Feodosia Artemeintytär Truhponen

Vihitty 13.11. 1881, puoliso Naum Simeoninpoika Vornanen.

[Rauno Malviniemi: Runonlaulajien matrikkeli ja heidän runojensa lähdetiedot, Iro-neidon pojat s. 67]:

Truhponen, Feodosija (Vetossa) Artemintytär, Nauma Simeoninpoika Vornasen vaimo (1858-1925) oli seutukuntansa Tolvajärven paras tietäjä. Hän oli kotoisin Suojärven Hantsakanniemeltä. Hänen vanhempansa olivat Artemi Ivaninpoika Truhponen ja Marfa Jakovintytär. Äidin puolelta Vetossa kuului Shemeikka-sukuun ja oli Jaakko Shemeikan tyttärentytär. (virhe?) Hän avioitui Nauma Simeoninpoika Vornasen kanssa v. 1881, ja hänen uudeksi asuinpaikakseen tuli Tolvajärven Kotisaari. Perheeseen syntyi kahdeksan lasta. Nauma Vornanen oli talollinen. Eliel Vartiaisien mukaan Vetossa hallitsi kalmanluvut, paransi ruusutaudin, nosti paljain käsin tulikuumat kivet todeten vain: "Ei pala, eigo polta." Hänellä oli tavallisuudesta poikkeavat kasvot ja ylimyksellinen olemus. Vetossalla oli arvonimenä "muailman napa", jonka hän oli saanut suurten tietäjä- ja taikojaominaisuuksiensa ansiosta.

Runot: Runonkulkku kuivahtavi VII 2 1677; Kuuman kiven laskeminen sauna-astiaan, VII 5 5089 ja Ruusutaudista parantaminen, VII 4 2915.

(Lisäys/ Lea Tajakka):

Eliel Vartiainen kertoilee tapaamisestaan Vetossa Vornasen kanssa:

Kotijärven saaressa, parin kivenheiton päässä kalmistosta, asuu kolme perhekuntaa, joiden rakennukset ovat somassa järjestyksessä lähekkäin avonaisella, kauniilla saaren kaltaalla. Yhdessä niistä asuu seudun paras naistietäjä, Vetossa, Nauma Vornasen vaimo, aikoinaan kuuluisan runoniekan ja tietomiehen Shemeikan Joakoin tyttärentytär.

Vetossa on äskettäin potenut ankaran taudin, joka on jättänyt kasvoihin läpikuultavan kalvakkuuden(…). Muodoltaan ne ovat kapean säännölliset ja terävät, silmät tummahkot, jäykkäliikkeiset(…). Kaikenkaikkiaan, tavallisuudesta poikkeavat kasvot, piirteiltään melkeinpä ylimykselliset.

Sairauden jälkeen tuntuu mielikin olevan Vetossalla masennuksissa. - Päivän elän, kaksi kuolen, vastaa hän kysymykseemme voinnistaan(…). Tavallisista alkupuheista päästyä joudumme asiaamme, vanhan tietouden saantiin. - Kezeä ennen kui tulitta, ga saitta. - Ainahan sitä toki jotain on jäänyt tietäjälle sellaiselle kuin Vetossalle. - Tauti muistini murendi – ei jeänyh nji midä! Vastaus tulee tiukasti. Eipä ota asiamme nyt luonnistuakseen, olemmekohan taitamattomasti alkaneet. Koetamme toisesta päästä, karjalaisista sananparsista, koska Vetossa on mainittu sellaistenkin osaajaksi. - Mitä on kolme koville luotu? Vetossa katsahtaa meithin vähän kummastuneena, sitten hymähtää. - On kolme koville luodu:/ yks on orja, toin eloine,/ kolmas oman on poijan nainje.

- Mikä vaihtuu kolmen marjan laila? - - Ottaes omenan marja/ miellyttäjez mezimarja,/ pidäes pihlajanmarja.

Vetossa laskettaa vastaukset heti ja on mielissään, muistamatta huonoa muistiaan. - Tapasimme Vassin, juteltiin taudeista ja niiden parantamisesta – hyvä tietäjä. - One. Yks on hyvä tiedäjä, a toinj vastahpäi vie parembi, se voikoimbi. - Sanoi Vassi taudin eli pahan puuttuvan joko vedestä, metsästä tahi kalmasta. - Muga on! innostuu Vetossa vastaamaan. – Kui riena on puuttunnuh ve´estä, puhata yksin vedeh, sil vezi on vanhin velleksis. A kuin on tulluh toiziz, yhytäh kai kolme da silloi pidää kolmes kohas sairas kullettoa, miel parandus soaha. - Lapin puolessa otetaan seulalla arpomalla selvä pahan synnystä. - - Ei teäl…

Vetossa kääntyy kuin hämillään pois. Kylällä on meille kerrottu seuraava tapaus. Erään talollisen lehmän oli äskettäin metshä peittänyt, toisin sanoen, se oli eksynyt salolle. Turhaan oli sitä joukolla etsitty. Vihdoin oli pyydetty Vetossa arpomaan tietoa ja tämä olikin ilmoittanut paikan, mistä lehmä oli löydettävissä. Ja sieltä, suosta, se oli tavattukin puolimenehtyneenä.

Olemme uteliaita kysymään, miten tietäjä tietoja arpoo, unessako hänelle joku ”koavehtii” vai muutko taijat hänellä on apuna, mutta kuulematta se meiltä jää.

Kahvi joutuu pöydälle(…). samassa astuu tupaan ulkotöistänsä palaava isäntäkin, Homa, jämerä vanhan kansan mies. Puhe kääntäikse menneisiin aikoihin, menneisiin miehiin. Kaikella vanhalla on Homassa suuri ihailijansa – mitä on nykypolvi entisten rinnalla! Työtä kiertää, ei jaksa raataa, joutavuuksissa aikaansa kuluttaa, tuhlaten elää. Konza käes, sid i kärzäs, tuumii Homa. Hän muistaa vielä monet Shemeikan ukoista, siitä suvustahan se Vetossakin on. - Voan ei tämä ole toatontoattoon virzilöis tulluh, tuumii Homa. - Nuorna ga lauloin, a sid roih pagina pitkä sinun ker. Vähemmästägi - Laulajan lagi väzyvi/ kieli kuldaine kuluvi,/ runokulkku kuivahtavi.

(…). Jäämme keskustelemaan asioista jos toisistakin. Runoistakin, virsistä. Ei kuulosta Vetossa niille juuri arvoa panevan. Sen sijaan tiedohutta, lukuja ja taikoja – niitä elämässä tarvitaan. Vetossalla onkin niitä ollut niin omalta kuin toisten varalta ja monen väitetään hänen keinoillaan terveiksi sepinneen. Ei syytä suotta ole annettu hänelle arvomainintaa ”moaliman njapa”. Vetossan pitäisi, kuulemma, tietää itse ”kalmanluvutkin”. - Kysäsemme. Aivanpa eukko pelästyy. Silmäluomet hänellä verestyvät kuin kyyneliin, mutta yksikään sellainen ei poskelle vierähdä. Kiiruhdamme häntä rauhoittamaan ja onkin hän pian entisellään, mutta kääntää puheen toisaalle ja alkaa kertoa, miten hänen sairautensa aikana piti rasittua vielä työlläkin, kun palvelustyttö poti jalkaruusua. - Tytöllehän sattui sitten auttaja ihan kotiin. Vetossa on näet ruusutaudinkin parantajana tunnettu. - Siidhäi tytön parandin. Sen voinen vielä muistoa, andanengi, kui soaha himoittaa: Aztieh pannah puhasta vettä, voassan rapua, tuhkua da tuohivakas suolua. Tulehmos otetah punaisie kivie da luvetah kädeh loitshu(…). Sid nostetah paljahin käzin kivet aztieh. Kibie kohta pannah sen peäl höyryh da hurstil katetah. Siinä se. Mutta sitä Vetossan mainiota ruusuloitsua ei tullutkaan, katkelma ”tulenlumosta” vain. Hänessä oli kuin olikin todellista tietäjää – ei mennyt muille uskomaan paraita loitsujaan(…). - Ettäkö todellakin paljain käsin nostat tulikuumat kivet? - Näil käzil… ja Vetossa aukaisee vanhan naisen ryppyiset, ohuthipiäiset kämmenet. - Ihmisen näpithän ne on sinullakin, pitäisi palaa. - Ei pala eigo polta. (Eliel Wartiainen: Taikamaitten kansaa, 1926.)