Abraham Emanuel Abrahaminpoika Heinämäki

Simsiön Heinämäen torpan perustaja ja torppari. Yltiän talollisen pojanpoika.

Otteita Aapo ja Eeva Heinämäen pojan Janne Ahon elämäntarinaan keskittyvästä kirjoituksesta Vanha rakentaja, jonka on Suomen Kuvalehdelle kirjoittanut Heikki Jartti:

Oli toukokuun 15 päivä 1848.

Kalliomäen talossa Pihlajavedellä ”hakattiin” uutta ”pytinkiä”. Yhtä sen nurkista ”vei ylös” Aapo Aaponpoika. Aapo Aaponpoika oli syntynyt Pihlajavedellä Yltiön talossa, jonka talon hänen vanhempansa omistivat. Hän oli nainut ”erään Eeva-nimisen ihmisen”. Eeva ”oli kulkeutunut” Pihlajavedelle ”jostakin Multialta päin”. Tällainen kulkeutuminen oli hyvin tavallista, kun sekä Multia että Pihlajavesi olivat silloin Keuruun kappeliseurakuntia ja kappelien asukkaat tutustuivat helposti toisiinsa emäseurakuntaan tekemillään kirkkomatkoilla.

”Multian Eeva” oli kaunis ja ”elävähenkinen” nainen. Mutta sittenkin oli Abraham Abrahaminpoika, Pihlajaveden Yltiöltä, nainut ”vain piian”, eikä häntä sen jälkeen ”tarvittu” Yltiöllä. Torpanpaikkaakaan ”ei satuttu löytämään” Aapolle kotitalonsa maalta, vaikkakin Yltiö oli ”järvenrantatalo” ja sen pinta-ala oli muutamia tuhansia tynnyrinaloja.

Mutta Aapo Aaponpoika oli sentään ”talollisten lapsia” vielä piian naituaankin, ja pian alkoi näyttää siltä, kuin hänen elämäntehtävänsä muodostuisi verrattain helpoksi vain syntyperän perustuksella.

Vuohimäen talon lähellä oli Pellonpään torppa. Torpan isäntä, Aapo hänkin, oli myös ”talollisten lapsia”. Hän oli syntynyt Vuohimäessä, ja oli hänen veljensä parast’aikaa Vuohimäessä isäntänä. Pellonpään emännän nimi oli Lotta. Pellonpääläisillä ei ollut lapsia, mikä oli sangen harvinainen ilmiö niinä aikoina. Kun Pellonpään Aapo ja Lotta kuulivat Yltiön pojan ”jääneen ilman korttieriä”, lähettivät he Yltiölle sanan, että ”jos se Aapo tulisi sieltä sen akkansa kanssa käymään vähän täällä Pellonpäässä”. Aapo Aaponpoika ja hänen Eevansa noudattivat kutsua, ja Pellonpäässä solmittiin ”vanhennuskaupat”.

Vanhennuskaupat on suhde, joka syntyy, kun lapseton, talon taikka pienemmänkin asumuksen omistava parikunta ottaa turvakseen ja perijäkseen jonkin nuorenparin tai naimattoman nuoren jompaakumpaa sukupuolta, tavallisimmin oman sukupiirin sisäpuolelta. Milloin ”vanhentaja” on ”vanhentamaan” tullessaan naimaton, on hänen naitava ”vanhennettaviensa” valitsema henkilö, joka niinikään kuuluu sukuun. Vanhennettavat valitsevat vanhentajansa melkein aina niin, että toinen vanhentajista on isännän, toinen emännän sukukunnasta. Näin menetellen ”elämä ei mene vieraalle”, vaikka vanhalle parille ”ei olekaan sallittu lapsia”. Vanhennus kaupat ovat vain ”suupuheen kauppoja”, ja vanhennettavat pysyvät useimmiten ”hallituksessa” kuolemaansa saakka. Jos vanhan parikunnan ja nuoren parikunnan välit rikkoutuvat auttamattomasti, ajavat vanhennettavast vanhentajansa talosta pois, korvaamatta nuorille heidän talon hyväksi tekemäänsä työtä, ja ottavat uudet vanhentajat, joskuspa vielä kolmannetkin. – Tällaisia suhteita solmitaan maaseuduille meidänkin päivinämme, vaikkakin harvemmin kuin ”ennen vanhaan”. Mutta palatkaamme kirjoituksen alussa mainittuun toukokuun päivään.

Sen päivän iltapuolella tuli joku paikkakunnan ukko Kalliomäkeen ”pytingin hakkuuta katsomaan”. Aikansa siinä kierrettyään ja katseltuaan ukko päätyi Aapo Aaponpojan luokse, ja jaaritteli tälle alkuksi yhtä jos toistakin, kunnes viimein hellitti leuoistaan noin kuin muiden asiain lomaan: ”Lähettivät sieltä Pellonpäästä sinulle sanaa, että vaikkas tulisit täältä kotiin käymään. Taitavat purkaa tänä päivänä siellä sinun saunasi kiuasta.”

- ”Jokos se Eeva, pirukas, rupesi siellä nyt toisen kerran sellaisiin touhuihin?” ymmärsi Aapo kohta, mutta teki kumminkin ”täyden päivän” – se päättyi kello 8 illalla – ennenkuin lähti kotiinsa yökuntiin.

Pellonpään isäntä oli ilkeydestään kuulu äijä ja sen lisäksi suuri juoppo. ”Mitähän se nyt tästä asiasta minulle sanoo?” pelkäili Aapo Aaponpoika kotimatkalla ollessaan. Isäntä urisi vain: ”Poika siellä tehtiin taaskin. Akat ovat vieläkin saunassa.” – ”Montako” tiedusti Aapo. ”Omat akat kahdestaan”, vastasi isäntä.

Kun ”akat sitten” palasivat saunasta, jossa olivat ”tehneet pojan”, ja näyttivät poikaa isälle, sanoi tämä: ”Poika on, ja riski poika! Minä sitä arvelinkin jo vähän niin päin ja ostin Kalliomäestä kolme kannua viinaa. Kannattaahan se sen verran... tämä poika.” Ja vaikka tapahtuma ei ollutkaan Pellonpään isännälle mieluinen, pojasta kun tuli torppaan ”uusi syöpäläinen” entisten lisäksi ja rauhanhäiritsijä samalla, tasaannutti nuoremman Aapon viisaasti kylläkin hankkima viina torpanväen mielet niin, ettei äskeinen sattuma aiheuttanut Pellonpäässä vanhojen ja nuorten välille aivan sovittamatonta riitaisuutta. Kumpainenkin Aapo joi viinaa ”oikein urakalla”, olivatpa Lotta ja Eevakin siitä ”aika tuiterissa”, mutta eivät kumminkaan ”ihan pyllyllään”.

Kolmessa kannussa riitti viinaa vielä ristiäispäiväksikin. Kun Eevan ja Aapoin esikoinen jo oli isänsä kaima Abraham, valittiin tälle toiselle pojalle nimeksi Johannes. Pellonpään Lotta-emäntä lähti kantamaan viikon vanhaa pienokaista pappilaan. Hän oli lapsen ”äitikummi”. Aapo-isäntä seurasi mukana, ollen puolestaan ”isäkummi. Matkalla poikettiin pappilan lähellä olevaan Jussilan torppaan. Jussilassa lapsi ”puhdistettiin” ja ”kuivattiin”, ja Jussilan keskenkasvuiset lapset, tytär ja poika, lähtivät toisten kanssa pappilaan. Tyttärestä tuli lapselle ”tyttökummi”, pojasta ”poikakummi”.

Arvoisa isäkummi Abraham Pellonpää huojui kovin kastetoimituksen aikana, ja papin kamari tuli täyteen viinanhajua. Aaamene sanottuaan alkoi pastori Forsman, Pihlajaveden silloinen kappalainen, haukkua ankarasti Pellonpään Aapoa juopumuksesta, johon tämä ioli langennut ollessaan täyttämässä kummin, vieläpä isäkummin, lapsen maallisen isän sijaisen, tärkeäarvoista ja edesvastuullista tehtävää. Isäkummi kuunteli haukkumiset loppuun, muut kolme kummia todistajina, ja kysäisi sitten melkeinpä kuin huolestuneena: ”Mahtoikohan tohon lapseen jo tarttua minusta viinanvika?” – ”Ehkäpä ei sentään tarttunut vielä tästä, ja pyytäkäämme meidän taivaalliselta isältämme, että hän vastakin suojelisi ja varjelisi tämän lapsukaisen viinanviasta”, vastasi pastori lohdutellen. Mutta 80 vuotta myöhemmin huoahti silloinen poikalapsi Johannekseksi kastettu, tämän kirjoittajalle: ”Peräti ikävää vaan, ettei kunnon pastorin rukous toteutunut!”

Nuori Aapo Aaponpoika oli ”voimallinen mies” ja hänen Eevansa oli ”hedelmällistä lajia oleva vaimoihminen”. Kun Eeva oli imettänyt Johannes-poikaansa ”tavallisen imetysajan” – se oli noin 15 kuukautta – tapahtui jälleen, että Eeva ”sai mieheltään uuden kuorman”. Tästä virisi Pellonpäässä riitoja, ja pian alkoi ilmestyä lisäksi jos minkälaista riidan aihetta, aivan loppumattomiin.

Johanneksen syntymisestä oli kulunut parisen vuotta, kun hänelle syntyi veli. Eevan ja Aapon kolmas poika kastettiin Mattiaaksi. Pellonpään kesätyöt tehtiin vielä yhdessä asuen ja yhteisvoimin. Syksyn tultua ajoi Pellonpään isäntä vanhentajat pois Pellonpäästä. Lotta-emäntä, itse lapseton, oli kyllä jo ehtinyt rakastua Eevan ja Aapon lapsiin, mutta ”sai pitää kitansa kiinni miehen puhuessa”.

Nuorella perheenpäällä ei ollut nyt mitään tavaroita eikä yhtään rahaa, Eeva vain oli ja kolme ”jo valmista lasta”. Mitä tehdä, minne mennä? Oma mökki ei synny noin vain kättä kääntäen, eikähän Aapo Aaponpoika ollut tiennyt tiedustella isäntämiehiltä mökin sijaakaan, Pellonpäätä kun oli pitänyt jo kotinaan ja melkeinpä omanaankin. Pula ratkesi siten, että Aapo Aaponpoika, syntynyt Yltiön talossa, muutti Eevansa ja kolmen pienen, mutta ”vankkatekoisen” poikansa kanssa Pellonpään torpasta Kolehman talon saunaan.

Saunoissa asuvia nimitettiin ”saunakesteiksi”. Saunassa asuminen oli silloin sangen tavallista, mutta perin harvoin majaili saunassa perhe, jonka isä oli elossa ja alkujaan ”talollisten lapsia”. Sauna oli oikeastaan vain köyhien leskien ja heidän orpolapsiensa asuinpaikka. Niinikään joutui ”saunannurkkaan” piikaihminen, joka ”potkaisi aisaansa”, ja hänen ”kalliolla tehty kakaransa”, mikäli ei kumpainenkin suorastaan kerjuulle häätynyt. Milloin talontyttärelle ”sattui vahinko”, saatiin hän naitetuksi vielä sittenkin jollekin yritteliäälle renkimiehelle, joka ymmärsi antaa arvon morsiamelleen luvatuille perinnöille. Ne olivat: torpanmaa, pari lammasta, lehmä ja oikein hyvässä tapauksessa hevonenkin.

Saunojen asukkaat suorittivat asuntonsa vuokran taloon työssä. Kun talon miehet ajoivat ”saunarangat” – ne olivat kaskia poltettaessa palamatta jääneitä pinnaltaan mustiksi hiiltyneitä puiden runkoja, ”teloja” – metsästä saunan seinukselle, oli ”Sauna-Aapon” hakattava rangat ”saunahaloiksi”. ”Sauna-Eeva” lämmitti puolestaan saunan talonväelle ja ”astui toiseksi vesikorennon alle” saunavettä kaivosta saunaan kannettaessa. Toisena vedenkantajana oli joku talon piioista.

Kolehman sauna oli savusauna samoin kuin kaikki silloiset saunat. Siinä ei ollut pienintäkään lasi-ikkunaa, ja sen lattiana oli paikoin maa, paikoin mädäntymistilassa oleva puu. Saunaa lämmitettäessä oli sen ovi pidettävä raollaan ja korkealla seinässä sijaitseva laudalla suljettava ”lakeinen” kokonaan auki, muuten saunan asukkaan olisivat tukehtuneet lämpiävästä kiukaasta saunaan röyhyävään savuun. Päivän ollessa saatiin saunaan valoa ”alaikkunasta”, joka sekin oli laudalla suljettava, mutta kaksi taikka kolmekin kertaa lakeisikkunaa suurempi. Valoa tuli ikkuna-aukosta suhteellisesti vähän, tuulta kylmää ja vetoa paljon. Aamu- ja iltapuhteisiin valaistiin saunaa kiukaan rakoihin pistetyillä palavilla päreillä. Nekin antoivat valoa vain niukasti, mutta savua sitä runsaammin. Kolehman saunakestit eivät koettaneetkaan hankkia saunaan huonekaluja. Saunan alakerrassa oleva jykevätekoinen, savusta, noesta ja ihmishiestä sysimustaksi mustunut penkki oli heillä pöytänä, saunan lavo, laudepenkit ja ”mallasparvi” sänkyinä. Vuodevaatteitakaan ei Kolehman saunakesteillä ollut. Mutta ihminen, joka aloittaa raskaan päivätyönsä jo kello 5 aamulla ja lopettaa sen vasta kello 8 illalla, nukkuu hyvin saunassaan pehmittämättömilläkin penkeillä. Ja minkä saunan tuhannet tuhannet kirput, lavan alla sijaitsevassa, mädäntyvää törkyä kukkuroillaan olevassa ”karsinassa” siinneet, häntä pureskelemisellaan häiritsevät, sen saunan sadat sirkat yksitoikkoisella sirinällään viihdyttävät.

Kadehdittavaa Aapo Aaponpojan ja hänen perheensä elämä Kolehman saunassa ei ollut. Vaikka Johannes-poika oli silloin vajaan kolme vuotta vanha, muistaa hän ”saunatalven” vielä kuin pahan unennäön. Hän kertoilee siitä: ”Saunan porstuaa nimitettiin kodaksi, mutta oli se silti tavallista rakennustapaa käyttäen hirsistä rakennettu. Kodan keskellä oli kivistä kyhätty liesi ja lieden yläpuolella riippui kattoon kiinnitetty puinen hahla, jonka haarukkaan pata asetettiin keitettäessä. Äidin keittäessä kodassa ruokaa, kahvia hän ei vielä silloin laisinkaan keittänyt, kelpasi lasten oleilla lämpimässä ja savuttomassa saunassa. Mutta kun sauna pantiin kylpömistä varten lämpiämään, ja niin tehtiin joka arki-iltapäivä, täyttyi se pian savusta ja tikarasta. Kyllä silloin pisti lasten kurkkuihin ja silmiä kirvelsi. Illalla tuli talonväki saunaan. Koko kylpömisajan oli sauna täynnä höyryä ja kitkerää lääsyä. Me lapset kärvistelimme kylmällä, märällä ja likaisella permannolla, äiti palveli kylpevää talonväkeä ja isä oli hiljainen.” – ”Mitä äitinne tapasi keittää kodassa?” kysäisee tämän kirjoittaja väliin. – ”Nauriita useimmin, mutta joskus myöskin ruis- taikka ohravelliä.”

Ahjossa metalli puhdistuu, sanotaan. Kolehman saunassa vahvistui Aapo Aaponpojankin itseluottamus niin, että hän päätti rakentaa oman mökin. Kun ilman alkoivat kevään tullessa lämmetä, siksi saunaosastoon lisää syöpäläisiä, ”ja pian se oli niitä täynnä”. Syöpäläisiltä rauhaan päästäkseen muuttivat saunakestit, viisi henkeä, Kolehmalta Simsiö-nimiseen taloon. Muutto tapahtui keväällä. Simsiössä oli vanhuuttaan joutilaaksi jäänyt ”piispantupa” (vierastupa), ja sen saivat Kolehmalta tulleet asunnokseen.

Simsiössä ruvettiin kohta ”hieroskelemaan torpankauppoja”. Kun Aapo Aaponpoika oli ”kaikkitöinen mies” ja ”hyvänpuoleinen nurkkamieskin”, halusi Simsiön isäntä kylläkin mielellään saada hänet ”maansa päälle”. Torpan paikka löytyi Heinäsuon läheltä. Heinäsuolle oli Simsiöstä ”noin ruottinvirsta”. Kun torppa päätettiin rakentaa Heinäsuon laidassa olevalle mäelle, ei nimen torpalle keksiminen tuottanut kenellekään päänvaivaa. Torppahan oli luontojaan: Heinämäki.

Heinämäki tehtiin alusta alkaen torpaksi eikä mäkituvaksi. Heinämäen ”kontrahti kesti” 50 vuotta. Sne mukaan oli torpparilla oikeus raivata viljelyksiä rakennuksiensa ympärille, kontrahdissa annettiin torpparille myös ”vapaa” polttopuulupa, havulupa, lehtilupa ja kaskeamislupa Simsiön talon mailla. Näin jäin Aapo Aaponpojalta saamatta vain ”tervalupa”, mutta sen luvan saikin tavallisesti ainoastaan se torppari, joka itse tai jonka vaimo oli syntynyt torpanmaan luovuttavassa talossa. Tällaisissa tapauksissa tehtiin torppariaviopuolisoilel ”elinaikainen” kontrahti, joskuspa ”perintöluontoinenkin”.

Heinämäestä suoritettava vuokra oli ”yksi talonruokaisena tehty miehen päivätyö viikossa”. Milloin Aapo Aaponpoika oli tuota vuokrapäivätyötään tekemässä, sanottiin kotona: ”Isä seisoo nyt talossa taksvärkkiä”. Torpan rakentaminen edistyi hitaasti. Rakentajan täytyi elättää samanaikaisesti perheensä kulkemalla ansiotöissä paikkakunnan taloissa. Palkkaa tuli yksi kappa rukiita kultakin työpäivältä ja talon ruoka. Rahapalkkaa ei käytetty laisinkaan.

Simsiössä vierähti perheeltä kesä ja talvi. Keväällä muutettiin ”torpalle”. Se kesä asuttiin ladossa, lato kun oli toistaiseksi torpan ainoa rakennus. Mutta Aapo Aaponpoika oli rakentanut latonsa niin suureksi, että joku kävijä antoi sille leikillään nimen ”korsu”, mikä merkitsi samaa kuin suurikokoinen.

Tulisijaa ei korsussa ollut. Eeva-emäntä keitti ruoat pihamaalle tekaistussa kiviliedessä ja lauleli iloisia lauluja lieden ympärillä hääriessään. Oma koti oli hänelle, entiselle Kolehman ”Sauna-Eevalle” ja Simsiön ”Kesti-Eevalle” jo tällaisenakin kultaa kalliimpi.

Syksyllä valmistui Heinämäen asuinrakennus. Se sisälti vain tuvan ilman minkäänlaista porstuaa taikka porstuakatosta, ja oli tupa rakennettu Pellonpään tupaa avarammaksi, ”että se Pellonpään äijäkin huomaisi vähän jotakin”. Eeva ja Aapo olivat ennättäneet rakastua Pellonpäähän Pellonpäässä asuessaan. Lähtö sieltä oli tuntunut heistä vaikealta, ja puolen vuoden kuluttua he olivatkin palanneet Kolehmalta ”samalle pitäjänkulmalle, jossa Pellonpääkin oli”. Nyt ainoastaan kaksi vuotta Pellonpäästä lähdön jälkeen, heillä oli jo, eikä aivan kaukana Pellonpäästä, oma tupa, vieläpä tuvan ympärillä hyväkuntoinen kaskikin. Emännän ja isännän nimiä he, torpan ihmiset, eivät kumminkaan saaneet. Mutta ”Aapo Aaponpoika” unohdettiin vähitellen. Samoin jäi ympäristöläisiltä pois ”Multian-Eeva”, ”Aapon-Eeva”, ”Sauna-Eeva” ja ”Kesti-Eeva”. Täst’edes oli heillä vain ”Heinä-Aapo” ja ”Heinä-Eeva”.

Pian saivat naapurit nähdä pahimman köyhyyden lähtevän Heinämäestä. Jo ensimmäisenä kesänä, ”korsukesänä”, antoi Aapo-isännän Heinäsuon liepeille hakkaama ja polttama kaski runsaan ohrasadon. Uusia kaskia tehtiin, vanhat muuttuivat vähitellen pelloiksi. Ne muuttuivat pelloiksi ”luontojaan”, s.o. ojittamatta ja kiveämättä, kunhan niitä vain jatkuvasti viljeltiin. Sellaisina Heinämäen peltoja viljeltiinkin sitten yli puoli vuosisataa. Nykyjään on Heinämäki itsenäinen tila. Sitä hallitsee jo kolmas sukupolvi, ja talon viljelykset kuuluvat Pihlajaveden parhaimpiin.

Raivioiden Heinämäen ympärillä vähin erin lisääntyessä voitiin torppaan ottaa muutamia kotieläimiä. Niitä varten oli rakennettava navettahökkeli, rehukatos ja talli. Sauna oli tehty jo ennen näitä. Talli oli piemä, ”sekasontainen” ja niin hatara, että hevonen oli tuotava pakkassään vallitessa tupaan ”silpulle”, tallissa ”silppupönttö” olisi jäätynyt ”umpipuuksi”. Iltamyöhällä vietiin hevonen talliin yöksi. Siellä se pureskeli Heinäsuolta koottuja sammalensekaisia heiniä ja kuivia lehtiä, ”riippulehtiä”. Toimellinen ja ahkera Eeva-emäntä oli riipinyt kesällä lehdet pensaista ja nuorista puista. Samaan tapaan kuin Heinämäessä kävi hevosten hoito kaikkialla ympäristössä, taloissa ja torpissa. – Hevosen lisäksi oli Heinämäessä lehmä, muutamia lampaita ja kaksi, toisin ajoin kolmekin hyvälypsyistä vuohta. Lehmä söi talvisi rukiinolkia, lehtiä ja ruumenilla sekotettua ”tuoretta” hevosenlantaa. Juomaksi sille annettiin ”väkevistä haudeheinistä” – ne koottiin kesäisin pihasta ja tuvan seinuksilta – kuivatuista lepänlehdistä ja kuumasta vedestä valmistettua ”haudevettä”. Lehmää ennen sen poikimista ”tunnutettaessa ja poikimisen jälkeen ”herutettaessa” pantiin haudeveteen vähän ”suuruksenhenkeäkin”. Siten hoitaen siitä saatiin maitoa jopa neljäkin kannua (noin 10 litraa) päivässä. Useimmat ajat oli kumminkin tyydyttävä vain puoleen siitä määrästä. Ja sydäntalvet oli lehmä kokonaan ”ummessa”, kolme taikkapa neljäkin kuukautta kunakin talvena. Silloin ”tilkkoivat” maitoa vuohet. Vuohien ja lampaiden talviruokana olivat lehtikervat ja nuoret männyt. Männyistä kelpasi ”pikkueläimille” sekä havut että kuoret. Navettakin oli matala, pimeä ja hatara. Useiden eläimien palava lanta piti sitä kumminkin tuntuvasti tallia lämpimämpänä.

- Niihin oloihin päästiin Heinämäessä jo viitenä ensimmäisenä vuotena. Naapurien, kateellisimpienkin, täytyi antaa tunnustus Heinämäen asukkaiden innolle ja ahkeruudelle. Tätä pidemmälle Heinä-Aapo ja Heinä-Eeva eivät milloinkaan päässeetkään. Heidän perheensä suureni nopeasti, ja halla vieraili pienillä viljelmillä milloin mihinkin aikaan kesästä.

Lue koko tarina täältä: "Vanhan rakentajan" isän ja äidin sekä heidän kahden poikansa nuoruusvuosien elämänkuvaus, verrattomia maalaiskuvauksia 1800-luvun jälkipuoliskolta:
http://pihlajavesi.keuruu.fi/1906-1907/vanharakentaja1.htm
http://pihlajavesi.keuruu.fi/1906-1907/vanharakentaja2.htm
http://pihlajavesi.keuruu.fi/1906-1907/vanharakentaja3.htm

Kirkonkirjalähteitä

Keuruu - syntyneet, 1812-1831 (AP I C:3) > 76: sivu 148: 1823; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=314...

Rippikirja Pihlajavesi, lapsuudenperheessä Yltiällä:
Pihlajavesi rippikirja 1834-1841 (AP I Aa:2) Sivu 2 Keurus by Reinikka rotan, (Yldiä) Inhysingar ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=2944...

Pihlajavesi vihityt: 26.12.1844 Mäenpää Drg. Abraham Emanuel Abrahamsson Pig. Eva Johansd:r Simsiö Haku: HisKi

Pihlajavesi rippikirja 1842-1856 (AP I Aa:3) Sivu 99 Kömi rotan, Wähämäki nybygge Pellonpää torp, (Wargelin) ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=2944...

Pihlajavesi - rippikirja, 1842-1856 (AP I Aa:3) > 215: sivu 105: Pihlajavesi by Kömi rotan, Wähämäki Pellonpää torp; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019

Pihlajavesi - rippikirja, 1842-1856 (AP I Aa:3) > 163: sivu 53: Pihlajavesi by Sompi rotan, Könttäri eller Kolehma No 1 gifte tjenstehjon, Inhysingar; SSHY: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=294... / Viitattu 26.7.2019

Pihlajavesi kuolleet 1893-1905 (AP I F:1) 1902 syys-joulu ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=2945... / Viitattu 12.05.2021