Ирина Антонова Архипофф

Emäntä, itkuvirsien taitaja. Megri, Ilomantsi.

Kotoisin: Klyyssinvaara, Himola, Aunus, Venäjä. д. Клюшина гора, Гимолы.

Syntymä / Birth / Рождение:

Himolan ortodoksinen seurakunta, metrikkakirjat, syntyneet v. 1864:
Himola Orthodox Parish, Metrics books, Births year 1864:
Гимольский православный приход, метрические книги, рождений 1864 г.:

Irina Antonintytär Antonovan syntymämerkintä Himolan seurakunnan metrikkakirjassa (10.05.1864, ф.25, оп.25, д.75, л.834):

10.05.1864 г. в семье крестьянина д. Клюшиной горы Антона Михайлова и его законной жены Любови Богдановой родилась дочь Иринья. Крещена 30.05.1864 г. Восприемник –деревни Ройк-наволока крестьянская вдова Марья Алексеева.

10.05.1864 syntyi Klyyssinvaaran kylän talollisen Anton Mihailovin ja hänen vaimonsa Ljubov Bogdanovan perheeseen tytär Irinja. Hänet kastettiin 30.05.1864. Kummi: Roikonniemen kylästä talollisen leski Marija Aleksejeva.

Avioliitto / Marriage / Брак:

Ilomantsin ortodoksinen seurakunta, metrikkakirjat, vihityt v. 1889: Ilomantsi Orthodox Parish, metrics books, Marriages year 1889: Иломантси православный приход, метрические книги, браки 1889 г.:

Nro 4. Vihkipvm 09.01.1889. Sulhanen: Megrin kylän populi Petr Arhipov, uskonnoltaan ortodoksi, ensimmäiseen avioliittoon. Morsian: Himolan seurakunnan Klyyssinvaaran kylän talollisen tytär Irina Antonova, uskonnoltaan ortodoksi, ensimmäiseen avioliittoon. Todistajat: Sulhasen - Ilomantsin kylän räätäli Matty Kerjanen ja saman kylän populi Jogan Kerjanen. Morsiamen - Ilomantsin kylän populi Roman Lillunen ja saman kylän työmies Paavo Tikka.

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4881463

Asiakirja

Kuolema / Death / Смерть:

Irinja Arhipoff kuoli 09.11.1934 Ilomantsin kunnalliskodissa vatsasyöpään. Kokonniemen kalmistossa on Karjalan Sivistysseura ry:n hänelle pystyttämä harmaagraniittinen hautakivi.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Ilomantsin Megrin metsävartijalla Pedri Arhipoffilla oli vaimonaan kuuluisa itkuvirsien taitaja Irinja Arhipoff, omaa sukua Antonova [1, 2]. Irinja oli kotoisin Himolan seurakunnan Klyyssinvaaran kylästä, josta oli tullut Ilomantsiin Pedrin vaimoksi. Himolan seurakunnan alue kuului myöhemmin Porajärveen [2].

Ilomantsissa oli sattumalta kaksi "Mekrin" kylää: Megri nykyisen valtakunnanrajan takana ja Ilomantsin nykyinen Mekrijärven kylä. Edellisessä lienee asuttu asuttu ainakin 1500-luvulta lähtien ja jälkimmäisessä 1400-luvulta lähtien. Megri oli Ilomantsin itäisin kylä ja sijaitsi samannimisen järven rannalla. Vanha valtakuntien raja kulki Megrijärven keskellä. [3] Mekrijärven ja Megrin kylien sijainnit käyvät ilmi tältä kartalta.

Irinjan kodista tai lapsuudesta tiedetään vähänlaisesti. Itse hän on kertonut seuraavanlaisen tapauksen. Tämä eloisa tyttö havitteli toisten ikäistensä tapaan suuria sulhasia. Eräänä lauantai-iltana hän teki tepsivän taian. Toisten jo kylvettyä hän juoksi alastomana kaivolle, ammensi kipollisen vettä ja hurautti päälleen. Samassa hän kuitenkin liukastui ja solahti jäiseen kaivonaukkoon jääden kainaloistaan roikkumaan. Onneksi aukko oli jäätynyt niin pieneksi, että hän ojennetuin käsivarsin siinä pysyi. Väki oli pirtissä, ja vain kirkas kuu taivaalla näki tyttörukan hädän. "Viimeisen kerranko siuda kuu, katselen", Irinja kertoi arvelleensa. Tarmokas ja notkea oli nuori ruumis, ja onnellisesti päättyi tämä lemmennostotaika. [1]

Ei se kuitenkaan paljoa tainnut auttaa, ei niitä suuria sulhoja kuulunut, ja Irinja joutui köyhän metsänvartijan Pedri Arhipoffin vaimoksi Suomen puolelle Megriin. Mökki oli Mekrijärven rannalla. Järven takaa näkyi Hingervaaran kylä, seuraava oli Kuutamalahti, sitten Porajärvi. Siellä olivat sukulaiset ja tuttavat. Ankaraa oli elämä, kahdeksan lastakin syntyi. Suomenpuoleiset kylät olivat kymmenien kilometrien ja pitkospuisten polkujen takana. Oli toki luostari lähinaapurina, ja lempeälle Jumalanäidille sai keventää huoliaan. Vanhauskoiset munkit antoivat ankaria elämänohjeita, joista Irinja piti tarkasti kiinni. Hän ei juonut kahvia, ettei synny kahvin himo. Ei istunut keinotuolissa, sillä olipa eräskin "taivasosasa liekkut". Tupakka oli myös pahasta: "Tupakka on Turusta tullut, njenäheinä helvetistä". [1]

Megrin vanhauskoisten luostarin oli perustanut Onufrei-niminen mies 1800-luvun alussa kruununmaalle aivan Venäjän rajalle Megrijärven Suomen-puoleiselle rannalle. Luostarin päärakennus oli jaettu kolmeen osaan, joita uuni vielä erotti. Takimmaisessa nurkkauksessa oli useita ikoneita. Ikkunat olivat pienet ja melkein neliskulmaiset. Toisessa asuinrakennuksessa oli kuusi matalaa huonetta. Luostarin ikkunoista näkyi järvellä Mustasaaren vanhauskoisten hautausmaa, jonne vainajat haudattiin vanhauskoisten omien tapojen mukaan. Päärakennuksen ja järven välissä oli aidattu nurmi, jossa olevassa pylväässä oli ikoni. Megriin luostarin päärakennus edusti Ilomantsissa harvinaista puhdaspiirteistä karjalaistalotyyppiä. [1]

Vieraissa, nukkumaan mennessään Irinja lausui tai lauloi seuraavan runon [4, 5]:

Vieren muata muan luvasta,
kaiken kartanon luvasta,
Muariiseni makuuttamah
Pyhä risti nossattamah,
katehia kuatamah,
vassuksii voittamah!

Irinja joutui esittämään itkuvirsiään pääkaupungissa saakka. Toistuviin laulunpyyntöihin hän viimein vastasi: "Jos mie teillä kaikilla laulan, miun käy kuin piäsköin: laulo, laulo, da vaibu". [1] Pisimmän virtensä hän lienee laulanut Ilomantsin runonlaulajapatsaan paljastustilaisuudessa 2.8.1931. [1, 2, 4] Tilaisuudesta on Ilomantsin museossa kuva.

Kirkonkylään Irinja muutti miehensä kuoltua ja lasten lähdettyä maailmalle. Hänen värikäs olemuksensa herätti ansaittua huomiota. Eloiset, voimakkaansiniset, hyvin nuoret silmät vanhoissa kasvoissa, samoin harmaantumaton tumma tukka, kaunissointuinen murre muotoutuen omalaatuisiin, välittömiin mielenilmaisuihin viehätti monia. "Piiguko olet?" kysyi hän eräältä apteekkineidiltä ja saatuaan myöntävän vastauksen virkkoi: "Ylen olet tšoma piiaks". [1]

Viimeiset seitsemän vuotta Irinja vietti loisena leskivaimo Miina Määttäsen ja hänen tyttärensä kodissa Ilomantsin kirkonkylässä. Lastensa lapsiperheissä ei Irinja enää jaksanut olla ja viihtyi hyvin tässä lapsettomassa kodissa. Jos vieras kysyi, "Vieläkö sie tässä elät?" Irinja vastasi: "A minnebö koistain lähen, hotj käskekeät, portahan piäh mänen, dai takasin mukellun". [1]

Irinjan perintöä jatkoi tytär Fekli Martiskainen. Äidiltään hän peri kyvyn ja tarpeen purkaa mielen apeus ja murhe ilmoille itkuvirtenä. [4, 5]

Vuonna 1972 praasniekoissa Ilomantsisssa oli liturgian jälkeen ristisaatto Kokonniemeen, jossa suistamolais-enolainen kansanperinteen taitaja ja perinne-esiintyjä Sanni Pyörnilä esitti itkuvirren Irinja Arhipoffin haudalla. (Ks. Juha Riikonen: Praasniekkaperinteen elvyttäminen/ ortodoksi.net). Tilaisuudesta on kuva. [2, 5]

Olavi Paavolainen vieraili Kokonniemessä heinäkuun 1 päivänä 1941 ollessaan komennettuna sotakirjeenvaihtajana Karjalan sotarintamilla. Hän pysähtyi Irinja Arhipoffin haudalla ja kirjoitti innoittuneena sotapäiväkirjaansa:

Kuin oudon lumouksen vallassa jatkan retkeilyäni edelleen. Ja kuten aina jokaiselle uudelle seudulle tullessani, hakeudun täälläkin taas hautausmaalle. Ilomantsin vanha kalmisto ei sijaitse millään rajakarjalaisella ”kuolemansaarella”, vaan petäjää kasvavalla, vesien syleilemällä niementöyräällä. Kuiva kangasmaa on valkoisena metsätähdistä ja oravanmarjoista. Pursuja kasvaa vanhojen ristien välissä. Hopeaiset pajut kiertävät rantaa vesikivien lomassa. Järven suuri, sammunut selkä hohtaa hopealta – rantakivet ja vanha venekota hohtavat hopeaa. Pohjoinen yö itse tuntuu säteilevän valoisaa hopeaa. Hopeaisena hohtaa myös kivinen patsas, jonka tekstistä luen: ”Itkuvirsien taitaja Irinja Arhipoff †1934” – Katsele sammuvalle, hopeaiselle järvelle, Irinja! Katsele kauas yli Sonkajan ja Ignoivaaran hopeaisten kyläsiluettien ja pyhien kuusikkojen! Katsele vieläkin kauemmas – yksinäisiin erämaakyliin, joissa pyhät harmaat tsasounat uneksivat ikivanhassa maisemassa! Eilen tulitettiin lentokoneesta viereistä rantaniittyä. Nyt ui hopeaisessa, sammuneessa vedessä yksinäisen silkkikuikan pää. Valoisassa yössä näkyy kreikkalaiskatolinen kirkko lehtevällä kunnaallaan hautausmaan mäntyjen takana kuin salaperäisen monasterin hahmo. [6, 7]

Viitteet:

• [1] Teuvo Martiskainen: Ilomantsin Pogostan Itäiset Kylät. 167 s. s. 114.
• [2] Kooste Reijo Savola.
• [3] Ensio Kettunen: Paikannimet kertovat menneisyydestä. Kettusviesti 3/2014. [http://www.kuolismaankettuset.fi/tiedostot/uusi_Kettusviesti_3._201...]
• [4] Aini Peltola: Möhköstä Megriin: Vanhan Ilomantsin itäiset kylät sodassa ja rauhassa, 2009.
• [5] Kooste Lea Tajakka.
• [6] Olvai Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu. WSOY 1946. ss. 85-86.
• [7] Laura Jetsu: Ilomantsin hautausmaat ja hautausmaakulttuuri. Teoksessa Syrjäseudun idea 2012. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

  ---

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Porajärven paikkakuntaprojekti
• Porajärven Klyyssinvaaran kyläprojekti
• Ilomantsin paikkakuntaprojekti
• Ilomantsin Megrin kyläprojekti
• Ortodoksi.net: Vanhauskoiset [http://www.ortodoksi.net/index.php/Vanhauskoiset]

  ---

Tämä profiili oli Karjalan 98. viikkoprofiili (22.10.2017-28.10.2017).