. Talvi- ja jatkosodan vuosina suunnittelutyö jäi kuitenkin vähäiseksi, sillä elokuussa 1939 hänet kutsuttiin asepalvelukseen. Franckin elämää dokumentoineen Liisa Räsäsen mukaan vasta sotavuodet kasvattivat suomenruotsalaisen porvarisperheen hemmotellusta pojasta tiedostavan aikuisen. Suomenlinnan rannikkotykistössä viettämiensä liki viiden vuoden aikana Franck tutustui eri sosiaali- ja kieliryhmien suomalaisiin, ja hänen silmänsä avautuivat näkemään arkipäivän pulan ja sosiaaliset olot.

Kaj Franck oli isänsä puolelta lyypekkiläistä, Viipuriin asettunutta kauppiassukua. Äidin isä (->) Johan Jakob Ahrenberg oli suomalaisen taideteollisuuden asiaa ajanut arkkitehti ja kirjailija, joka kuului 1800-luvun lopulla Arabian posliinitehtaan ensimmäisiin kotimaisiin suunnittelijoihin. Puoli vuosisataa myöhemmin Ahrenbergin tyttärenpoika Franck peri tämän manttelin Arabian tuotannon uudistajana. Kutsun tuotesuunnitteluosaston johtajaksi esitti puolihuolimattomasti tehtaan taiteellinen johtaja Kurt Ekholm tekstiilitaiteilija (->) Dora Jungin rapukutsuilla kesällä 1945. Suomalaisen muotoiluhistorian suuria linjoja luotiin hilpeästi improvisoiden.

Valinta tehtiin siitä huolimatta, ettei Franck ollut joutunut tekemisiin keramiikan kanssa sitten lapsuutensa ojasavipyttyjen. Arabian tehtaalle kaivattiin kuitenkin uutta näkemystä, ja ulkopuolisuudesta tuli Franckin valtti. Taidekeramiikallaan profiilia luonutta tehdasta oli arvosteltu elitismistä ja varsinaisen käyttöesinesuunnittelun laiminlyömisestä. Niinpä Franck ei lähtenyt kilpailemaan nimekkäiden kollegojensa kanssa taidekeramiikassa vaan syventyi massatuotannon uudistamiseen.

Käyttöastioiden vallankumous

Kesti lähes kahdeksan vuotta ennen kuin Franckin panos alkoi todella näkyä suomalaisen muotoilun julkisuuskuvassa. Kilta-sarjan uusien mallien läpimurto ei ollut itsestäänselvyys: se edellytti kompromisseja ja lehmänkauppoja mallikokouksissa istuneiden itsepäisten talousmiesten kanssa. Saadakseen läpi tärkeinä pitämänsä mallit Franck piirsi myös kaupallisesti helpommin sulatettavia esineitä.

Seuraava askel oli tehostaa markkinointistrategioita, sillä uudet astiat piti myös saada kaupaksi. Pulasta vähitellen toipuva Suomen kansa piti vakuuttaa siitä, ettei Killan askeettisuus ollut köyhyyttä. Huomio siirrettiin modernista muodosta käyttötapoihin: käyttäjä merkittiin symbolisesti "taiteilijaksi" luovaa valintaa ja kattausta korostavan markkinoinnin avulla. Ulkomailla asiantuntijapiireissä saavutettu menestys oli kuitenkin tuotteiden parasta mainosta. Aluksi Kilta-sarjan astioita oli itse asiassa helpompi myydä ulkomailla kuin Suomessa; tosin myynti tapahtui lähinnä pienten, valikoidun asiakaspiirin omaavien design-liikkeiden kautta.

Koristelemattomilla geometrisilla muodoilla Franck omien sanojensa mukaan "uhmasi aaltoviivaa ja pohjoismaista idylliä" eli aikansa kodikkaan sensuaalista muotoihannetta. Myös estetiikan sisältö siirtyi aisteista ajatteluun ja ihanteista todellisuuteen. "Eikö kauniin perimmäinen merkitys ole välttämätön, toimiva, perusteltu, oikea?", Franck jaksoi kysyä yhä uudelleen. Kysymys aineellistui Arabialle suunnitelluissa keramiikkaesineissä.

Franckin lähtökohtana olivat geometriset, helposti pinottavat muodot sekä perinteisestä astiastokokonaisuudesta luopuminen; astioita sai ostaa yksitellen ja yhdistellä vapaasti yksilöllisten tarpeiden mukaan. Vasta jälleenrakennusaika kypsytti nämä suomalaisen funktionalismin ihanteet, sillä pitihän parisataatuhatta uutta kotia varustaa arkipäivän vaatimukset täyttävillä käyttöesineillä.

Arabian käyttöastioiden symboliseksi prototyypiksi Franck nosti maalaiskodin perusastian, "kivivadin", joka oli tallentunut hänen muistiinsa lapsuuskesien hämärien tupien pöydiltä. Toinen Franckin esikuva oli keramiikkateollisuuden perinteisesti työläiskotien tarpeisiin tuottama anonyymi ja halpa tapulitavara. Killassa Franck loi modernin version ylenkatsotusta tapulitavarasta, joka ei jäljitellyt posliiniastiastojen suurta tyyliä vaan oli aidosti halpaa ja kansanomaista.

"Anti-serviisinä" Kilta ilmensi hillittyä kritiikkiä kaavamaiseksi muuttunutta eurooppalaista tapakulttuuria kohtaan. Killan oheistuotteita olivat kermapullot ja pinottavat purnukat, joiden koruttomat ja itsestään selviltä tuntuvat muodot ovat lähtemätön osa 1950- ja 1960-luvulla kotia rakentaneiden suomalaisten visuaalista perimää. Aikoinaan ne olivat luonteeltaan radikaaleja ja edustivat kansainvälisen muotoilun terävintä avant gardea. Sittemmin niistä on alkuperäistarkoituksensa vastaisesti tullut korkeakulttuuria - myös hienostelevan tapakulttuurin ja sitä ylläpitävän markkinoinnin välineitä.

Franckin alkuperäisenä tavoitteena oli luoda käyttöesineitä, jotka ovat "niin asiallisia että ne 'kestävät' vuosikymmeniä, ja niin huomaamattomia, ettei käyttäjä ryhdy aprikoimaan, kuka ne on piirtänyt". Suunnittelijan nimen korostaminen markkinoinnissa oli Franckin mukaan väärin niin kuluttajaa kuin muotoilijaa ja itse esinettäkin kohtaan - se oli yhtä aikaa sekä muotoilijan yliarvioimista että aliarvioimista. Franckin lanseeraama nimettömyysihanne valtasi Suomessa alaa 1960-luvun kuluessa, mutta ei tietenkään toteutunut Franckin itsensä kaltaisten kuuluisuuksien kohdalla.

Lasin taiteilija

Kaj Franck osallistui 1946 Iittalan lasitehtaan suunnittelukilpailuun, jossa hän voitti toisen ja kolmannen palkinnon. Seuraavan kolmen vuoden ajan hän suunnitteli Iittalalle lukuisia taide- ja käyttölasimalleja, joissa näkyi suunnittelijan joustava monipuolisuus. Kallisarvoisen koristelasin tilaukseen vastasivat humoristis-kansanomaisin aihein kaiverretut maljakot ja karahvit, modernistisen taidelasin abstraktimpia tavoitteita ilmensivät pehmeämuotoiset rakkolasimaljakot ja arjen käyttötarpeiden huomioiminen näkyi koruttoman talonpoikaishenkisessä Tupa-lasistossa.

Franck toimi 1950 - 1973 Nuutajärven lasitehtaan taiteellisena johtajana. Kuten käyttökeramiikassakin, Nuutajärvelle suunnitelluissa lasiesineissä Franck pitäytyi mielellään geometrisissa perusmuodoissa ja niiden yksinkertaisissa yhdistelmissä. Taidelasista paljastuu kuitenkin myös toinen Franck: aistillisuutta tapaileva materiaaliesteetikko, joka keramiikka-astioiden tekijänä oli väistynyt tietoisesti taka-alalle. Omituista kyllä, materiaalitehosteet tuntuvat osin palautuvan niihin keraamisiin lasitekokeiluihin, jota Franckin taiteilijakollegat Arabiassa harrastivat.

Etenkin 1970-luvun taidelaseissaan Franck herkutteli materiaalikokeiluilla ja dramaattisilla väriyhdistelmillä. Hän suosi oikukkaasti kuplivaa rakkolasia, sumuisena poreilevaa "suhjulasia" tai räjäytettyä verholasia sekä sulatti lasimassan sisään metalli-, jopa kultamurusia. Nuutajärvellä Franck otti tehtäväkseen myös perinteikkään, 1800-luvun jälkipuolella suositun filigraanitekniikan elvyttämisen. Tekniikan modernisoiminen tuotti muun muassa riemukasta "riepumattofiligraania". Franckin kokeiluista sai alkunsa myös 1960-luvulla kehitetty uusi tekniikka, jolla valmistettiin muun muassa suuria värirenkaista muodostuvia lautasia.

Rajojen avautuminen toisen maailmansodan jälkeen jätti jälkensä myös Kaj Franckiin, vaikka hänen suunnittelemansa esineet idealisoitiin ulkomailla turmeltumattoman pohjoisen talonpoikaiskulttuurin tuotteiksi. Vuonna 1949 hän työskenteli apurahan turvin Napolin lasitehtaalla. Hän nautti Italian luonnosta ja nähtävyyksistä mutta ei itse muotoilutyöstä, joka oli Suomen oloihin verrattuna sovinnaista ja rajoitettua. Vuosina 1951, 1954 ja 1957 hän osallistui Milanon triennaaleihin, joissa hänet palkittiin joka vuosi astetta korkeammalla palkinnolla, huippuna Grand Prix 1957. Franckille luovutettiin 1957 Milanossa myös Compasso d'Oro -palkinto, Euroopan ensimmäinen nimenomaan teolliselle muotoilulle (näyttelyiden ulkopuolella) osoitettu palkinto.

Franck matkusti vuoden 1955 lopulla Asla-stipendiaattina Amerikkaan tutustumaan paikalliseen muotoilukoulutukseen. Tässä vaiheessa hänen funktionalistinen ajattelunsa kypsyi tietoiseen Bauhaus-sukulaisuuteen, vaikuttihan alan amerikkalaisessa koulutuksessa vahva Bauhaus-perinne. Amerikasta Franck lähetti Suomeen lehtileikkeen, johon oli painettu otsake "Kaj Franck takes Hollywood by storm". Lehtileike pääsi Suomessakin uutisotsikoihin, sillä Franck oli unohtanut mainita, että kyseessä oli huumorimielessä hankittu matkamuisto.

Franck voitti 1955 myös pohjoismaisen Lunning-muotoilupalkinnon, jonka turvin hän toteutti haaveensa matkasta Kaukoitään. Japanin hienostunut esinekulttuuri ja puutarhat tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen, ja hän kuvaili kokemuksiaan eläytyvästi matkakirjeissään. "Epäjumalani juuri nyt on 73-vuotias keraamikko Rosanjin", hän tilitti eräässä kirjeessään. Franckin tuotannossa 1950-luvulta alkaen onkin "japanisoivaa" henkeä, jonka aistii selvimmin opetusministeriön pihaan syksyllä 1985 valmistuneesta tilataiteellisesta pienoispuutarhasta.

Opettaja ja visionääri

Kaj Franck kutsuttiin Taideteollisen oppilaitoksen taiteelliseksi johtajaksi 1960. Jo vuodesta 1945 hän oli ollut oppilaitoksen tuntiopettajana ja opettanut muun muassa sommittelupiirustusta, tyylioppia ja linopainantaa. Oppilaitoksen johtokuntaan hänet oli kutsuttu 1950-luvun alussa. Franckin opetusta taiteellisena johtajana leimasivat syvälliset visiot ja ennakkoluuloton materiaaliajattelu. Funktionaalisuuden ja ekologisesti terveen muotoilun prototyypiksi Franck nosti perinteisen karjalaisen "voiastian", ruisleivän: leivän kuoreen kaiverrettiin reikä, voi pantiin leivän sisään painettuun onkaloon ja kuoresta leikattu pala sai toimia korkkina. Kun illalla palattiin kotiin töistä, sekä astia että sisältö oli syöty pois, ja kannettavaa tai tiskattavaa ei jäänyt. Esinesuunnittelu oli funktionaalisimmillaan silloin, kun se teki itsensä tarpeettomaksi.

Franck kirjoitti materiaalien uudelleenkäytettävyyden ihanteesta jo 1967, parisenkymmentä vuotta ennen kuin kierrätyksestä tuli osa suomalaista arkea. Hän oli myös Suomen ensimmäisiä kertakäyttöideologian puolestapuhujia - hänen oppilaansa saivat suunnitella muun muassa paperisia alusvaatteita 1967 - mutta myös ensimmäisiä, jotka hylkäsivät aatteen, kun kävi ilmi, että paperiset esineet saattoivat olla paitsi kalliita myös luontoa rasittavia.

Franckin ennakkoluulottomat pedagogiset kokeilut uudistivat Suomen taideteollisen koulutusperinteen 1960-luvulla. Harjoitustehtävien aiheina saattoi olla joko risuin ja kaisloin sisustettuja hiekkalinnoja tai lumilinnoja ja -veistoksia, jotka lopulta sulivat jälkeäkään jättämättä. "Ilma on muotoilijan paras materiaali", hän julisti 1967. Samana vuonna hän rakennutti oppilaillaan Kallioon lasten leikkikentän kolmeksi päiväksi, ja sen materiaalina käytettiin autonromuja ja betonilohkareita. Kokonaisuuteen kuului pullataikinasta paistettu Helsinkiä esittävä veistosinstallaatio, joka tietenkin syötiin, kun leikkikenttä purettiin.

Tällaisten improvisaatioiden avulla opiskelijoilta riisuttiin "kulttuuri" ja esteettiset kaavamaisuudet; tavoitteena oli vapauttaa välitön luovuus, jotta se sitten voisi palvella kokonaisvaltaisesti esteettis-yhteiskunnallista elämää. Näissä esimerkeissä näkyy myös Franckille tyypillinen antimaterialistinen vire: materiaali ja kauneus eivät olleet itseisarvoja, vaan kaiken taustalla väikkyi intuitiivinen tietoisuus ekologisesta moraalista - ja toisaalta esiteollisen ajan suloisen turmeltumattomuuden nostalgia.

Tapio Periäinen on kirjoittanut: "Franck oli ihmisenä vaatimaton, mutta luomistyössään hän noudatti johdonmukaisesti omaa filosofiaansa, humaania maailmankatsomusta. - - Esteettisyys tuli mukaan luonnollisella, lähes huomaamattomalla tavalla siitä, että hän oli läpikotaisesti esteettinen ihminen, jolle kauneus kaikkine ulottuvuuksineen oli pintaa syvemmällä, ajattelun ja esineen kokonaisuudessa."

Professorin arvon 1972 saanut Kaj Franck kuoli Helsingissä naimattomana 1989.

Kaj Gabriel Franck S 9.11.1911 Helsinki, K 26.9.1989 Helsinki. V Kurt Franck ja Genevieve (Vevi) Ahrenberg.

URA. Huonekalupiirtäjä Taideteollisuuskeskuskoulusta 1932.

Taideteollisen oppilaitoksen tuntiopettaja 1945 - 1960, yliopettaja 1960 - 1969, taiteellinen johtaja 1960 - 1967.

Oy Wärtsilä Ab:n Arabian teollisen muotoilun osastonjohtaja 1945 - 1961; Nuutajärven lasin taiteellinen johtaja 1950 - 1973, silikaattiryhmän taiteellinen johtaja 1968 - 1973, neuvonantaja 1973 - .

Iittalan lasitehtaan taiteilija 1946 - ; Oy Finlayson-Forssa Ab:n puuvillatehtaan taiteellinen neuvonantaja 1958 - 1962.

Kunnianosoitukset: Professorin arvo 1972. Kunniatohtori: Royal College of Arts 1983. Palkinnot: Kultamitali 1951, Milano; Diplôme d'honneur 1954, Milano; Grand Prix 1957, Milano; Lunning-palkinto 1955; Compasso d'Oro 1957; kultamitali 1961, Sacramento; Stockholms Tidningin kulttuuripalkinto 1961; Prinssi Eugen -mitali 1964; Valtion taideteollisuuspalkinto 1977; Svenska Kulturfondenin kunniapalkinto 1981; Helsingin kaupungin kunniapalkinto 1986.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS. Kaj Franck : muotoilijan tunnustuksia. 1989; Kaj Franck : muotoilija. 1992; Kaj Franck : Teema ja muunnelmia. 1997; H. Kalha, Muotopuolen merenneidon pauloissa. 1997.

JULKISET MUOTOKUVAT JA MUISTOMERKIT. Mitalit: T. Junno. 1986.

KAJ FRANCKIN MUKAAN NIMETTY. Kaj Franckin katu ja aukio 1998, Helsinki; Kaj Franck -muotoilupalkinto 1992.

http://runeberg.org/kuka/1978/0140.html

(1911-1989) Born in Vyborg, Finland. Kaj Franck is described as the conscience of Finnish design. He removed everything excessive in his designs, leaving only the essentials. Kaj Franck has been awarded a large number of Finnish and international awards and prizes and his work has been displayed at a range of design museums around the world. Some of his most famous objects are the Teema tableware and the glass series Kartio.

• http://www.zwello.com/designer-kaj-franck.html
• http://franck.kokoelma.fi/
• https://www.iittala.com/Designers/Kaj-Franck/c/Kaj%20Franck
• http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaj_Franck