Niilo Alvar Kuikko

Seppä. Maanviljelijä Pakolan tilalla Pihlajavedellä.

Syntymä / Birth / Рождение:

Niilo Kuikko syntyi 14.5.1920 Salajärven kylässä Säkkijärvellä Karjalankannaksella Neuvostoliitolle 1944 luovutetulla alueella. [1%E2%80%933]

Avioliitto / Marriage / Брак:

Niilo Kuikon puoliso vuodesta 1946 oli Muolaassa syntynyt Viiivi Katriina (Kaisa) Rämö. [1%E2%80%933]

Kuolema / Death / Смерт:

Niilo Kuikko kuoli 30.3.2001 ja on haudattu puolisonsa kanssa Kuusankosken vanhaan hautausmaahan. [2]

Elämäkerta / Biography / Биография:

Niilo Kuikko syntyi Säkkijärvellä Salajärven kylässä työmies Anton Kuikon ja Anna o.s. Jarvan perheeseen. Molempien vanhempien juuret olivat Säkkijärvellä.

Kuikkojen naapurina asui seppä. Jo nuorena poikana Niilo Kuikko joutui usein apupojaksi naapurin pajaan ja vähän vartuttuaan pääsi sepänsälliksi naapurin raudoittaessa kärryjä ja rekiä. Säkkijärvellä, kuten Karjalassa yleensäkin siihen aikaan, työkärryinä käytettiin nelipyöräisiä, jousettomia hevoskärryjä, ns. pitkiä kärryjä. Työkärryjen lisäksi joka talossa oli jouselliset kirkkokärryt ja talvella monet reet. Niissä kaikissa sepällä riitti raudoittamista. Ja kaikkien maataloudessa tarvittavien työkalujen valmistamisessa ja kunnossapidossa seppä oli keskeinen henkilö.

Sepäntyö kiinnosti Niiloa kovasti, ja ammatinvalinta alkoi varmistua, kun Niilo talvisodan jälkeen pääsi Salpalinjalle sepänsälliksi. Nuori mies oli innokas oppimaan ja opettaja Salpalinjalla oli hyvä. Puolustuslinjaa rakennettaessa louhittiin valtavia määriä kalliota. Tärkeimpiin sepän töihin tällä työmaalla kuului koneporien teroitus. Teräsatsien piti olla kunnossa, kun lyötiin kuusikin metriä reikää kallioon. Ensimmäisellä poralla mentiin 60-70 senttiä ja toisella siitä eteenpäin. Seuraavan poran piti aina olla hiukan edellistä pienempi. Työtä tehtiin kahdessa vuorossa. Kun toisesta tuurista lähti seppä pois, ehdotti opettajaseppä Kuikkoa tilalle. Hän kehui kovasti Niiloa herroille, ja niin sai Niilo Kuikko sepän paikan.

Töitä Salpalinjalla tehtiin aina vuoteen -41, jolloin sota syttyi uudestaan. Tuolloin Niilo määrättiin tykistöön. Pataljoonan komentaja, kapteeni Arvo Rissanen ei kuitenkaan päästänyt seppäänsä ”vieraaseen aselajiin”, vaan piti hänet seppänä koko sodan ajan.

Joukko-osasto, jossa Niilo Kuikko palveli, oli erikoistunut lentokenttien rakentamiseen. Rakennuspataljoonaan kuului noin tuhat miestä. Pataljoonassa oli kaksi pajaa ja pajavehkeet olivat hyvät, oli mm. sähköaggregaatti, joka pyöritti porakonetta ja puhallinta, ja parakkiin saatiin valot.

Venäläisten Viteleeseen rakentama kilometrien laajuinen lentokenttä, jonka yksi betoninen kiitorata on valmis. 26.8.1941. Kuva: SA-Kuva.

Sotatoimiin lähdettiin Miehikkälästä ja mentiin ensin Kiteelle. Siellä tehtiin lentokenttä pellolle tukkimalla sarkaojat hiekkaa täyteen. Kiteeltä jatkettiin Venäjän puolelle Salmista yli Viteleeseen. Venäläiset olivat rakentaneet sinne lentokentän, johon olivat valaneet kiitoradan betonista. Kesä oli kuuma. Kuumuudessa kentän pinta halkeili helposti. Sen estämiseksi venäläiset olivat peittäneet kentän soralla. Suomalaiset saivat päähänsä kärrätä hiekan pois. Urakka sujui rivakasti, kottikärryjä oli satoja.

Äänislinnan lähellä Viitalassa oli lentokenttä ja Syvärin lähellä tietyömaa, joilla myös seppää tarvittiin. Kerran pajatöitä tehtiin venäläisessä talossa. Talo oli kaksikerroksinen, yläkerran tuvassa oli kenttäahjo ja alasimet. Ahjolle tehtiin jonkinmoinen savureikä. Alakerrassa oli räjähdysaineita. Eräänä aamuna yläkerran pajassa kyti tulipalon alku, joka saatiin kuitenkin ripeästi sammumaan. Olisi voinut käydä huonosti, jos tuli olisi levinnyt alakertaan.

Hirvaksen lentokenttä, rakennuspataljoonan majoituspaikka Hirvaskosken rantatöyräässä. 7.6.1942. Kuva: SA-Kuva.

Matka jatkui Kontupohjaan Hirvaksen kentälle. Välillä oltiin töissä myös Suomen puolella, kun kiitorataa jatkettiin Onttolassa, Mikkelissä ja Immolassa. Sitten painuttiin taas Itä-Karjalaan. Rukajärven tien varressa lähellä Repolaa oli paikka nimeltä Kolvasjärvi. Sinne oli rakenteilla uusi lentokenttä. Metsä oli hakattu, kannot siirretty sivuun ja autot ajoivat sidemaita kesällä -44. Heinä-elokuun vaihteessa kenttä valmistui ja kentän vihkiäisissä herrat pitivät puheitaan. Mutta sota oli saanut uuden käänteen. Kannaksella venäläisten hyökkäys eteni jo pitkällä. Jouduttiin lähtemään. Kolvasjärven uusi kenttä jäi venäläisille. Isoja vihollispartioita oli runsaasti liikkeellä. Ne kävivät pienten ryhmien kimppuun ja yksittäisiä autoja tuhottiin, kolonnien kimppuun eivät hyökänneet. Sitten sota loppui.

Sodan jälkeen meni jonkin aikaa Savitaipaleella. Sieltä Kuikko tuli Laukaan asemalle rakentamaan tykkitehdasta. Mutta valvontakomissio kielsi sen rakentamisen. Tykkitehtaan sijasta tontille rakennettiin TVH:n keskuskorjaamo. Talvi meni siellä sepän töitä tehden. Korjaamo toimii vielä nykyäänkin (v. 2000) samoissa tiloissa.

Kevään korvalla Niilolle tuli kutsu Säynätsalon ammattikouluun hitsauskurssille. Kurssi kesti muutaman viikon. Ammattikoulun pojat yllyttivät Kuikkoa pyrkimään sepäksi tehtaalle, jossa oli alasimet ahjo ja muut pajavehkeet neljälle sepälle vapaina. Niilo Kuikko haki ja sai paikan. Säynätsalossa koottiin sotakorvaustöinä kiramoja, sahoilla tukkien järvestä nostamiseen käytettäviä nostureita. Osia valmistettiin alihankintana ympäri Suomea, mm. moottorit tulivat Strömbergiltä. Myös tuntitöinä tehtiin osia, mm. 60-70 cm pitkiä pultteja kolmenvartin raudasta. Kiramoja meni Venäjälle suuri määrä. Erään kerran seppä kutsuttiin toimistoon ja hänelle ehdotettiin urakkatyötä. Urakasta sovittiin, ja se kyllä kannatti, sillä tienesti oli melkoisen hyvä. Kuikolla oli sällinä nuori, ahkera, työnsä taitava, kaksimetrinen hongankolistaja. ”Se kun pudotti lekalla korkealta, niin siinä vasta rauta litistyi”, Niilo kehui apulaistaan. Konevasarakin tehtaan pajassa oli, muttei sitä voinut joka paikassa käyttää.

Lapsuudekoti Säkkijärvellä oli jäänyt Neuvostoliiton puolelle. Asukkaiden oli ollut lähdettävä evakkoon. Kuikon vanhemmat asuivat ensin Merikarvialla, sitten jonkin aikaa Lapinjärvellä, kunnes rakensivat Haminaan oman talon, jossa asui myös Niilon veli. Tulevaan vaimoonsa Kaisaan Niilo oli tutustunut Äänislinnassa. Kaisa Rämö oli kotoisin Muolaasta. Oltiin jo kihloissa, kun Kaisa muutti Pihlajavedelle v. -45. Rämöt olivat ostaneet Pakolan lappeenrantalaiselta kauppiaalta Hyvöseltä. Seuraavana vuonna -46 nuoripari vihittiin kotipihalla Pihlajaveden Pakolassa. Appiukon kuoltua tehtiin perikunnan kanssa tilakauppa ja omistus siirtyi Kuikoille. Anoppi muutti toisen tyttären luo Helsinkiin v. -60. Maatöitä tehtiin Pakolassa alusta asti ja pojat häärivät apuna heti kun kynnelle kykenivät, kyntivät ja äestivät peltoja jo vähän yli kymmenvuotiaina. Myös sepäntyöt jatkuivat uudessa asuinpaikassa heti sen jälkeen, kun Niilon omistamat pajatyökalut olivat saapuneet rautatieasemalle ja kuljetettu hevosella kotiin. Paja rakennettiin vuoden päästä muutosta Pakolaan.

Pakolan paja. Kuva: Aisapuu 4/2000.

Sotien jälkeen maaseudulla elettiin voimakasta jälleenrakentamisen aikaa. Peltoja raivattiin ja olosuhteita kohennettiin monin tavoin. Hevoskaudesta siirryttiin konekauteen. Kivikoneilla raivattiin kivet pelloilta ja teiltä. Sepällä riitti töitä.

Kivennostokoneita Niilo Kuikko on rakentanut kaikkiaan kuusi. Kivimäen Sulolle kaksi, pohjaslahtelaiselle Pirttilahden Väinölle kaksi, Kekolan Kullervolle yhden ja virtolaiselle Jartin Uoleville yhden. Aikaa yhden koneen rakentamiseen meni kuukauden verran. Kivikone painoi lähes 2000 kg. Työyksikköön kuului kaksi traktoria. Toinen käytti poraa, jolla tehtin reilun kymmenen sentin reikiä kiviin, kartiotappi pistettiin reikään ja kiila sivuun, koneen koukku tapin lenkkiin ja niin lähti kivi nousemaan, kun lokipyörien välityksellä vaijeri kelasi. Se oli vääjäämätön peli. Hitaasti mutta varmasti sillä nousi kaksikuutioinenkin kivi lavalle.

Kaksi Niilo Kuikon rakentamaa kivikonetta. Kuva: Aisapuu 4/2000.

Kun Kivimäen Sulolle rakennettiin ensimmäistä kivennostokonetta, Sulon kanssa tehtiin ympäripyöreitä päiviä, aikaa nukkumiseen ei juuri ollut. Se vähä mitä nukuttiin, nukuttiin ulkorakennuksessa, ettei kotiväki häiriintyisi. Aamulla noustiin ennen kukonlaulua jatkamaan hitsauksia. Hitsauspuikkoja kului tuhatkunta. Kun Sulo sitten myi kivikoneensa ja osti tilalle metsäkoneita, jatkoi Niilo Sulon luottoseppänä. Yhdessä korjailtiin koneita pitkin korpia, missä hyvänsä ne sattuivatkaan rikkoutumaan. Kun metsäyhtiöt muuttivat kuitupuun mitan kaksimetrisestä kolmimetriseksi, jatkettiin Pakolan pajalla Kockumsin konetta tarvittava määrä, puupalkkiaineet saatiin Kockumsin tehtaalta Ruotsista.

Sahatkin työllistivät seppää kovasti. Töitä oli niin paljon kuin vain jaksoi tehdä. Kerran Pihlajaveden sahalta tuotiin pitkä kettinki korjattavaksi. Sillä oli nostettu tukkeja järvestä ja se oli venynyt käyttökelvottomaksi. Sen lenkit eivät enää sopineet rattaiden hammasjakoon. Lenkkejä oli hitsaamalla täytettävä. Hitsattaessa ketju lyheni toista kymmentä metriä, jokaisen lenkin kohdalla puolitoista senttiä. Siinä oli Virin Aarnolle urakkaa kerrakseen, sillä lenkkejä oli satoja. Aarno oli silloin sällinä Pakolan sepällä. Siihen aikaan myös Kotalan sahoilta kuljetettiin korjattavaa päivittäin ja jopa Ruoveden sahoilta asti tuotiin hitsattavaa. Oli nähty, että ”hitsit pitivät”. Hyvän sepän maineeseen pääsy takasi lisää töitä.

Vielä 50-60-luvuilla käytettiin ahjoa hitsauksessa. Ahjohitsaus perustuu raudan kuumentamiseen 1200-1300 asteeseen. Hitsattavat peitetään hiekalla, booraksilla tai vastaavalla pulverilla, joka estää ilman hapen pääsemisen kosketukseen raudan kanssa. Kuuma rauta on kuin taikinaa. Esim ketjun lenkki valmistetaan siten, että taotaan aihio soikeaksi, pää taotaan teräväksi. Tehdään toinen samanlainen, pistetään päällekkäin ja kuumennetaan ahjossa. Alasimella lyödään kiinni ja taotaan pyöreäksi. Tulee luja lenkki. ”Hyvä hitsi, eikä välttämättä yhtään hitaampi kuin nykykeinot!” Niilo vakuuttaa. Nykyään takoseppää ei juuri tarvita, teollisuus hoitaa kaiken.

Hevosenkengitystäkin oli ennen paljon. Konsteja oli joskus käytettävä. Pakkopilttuussa onnistui vaikeammankin hevosen kengitys. Vikurin pollen takapuoli laitettiin lautaseinää vasten, josta yksi pystylauta irroitettiin. Köysi pujotettiin takajalan etupuolelta ja jalka vetäistiin köydellä laudan raosta pihan puolelle. Seinään oli naulattu riuku. Riukua toisesta päästä nostamalla hevosen jalka nousi ilmaan. Toppari laitettiin pitämään riukua korkealla, jalka ei siitä liikkunut mihinkään. Siinä oli hyvä vuolla kaviot, raspita ja naulata kengät jalkaan.

Heinäaikaan niittokoneita särkyi kivisillä pelloilla yhtenään. Niitä täytyi korjata minkä ennätti. Vastavuoroisesti kyläläiset auttoivat seppää heinätöissä. Kylvö- ja elonkorjuuaikaan kyläläiset korjuuttivat viime tipassa koneitaan. Syksyllä kyntöaikaan aurojen teroitus oli yleistä. Keväällä kunnostettiin perunanistutuskoneita.

Niilo Kuikko on itse suunnitellut ja tehnyt kolme perunakonetta. Pienempiä sepän tekemiä työkaluja olivat perunakuokat, vesurit, puukot, koukut ja haat. Kivikoneiden lisäksi suurimpia töitä olivat kärryjen teot, tukkirekien raudoitukset ja myöhemmin traktorien peräkärryt. ”Neliveto vehkeitä” tehtiin, kun traktorin ulosotto pantiin pyörittämään kuorma-autosta peräkärryyn siirrettyä vaihdelaatikkoa. Kaikkia töitä on tässä mahdoton luetella. Yhtenä esimerkkinä tulkoon mainituksi Kuikon itselleen tekemä metsäkärry vinsseineen ja nytkä-laitteella varustettu metsäreki.

Niilo Kuikkoa ovat työllistäneet runsaasti myös kylän vesijohdot. Ensin rakennusvaiheen aikaan, myöhemmin aina, kun vedentulo on syystä tai toisesta loppunut. Tuskastunut talonväki on rauhoittunut heti, kun seppä on astunut sisään. Nimittäin putkitonkien lisäksi Pakolan sepän työkalupakkiin on aina sisältynyt runsaasti huumoria, joka on monessa tilanteessa osoittautunut parhaaksi ensiavuksi. Leikinlaskun lomassa on putkivikakin aina tullut kuin huomaamatta korjatuksi. [3]

Niilo Kuikolla oli Pihlajavedellä myös paikallisia luottamustehtäviä. Hän oli Pihlajaveden Osuuspankin hallintoneuvoston jäsen ja tiekunnan puheenjohtaja. Vapaa-aikanaan hän harrasti kalastusta.

Varsinaiset sepäntyöt Niilo Kuikko jätti 80-90-lukujen vaihteessa. Niilo ja Kaisa lopettivat myös maanviljelyksen ja karjanhoidon Pakolassa ja siirtyivät viettämään talvikaudet Kuusankoskella. Kesäisin he palasivat vielä Pakolaan hoitamaan puutarhaa ja kasvimaata ja pistäytymään pajassa. [3]

Kaisa ja Niilo Kuikko Pakolan omenapuiden alla vuonna 2000. Kuva: Aisapuu 4/2000.

Niilo Alvar ja Viivi Katriina (Kaisa) Kuikon hauta Kuusankosken vanhalla hautausmaalla. Kuva: Päivi Isomäki 2018.

Viitteet:

• [1] Siirtokarjalaisten tie, IV osa, Keuruun ja Pihlajaveden karjalaiset. Karjalan Liitto ry ja Nyky-Karjala Oy 1970.
• [2] Niilo Alvar ja Viivi Katriina Kuikon hautakuva. Kuvaaja: Päivi Isomäki 2018. Julkaistu Suomen kirkkoja ja hautausmaita -Facebook-ryhmässä, Kymenlaakso/Kymmenedalen, Kouvolan SRKY, Kuusankosken vanha hautausmaa I-K.
• [3] Lauri Lappi: Niilo Kuikko – seppänä sodan ja rauhan aikaan. Julkaistu Aisapuu-lehdessä 4/2000, sivut 30-32 (teksti käytetty vain pienin muutoksin).
• [4] SA-kuva-arkisto.

Profiilikuva on Niilo Kuikon 70-vuotispäiviltä 14.5.1990. Kuva: Aisapuu 4/2000.

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Säkkijärven paikkakuntaprojekti
• Salajärven kyläprojekti
• Pihlajaveden paikkakuntaprojekti

  ---

Tämä profiili oli Karjalan 189. viikkoprofiili (21.07.2019-27.07.2019) ja Pihlajaveden kyläpuun 37. viikkoprofiili (09.09.-15.09.2019).