Adolf Ivar Arwidsson

❤️ Adolf Ivar Arwidsson is Eric Larsson af Kumo's 10th great grandson.

• Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852 Tiedot: 5.10.1810 Adolf Ivar Arwidsson 12364. Synt. Padasjoella 7.8.1791. Vht: Laukaan kirkkoherra Arvid Adolf Arvidsson 9652 (yo 1779, † 1828) ja Anna Katarina Molin. Porvoon lukion oppilas 9.5.1806 – 18.6.1810. Ylioppilas Turussa 5.10.1810 [Arwidson] Adolph. Joh. Viburg _ 1001. Viipurilaisen osakunnan jäsen 8.10.1810 8/10 1810 \ Adolf ‹Nimi Johan on yliviivattu ja sen päälle on kirjoitettu Iwar.› Arvidsson \ 7/8 1791 \ Kyrkoherde \ Laukas \ Stått Phil. Cand. Examen d. 13. Dec. 1814. | Prom. Phil. Mag. 1815. | Historiar. Docens 1817. | relegerad | Öfverrest till Sverige. Amanuens vid Kgl. Bibliotheket i Stockholm. | Kngl. Secreterare 1827. | död i Viborg 1858. Respondentti 30.5.1812 pro exercitio, pr. Fredrik Vilhelm Pipping 11295. FK 13.12.1814. Respondentti 31.5.1815 pro gradu, pr. Johan Fredrik Ahlstedt 10807. FM 13.10.1815. Preeses 16.4.1817 pro venia docendi. Ylioppilas Uppsalassa 7.11.1817 Adolphus Ivarus Arwidsson Fenno (* 1791). Historiæ universalis ad Acad. Ab. Docens. Runonkeruumatka Pohjois-Savoon E. A. Chronsin kanssa 1819. Todistus registratuurassa 27.6.1822. — Viipurilaisen osakunnan kunniajäsen (1818). — Turun akatemian historian dosentti 1817, erotettu poliittisista syistä 1822. Muutti Ruotsiin 1823. Kuninkaallisen kirjaston amanuenssi Tukholmassa 1824, kirjastonhoitaja 1843. † matkalla Viipurissa 21.6.1858. ‡ Savonlinnaan. — Pso: 1825 Johanna Karolina Armfelt († 1873).
  • Sisarenpoika: tilanomistaja Kangasalla, kirjailija, kunnallisneuvos Agathon Meurman 16193 (yo 1844, † 1909).
  • Vertaa: Helsingin kirkkoherra, FM ja TT Erik Anders Crohns 12215 (yo 1808, † 1865).
    • Author: Yrjö Kotivuori
• Historieböcker Padasjoki Döpta: Född 7.8.1791 Döpt 10.8.1791 By Jokiois Gård Mickola Fader Comm. Adolph Arvidsson Moder Anna Catharina Molin Barn Adolph Johan
• Kansallisarkisto: Padasjoen seurakunta - Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1791 (I C), Tiedosto 27 (Luettelossa etunimet ovat Adolph Johan - Lue etunimen muutoshistoria alla olevasta tekstistä.)
• Historieböcker Åbo svenska församling Vigda: Vigd 25.10.1824 Man Phil. Mag. Adolph Iwar Arwidson Hustru Frök. friherr. Johan: Carolina Armfelt Original komment: _ i Sthlm.
• Biografiskt Leksikon: ARWIDSSON, Adolf Ivar
• Kansallisbiografia: Arwidsson, Adolf Ivar (1791 - 1858)

Adolf Ivar Arwidsson tunnetaan varhaisena kansallisena herättäjänä, joka joutui poliittisten, Suomen kohtaloa ja tulevaisuutta pohtivien kirjoitustensa takia siirtymään Ruotsiin. Poliittisena emigranttina Arwidsson kritisoi kärkevästi "venäläisen" Suomen tilaa. Perinteellisesti Arwidsson on nähty Suomen itsenäisyysliikkeen näkökulmasta. Viime aikojen tutkimuksessa on korostettu, että Arwidsson esitti Suomelle erilaisia kehitysmalleja kansallisvaltiosta aina mahdolliseen kansalliseen häviämiseen asti.

• ”Nationella Wäckare". Gymnasieexamen från gymnasiet i Borgå år 1810, disputerade i historia docent 1817, redaktör vid "Åbo Morgonblad" tidskrift 1821, som avskaffades samma år. Utvisats från Åbo universitet 1822, flyttade till Sverige 1823. Svenska Kungliga Biblioteket i offentlig förvaltning från 1824 till 1858, ledamot sedan 1841. Erhöll kungliga bibliotekarens värde 1843.
• Wikipedia: Adolf Ivar Arwidsson - In English
• Svenskt biografiskt handlexikon: Arwidsson, Adolf Ivar
• Finland och dess invånare: Af F R I E D R. R U H S. - Öfversättning. Andra Upplagan, tillökt och omarbetad af Adolf Iwar Arwidsson.

Adolf Iwar Arwidsson – katsaus kansallisen herättäjän elämänvaiheisiin.

Adolf Iwar Arwidssonin suku ja lapsuus.

Adolf Iwar Arwidssonin (1791–1858) isän isoisä Göstaf oli kotoisin Ruotsin Taalainmaalta ja kaatui Suomessa isonvihan aikana Isossakyrössä vuonna 1714 käydyssä Napuen taistelussa. Göstaf'in poika Anders Werre oli tukholmalainen suutari, ja hänkin lienee osallistunut taisteluihin Suomessa ns. ”hattujen sodan” aikana 1740-luvun alussa. Hänen ensimmäisestä avioliitostaan syntynyt poika Arvid Werre muutti Suomeen, oli ensin suutarina Porissa ja myöhemmin käsityöläismestarina Vaasassa. Hänen poikansa Arwid Adam Werre (1762–1828) saattoi isän vaurastuttua aloittaa vuonna 1779 teologian opinnot Turun akatemiassa, josta hän valmistui papiksi vuonna 1784. Tämä pappi tunnetaan sittemmin nimellä Adolf Arwidsson, sillä hän muutti etunimensä jo koulupoikana ja sukunimensä yliopistoon mennessään. (Katso lähemmin kirjoitusta "Arwidsson-suvun vaiheista".)

Adolf Arwidsson valittiin vuonna 1788 Padasjoen kappalaiseksi edeltäjänsä Johan Molinin (n. 1730–1787) kuoltua. Asiaan vaikutti merkittävästi se, että Arwidsson oli luvannut naida Molinin vanhimman tyttären Anna Katarinan (1768–1843) ja huolehtia tämän isän kuolinpesän vaatimista toimenpiteistä. Padasjoella 16 vuotta kappalaisena toimittuaan Arwidsson valittiin kirkkoherraksi Laukaaseen ja hän muutti sinne vuoden 1805 alussa suureksi kasvaneen perheensä kanssa.

Elämä alkoi Laukaassa perheen kannalta surullisesti. Padasjoella syntyneistä seitsemästä lapsesta kaksi nuorinta tytärtä kuoli pieninä vuonna 1806 ja Laukaassa syntyneistä kahdesta pojasta nuorempi kuoli vuonna 1807 yhden päivän ikäisenä. Eloon jääneistä lapsista toiseksi vanhin oli vuonna 1791 Padasjoella syntynyt poika Adolf Iwar Arwidsson, jonka monivaiheinen elämänkaari on esitykseni aiheena. Hän oli saanut kasteessa nimet Adolf Johannes, mutta niistä hän vaihtoi jälkimmäisen Iwariksi jo nuorena poikana.

Adolf Iwar ja häntä hieman toista vuotta nuorempi veli Carl Magnus saivat kotiopetusta Padasjoella ja Laukaassa, kunnes heidät vuonna 1806 lähetettiin oppilaiksi Porvoon kymnaasiin eli lukioon. Koulunkäynti Porvoossa oli vaikeaa sekä varojen puutteesta että olosuhteista johtuen. Kaiken lisäksi se keskeytyi vuosien 1808–1809 Suomen sodan johdosta, jonka seurauksena Suomi erotettiin Ruotsista ja liitettiin suuriruhtinaanmaana Venäjän keisarikunnan osaksi.

Sodan aikana Arwidssonin veljekset oleskelivat kotonaan Laukaassa, jossa koettiin läheltä sekä sodan että kulkutautien kauhut. Venäläisen sotaväen väkivallanteot herättivät väestössä katkeruutta ja venäläisvihaa. Kevään 1809 lopulla Porvoon kymnaasin toiminnassa oli vielä häiriöitä valtiopäiväjärjestelyjen vuoksi, mutta syksystä koulunkäynti jatkui normaalisti ja veljekset saivat päästötodistuksensa kesäkuussa 1810. Sen jälkeen he suorittivat ylioppilastutkinnon Turussa lokakuussa 1810 ja kirjoittautuivat Turun akatemiaan.

Adolf Iwar Arwidssonin opiskelu Turun akatemiassa.

Suomen sodan edellä virinnyt kansalaismieli ja odotukset sotamenestyksestä olivat sytyttäneet Adolf Iwarin mielessä haaveen upseerin urasta. Isä toivoi pappia pojastaan, mutta tämä ei halunnut jäädä maaseudun hiljaisuuteen ja unohdukseen. Adolf Iwarin opiskelu yliopistossa alkoi ilman määrätietoista suunnitelmaa. Suuri menetys oli läheiseksi tulleen veljen Carl Magnuksen kuolema Turussa maaliskuussa 1812 vatsatulehdukseen.

Adolf Iwar Arwidsson päätti ratkaista tulevaisuutensa vasta myöhemmässä vaiheessa. Historia ja kirjallisuus olivat alkaneet kiehtoa häntä yhä enemmän ja erityisesti hän toivoi saavansa toimeentulon, mainetta ja kunniaa kirjallisen toiminnan avulla. Opintojensa aikana hän heittäytyi mukaan myös ylioppilas- ja seuraelämään, ja koki useita ihastumisia viehättäviin nuoriin naisiin. Arwidsson teki matkat Pietariin ja Tukholmaan ja niiden seurauksena hänen mielenkiintonsa venäläisyyttä kohtaan väheni ja innostuksensa ruotsalaisuutta kohtaan lisääntyi. Kirjallisuuden välityksellä hän tutustui myös romantiikan aikakauden saksalaisiin kirjailijoihin ja filosofeihin sekä uusiin ruotsalaisiin kirjailijoihin. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1814.

Romantiikan aate, jolle olivat ominaisia tunteen voima ja tulisuus, valtasi Arwidssonin ajatusmaailman. Hän etsi menneisyydestä innostavia sankareita ja heidän suurenmoisia tekojaan. Arwidsson ihaili erityisesti Ruotsin soturikuningasta Kaarle XII:ta, joka oli kohonnut aikansa sankariksi, huolimatta omalle maalleen ja siihen kuuluneelle Suomelle sekä monille Euroopan maille aiheuttamistaan suurista kärsimyksistä. Sen sijaan Ruotsin suurvallan mureneminen 1700-luvulta alkaen tuntui Arwidssonista ylitsepääsemättömän masentavalta.

Kirjoittaminen muodostui Arwidssonin elämäntyöksi jo opiskeluaikana. Romantiikan henkeen ja Friedrich von Schellingin (1775–1854) filosofiaan perehdyttyään hän heittäytyi koko sielullaan runouden pariin ja hylkäsi lopullisesti ajatuksensa niin sotilaan kuin papinkin urasta. Hänen ensimmäinen runonsa ”Lifvets svärmeri” vuodelta 1813 julisti vielä Frans Mikael Franzénin (1772–1847) hengessä elämän huolettomia nautintoja. Pian Arwidsson alkoi kiinnittää huomiotaan arkielämän tapahtumiin ja kirjoitti niiden pohjalta sekä romanttisia että ivallisia runoja ja komedioita. Hänen toiveensa menestyä runoilijana vahvistui, kun hänen romanttinen runonsa ”Hoppet” (Toivo) julkaistiin keväällä 1815 Ruotsissa runoilija Per (Daniel Amadeus) Atterbomin (1790–1855) toimittamassa aikakauskirjassa Poetisk kalender.

Turussa perustettiin Johan Gabriel Linsénin (1785–1848) aloitteesta vuonna 1815 kirjallinen salaseura. Se julkaisi Aura-nimistä lehteä, mutta jäsenistön varovaisten mielipiteiden vuoksi Arwidssonilla oli vaikeuksia saada yhä kärkevämmiksi muuttuvia kirjoituksiaan sen sivuille. Siitä syystä hän lähetti edelleen kirjoituksiaan Ruotsiin ja sai julkaistuksi siellä mm. romanttisen runonsa ”Vid en smälthytta” (Sulatolla, 1815), jossa oli aatteena vuoresta maahisten voimalla salaperäisellä ryskeellä kaivettava jalo metalli.

Vähitellen Arwidsson siirtyi runoudesta historian sankareiden kuvaamiseen. Hänen henkiseksi taustakseen muodostui Ruotsin romantiikka, jonka keskeisiä vaikuttajia hän kävi tapaamassa vuonna 1816. Silloin hän tutustui henkilökohtaisesti mm. Atterbomiin ja ystävystyi kuninkaallisessa kirjastossa työskentelevän kirjailijan Lorenzo Hammarsköldin (1785–1827) kanssa. Viime mainittu toimitti hänelle Turkuun uusinta, myös tanskalaista romantiikkaa edustavaa kirjallisuutta. Hammarsköld totesi Arwidssoniin ja muihin suomalaisiin kirjailijoihin viitaten, että ”Suomen kirjallisuus ei ole enää Ruotsin kirjallisuuden osa; sen täytyy keskittyä itseensä ja seisoa tai kaatua itsestään.”

Arwidsson jatkoi opintojaan Turun akatemiassa lukemalla historiaa ja puolusti huhtikuussa 1817 tohtorinväitöskirjaansa ”Ingeni romantici, aevo medio orti, expositio historica” (Historiallinen esitys keskiajalla syntyneen romantiikan hengestä). Historian tutkijana hän oli yhä romantikko, mikä vaikutti ratkaisevasti hänen aiheittensa valintaan. Kesäkuussa 1817 Arwidssonista tuli akatemian yleisen historian dosentti.

Tie kansalliseksi herättäjäksi.

Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis suomalaisia.

Väitöksensä jälkeen Arwidsson lähti syksyllä 1817 vuoden kestäneelle matkalle Ruotsiin. Sen aikana hän kuunteli Upsalan yliopistossa mm. Erik Gustaf Geijerin (1783–1847) luentoja Ruotsin historiasta ja perehtyi tanskalaisen Rasmus Raskin (1787–1832) johdolla islannin kieleen. Lisäksi Arwidsson solmi siteitä moniin muihin ruotsalaisiin ja suomalaisiin kirjailijoihin ja tutkijoihin. Hän oli Upsalassa yhden lukukauden ajan myös Suomalaisen Osakunnan kuraattorina. Matkalle lähtiessään Arwidsson oli anonut kanslerilta, suuriruhtinas Nikolailta, lupaa matkaansa varten, mutta yllättäen hän sai helmikuussa 1818 anomukseensa kielteisen päätöksen. Hänen onnistui kuitenkin viivyttää Suomeen palaamistaan syksyyn saakka.

Arwidssoniin teki suuren vaikutuksen saksalaisen Arnold Hermann Ludwig Heerenin (1760–1842) tutkielma ”Über die Mittel zur Erhaltung der Nationalitet besiegter Völker”, joka oli ilmestynyt ruotsinnoksena Journal för Litteratur och Teater -aikakauskirjassa vuonna 1812. Sen hengessä Arwidsson halusi julistaa voitetun kansan kadonneita muistoja ja kohottaa herätyshuutonsa kaikille "Auran pojille". Hän kirjoitti vuonna 1819 saksalaista romantikkoa Novalista (1772–1801, oik. Friedrich von Hardenberg) mukaillen runossaan Sång (Laulu) uhriseppeleistä ja sankarikuolemasta. Se oli sepitetty Johan Josef Pippingsköldin (1792–1832) perustamalle ja johtamalle Sångsällskapet -ylioppilaskuorolle, joka oli esittänyt (Johan Christian) Friedrich Haeffnerin (1759–1833) sävellystä aikaisemmin Atterbomin sanoilla ”Vikingasäten”.

Ruotsissa Arwidssonin kiinnostus runouteen ja usko sen merkitykseen alkoivat heikentyä. Sen seurauksena hän siirtyi suorasanaiseen kirjoittamiseen, ja samalla hänen aihepiirinsä vaihtui sankareista kansojen ja valtioiden kohtaloihin. J. G. Linsén alkoi julkaista vuonna 1819 Turussa Mnemosyne –nimistä lehteä, jossa käsiteltiin lähinnä kirjallisia kysymyksiä. Arwidsson kiinnitti kirjoitussarjassaan ”Öfversigt af de senaste revolutionerna i svenska vitterheten” (Katsaus viimeaikaisiin kumouksiin ruotsalaisessa kaunokirjallisuudessa, 1819) kuitenkin erityisesti huomiota yksilön velvollisuuksiin kansakunnan jäsenenä ja hyökkäsi voimakkaasti myös ns. muukalaisuutta eli vieraiden kulttuurien ja kielten ihailua vastaan. Lehden toimitus piti Arwidssonin mielipiteitä liian jyrkkinä ja lievensi usein niiden kärkevyyttä.

Käsitykset kielen, uskonnon ja yhteisen historian merkityksestä kansallisuusaatteen luojana ja valtiorakenteen pohjana vahvistuivat nopeasti 1800-luvun alussa. Arwidsson vakuuttui siitä, että oli ryhdyttävä toimeen myös suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin kehittämiseksi. Saksalaisten idealistien tavoin hän alkoi etsiä keskiajan sanomaa kansan omasta runoudesta. Arwidssonin Savoon vuonna 1819 suuntautunut runonkeruumatka oli merkittävä kokemus, jonka aikana hän sai lisäksi tutustua aitoon suomalaiseen säätyläistöön ja rahvaaseen. Samalla matkalla hän sai tilaisuuden tavata keisari Aleksanteri I:n Iisalmen pappilassa ja keskustella hänen kanssaan.

Arwidssonin kirjoitukset kohdistuivat lisääntyvästi politiikkaan ja merkittävänä virikkeenä siihen oli Daniel Myréenin (1782–1831) artikkelisarja Venäjän ja Suomen yhdistämisen tuottamista hyödyistä Åbo Allmänna Tidning -lehdessä vuonna 1819. Arwidssonin kiistakirjoitusten tärkeänä avauksena oli Ruotsissa Nya Extra Posten –lehdessä syyskuussa 1820 julkaistu kolmiosainen kirjoitus ”Bref ifrån Finland af en resande Svensk” (Matkustavaisen ruotsalaisen kirjeitä Suomesta). Sitä pidettiin vierasta valtiota eli Venäjää halventavana ja suorastaan rikollisena. Koska kirjoitus oli julkaistu ilman kirjoittajan nimeä, Arwidsson selvisi asiasta ilman seurauksia. Lehden toimittaja tuomittiin kuitenkin puoleksi vuodeksi vankeuteen ja lehden numerot takavarikoitiin.

Arwidsson julkaisi Mnemosynessä vuonna 1820 nimimerkillä ”Puoltaja” kirjoituksen, jossa hän kannatti suomen kielen kirjoitustavan muuttamista kansan kielenkäytön mukaiseksi. Linsén vastusti kuitenkin Arwidssonin pyrkimystä muuttaa Mnemosyne kansallisen herätyksen foorumiksi. Näin Suomessa ei ollut sanomalehteä, jossa Arwidsson olisi voinut julkaista tärkeinä pitämiään kirjoituksia. Sen vuoksi hän anoi ja sai luvan perustaa oman lehden Åbo Morgonblad, joka alkoi ilmestyä vuoden 1821 alusta kerran viikossa. Siitä tuli maan ensimmäinen poliittinen sanomalehti, ja Arwidsson tiesi jo etukäteen joutuvansa vallanpitäjien arvostelun kohteeksi. Pietarissa keisari Aleksanteri I:n vapaamielisyys oli loppunut ja kansalliskiihkoinen taantumus oli nousemassa valtaan.

Arwidsson vaati jo lehtensä ensimmäisessä numerossa maan kirjallisten ja kansallisten olojen täydellistä muuttamista. Hän halusi vapauttaa kansakunnan velttouden ja sovinnaisuuden kahleista, ja kehottaa sitä omaksumaan elävän kansallishengen. Tässä työssä kansan oli vaalittava keskeistä tunnusmerkkiään, kieltään, sillä äidinkielen säilyttäminen ja sen aseman parantaminen oli Suomen oloissa kansallisuuden säilyttämisen edellytys.

Kielikysymyksen yhteydessä Arwidsson kiinnitti huomioita kansan turvattomuuteen oikeusasioissa. Hän yhtyi ylioppilaiden anomukseen suomenkielen opettajantoimen saamiseksi yliopistoon. Lisäksi hän suositteli ammattipakon ja -etuoikeuksien poistamista, julkaisi arkaluonteisia hallinnon ja oikeudenkäyntien asiakirjoja sekä väitti, että painovapaus oli kansalaistoiminnan välttämätön edellytys. Todettakoon vielä, että tunnettu suomen kielen kehittäjä, Laukaassa syntynyt Wolmar Styrbjörn Schildt (-Kilpinen) (1810–1893) oli Arwidssonin kummipoika.

Arwidsson korosti myös, että historia kuului kansakunnan luovuttamattomiin aarteisiin. Kansakunta eli historiansa ja muinaismuistojensa kautta, ja aikalaisten velvollisuus oli saattaa kansa tietoiseksi omasta menneisyydestään. Suomen kansalla ei ollut näkyvää historiaa, mutta sen juuret ulottuivat myytteihin ja kansanrunoihin, ja siksi ne oli sisällytettävä uuteen kansalliseen sivistykseen.

Vieraiden kielten uhkasta puhuttaessa on aiheellista todeta, että vaikka Arwidsson julkaisi kirjoituksensa lähes poikkeuksetta ruotsiksi, oli suomen kieli hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kieli. Sitä hän käytti kirjeissään ja puheessaan suomenkielisten ystäviensä kanssa. Häntä elähdytti myös käsitys suomen kielen kehityskelpoisuudesta. Yrjö Koskinen (1830–1903, myöh. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) on todennut, että Arwidsson puhui suomea kuin ummikko savolainen, ja myös Kaisaniemen juhlissa vuonna 1858 läsnäolijat ihastelivat Arwidssonin ja Elias Lönnrotin (1802–1884) suomen kielellä käymää keskustelua.

Åbo Morgonbladissa vuonna 1821 julkaistussa artikkelissa Arwidsson kirjoitti seuraavasti: ”Ruotsalaisen täytyy ajatella ja toimia ruotsalaisena, ranskalaisen ranskalaisena ja suomalaisen historiallisen kutsumuksensa mukaan.” Tämä oli lähtökohtana teesille ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis suomalaisia”, jonka J. V. Snellman (1806–1881) myöhemmin toi esiin Arwidssonin esittämänä. Varomattomien sanontatapojen johdosta keisari määräsi lehden lakkautettavaksi jo syyskuussa 1821.

Pakolaiseksi Ruotsiin

Arwidsson huipensi poliittisen arvostelunsa helmikuussa 1822 Mnemosyne -aikakauslehdessä painettuun kirjoitukseen "Betraktelser" (Mietteitä), jossa hän tarkasteli kirpeästi maansa yhteiskuntaluokkia. Varsinkin upseeristoon kohdistunut pilkka nostatti hälyn, joka kosketti virkamiehiä Turusta aina Pietariin saakka. Turun akatemian sijaiskansleri Johan Fredrik Aminoff (1756–1842) ja ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder (1777–1841) vaativat Arwidssonin eroa yliopistosta. Rehbinder teki asiaa koskevan ehdotuksen keisarille, jonka 20.5.1822 päivätyssä käskykirjeessä määrättiin, että ”magister docens Arwidsson on Turun yliopistosta erotettava ilman oikeutta sinne koskaan palata ----.”

Näin tapahtuikin konsistorin kokouksessa 28.6.1822. Sen jälkeen Arwidsson oleskeli aluksi Laukaassa ja myöhemmin Porvoossa. Hän oli kihlautunut Turussa 14.1.1822 Johanna (Jeannette) Carolina Armfeltin (1795–1878) kanssa, jonka vanhemmat olivat Venäjän laivaston majuri Fredrik Armfelt ja Ulrika Wallman. Sekä Arwidssonin isä että morsiamen sukulaiset yrittivät muuttaa päätöstä, mutta viranomaiset eivät peruneet erottamista. Arwidsson lähetti myös tammikuussa 1823 armonanomuksen keisarille, mutta ministerivaltiosihteeri Rehbinder piti sen esittelemistä keisarille hyödyttömänä.

Arwidssonin erottamisen yhteydessä ei mainittu maasta karkottamista. Käytäntö osoitti kuitenkin, että hän oli poliittisesti merkitty henkilö, jonka toimia seurattiin jatkuvasti. Hänelle ei jäänyt muuta mah dollisuutta kuin lähteä maasta, sillä hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia hankkia toimeentuloaan Suomessa. Arwidsson matkustikin lokakuussa 1823 laivalla Tukholmaan. Runsas vuosi myöhemmin, 25.11.1824, hänet vihittiin Tukholmassa avioliittoon morsiamensa Jeannette Armfeltin kanssa. Aviopari sai neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä: Hugo Iwar (1825–1886), Thorsten Adolf (1827–1893), Alfhild Johanna (1829–1887) ja Sigrid Aura (1833–?).

Mielenkiintoinen rinnastus voidaan tehdä puolalaiseen runoilijaan Adam Mickiewitziin (1798–1855), myöhempään Puolan kansallisrunoilijaan, jonka elämänkaari muistuttaa monessa suhteessa Arwidssonin kokemia kohtaloita. Mickiewitz joutui lähtemään vuonna 1824 maanpakoon kotimaastaan, joka oli silloin Venäjän keisarin hallitsema kuningaskunta.

Arwidssonin maine vaarallisena vallankumouksellisena oli tullut myös Ruotsin vallanpitäjien tietoon. Kuningas Kaarle XIV Juhanan (1763–1844) varovaisen ulkopolitiikan takia Arwidssonille ei tahdottu Venäjän keisarikunnan kansalaisena antaa työtä. Vasta vuonna 1825 Arwidsson sai Ruotsin kansalaisoikeudet ja amanuenssin viran kuninkaallisessa kirjastossa. Hän joutui edelleen elättämään itseään suureksi osaksi erilaisilla kirjallisilla töillä, mikä vei hänet mukaan ajankohtaiseen keskusteluun. Hän liittyi myös Ruotsin vapaamielisiin kirjailijoihin ja lehtimiehiin, jotka arvostelivat Kaarle XIV Juhanan ulkopoliittista linjaa.

Arwidsson oli edelleen Venäjän Tukholman lähetystön mustalla listalla. Kun hän teki vuonna 1827 antikvaarisen tutkimusmatkan Suomeen, hän oli täällä koko matkan ajan poliisivalvonnan alaisena. Varsin pian viranomaiset karkottivat hänet takaisin Ruotsiin ja tämän toimenpiteen seurauksena Arwidssonin pakolaisuus leimautui nyt selvästi poliittiseksi. Sen jälkeen hän ei jättänyt käyttämättä yhtään tilaisuutta Venäjän ja Suomen venäläisen hallintojärjestelmän mustaamiseksi.

Suomen historian tulkintoja.

Ruotsissa Arwidsson alkoi julkaista 1820-luvun lopulta lähtien Ruotsin ja Suomen historiaa koskevia teoksia. Hän laati vuonna 1827 saksalaisen Friedrich Rühsin (1779–1820) teoksesta ”Finnland und seine Bewohner” (1809) uuden ruotsinkielisen laitoksen, otsikkona ”Finland och dess invånare” (Suomi ja sen asukkaat,1827). Arwidsson lisäsi teokseen kuvaukset suomalaisten varhaisimmista vaiheista sekä kehityksestä vuosina 1807–1827, ja näin siitä tuli hänen ansiostaan ensimmäinen Suomen historian kokonaisesitys. Teos määrättiin Suomessa maahantuontikieltoon, mutta markkinointi tänne onnistui siitä huolimatta vähitellen. Arwidsson kirjoitti vuonna 1832 myös teoksen ”Lärobok i Finlands historia och geografi” (Suomen historian ja maantieteen oppikirja), joka ilmestyi Turussa ilman tekijän nimeä ja jota käytettiin sekä Suomen että Ruotsin kouluissa.

Upsalan yliopiston ja sitä ennen Turun akatemian lääketieteen professori Israel Hwasser (1790–1860) julkaisi vuonna 1838 kirjasen ”Om Allians-tractaten emellan Sverige och Ryssland år 1812” (Valtiosopimuksesta Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1812). Hän oli kuningas Kaarle XIV Juhanan innokas ihailija ja halusi puolustaa Ruotsin virallista idänpolitiikkaa, joka oli ollut toistuvasti kritiikin kohteena. Hwasser piti sitä kuitenkin Suomen, Ruotsin ja Pohjolan valtiollisen kehityksen kannalta edullisena. Hänen kirjoituksensa ärsytti tavattomasti Arwidssonia, jota venäläinen hallinto oli kohdellut epäoikeudenmukaisesti 1820-luvulla. Väittelyä käytiin erityisesti kysymyksistä, miten Suomen autonomia oli saanut alkunsa, millaiseksi Suomi oli kehittynyt valtiollisesti, oliko Suomi yksinomaan Venäjän aikaansaannos ja vastasiko suuriruhtinaanmaan asema myös suomalaisten toivomuksia.

Hwasserin kirjoituksen johdosta ilmestyi marraskuussa 1838 salanimellä Pekka Kuoharinen laadittu kirjanen ”Finland och dess framtid” (Suomi ja sen tulevaisuus), jonka tekijä oli todellisuudessa Arwidsson. Siinä väitettiin, että Suomen olot eivät olleet hyvät ja että uusi valtiollinen järjestelmä oli tavallaan ankarampi kuin Venäjällä vallitseva järjestelmä. Arwidsson kiisti myös Hwasserin käsitykset siitä, että suomalaiset voisivat levittää länsimaista sivistystä Venäjälle. Arwidsson myönsi kyllä, että Suomi voisi maailmanhistorian pitkässä kehityskaaressa päästä joskus esiintymään omana kansakuntana.

Hwasser jatkoi väittelyä artikkeleissa, jotka koottiin vuonna 1839 kirjaseksi ”Om Borgå Landtdag och Finlands ställning 1812” (Porvoon valtiopäivistä ja Suomen asemasta vuonna 1812). Sen johtoajatuksena oli, että suomalaiset olivat tyytyväisiä, että maassa vallitsi laillisuus ja että kukaan Suomessa ei toivonut enää paluuta Ruotsin yhteyteen. ”Kuoharinen” vastasi tähän vuonna 1840 entistä pessimistisemmällä pamfletilla ”Erinringar vid skriften om Borgå Landtdag och Finlands ställning 1812” (Huomatuksia kirjoitukseen Porvoon valtiopäivistä ja Suomen asemasta vuonna 1812).

Vuonna ilmestyi 1841 nimimerkki Olli Kekäläisen kirjanen ”Finlands nuvarande Stats-Författning” (Suomen nykyinen valtiojärjestys), joka oli myös Arwidssonin kirjoittama. Se oli laaja, näennäisesti objektiivinen valtio-opillinen selonteko Suomen järjestelmästä, johon sisältyi sekä myönteisiä painotuksia että tulevaisuuden varoituksia. Arwidsson oli lieventänyt aikaisempia käsityksiään ja halunnut esittää rakentavamman näkemyksen Olli Kekäläisen nimissä. Osittain hän myönsi nyt Hwasserin käsitykset oikeutetuiksi.

Yhteistä ”Kuoharisen” ja ”Kekäläisen” kirjoitelmille oli se, että niissä esitettiin peitetysti ajatus Suomesta tulevaisuudessa mahdollisesti itsenäisenä valtiona. Nimimerkkien taakse kätkeytyminen helpotti kirjoitusten levittämistä Suomeen ja toisaalta se saattoi lisätä lukijoiden piiriä ja herättää enemmän keskustelua. Suomessa keskustelu virkistyikin olennaisesti 1840-luvulla. Ruotsissa ”Kekäläinen” sai vastaansa koko liberaalien rintaman. Keskustelun päätti suomalaisen sanomalehtimiehen Carl Fredrik von Burghausenin (1811–1844) nimimerkillä Paavo Suomalainen vuonna 1842 julkaisema pamfletti ”Ett och annat om Finland” (Yhtä ja toista Suomesta), joka oli jyrkän venäläisvastainen ja kostonhimoinen.

Arwidsson ja häntä 15 vuotta nuorempi J. V. Snellman (1806–1881) tapasivat Ruotsissa vuonna 1837 ja siitä alkoi heidän vähitellen vahvistuva ystävyytensä. Arwidsson ei kuitenkaan suhtautunut myönteisesti siihen, että Snellman piti Tukholmassa läheisiä yhteyksiä Freja –lehden kirjoittajiin ja kirjoitti myös lehteen poleemisia artikkeleita. Arwidssonin mielestä Frejan kirjoittajaryhmän kannanotot olivat nimittäin yhteiskuntamoraalia heikentäviä. Myöhemmin Arwidsson auttoi Snellmania monin tavoin ja Snellman puolestaan arvosti Arwidssonia.

Arwidsson ja Snellman olivat molemmat kiivaita omien mielipiteittensä puolustajia, mutta heidän yhteisenä aatteenaan oli kuitenkin asettaa itselleen ja aikalaisilleen velvollisuuksia valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan. Snellman jatkoi 1840-luvulta alkaen työtä, jonka Arwidsson oli käynnistänyt. Kun Arwidsson ajoi kansallisuusasiaa suurten tunteiden avulla, niin Snellman pyrki tavoitteisiin järkiperäisen ajattelun ja käytännön toiminnan kautta. Snellman korosti Arwidssonin tavoin kansalliskirjallisuuden, suomen kielen, kansansivistyksen ja kansallisuusajattelun merkitystä. Vaikka Snellman ei toiminut suoranaisesti poliittisella rintamalla, niin hän vaikutti ratkaisevalla tavalla Suomen kansan kohtaloihin.

Historian tutkija 1843–1858.

Arwidsson saavutti uransa huipun Ruotsissa vuonna 1843, jolloin hänet nimitettiin kuninkaallisen kirjaston johtajaksi. Tähän vaikutti olennaisesti hänen ansioitumisensa tutkijana. Samoihin aikoihin hänet poistettiin myös Venäjän Tukholman -lähetystön mustalta listalta, kun hän oli hakemassa passia päästäkseen Suomeen katsomaan kuolemansairasta äitiään. Äiti ehti kuitenkin kuolla ennen matkustusluvan saantia.

Arwidssonin kirjallinen toiminta kohdistui nyt lähes kokonaan Ruotsia ja Suomea koskeviin historiallisiin aiheisiin. Vuosina 1840–1843 Arwidsson julkaisi nimettömänä kaksiosaisen teoksen ”Svenska Konungar och deras Tidehvarf. En Samling av Portraitter öfver Namnkunnige Personer med bifogade lefnadsteckningar. Lithographierade af J. S. Salmson” (Ruotsin kuninkaita ja heidän aikakautensa. Kokoelma tunnettujen henkilöiden muotokuvia elämäkertatietoineen. Kivipiirokset J. S. Salmsonin tekemiä). Se painettiin uudelleen vuonna 1855, nyt Arwidssonin nimellä ja myös ranskankielisellä tekstillä varustettuna.

Vuonna 1842 ilmestyi eversti Gustaf Montgomeryn (1790–1861) pitkäaikaiseen tutkimustyöhön perustunut kaksiosainen ”Historia öfver kriget emellan Sverige och Ryssland åren 1808 och 1809” (Kertomus Ruotsin ja Venäjän välisestä sodasta vuosina 1808–1809) , jonka Arwidsson oli muokannut painoasuun Montgomeryn pyynnöstä. Arwidsson tekikin teoksen sisältöön ja tekstiin huomattavia muutoksia ja korjauksia. Lisäksi hän julkaisi 1850-luvun alussa vielä teoksen ”Anteckningar af Grefve Magnus Björnstjerna” (Kreivi Magnus Björnstjernan muistiinpanoja), johon hän lisäsi Suomen sodan aikaisia tapahtumia kirjoittajan, kenraali Magnus (Fredrik Ferdinand) Björnstjernan (1779–1849) muiden lähteiden perusteella. Juuri tämän teoksen herättämän innoituksen ansiosta J. L. Runeberg (1804–1877) loi romantisoidun ”Vänrikki Stoolin tarinat” ja sai kansalliskirjailijan maineen.

Arwidssonin ”Konung Gustaf III och hans samtida Regenter” vuodelta 1846 oli kansantajuinen julkaisu, ja vuonna 1856 painetusta teoksesta ”Trettio-åriga Krigets märkvärdigaste Personer” (Kolmikymmenvuotisen sodan huomattavimpia henkilöitä) otettiin viisi vuotta myöhemmin uusi painos. Lisäksi Arwidsson vaikutti merkittävästi poikansa Hugo Iwar Arwidssonin teoksen ”Lefnadsteckning öfver konung Carl XIV Johan” (Kuningas Kaarle XIV Juhanan elämäkerta) sisältöön. Entisen kuninkaan ansiot tuotiin siinä selvästi esiin ja samalla osoitettiin poliittisen opposition harjoittaneen epäasiallista ajojahtia hallitsijaa kohtaan.

Arwidsson oli esittänyt jo vuonna 1833 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle suunnitelman julkaista Suomea koskevia historiallisia lähteitä. Kymmenosainen julkaisusarja ”Handlingar till upplysning af Finlands häfder” ilmestyi vasta vuosina 1846–1858. Se käsittää kaikkiaan 1686 asiakirjaa, joista suurin osa on 1500-luvulta. Hankkeen seurauksena syntyi myös Svenska Fornskrift -Sällskapet edistämään Ruotsin historiantutkimusta, ja Arwidsson oli sen ensimmäinen puheenjohtaja. Hän jatkoi myös teoksen ”Svensk Bibliographie” (Ruotsin bibliografia) laatimista ja siinä yhteydessä hän keräsi Suomeen kirjalahjoituksia ja pani toimeen keräyksen Vaasan lukion kirjaston tuhouduttua tulipalossa. Myös Venäjän arkistot kiinnostivat Arwidssonia, mutta käytännön esteet eivät tehneet mahdolliseksi työskentelyä siellä.

Arwidsson osallistui jatkuvasti Ruotsin päivänpoliittiseen kulttuurikeskusteluun. Suomen kysymyksestä hän innostui uudelleen Krimin sodan aikana vuosina 1854–1856 ja kirjoitti silloin aiheesta useita kirjoituksia. Nyt hänen tavoitteenaan oli ensisijaisesti edistää suomalaisten ja ruotsalaisten välisiä suhteita ja vaikuttaa sitä kautta venäläistämispyrkimyksiä vastaan.

Viimeinen matka Suomeen 1858.

Arwidsson teki vielä matkat Suomeen vuosina 1845, 1851 ja 1858. Viimeisen matkansa aikana hän oli 67-vuotias, ja hänen tarkoituksenaan oli silloin hyvästellä kotimaansa, sukulaisensa ja ystävänsä. Käynti muodostui suureksi juhlaksi kaikkialla matkan varrella. Helsingissä kenraalikuvernööri otti vastaan hänet ja Kaisaniemessä pidetyillä juhlapäivällisillä J. V. Snellman puhui hänen työstään hyväksyvästi ja ylistävästi. Snellman saattoi todeta, että olosuhteet olivat muuttuneet Suomessa niin, että osa Arwidssonin aatteista oli toteutunut ja että suomalaiset saattoivat avoimesti tunnustaa hänen työnsä arvon. Puheissa tuotiin myös esiin hänen merkityksensä H. G. Porthanin (1739–1804) työn menestyksellisenä jatkajana. Arwidsson puolestaan sanoi, että häntä oli kohdeltu Ruotsissa hyvin ja että hänellä oli ollut mahdollisuus työskennellä siellä Suomen hyväksi. Silti hänen kaipuunsa Suomeen ei ollut koskaan sammunut.

Jatkettuaan matkaansa Viipurista Arwidsson sairastui äkillisesti vaikeaan keuhkokuumeeseen. Hänen oli palattava takaisin Viipuriin, jossa hän kuitenkin menehtyi nopeasti tautiinsa. Hänet haudattiin Wiborg -sanomalehden mukaan siellä olevaan Sorvalin hautausmaahan 25.6.1858 (Wiborg 23.6.1858). Hautausmaalle pystytettiin muistokivi, johon kaiverrettiin hänen nimensä, syntymä- ja kuolinpäivänsä sekä Elias Lönnrotin sepittämät säkeet:

”Maan oman rakkaus vei hänen maasta ja toi hänen jälleen. Nyt hänen ain’ omanaan kätkevä on oma maa.”

Elämäntyön linjat.

Adolf Iwar Arwidssonin kehitys suomalaisen kansallisuuden esitaistelijaksi lähti Euroopassa silloin vallinneen romantiikan aatteista. Hänellä ei ollut merkittävää hallinnollista asemaa, mutta uutteran ja rohkean kirjallisen toimintansa ansiosta hänestä tuli herättäjä, joka onnistui kylvämään ajatuksensa suomalaiseen sivistyneistöön niin, että nämä alkoivat uskoa tulevaisuudessa orastaviin mahdollisuuksiin. Arwidsson oli esimerkki miehestä, joka ajoi päättäväisesti oikeina pitämiään aatteita, siitä itselleen aiheutuvista uhkista huolimatta.

Kun Arwidsson joutui lähtemään Suomesta, hän pakeni nimenomaan Venäjän hallintoa ja vei Suomen asian sielussaan Ruotsiin. Siellä hän teki jatkuvasti työtä suomalaisen kansallisuuden lujittamiseksi. Ruotsin vallan loppuvuosina suomalaisilla ei ollut erityistä kiinnostusta omaan valtiolliseen kehitykseen. Suomen liittäminen Venäjään oli muuttanut tilanteen ratkaisevasti. Arwidsson oivalsi, että suomalaisuuden säilymis- ja kehitysmahdollisuudet olivat sen oman kulttuurin, kielen ja historian varassa. Vain niille voitaisiin luoda omapohjainen kansallisvaltio, jos siihen joskus avautuisi tilaisuus. Padasjoella syntyneen Adolf Iwar Arwidssonin haave toteutui vuonna 1917, sata vuotta sen jälkeen, kun hänestä oli tullut Turun akatemian yleisen historian dosentti.

A. I. Arwidssonin muistomerkki.

Arwidssonille pystytettiin vuonna 1894 muistomerkki myös Padasjoen kunnan Jokioisten kylässä eli kirkonkylässä sille paikalle, jossa oli aikoinaan hänen syntymäkotinsa Mikkolan rusthollin päärakennus. Muistomerkin pystyttivät luultavasti Saksalan kartanon omistajiin kuuluneet Georg Ivar von Fieandt ja Karl Konstantin Fieandt. Muistomerkki sijaitsee Padasjoen kirkosta katsoen noin 0,5 km:n etäisyydellä kaakkoon päin, kirkon eteläpuolella virtaavan Kirkkojoen toisella puolella, nykyään Saksalan kartanoon kuuluvalla maalla. Muistomerkissä oli alun perin kaiverrettuna vain teksti "A. I. Arwidsson * 1791". Vuonna 1991 Saksalan kartanon omistajan Ernst Creutzin aloitteesta ja kustannuksella kiinnitettiin muistomerkin etusivulle kuvanveistäjä Kauko Räsäsen suunnittelema, noin 30 cm:n läpimittainen pyöreä pronssireliefi, jonka aiheena on Arwidssonin rintakuva.

Arwidssonin perhekunnan eräiden jäsenten kohtaloista.

Lopuksi vielä lyhyet maininnat Arwidssonin perhekunnan muiden jäsenten kohtaloista. Kirkkoherra Adolf Arwidsson kuoli 66 vuoden ikäisenä vuonna 1828 Laukaassa, jonka hautausmaalla on palaneen kirkon sijaintipaikalla hänen hautamuistomerkkinsä. Myös hänen puolisonsa Anna Katarina (o.s. Molin) kuoli Laukaassa 75 vuoden ikäisenä vuonna 1843.

Avioparin tyttäristä Sofia Gustava Arwidsson (1796–1877) solmi vuonna 1818 avioliiton Juvan kappalaisen Gustaf Adolf Aschanin (1794–1832) kanssa. Avioliitosta syntyi kuusi lasta, kaksi poikaa ja neljä tytärtä. Tyttäret avioituivat Wænerbergin, Carlstedtin, Forsiuksen ja Bjuggin sukuihin. Sofia Gustava Arwidssonista ja hänen perhekunnastaan on valokuva kirjoituksessa "Arwidsson-suvun vaiheista". Sten Sture Arwidsson (1806–1843) opiskeli Helsingin yliopistossa. Hän valmistui fil. maisteriksi ja sen jälkeen lakimieheksi. Hän oli senaatin prokuraattorintoimituskunnassa kopioitsijana. Sten Sture Arwidsson kuoli naimattomana ja testamenttasi koko omaisuutensa Helsingin yliopistolle käytettäväksi vuotuisena stipendinä henkilölle, joka osoittaa parasta suomen kielen taitoa.

Adolf Iwar Arwidssonin muisto Suomessa.

1970-luvun alussa perustettiin Arwidsson-seura vaalimaan Adolf Iwar Arwidssonin esille nostamia suomalaisuuden aatteita. Lyhyen aktiivisen kauden jälkeen seura nukahti, mutta se herätettiin uudelleen toimintaan vuonna 2005. Seuran johtokuntaan on nyt valittu edustajia myös Padasjoelta ja seuran tarkoituksena on toimia padasjokelaisena kotiseutuyhdistyksenä.

Seuraavilla paikkakunnilla on olemassa muistomerkkejä tai nimettyjä paikkoja A. I. Arwidssonin kunnioittamiseksi:

Turun Tuomiokirkonpuistossa on vuonna 1970 paljastettu A. I. Arwidssonin muistomerkki, jonka on tehnyt kuvanveistäjä Harry Kivijärvi Jyväskylän mustasta graniitista. (Tieto korjattu lokakuussa 2008.)

Iisalmessa on vanhan Kustaa Aadolfin kirkon kellotapulin edessä A. I. Arwidssonin vuonna 1985 paljastettu muistomerkki. Hankkeen on toteuttanut Savon kielen seura ry.

Laukaassa on kirkon luona A. I. Arwidssonin vuonna 1994 paljastettu muistomerkki.

Turussa on yliopiston lähellä Arwidssoninkatu.

Laukaassa on kirkon lähellä Arwidssonintie.

Teksti: Arno Forsius