Juho (Janne) Abrahaminpoika Aho

Rakentaja, rakennusmestari. Urakoi eri pitäjiin 78 suurempaa rakennusta kuten kansakouluja, seurataloja ja maalaistaloja. Pihlajavedellä mm. Aseman koulu ja nuorisoseurantalo ovat hänen rakentamiaan.

Sitä ennen Suomen kaartin sotilas, 2. komppanian tarkk’ampuja nro 35.

Asui Puskalan mäkitupaa Multamäessä. Simsiön Heinämäen torpparin poika.

Elämäkerta

Juho Abrahaminpoika syntyi Pellonpään torpassa Abraham Abrahaminpojan (Aapo Aaponpojan) ja Eeva Juhontyttären itsellisperheen toiseksi vanhimpana lapsena. Abraham-isä oli syntyisin Pihlajaveden Yltiän talollisen pojanpoika, ja Eeva-äidin sukujuuret olivat Keuruulta ja Multialta. Perheen lapsista varttui aikuisiksi asti Juhon lisäksi kolme poikaa ja yksi tytär. [1]

Pellonpään torpasta perhe muutti jo parin vuoden kuluttua Juhon syntymän jälkeen, asui ensin väliaikaisesti Kolehman saunassa ja Simsiön vierastuvassa ja asettui sen jälkeen Heinämäen torppaan Abraham Abrahaminpojan tehtyä torpparikontrahdin Simsiön isännän kanssa ja saatua torpan asuttavaan kuntoon. Kotitorpan valmistuminen turvasi aiempaa paremmat elinolosuhteet perheelle. Elämä oli kuitenkin köyhää katovuosien koetellessa pieniä viljelyksiä.

Juho ja vanhempi veljensä Aapo joutuivat lähtemään kerjuulle Juhon ollessa vasta yhdeksän vuoden ikäinen. Kerjuureissullaan Juho päätyi itseoppimansa hyvän lukutaidon ansiosta kasvatiksi Peräisen taloon Keuruulle. Peräisillä hän oppi sekä talon työt että runsaan alkoholinkäytön. Kun Peräisillä ei isännän lupaamaa perintökirjaa alkanut kuulua, hän siirtyi täysi-ikäiseksi tultuaan rengiksi Keuruun Ohra-ahoon.Pihlajaveden Aseman koulu vuodelta 1907.
Pihlajaveden nuorisoseurantalo vuodelta 1911.
Janne ja Anna Ahon kotitölli Puskala Multamäessä. Kuva: Heikki Jartti 1920-luku. Pian sen jälkeen, vuoden 1870 alussa Juho päätti lähteä nahkurinoppiin Helsinkiin. Helsingissä hän tuli juovuspäissään värvätyksi Suomen kaartiin kuudeksi vuodeksi eikä koskaan päätynyt nahkurin uralle. Kaartiin mennessä papereihin merkitystä talonnimestä Ohra-aho muodostui Juholle sukunimi Aho. Kutsumanimikin oli vaihtunut Janneksi aikuisuuden myötä.

Kaartin kontrahdin päätyttyä Janne Aho palasi Pihlajavedelle työskennellen aluksi renkinä. Naituaan Kalliomäen piian Anna Fredrikintyttären hän purki purettavaksi määrätyn Multamäen vanhan syytinkituvan ja kokosi siitä heille Puskalan mäkituvan Multamäen "puskikkoon". Pariskunta jäi lapsettomaksi. [1, 2, 3]

Vaasan radan rakennustöihin Janne Aho ei halunnut lähteä huonon viinapäänsä vuoksi. Suutarin töiden lisäksi mukaan tulivat talonrakennustyöt. Hän oppi rakennustyöt nopeasti, siirtyi rakennusmestarin tehtäviin ja urakoi lopulta eri pitäjiin yhteensä 78 suurempaa rakennusta kuten kansakouluja, seurataloja ja maalaistaloja. Pihlajavedellä hän urakoi muun muassa Aseman kansakoulun ja nuorisoseurantalon. Aseman kansakoulun rakentaminen alkoi syksyllä 1906 ja päättyi loppukatselmukseen 7.10.1907. Nuorisoseurantalon suunnittelu alkoi 1910 ja talon vihkiäiset olivat juhannuksena 1911. Kumpaankin laati rakennuspiirustukset ratamestari Ivar Hellman. [2, 3, 4]

Kirjailija Heikki Jartti on kirjoittanut Janne Ahon elämänvaiheista ja 1800-luvun lopun maalaiselämästä Suomen Kuvalehden vuoden 1928 viimeisessä ja 2/1929 ja 3/1929 numeroissa. Kyseinen tarina Heinämäestä tapahuneesta kerjuulle lähdöstä alkaen Janne Ahon vanhuuspäiviin saakka on hieman lyhennettynä seuraavana.

Janne Ahon elämänkuvausta Heikki Jartin kirjoituksesta Vanha rakentaja

-- "Kun Johannes-poikanen, tällöin Juhoksi puhuteltava, oli 8 vuoden, tuli ”huono vuosi” muuallekin eikä ainoastaan Heinämäkeen, jossa sinä kesänä ei saatu muuta kuin vähän nauriita. Syksytalven yli päästiin jotenkuten, mutta eräänä kevättalven päivänä Eeva-äidin täytyi valmistaa kaksi pientä kangaspussia. Toisen niistä hän antoi vanhimmalle pojalleen Aapolle, toisen seuraavalle pojalleen Juholle. Pussit olivat ”kerjuupusseja”.

Veljekset lähtivät kerjuulle. Kerjääminen oli Suomessa silloin niin tavallista, etteivät nämäkään veljekset itkeneet kerjuulle lähtiessään. Eeva-äiti itki. Ehkäpä aavistus sanoi hänelle: Sinun Juhopoikasi viipyy tällä matkallaan kauan.

Veljekset tallustelivat Simsiöön, Vuohimäkeen ja Multamäkeen. Pidemmälle yhteinen taival ei riittänytkään. Kun Aapo-veli oli jo ”yli kymmenen”, sai hän jäädä Multamäkeen työhön ”ruokaansa ja vaatettaan vastaan”. Juhon, ”alle kymmenen” olevan, täytyi jatkaa matkaa.

Kotona vielä ollessaan oli Juho oppinut lukemaan melkein opettamatta. Kun hän ehti kerjuumatkallaan Keuruulle Väärisen taloon ja luki talon pirtissä ääneen, sattui pirttiin tulemaan Väärisen emännän äiti, lähellä olevan Peräisen talon emäntä. Peräisen emäntä oli jäänyt leskeksi ensimmäisestä miehestään, mutta ottanut sitten toisen miehen, ”puusnoukan”, ja oli tämä mies ”päättänyt lukea raamatun läpi”. Emännän mielestä kulutti hänen puolisonsa luku-urakkansa suorittamiseen ”ihan vihaksipistävän paljon talon aikaa”. Peräisen emäntä kuunteli hetkisen pienen kerjäläispojan lukemista ja ihastui kohta pojan selvään lukutaitoon ja myöskin poikaan. Hän vei kerjäläisen mukanaan Peräiselle. Siellä poika sai lukea ”isännänkin kuuloon”. Koe onnistui hyvin. Kerjäläisen vanhemmat kutsuttiin Pihlajavedeltä Peräiselle käymään. Poika itse vei heille kutsun. Heinä-Aapo ja Heinä-Eeva noudattivat kutsua ja tekivät Peräisellä talon hallituksen kanssa Juho-poikansa puolesta ”jonkinlaiset kasvatinkaupat” seitsemäksi vuodeksi. Juho jäi uuteen kotiinsa, mutta hänen vanhempansa palasivat Heinämäkeen, Peräisen emännän antamat ”viemiset” mukanaan. He taivalsivat keventynein mielin. Elettiinhän kyllä ”köyhää aikaa”, mutta olipa jo saatu vanhimmat lapset ”oman jalkansa viljaan, Aapo Multamäkeen ja Juho Peräiselle.

Aluksi Juho-poikanen ei kyennyt Peräisellä juuri muuhun kuin ”akkoja passaamaan” ja paimeneksi. – Kirjoittamaan hän opetteli jo tällöin. Joltakin ”suviherralta” oli jäänyt Peräiselle kirjoituspaperia ja kynä. Ne löysi Juho. Papereihin oli kirjoitettu yhtä ja toista, mutta jätetty paljon tyhjiäkin aloja. Juho kirjoitti paperit täyteen. Ensin hän jäljitteli ”suviherran” kirjoituksia, mutta alkoi pian sommitella itsenäisesti kokoon sanoja ja lauseita. Laskennon alkeet Juho oppi samaan aikaan. Nekin hänen oli opittava ”omin päinsä”. Kun laskeminen alkoi sujua, jätti Peräisen emäntä talonsa ”rätingit” Juho-pojan ”räknättäviksi”.

Isännälleen oli Juhon luettava raamattua ääneen. Isäntä oli jo itse ”örrännyt” Mooseksen-kirjat loppuun, mutta sittenkin oli Juhon aloitettava ääneenlukunsa raamatun alusta. Niinä pyhäpäivinä, joina isäntä ei mennty kirkkoon, hän istui penkillä pirtin pöydän päässä ja kuunteli, selkä seinään nojattuna, pöydän takana istuvan Juhon lukemista. Pian isäntä siinä kuunnellessaan nukahtikin, mutta aina niin herkästi, että heräsi heti, jos Juho yritti keskeyttää lukeminen, ja komensi: ”Jatka sinä vaan, vaikka minä pidänkin tässä vähän silmiäni kiinni!” Vuosien kuluessa pääsikin Peräisen puusnoukka näin raamattunsa läpi. Raamattua luettiin sunnuntaisin ja juhlapäivinä aamupuolella päivää, iltapäivällä myötiin viinaa. Viinan ostajien täytyi jäädä talon porstuaan. Pieni Juho nouti sieltä heidän astiansa ja rahansa isännälle kamariin. Rahan saatuaan isäntä mittasi viinan astiaan ja antoi Juhon viedä astian omistajalleen porstuaan. Näin meneteltiin aina. ”Ja sittenpä ei kukaan voinutkaan näyttää koskaan toteen, että Peräisen puusnoukkaisäntä oli pitänyt viinakauppaa pyhäpäivinäkin.”

Viinan ”kotipoltto” oli silloin Suomessa luvallista, mutta lain mukaan sitä sai valmistaa vain määrättynä aikana vuodesta. Pyhäpäivinä viinaa ei saanut valmistaa eikä myödä. Peräisen isäntä keitätti viinaa aina, kun se sattui Peräiseltä loppumaan. Rangaistukset hän vältti jälleen siten, että keitätti viinat alaikäisellä Juholla. Palkkioksi sai poika jokaisen keittopäivän iltana ”hyvän pääntäyden” viinaa. Muutamia vuosia Peräisellä oltuaan kykeni Juho tekemään nopeasti ja kätevästi kaikkia talossa esiintyviä töitä. Palkkana oli vaatteet ja ruoka, palkkiona viina ja aina vain viina. Joskus oli alun toisella kymmenellä oleva Juho humalassa yhteen menoon viikon taikka kaksikin viikkoa. Hän kertoo siitä nyt: ”Ja niin minun vereeni syöpyi viinanvika, ja se syöpyi siihen vielä paljon pahemmin kuin isäkummini oli osannut pelätäkään minua ristillä kuljettaessaan.”

Viisitoista vuotta täytettyään kävi Juho rippikoulun. Tällöin päättyi se 7-vuotiskausi, jonka ajaksi Juho oli Peräiselle sijoitettu. Heinämäessä oli perhe yhä lisääntynyt. Eeva-emäntä oli synnyttänyt kaikkiaan 6 poikaa ja 2 tytärtä. Näin ollen ei Juhoa kotona tarvittu. Ja kun Peräisen hallituskin ”lupaili panna Juholle oikein vähän isomman perinnön kirjan päälle”, jos Juho jää edelleenkin Peräiselle, niin hän jäikin. Kuusi vuotta kului. Peräisen hallitus uudisti joka syksy Juholle lupauksen ”vähän isommasta perinnöstä”, mutta kun asiaa ei lopultakaan pantu ”kirjan päälle”, lähti Juho, hänen nimensä oli muunnettu miehen aikuiseksi tultua Janneksi, Peräiseltä ja asettui asumaan Ohra-ahon taloon, jääden siten vieläkin Keuruulle.

Peräisellä oli Janne Aaponpoika varttunut parhaaseen miehuutensa. Hänestä oli tullut pitkä, roteva ja ryhdikäs, hänen kasvonsa olivat soikeat ja verevät, nenä kauniisti kaareva, silmät siniset ja tukka vaaleanruskea. Itse hän sanoo nyt silloisesta minästään: ”Etsimälläkään minusta ei olisi löydetty mitään ruumiin virhettä. Viinanvika minussa vain oli, mutta se olikin sitten pahasti.”

Keuruun Ohra-ahossa Janne Aaponpoika asui vuoden ja teki talossa ja sen naapurustossa erilaisia ansiotöitä. Tämän vuoden aikana hänessä kypsyi ajatus ruveta nahkuriksi.

Janne Aaponpoika halusi oppia täydellisen ammattitaidon. Hän päätti lähteä Helsinkiin. Kun sitten muutamien vuosien kuluttua palaa ”ulosoppineena” nahkurimestarina pääkaupungista tänne maaseudulle, niin varmaan on miehellä hyvä tulevaisuus. Tuossahan se jo kimmeltääkin, aivan tuossa lähellä.

Mutta matkarahoja ei ollut monta markkaa. Niitä säästääkseen kulki Janne jalkaisin Keuruun-Kuoreveden maantietä Länkipohjan satamaan. Jyväskylässä hän oli jo kerran nähnyt höyrylaivan, nyt hän sai matkustaa ”sellaisella pelillä” Länkipohjasta Hämeenlinnaan. Siellä oli vastassa toinen ihme, juna. Janne nousi junaan luottavaisin mielin ja pääsi onnellisesti Helsinkiin. Mutta eipä mennyt nytkään kaksi kolmannetta. Junasta ulos selviydyttyään näki Janne miehen ajavan polkupyörällä. Siinä oli hyvin korkea etupyörä ja melkein olemattoman pieni takapyörä. Sellaisina pysyivätkin helsinkiläisten polkupyörät sitten monta vuotta, mutta vain puolitoista vuotta Helsinkiin tulonsa jälkeen näki Janne Pietarissa jo nykyajan mallia olevan polkupyörän.

Mihinkähän minä osaan mennä täällä ensimmäiseksi yökseni? ajatteli Janne lähtiessään astelemaan Helsingin katuja ilman päämäärää. Aleksanterinkadulla tuli häntä vastaan huomiota herättävän komea nuorimies. Janne tunsi miehen ”uniformusta” Suomen kaartin sotilaaksi. Komea sotilas tusi myös Jannen heti maalaisnuorukaiseksi, olihan nuorukaisen kainalossa pieni vaatemytty ja yllä harmaa kotikutoinen puku. Jannen lähelle ehdittyään sotilas tervehti Jannea ja lyöttäytyi ilman muuta hänen seuraansa. Tuohan neuvookin minulle yökorttierin, ajatteli Janne ilostuvin mielin. Sotilas lupasikin opastaa ”uuden ystävänsä” kunnolliseen yömajaan ”sitten myöhemmin”, kunhan saisi ensin tarjota ystävälleen jotakin.

Poikettiin lähimpään ”tillikkaan”. Uljas kaartilainen esiintyi kapakassa mitä vieraanvaraisimpana isäntänä. Keskustelun hän johdatti yhä uudelleen siihen, mitenkä helppoa ja mukavaa on kaartilaisen elämä. Sanotaanhan siitä jo laulussakin: ”Kaartinpojat voivat kuin ruusut vihannoivat.” Lämmettiin. ”Tuuttingit” seurasivat toisiaan, toverusten ystävyys lujittui lujittumistaan ja ilta muuttui hauskaakin hauskemmaksi. Hihkaistiin jo yhdessäkin: ”Kyllä kruunu huolen pojistaan pitääpi ainiaan!”

Loppujen lopuksi oli Janne Aaponpojalla niin hauskaa, ettei hän ole milloinkaan jaksanut muistaa, mitenkä hauskaa hänellä oikein olikaan. Vasta sitä yötä seuraavan aamun hän muistaa ja muistaakin ”vähän hiton selvästi”.

Kun Janne aamulla heräsi, ei hän nähnyt uutta ystäväänsä, mutta kyllä muita sotilaita. Sotilaat selittivät ihmettelevälle miehelle: ”Sinä olet nyt kaartin kasarmissa. Eilen sinä olet tehnyt kaartilaisen kontrahdin kuudeksi vuodeksi.” Janne suuttui mokomasta ja ärjäisi: ”Te valehtelette” Minähän olen tullut tänne Helsinkiin nahkurinoppiin.”

Sotilaat eivät valehdelleet. Kohta näytettiin Janne Aaponpojalle ”kontrahti”, jonka alakulmaan hän oli kirjoittanut nimensä. Janne muuttui nöyräksi ja alkoi kerjätä armoa. Armon sijasta annettiin hänelle ”kaartinpesti”. Se oli 10 markkaa vuodelta, mutta koko summa, 60 markkaa, maksettiin heti palvelusajan alussa, jotta uusi kaartilainen voisi ostaa vuodevaatteet, ne kun oli jokaisen hankittava itse.

Karvain mielin täytyi Janne Aaponpojan alistua ja myöntää itselleen, että ”viinanvika” oli vienyt hänet satimeen, josta ei pääse pois, ennenkuin kuusi vuotta ehtii kulua loppuun. Hänet sijoitettiin kaartin – virallinen nimi: ”Henkivartioväen III Suomen tarkk’ampujapataljoona” – 2:seen komppaniaan ja numeroksi määrättiin 35.

Sotilaan palkka ei ollut, sen ajan arvojen mukaan, Suomen kaartissa huono. Janne Aaponpoika sai kaartissa ollessan vuosipalkkaa, ilmaisen asunnon ja ruoan lisäksi, vaatteet, kengät ja 79 markkaan rahaa. Oikeastaan kaartilaisen vuotuinen rahapalkka oli silloin 89 markkaa, mutta siitä vähennettiin kunakin vuonna se 10 markkaa, jonka ”värvätty” oli saanut jo ”kaartinpestin” ottaessaan. Janne Aaponpoikakaan ei vähäksy palkkaansa kaartissa, hän muistelee vain: Se oli marraskuun alussa 1870, kun minä menetin vapauteni kuudeksi vuodeksi. Minä kävin silloin kahtakymmentäkolmea. Ja pataljoonan komentajana oli minun aikanani eversti, vapaaherra Georg Ramsay.”

Kaartiin jouduttuaan sai Janne Aaponpoika sukunimen eli ”liikanimen”. Hänen Keuruulla annetussa passissaan oli talonnimi: Ohra-aho. Kun Janne Aaponpoika kirjoitettiin kaartin luettelohin – kutakin kaartilaista koskevat tiedot merkittiin eri ”rullaan” – jätettiin hänen passissaan näkyvästä talonnimestä ”Ohra-aho” pois alkupää ”Ohra” ja annettiin loppupää sukunimeksi uudelle tulokkaalle. Niin tuli ”Janne Aaponpojasta” ”Janne Aho”. Siitä saakka onkin silloinen kaartilainen säilyttänyt saman sukunimen, vaikka sukunimien vaihteleminen asuinpaikkojen mukaan on ollut kansamme keskuudessa aivan yleistä melkeinpä näihin päiviin asti.

”Uniformu” ja sotilasryhti tekivät Janne Ahosta todella komean kaartilaisen. Pääkaupunkilaisilta hän oppi entistä paremman käyttäytymistaidon. Helsinki oli silloin kovin ruotsalainen kaupunki. Kaartin upseeritkin puhuivat keskenään ruotsia. Pian Janne Ahokin ”tuli toimeen” ruotsinkielellä.

Kaartin komennuskieli oli venäjä. Janne Aho oppi venäjänkieliset komennussanat verrattain helposti, mutta itse kieltä hän oppi vasta venäläisiltä sotilailta Krasnoje Selon leirillä ollessaan. Suomen Kaarti oli Krasnoje Selossa joka vuosi keväisin. Kun Riihimäen-Pietarin rata oli valmistunut jo 1870, kuljetettiin kaarti Ahon kaartissa ollessa Venäjälle ja sieltä takaisin rautateitse, aikaisemmin oli kuljetus tapahtunut laivoilla ja ollut rautatiematkaa paljon vaivalloisempi. Krasnoje Selossa joutui Aho kerran näyttämään venäjänkielentaitoaan sangen korkealle herralle. Kun keisari Aleksanteri II ”otti parast’aikaa leiriä vastaan” – niin tapahtui joka kesä-, laskeutui keisarin veli suuriruhtinas Nikolai ratsultaan, pyysi Aholta kiväärin ja ampui sillä kaksi kertaa, molemmat laukaukset ohi maalin. Kumpaisenkin laukauksensa jälkeen kysyi suuriruhtinas suomalaiselta soturilta venäjäksi: ”Sattuiko maaliin?” Aho, itse hyvä ampuja, vastasi, myöskin venäjäksi: ”Ei sattunut.” Kiväärin takaisin antaessaan hymyili suuriruhtinas suomalaiselle ystävällisesti. ”Hänen suuriruhtinaallinen korkeutensa oli tyytyväinen pitämänsä kielikokeen tulokseen”, myhähtää Aho tuota tapausta muistellessaan.

Keisarin toimittaman tarkastuksen päätyttyä jaettiin kaikille leirin sotilaille ”keisarin juomaraha”. Eniten annettiin juomarahaa sen tarkastuksen jälkeen, johon Persian shahi otti osaa keisari Aleksanterin vieraana. Kun Aho vaihtoi juomarahansa Suomen rahaksi, sai hän 10 markkaa, millä summalla hän voi ostaa enemmän kuin sadalla nykyisellä markallamme. Sinä kesänä oli Krasnoje Selon leirissä 120,000 miestä. ”Juomarahojen antaja ei siis ollut mikään köyhä poika!” kehahtaa Aho vieläkin mielellään.

Venäläisten ja suomalaisten sotilaiden – Suomen kaartissa oli rauhan aikana vain 600 miestä – välit olivat hyvät, ainakin Ahon kaartissa ollessa. Kun leirillä oltiin 10 tai 12 viikkoa kunakin kesänä, ehti eri kansallisuuksiin kuuluvien sotilaiden kesken syntyä ystävyyssuhteita, joita Aho mielihyvin muistelee.

Eräänä kesänä osasi Krasnoje Selon leiriin kolera. Suomen kaarti toi sen sieltä Helsinkiin. Monta kaartilaista kuoli koleraan, mutta Aho pelastui. Hänelle ja parillekymmenelle muulle kaartilaiselle annettiin ”työloma”, jotta he voisivat mennä Helsingin pitäjässä olevaan Botbyn kartanoon perunoita kaivamaan. Kun perunannosto Botbyssä päättyi, oli kolera Helsingissä tukahdutettu. Työlomalaiset palasivat kaupunkiin. Aho kaipasi ja suri koleraan kuolleita tovereitaan. Niinä päivinä hän oppi ymmärtämään: ”Ihmisellä ei ole mitään ihanampaa kuin on: saada elää.”

Talvet Suomen kaarti oli maan pääkaupungissa. Silloin täytyi jokaisen kaartilaisen käydä, aseharjoitusten ja vahtipalvelusten lisäksi, ”kaartinkoulua”, jossa oppiaineet olivat suunnilleen samat kuin meidän päiviemme kansakoulussa. Janne Ahokin sai nyt neljänä talvena peräkkäin kouluopetusta, jota oli aina ikävöinyt. Koulupäiviä oli neljä viikossa, ja koulua pidettiin noin neljä tuntia kunakin päivänä. Viidentenä ja kuudentena kaartilaistalvenaan Aho määrättiin opettamaan nuoremmille tovereilleen maantietoa, kaunokirjoitusta ja oikeinkirjoitusta. Aho olettaa määräyksen olleen vain siltä upseerilta, jonka velvollisuuksiin kuului antaa opetusta noissa aineissa.

Kaartilaiset kuluttivat vapaat aikansa joko juopotellen taikka korttia pelaten. Janne Aho luki kirjallisuutta, miloin sai ”omaa aikaa”. Ensin hän luki kaartin kirjaston ”läpi”. Sitten hän meni Helsingin kaupungin kirjastoon. ”Ja kyllä minä tulin iloiselle mielelle, kun siellä oli niitä kirjoja niin paljon!” Ahon silmät loistavat hänen tätä sanoessaan.

Aho luki yhtä mielellään tieto- ja kaunokirjallisuutta. Hänen lempikirjansa oli ”Valdemar Seier”. Sen Aho luki kaartissa ollessaan niin moneen kertaan, että muistaa yhäkin Valdemar Seierin elämänvaiheet ja seikkailut, kuin olisi itse ollut sotilaana mukana tämän voitollisen Tanskan kuninkaan sotaretkillä. – Maantietoon Aho oli erikoisesti innostunut. Sitä harrastustaan hän ei ole päästänyt sammumaan vieläkään, vikka yli puolivuosisataa on jo kulunut niistä talvista, jolloin Aho opetti maantietoa kaartilaistovereilleen.

Mksikään mallisotilaaksi Aho ei halua itseään esittää. Sellaisen olettamuksenkin puhetoveriltaan riistääkseen hän kertoilee: ”Äökää kumminkaan ajtelko, etteikö minussakin olisi ollut kaartilaisaikanani kasakkaa. Kyllä sitä löytyi tästä toisen komppanian kolmestakymmenestäviidestäkin enemmän kuin kylliksi. Mutta hairahtuessani oli minulla aina sellainen onni, että jouduin selvittämään rikkomukseni niiden upseerien edessä, jotka olivat miehiä eivätkä koiria. Niinpä minä, esimerkin teille kertoakseni, pöllöttelin eräänä iltana Pikku-Roobertilla lähimain tolkuttomassa humalassa. Ajattelin täysin huolettomana: Ei hätää, täällä Pikku-Roobertilla eivät upseerimme tapaa koskaan liikkua. Mutta samassapa näkyikin kapteeni Sundman, hän korotettiin myöhemmin everstiksi, tulevan minua vastaan samaa jalkakäytävää, jolla minäkin kävellä huojuin. Voi Janne-parka! ajattelin minä ensin, mutta huomasin sitten kohdallani portin, jossa oli jokin syvennys. Sovitin selkäni portin syvennykseen ja tunsin pysyväni pystyssä. Siinäpä kapteeni Sundman jo tulikin. Minä tein hänelle kunnian enkä kaatunut, Kapteeni Sundman pysähtyi ja nauroi minulle hyvän tuokion. Sitten hän tarttui lujasti minun käsivarteeni ja talutti minut Kasarminkadulle. Kasarmin portille näin päästyämme jätti kapteenimme minut vahtisotilaalle ja komensi: Viekää tämä mies kasarmiin! Hän on kyllä sikana juovuksissa, mutta putkaan häntä ei panna. Hän teki minulle kunnian olosuhteissa, joissa minä itse en olisi kyennyt sitä tekemään. – Vahti toimi saamansa komennuksen mukaan. Ja lopuksi me, vahtisotilas ja minä, taisimme hyräillä yhdessä: Kyllä kruunu huolen pojistaan pitääpi ainiaan”.

Kun Ahon 6-vuotinen palvelusaika kaartissa päättyi, tarjottiin hänelle jälleen ”kaartinpestiä” yhtä pitkäksi ajaksi. Aho, vapaudestaan arka, kieltäytyi ehdottomasti. Helsinkiin hän sentään jäi. Varsinainen nuoruus oli nyt mennyt, lähentelihän mies jo kolmeakymmentä. Nahkurin oppiin ei haluttanut enää pyrkiäkään, josko tuohon olisi niin vanhana kelvannutkaan. Talven Aho teki Helsingissä sekalaisia töitä, keväällä hän lähti Porvoonjoelle tukkiuittoon. Siellä hän loukkasi jalkansa ja joutui pitkäksi aikaa Helsingin sairaalaan. Sairaalassa Aho oli vielä, kun Suomen kaarti lähti ”Turkin sotaan” syyskuun 6 :nä 1877. Ennen sotaan lähtöä oli kaartiin hankittava 205 uutta miestä, jotta se olisi saavuttanut sodanaikaisen vahvuutensa ja saanut reservikomppanian. Uudet miehet oli harjoitettava sotilaiksi kuukauden kuluessa. Kun se oli vaikeaa, koetettiin saada entisiä kaartilaisia mukaan ”Turkinmaalle”. Ahoakin käytiin värväämässä sairaalassa kolme kertaa, ”tutut kaartin vääpelit kävivät”, mutta hänestä ei ollut lähtijäksi. Sairaalassa Aho viipyi niin kauan, ettei päässyt katsomaan kaartin rintamalle lähtöä eikä hyvästelemään kaartilaistovereitaan. Niin häneltä jäi näkemättä lähtöjumalanpalvelus Kasarmintorilla ja kaartin uljas marssi rautatieasemalle. Samoin jäi Aholta näkemättä kaartin Helsinkiin paluu. Se tapahtui toukokuun 1 p:nä 1878. Aho oli silloin jo Pihlajavedellä. Hän oli lähtenyt Helsingistä, sairaalassa parantuneena, myöhään edellisenä syksynä. Matkareitti oli ollut sama kuin Helsinkiin mennessäkin. Matkamies oli tullut junassa Hämeenlinnaan, siitä laivassa Länkipohjaan ja Länkipohjasta jalkapatikassa Kuoreveden ja Keuruun halki Pihlajavedelle. Aho kertoo: ”Minä huomasin viisaammaksi lähteä Helsingistä. Minunlaiselleni raukalle siellä oli kapakoita liian tiheässä. Seitsemän vuotta minä olin Helsingissä ollut, mutta sieltä lähtiessäni minulla ei ollut koossa Pihlajavedelle asti riittäviä matkarahoja.”

Janne Ahon vanhemmat olivat poikansa Helsingistä palatessaan Heinämäessä ”entisellään”. -- Helsingistä palattuaan asui Janne Aho vuoden kotonaan Heinämäessä. Sitten hän meni rengiksi samaan Kalliomäkeen, jonka ”pytingin” nurkkaa hänen isänsä oli ”vienyt ylös” Jannen syntyessä Pellonpään saunassa. Rautatien rakennustyöhön Aho ei halunnut. Palkka kyllä olisi ollut siinä työssä renginpalkkaan parempi, mutta ”viinaa kanssa sitä rotevammasti”.

Kalliomäessä oli piikana Anna Fredrikintytär. Hän oli syntynyt isänsä ”metsään tekemässä” torpassa, Peltomäessä, toukokuun 17 p:nä 1856. Kun Janne Aho palveli Kalliomäessä ensimmäistä vuottaan, oli Anna Fredrikintyttärellä menossa jo seitsemäs vuosi tässä samassa palveluspaikassa. Anna-piika ja Janne-renki rupesivat ”pitämään yhtä” heti ensimmäisenä yhteisenä palvelustalvenaan, mutta ”malttoivat odottaa” viisi vuotta, ennenkuin menivät naimisiin. Häät vietettiin Heinämäessä, ja viinaa oli häissä ”vierasten uida”.

Anna Fredrikintytär oli palvellut Kalliomäessä yksitoista vuotta. Isäntäväki olisi pitänyt häntä talossa vielä hänen naimisiin mentyäänkin, mutta Anna-nuorikko ei suostunut enää jäämään. Hän muutti komean miehensä kanssa Simsiöön, samaan taloon, jossa Janne Aho oli asunut paitaressuna vuoden, vanhempiensa Heinämäkeä rakentaessa. Simsiön ”piistuvan” oli aika kumminkin jo vienyt mukanaan.

”Minkä näköinen oli tuo teidän emäntänne silloin, kun te menitte hänen kanssaan naimisiin?” kysäisee tämän kirjoittaja Janne Aholta. Aho vastaa aikailematta: ”Tottapahan oli ihmisen näköinen, koskapahan sai minut itseensä suostumaan.” – Siihen kuvaukseen täytyy kirjoittajan tyytyä. Yhden seikan hän toki voi todeta vielä nytkin: Anna Ahon silmät välkkyivät ihmeellisen valovoimaisina. Niistä säteilee sielun puhtaus ja hyvyys.

Kolme vuotta Simsiön eräässä kamarissa ”kesteinä” oltuaan Ahon pariskunta muutti Multamäkeen. Tähän taloon oli Heinämäen esikoinen, Aapo, jäänyt siltä kerjuumatkalta, joka johti nuoremman veljen Keuruun Peräiselle. Rippikoulun Multamäestä käytyään oli Aapo sieltä lähtenyt ja Janne-veljeään paljon aikaisemmin akottunut, nyt jo omaa torppaansa asuen. Multamäkeen oli tullut äkkiä paljon metsärahoja. Osa rahoista käytettiin talon uudestaan rakentamiseen, loput menivät ”hyvin elettäessä”. Janne Aho pääsi yhdeksi rakennusmieheksi. Multamäen ”vanha syytinkitupa” oli uusien rakennusten tiellä. Isäntä määräsi tuvan purettavaksi, ja rengit tehkööt sitten hirsistä polttopuita. ”Anna tuo ennemminkin minulle. Minä vien sen tuonne vainion takana olevaan puskikkoon”, pyysi silloin Aho. ”No onhan noita polttopuita Multamäessä muutoinkin”, myöntyi kohta isäntä. Kauppa oli syntynyt ”kahdella sanalla”. Aho maksoi tuvasta 100 markkaa.

Vasta syksyllä jouti Aho rakentamaan ”puskikkoon” ”Puskalan”. Rakennustyössä auttoivat jeljensä ”Heinä-Matti” ja vaimonsa. Heinämäen ja Puskalan välillä oli noin neljä kilometriä. Anna-emäntä kertoo, äänessään lämpöä ja silmät välkehtien: ”Ja oma koti tuntui meistä niin hauskalta, että me muutimme Multamäestä tänne Puskalaan jo, vaikka tämä mökki oli vasta muuriton ja lasiton kehä. Oli marraskuu, mutta ei meitä silloin palellut.

Puskala jäi tosiaankin vain mökiksi. Sen asuinrakennuksessa on pieni tupa, pienenpieni porstua ja porstuan takana melkeinpä yhtä pieni ”kömmeli”, Anna-emännälle ”kädenlaskimeksi” varattu. Ulkohuonerivi on vaatimatontakin vaatimattomampi. Siinä on pienoinen navetta ja lato, niiden välissä avonainen katos. Saunassa Puskalasta on käyty Multamäessä, joskus kauempanakin.'

Ohra- ja perunamaitaan Puskalan isäntä aluksi ansiotöittensä lomissa laajenteli, mutta pakotettiin jättämään pellonraivaustyönsä ennen pitkää. Hän selittää: ”Miä en tullut vaatineeksi Multamäen isännältä kontrahtia, ennenkun isäntä möi Multamäen tukkiyhtiölle. Yhtiö kielsi laajentamasta Puskalan viljelyksiä eikä antanut meille tähän kontrahtia, ja niin ää tämäkin vähä Annan ja minun kuoltua yhtiölle ilman muuta.”

Anna ja Janne Ahon unelma omasta vauraasta torpasta jäi siis vain unelmaksi. Mutta vaikkapa niin kävikin, olisi heidän mökissään ollut tilaa puolelle tusinalle pieniä pellavapäitä. Pellavapäitä ei tullut, ei odottaenkaan.

Näinkään eivät Puskalan asukkaan antaneet elämänsä painua yhtä arkiseksi, kuin se oli heidän ympäristössään. Kaartilaisaikanaan Janne Aho ei ollut tottunut sanomalehtiin, suomalaista lehdistöähän ei vielä silloin ollut olemassa, mutta puskalassa hän jo voi tilata pääkaupungista sanomalehden ja ”olla sitä lukemalla Helsingissä, vaikka asuikin Pihlajavedellä”. Kansanvalistusseuran kalenterin ostettiin Puskalaan jokaiseksi jouluksi. Tietokirjallisuutta ja kaunokirjallisuutta hankittiin jatkuvasti. Kirjahylly, joka on ollut Keski-Suomen talonpoikaisväestön keskuudessa melkeinpä tuntematon esine lähes näihin aikoihin saakka, on koristanut Puskalan tuvan seinää jo kauan. Sen sisältö on yhtä tuttu ja rakas Puskalan Anna-emännälle kuin Janne-isännällekin. Kirjat ovat olleet Anna Aholla tovereina ja ystävinä yksinäisyydessä hänen miehensä viipyessä viikkoja ja kuukausia ansiotöissä usein hyvinkin etäällä kotoa.

Kun teatteriseuruetta alkoi vierailla paikkakunnalla, olivat Anna ja Janne Aho jo vanhoja ihmisiä. Eletty ikä ei estänyt heitä teatteriin saapumasta, ei se eikä huono tie, ei pitkä matka, ei pimeys, ei syksyn kura, ei talven pyry eikä pakkanen. Sellaisia pikkuseikkoja Puskalassa tuskin huomattiinkaan silloin, kun valmistauduttiin lähtemään puolen peninkulman päähän teatteriin, ”jossa ihminen aina niin paljon virkistyy”.

Ahot eivät milloinkaan omistaneet paljon mitään. Silti oli heidän toimeentulonsa vuosikymmeniä jokseenkin hyvä. Puskalassa oli aina lehmä. Anna-emäntä hotii lehmäänsä erinomaisella huolella ja hellyydelllä. Hänellä, lapsettomalla, olikin hellyyttä varastossa loppumattomiin. Hyvin hoidettuna antoi yksikin lypsyri ”lehmällistä” yllin kyllin kahdelle ihmiselle. Puskalan isäntä teki talvisin suutarintyötä, kesäkaudet hän oli rakennustöissä, joissa palkat olivat aina vähän paremmat kuin muissa ansioissa. Kun valtion täytyi rakennuttaa, liikenteen Vaasan radalla kasvaessa, yhä uusia asuntoja Pihlajavedellekin, oli Aho aina rakennusmiehenä niitä rakentamassa. Työt tehtiin piirustusten mukaan. Koulutettu rakennusmestari selitti rakennusmiehille piirustukset ja opasti heitä käyttämään kulloinkin soveltuvimpia työkaluja ja parhaita työtapoja. Janne Aholle ei tarvinnut sanoa näitä asioita kahta kertaa. Pian kehittyi hän rakennustyömiehestä rakennusmestariksi, vieläpä sangen kykeneväksi puuta rakennusaineena käytettäessä. Miehen arvon noustessa ei palkka noussut vastaavasti. Yleensä suoritti mestari Aho rakennusurakkansa halvalla, mutta maksoi rakennustyömiehilleen, jotka tavallisesti olivat ”sitä samaa Heinämäen sukua”, sittenkin tyydyttävän hyvin, omaa voittoaan ajattelematta.

Janne Aho ei pitänyt muistissaan kaikkien rakentamiensa rakennusten lukua, mutta ”suurempia rakennuksia” hän tahtoi rakentaa niin monta, kuinka monta vuotta hän maailmassa elää. Mestari Aho rakensikin eri pitäjissä kansakouluja, seurataloja ja maalaistaloja yhteensä 78, mutta yhdeksäskahdeksatta vuosi jäi jo rakennustaan vaille, ja niin taitavat jäädä kaikki muutkin mestari Ahon vielä jäljellä olevat elinvuodet. Ihminen, voimakkainkin, on kumminkin vain ihminen.

Janne Aho jos kukaan on ollut voimakas. Hän oli täyttänyt 75 vuotta, kun hän rakennutti ja rakensi samalla, tapansa mukaan, itse mukana erästä navettarakennusta Pihlajavedellä. Tämän kirjoittaja sattui kulkemaan jo puolivalmiin rakennuksen ohi ja näki vanhan rakentajan kävelevän rakennuksen äsken paikalleen nostetulla harjahirrellä. Katsojaa huimasi ajatus: jos kävelijä horjahtaisi! Kävelijää ei huimannut. Hän asteli huolettoman näköisenä harjahirren toisesta päästä toiseen.

Kulloinkin rakenteilla olevan rakennuksen valmistuttua tapasi mestari Aho pitää rakennussakilleen ”urakankoliaiset”, joissa oli kaikkea muuta, mutta ”ei kuivia kurkkuja”. Vanhetessaan Aho luopui siitä tavasta, ja lähes näihin saakka himoaan vastaan taisteltuaan ja ”viinanvikansa” takia paljon kärsittyään on humalaisen ”isäkummi” Abraham Pellonpään kummipoika viinanhimonsa voittanut. Tuon himon syövytti hänen vereensä Peräisen puusnoukkaisäntä. Aho ei kumminkaan muistele entistä isäntäänsä syyttäen eikä tuomiten. Peräisen toimeliasta emäntää Aho säilyttää muistissaan äitinsä rinnalla. Kasvatusäidin ja kasvatin suhde oli ollut aina luottamuksellinen ja hyvä.

Peräisellä on Janne Aho käynyt sieltä lähdettyään muulloinkin, viimeksi hän kävi siellä 80-vuotiaana. Vuorokauden Peräisellä kyläillessään eli Aho muistoissaan ”vielä kerran nuoruutensa parhaimman kukoistusajan”. Talo oli 60 vuoden kuluessa kokonaan uudeksi muutettu. Pirtistä löysi Aho sentään vanhan ja rakkaan kerrossänkynsä. Sen yläsängyssä hän sitten nukkuikin yönsä. ”Se taisi olla minun viidestuhannes yöni tuossa sängyssä, viidestuhannes ja samalla viimeinen”, arveli entinen Peräisen Juho aamulla yläsängystä alas tultuaan.

Helsingissä Janne Aho ei ole käynyt sitten kaartilaispäiviensä. Hänellä ei ole ollut ”niin joutilasta aikaa eikä rahojakaan”. Muutamia vuosia on Puskalassa oltu jo ilman Helsingissä ilmestyvää sanomalehteäkin, ”on täytynyt olla”.

Tämä ”on täytynyt olla” alkoi Puskalassa kaikessa kovuudessaan Anna-emännän saatua halvauskohtauksen. Anna Aho läheni seitsemännen vuosikymmenensä loppua halvauksen hänet yllättäessä. Se satutti uhriinsa juuri, kun tämä oli saapunut lukukinkeriin Multamäen tuttuun tupaan. ”Kylläpähän se nyt taitaa tietää Jannen-Annallekin lähtöä tästä maailmasta”, päättelivät naapurit. Mutta Annapa ei ollut antanut sielunsa vanheta ruumiinsa vanhentuessa. Ruumiin täytyi totella elämänhaluista henkeä ja parantua. Tosinhan Anna-emännän halvaantunut vasen puoli ei tullut enää terveen oikean puolen arvoiseksi, mutta tuli toki välttävään kuntoon.

Sairaanhoitajana toimi Puskalassa sairaan aviopuoliso. Mutta vanhan rakentajan halvattua vaimoaan hoidellessa hiipi köyhyys Puskalaan, oikea ja totinen köyhyys. Lehmä, Anna-emännälle sanomattoman rakas Hertta, oli myötävä, vieläpä ”aivan suven suussa”, jotta sairaalle voitiin ostaa lääkkeitä. Siitä alkaen on Puskalan pienoisessa navetassa ollut hiljaista ja kuollutta. Anna-emäntä puhelee nyt, alistuvaisuutta äänessään: ”Kyllähän minun on vieläkin hirveästi Herttaa ikävä, vallankin talven aikana. Kesällä kuuluu sentään naapurien karjankelloja meille melkein joka päivä. Jo jos olisi viedä lehmille joskuskin suolakoura tuohon portille, niin kyllä ne tulisivat minua usein katsomaankin, mutta eipä sitä varaa tahdo olla enää meillä sellaiseen. Hyvä kumminkin, kun saan kellojakin kuulla. Ja ehkäpä ihminen tottuu vähitellen tällaiseenkin oloon.

Vasta kaiken elämiseen välttämättömän Puskalassa tyyten loputtua alkoi Pihlajaveden kunta avustaa Puskalan iäkkäitä asukkaita. Aikaisemmin ei Puskalaan oltu apua pyydettykään. Niukan kunnanavun lisäksi koettaa 80-vuotias Janne-isäntä tehdä ansiotöitä. Kun Puskala on kaukana kyläkunnista, ei sinne poikkea usein suutarin tarpeessa olevia, suutarintyössä tulee ”välipää”. Sen ajaksi menee Janne Aho lähimpiin metsiin piiruja ja hirsiä veistämään, menee sittenkin, vaikka hänen ennen aina terävänä puuta purrut kirveensä ”pystyy nyt enää puuhun vain pari tuntia tai tunnin päivässään”. Anna-emäntä kertoo: ”Kopsii se sieltä metsästä vielä irti viisikymmentäkin markkaa kuussa, mutta kyllähän siinä sitten lapasiakin kuluu, kun se on tullut jo niin viluiseksi käsistään. Vaikka minähän ne lapaset olen koettanut tähän asti kutoa ja paria, niin ettein tuon käsi ole vielä ihan pahasti palellut, miten käynee sitten tästä eteenpäin elettäessä”. Anna-emäntä nyökkää päätään miestään kohden sanoessaan: ”tuon” ja lähtee sitten ”kävellä lenkuttelemaan” Kalliomäkeen. Tämä matka, edestakaisin ehkä kolme kilometriä, ”ottaa kyllä koko päiväsydämen”, mutta antaakin sitten Annalle ja hänen Jannelleen luettavaksi ”kopan täyden” vanhoja sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Tilattuna tulee heille enää vain pieni maaseutulehti. ”Ei siinä ole paljon lukemista, mutta sen tilaushinta on halpa”, huomauttaa Puskalan isäntä hänen lehteään silmäilevälle kävijälle.

Lehti on työväenlehtiä. Janne Aho on lukeutunut sosialisteihin aina siitä saakka, kun työnväenliike maassamme alkoi. Se ei ole estänyt häntä tilaamasta ja lukemasta muunkin karvaisia sanomalehtiä. Ahon maailmankatsomus onkin harvinaisen vapautunut ja hänen sosialisminsa ihanteellista, niin ihanteellista, ettei nykyajan työväki halua kuunnella juhlissaan Ahon kylläkin viisaita ja muodoltaan virheettömiä puheita. Kymmenisen vuotta taaksepäin Aho oli vielä kotipaikkakunnallaan suosittu työväenpuhuja.

Janne Aho on ollut vähästä pahastuva luonne. Kun hän kulki poikasena kerjuulla ja kuuli vieraan tuvan ovea avatessaan tuvasta: ”jokohan taas tulee uusi kerjäläinen”, painoi hän puoleksi avaamansa oven kiinni ja lähti nälkäisenä uudelle tuntemattomalle taipaleelle. Eletyt vuodet ja vuosikymmenet, koetut vaivat ja vastoinkäymiset ynnä ahkera painetun sanan viljeleminen ovat muuttaneet Ahon pitkämieliseksi, sovinnolliseksi ja nöyräksi. Ja mikä ihailtavampaa: Jokaisena uutena huomenena Janne Aho koettaa olla sopusointuisempi ihminen kuin oli eilen.

Oli lämpimän kesän 1927 ehkä kuumin sunnuntai. Tämän kirjoittaja oli menossa Puskalaan. Etäällä asteli kookas mies samaan suuntaan. Tavattoman helteen vuoksi oli mies riisunut takin yltään, kantaen sitä nyt käsivarrellaan. Pyöräilijä saavuttaa helposti kävelijän ja etenkin, kun kävelijä on jo aamulla taivaltanut saman peninkulman, jota hän jälleen taivaltaa, nyt vain päinvastaiseen suuntaan. Kätellään. Vanha rakentaja, entinen kerjäläispoika ja Suomen kaartin sotilas, alkaa jutella:
- Teki mieleni kirkkoon, näin kesällä, talvellahan minä en sinne enää kunnollisesti pääse. Kun kirkossa oli tänään piispankinkerit ja kyläkunnissa asuvat olivat tilanneet kaikki paikat autoissa jo etukäteen, täytyi minun kävellä aamulla kirkolle ja samapa se tuli eteen vielä nyt paluumatkallakin. Mahtavat jalkani olla vähän kankeat huomenna... Siellä kirkossa puhuttiin tänä päivänä paljon ihmisen omastatunnosta. Minäkin olen ajatellut vähän niitäkin asioita ja tullut samaan tulokseen kuin se tämänpäiväinen saarnaajakin.
- Ja mikähän on se tulos?
- Tulos on se, että kyllä me ihmiset voisimme olla paljon parempiakin ihmisiä kuin olemme, jos me vain koettaisimme olla hyviä, koskapa meillä kullakin on omatunto. Meidän omatuntommehan taas on osa jumalasta, joka on täydellinen hyvyys. "[3]

Pihlajaveden uuden kunnalliskodin hoidokkeja. Janne Aho kuvassa oikealla. Kuva on otettu Rekolan kunnalliskodin vihkiäisten aikoihin kesällä 1930. Kuva: Esa Hilli

Lähteet

[1] Kirkonkirjat

Syntymä ja varhaislapsuus Pihlajavedellä; Pellonpään torpassa, Kolehman saunassa, Simsiön vierastuvassa ja vanhempiensa rakentamassa Heinämäen torpassa

• Pihlajavesi kastetut: 30.3.1848 30.3.1848 - Pellonpää Inh. Abraham Abr.s. Yltiä Eva Johans dr. 25-30 Johan (HisKi)
• Pihlajavesi - rippikirja, 1842-1856 (AP I Aa:3) > 104: sivu 99: Kömi rotan, Wähämäki nybygge Pellonpää torp, Wargelin; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1842-1856 (AP I Aa:3) > 215: sivu 105: Pihlajavesi by Kömi rotan, Wähämäki Pellonpää torp; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1842-1856 (AP I Aa:3) > 163: sivu 53: Pihlajavesi by Sompi rotan, Könttäri eller Kolehma No 1 gifte tjenstehjon, Inhysingar; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1842-1856 (AP I Aa:3) > 218: sivu 108: Pihlajavesi by Kömi rotan, Simsiö No 8 Sytningsfolk, Inhysingar med flere, Katikko torp; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1842-1856 (AP I Aa:3) > 219: sivu 109: Pihlajavesi by Kömi rotan, Simsiö Majaniemi torp, Heinämäki torp; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1857-1868 (AP I Aa:4) > 77: sivu 72: Pihlajavesi by Kömi rota, Simsiö Heinämäki torp; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019 - Till Keuru 3.1.1858

Muutto Keuruulle 9-vuotiaana 11.1.1858, kasvattina Peräisellä ja renkinä Ohra-ahossa

• Keuruu - muuttaneet, 1832-1862 (UK396 I Ba:1) > 83: sivu 154: Sisään 1858, Ulos 1858; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=507... / Viitattu 26.7.2019
• Keuruu - rippikirja, 1856-1862 (AP_II I Aa:20) > 57: sivu 295: Moijas rota, Keuru by Peräinen No 17; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=313... / Viitattu 26.7.2019
• Keuruu - rippikirja, 1863-1869 (AP_I I Aa:22) > 277: sivu 283: Keuru by, Peräinen No 17; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=313... / Viitattu 26.7.2019
• Keuruu - rippikirja, 1870-1879 (AP_II I Aa:25) > 427: sivu 907: Walkialahden kylä, No 6 Palkolliset; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=313... / Viitattu 26.7.2019 - 14.11.1870 Helsinkiin. MK 42.

Helsingissä 1870-1877, Suomen kaartin sotilaana

• Kaartin seurakunnan arkisto - Luettelo sotilasvalan tehneistä 1832-1872 (I Hd:6, myös valan kaavoja), jakso 90; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8183612 / Viitattu 26.7.2019
• Kaartin seurakunnan arkisto - Seurakunnasta muuttaneiden luettelot 1875-1883 (I Bb:4), jakso 89; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=8182989 / Viitattu 26.7.2019

Pihlajavedelle paluu 1877; vanhempiensa luona Heinämäessä, renkinä ja itsellisenä muissa taloissa, avioliitto Anna Fredrikintyttären kanssa ja lopulta Multamäen mäkitupalaisena Puskalassa.

• Pihlajavesi - muuttokirjoja, 1871-1880 (AP I Jba:4) > 115: 1.11.1877 Johan Abraham Aho eller Ohraaho; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=296... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - muuttaneet, 1834-1899 (AP I Ba:1) > 63: sivu 123: 1876-1877 sisään, 1876-1877 ulos; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=296... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1869-1878 (AP I Aa:5) > 114: sivu 107: Pihlajavesi by Simsiö rota, Simsiö No 8 Heinämäki torp; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1879-1888 (AP I Aa:6) > 192: sivu 191: Kallio No 14 palkolliset Aho, Gumér, Mäkinen, Somppi, Silman, Lahtinen, Helén, Lind, Tyrämäki, Hakala; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1879-1888 (AP I Aa:6) > 194: sivu 193: Kallio No 14 Tienaho torppa, Aho; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi vihityt: 30.9.1883 Heinämäen t. Its. Juho Aavonp. Aho Palv.p. Anna Fredrikintytär Simsiön talo (HisKi)
• Pihlajavesi - rippikirja, 1879-1888 (AP I Aa:6) > 132: sivu 131: Simsiö No 8 Heinämäki torppa; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1879-1888 (AP I Aa:6) > 130: sivu 129: Simsiö No 8 ittelliset Sund, Aho; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1879-1888 (AP I Aa:6) > 200: sivu 199: Multamäki No 15 its Aho; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1889-1899 (AP I Aa:7) > 244: sivu 246: Simsiön ruotia, Multamäki No 15 itselliset; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019
• Pihlajavesi - rippikirja, 1900-1909 (AP I Aa:8) > 270: sivu 272: Multamäki No 15 itselliset; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019

[2] Pihlajaveden ala-aste: Pihlajaveden historiaa - Koulumme rakentaja Juha Aho: http://pihlajavesi.keuruu.fi/1906-1907/aho.htm

[3] Heikki Jartti: Vanha rakentaja – ”Vanhan rakentajan” isän ja äidin sekä heidän kahden poikansa nuoruusvuosien elämänkuvaus, verrattomia maalaiskuvauksia 1800-luvun jälkipuoliskolta. Julkaistu Suomen Kuvalehdessä:
http://pihlajavesi.keuruu.fi/1906-1907/vanharakentaja1.htm
http://pihlajavesi.keuruu.fi/1906-1907/vanharakentaja2.htm
http://pihlajavesi.keuruu.fi/1906-1907/vanharakentaja3.htm.

[4] Aino Korja: Pihlajaveden Nuorisoseuran 70-vuotishistoriikki, http://pihlajavesi.keuruu.fi/kuvagalleriat/kylaen-historiaa/1163-pi...

Lisätietoa

[1] Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehti- ja aikakauslehtiarkisto (-1939)

• 13:s kansakoulukartano Virroilla: Keski-Suomi, 28.08.1913, nro 98, s. 2 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1254181?page=2 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

  ---

Tämä profiili oli Pihlajaveden kyläpuun 29. viikkoprofiili (15.7. - 21.7.2019).