Olavi Paavolainen

Kirjailija, esseisti, toimittaja, runoilija ja kulttuurivaikuttaja. Helsinki. Kotoisin: Vienola, Kivennapa.

Kirjalijanimi: Olavi Lauri

Vapaa kirjailija, Yleisradion teatteriosaston päällikkö 1947–1964, Kudos Oy Silon, Kestilän pukimo Oy:n mainospäällikkö 1935, Suomen ilmoituskeskus Oy:n palveluksessa 1933–1934, 1936, Tulenkantajat-aikakauslehden päätoimittaja 1930.

Syntymä / Birth / Рождение:

Kivennavan evankelisluterilainen seurakunta, syntyneet v. 1903: Kivennapa Evangelical-Lutheran Parish, Births year 1903: Кивеннапа лютеранский приход, рождений 1903 г.:

Synt. 07.09.1903, kast. 07.11.1903, kirkonkirjan lehti 876. Olavi. Vanh. Varatuomari Pekka Paavolainen ja vnsa Alise Löfgrén, Kivennapa. Kum. Rovasti G. W. Relander ja rouva Hilda, neiti Elli Relander, Johannes Paavolainen, Mikko Paavolainen ja vnsa Anni. Kastoi G.W. Relander.

[http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3535082]

Avioliitto / Marriage / Брак:

Olavi Paavolainen avioitui 1945 maisteri Sirkka-Liisa Virtamon kanssa. Avioliitto päättyi 1953. Hän oli sittemmin avoliitossa Hertta Elina Kuusisen kanssa.

Kuolema / Death / Смерть:

Olavi Paavolainen kuoli vähitellen pahentuneen alkoholismin aiheuttamaan maksakirroosiin Helsingissä Kivelän sairaalassa 19. heinäkuuta 1964. Paavolainen siunattiin ja haudattiin lähiomaisten läsnä ollessa Hietaniemen uurnalehtoon (kortteli 9, rivi 22). [1]

Elämäkerta / Biography / Биография:

Olavi Paavolainen kulki 1920-luvulla modernismin aallonharjalla muun muassa ystäviensä Mika Waltarin, Yrjö Jylhän ja Katri Valan kanssa ja vaikutti Tulenkantajissa, tunnetussa Eurooppa-mielisessä kirjailijaseurassa. 1920- ja 1930-luvun teksteissään Paavolainen esitteli suomalaisille aikansa kulttuuri-ilmiöitä surrealismista kansallissosialismiin. Paavolaisen 1940-luvun tunnetuinta antia on sotapäiväkirja Synkkä yksinpuhelu (1946), jonka monipuolinen sisältö on seurausta näköalapaikoista Mikkelin päämajassa, Helsingissä ja rintamalla, joista Paavolainen sai sotaa seurata. Sotien jälkeen hän keskittyi johtamaan Yleisradion radioteatteria. [1]

Olavi Paavolainen oli suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa monessa suhteessa erikoinen ilmiö. Hän oli karjalaisen maiseman ja vanhojen perinteiden kuvaaja, toisaalta maailmanmatkaaja ja modernin elämän kirjaaja. Hänen esiintymisessään oli poikkeuksellista loistoa ja eleganssia mutta myös narsistista itsensäihailua. Harvaan kirjailijaan ja julkisuuden henkilöön on Suomessa liitetty niin paljon erilaisia määreitä kuin Paavolaiseen: hän oli "loistava Apollo", "modernismin impressaario", "keulakuva", "synkkä yksinpuhelija", "viimeinen kareliaani", "eurooppalainen", "jatkosodan Malaparte" ja jopa "uusi Alkibiades". [2]

Lapsuus ja nuoruus

Olavi Paavolainen syntyi Karjalankannaksen Kivennavalla 1903 keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli juristi ja kansanedustaja Pietari Paavolainen, jota myös Pekaksi kutsuttiin, ja äiti Alice Laura o.s. Löfgrén. Paavolaisella oli balttilaista, ruotsalaista ja karjalaista sukujuurta, mutta erityisen voimakkaasti hänen tuotantoonsa on vaikuttanut karjalainen tausta, ja itse hän kirjoittaa olevansa ”sataprosenttinen karjalainen”. [1]

Kivennavan kodin, Vienolan, rakennutti Äyräpään henkikirjoittaja Olavi Paavolaisen Pekka Paavolainen. Talo sijaitsii noin kilometrin päässä Kivennavan kirkolta Viipurin suuntaan. Talo tuli asuttavaan kuntoon vuonna 1901. Päärakennus poikkesi maaseuturakentamisesta, se oli lähempänä Kannaksen huvila-arkkitehtuuria. Linnamainen vaikutelma syntyi kahdesta korkeasta kerroksesta ja saliin liittyneestä kulmikkaasta tornista. Talo oli väriltään vaaleankeltainen. viimeksi se maalattiin vuonna 1939, jolloin myös öljylamput vaihtuivat sähkövaloiksi ja vesikin tuli pumpulla. Alakerrassa oli keittiö ja katetut kuistit mukaan lukien 11 huonetta ja yläkerrassa neljä. Yhteensä käyttötilaa oli arviolta 400 neliömetriä. Pekka Paavolainen hoiti virkaansa Vienolassa, tätä varten oli erillinen konttori, johon oli suora sisäänkäynti ulkoa. Vienolassa järjestettiin mielellään pitoja, joihin kutsuttiin sukulaisia ja tuttavia Kivennavalta ja Terijoelta. Myös Olavi Paavolaisen Tulenkantajatoverit vierailivat Vienolassa esimerkiksi 1925 Viipurin kokouksen jälkeen, jota mm. Ilmari Pimiä on muistellut. Muista kirjailijoista esimerkiksi Katri Vala ja Helvi Hämäläinen kävivät Paavolaisen vieraina. Vienolan palmusalin ja elämäntavan voi tunnistaa Hämäläisen pisteliäästä kirjasta Säädyllinen murhenäytelmä. Vienolasta tehtiin polkupyöräretkiä 20 kilometrin päässä olevalle Terijoelle. Paavolainen käytti vieraitaan myös mielellään lähimäellä, josta saattoi yön pimeydessä nähdä miljoonakaupunki Leningradin valojen kajon. [3]

Rakennuspaikalla oli komeita mäntyjä, joista tuli osa puistoa. Kokonaisuuden kruunasi keinotekoinen lampi, joka tehtiin patoamalla rakennuksen ja Viipurintien välissä kulkenut pieni puro. Uimakelpoinen lampi oli noin 150 metriä pitkä ja 30 metriä leveä. Pikkusaaret, sillat ja soutuvene loivat puiston romanttiset puitteet. Äiti-Alicen ja Olavin yhteinen harrastus oli puutarhanhoito. Vienolan puutarha tuoksuu runokokelmassa Keulakuvat (1932) sarjassa Äidilleni. Olavi Paavolaisen sävellysharrastuksesta säilynyt Ilmari Pimiän runoon sävelletty teos Kuin linnut tumman veen, on Vienolassa asuneiden sukulaisten mielestä välähdys Vienolan lammen rannalta. Vienola irtaimistoineen tuhoutui talvisodan alkaessa, kun Kivennavalta poistuva Suomen armeija sytytti rakennukset palamaan. Nykyisin saastuneen lammen rannalla on vuonna 1979 rakennettu Raivolan piirisairaala. Sairaala rakennettiin Moskovan olympialaisten takia. [3]

Paavolainen asui myös Helsingissä, mutta piti oikeana kotinaan Kivennavan Vienolaa, jossa hän todellisuudessa vietti vain kesiään. Hän oli pikkupoikana mukana isänsä virkamatkoilla eripuolilla Kannasta ja teki nuorena pitkiä pyöräretkiä kotiseutuunsa tutustuen. Hän kiintyi kotiseutuunsa, mutta itselleen tyypillisen kaksijakoisesti hän piti myöhemmin suomalaisia kirkonkyliä kaikenlaisen henkisen pimeyden asuinsijoina. Vienola oli Paavolaiselle pakopaikka Helsingin melskeestä, vaikka hän tunsi ajoittain olonsa siellä syrjäiseksi. [1]

Paavolainen aloitti kansakoulun vuonna 1909, mutta siirtyi oppikouluun Viipuriin jo vuonna 1910. Runojen kirjoittamisen hän aloitti 12-vuotiaana. Opiskelu Viipurissa jäi varsin lyhyeksi, kun Paavolaiset muuttivat Helsinkiin, jossa Olavi jatkoi oppikoulua. Muuton syynä oli toinen sortokausi eli keisari Nikolai II:n venäläistämispolitiikka, joka heijastui voimakkaimmin Karjalassa. Pekka Paavolaisen toimet venäläistämispolitiikkaa vastaan saivat aikaan sen, että tämä valittiin eduskuntaan nuorsuomalaisten edustajana, mikä myös osaltaan oli perheen Helsinkiin muuton syynä. [1]

Sisällissodan ajan Paavolaiset viettivät Kivennavalla, mutta palasivat heti sodan päätyttyä Helsinkiin, jossa Olavi aloitti kuudennen luokan. Ollessaan 16-vuotias häneen iski vuonna 1919 kirjallinen luomisvimma, ja saman vuoden kesän aikana syntyi Paavolaisen mukaan peräti neljäsataa runoa. Elokuussa 1919 Paavolainen jätti ensimmäisen runokokoelmansa Palava sydän Otavaan nimimerkillä Marja Oulanko. Käsikirjoitus palautettiin kuitenkin hylättynä. Hän suoritti ylioppilastutkinnon yleisarvosanalla cum laude approbatur. Ennen pääsyään ylioppilaaksi Paavolainen innostui Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva -romaanista ja perusti koulukavereidensa kanssa Torstai-seuran johon kuului sekä tyttöjä että poikia. Torstai-seurassa innostuttiin ikuisen nuoruuden ja rappion ajatuksista. Seurassa keskusteltiin myös musiikista ja kirjallisuudesta ja Paavolainen esitti siinä omia sävellyksiään. Tehtiin myös päihdekokeiluja, jotka eivät olleet ihan viattomia: eräälle seuran jäsenistä kehittyi oopiumiriippuvuus. [1]

Paavolainen oli jossain vaiheessa haaveillut upseerin urasta, mutta hän ilmoittautui kuitenkin syksyllä 1921 Helsingin yliopistoon opiskelemaan estetiikkaa ja nykykansain kirjallisuutta, jolloin hänestä alkoi myös sukeutua runoilija-boheemi. Paavolainen keskeytti opintonsa niiden alkuvaiheessa. Hän ei omasta mielestään runoilijana tarvinnut pölyttyneitä viisauksia eikä tutkintoa, sillä hän ei pyrkinyt virkamieheksi. Hänen isänsä oli asioista eri mieltä. [1]

Tulenkantajien muotoutuminen

Vuosia 1923–1924 väritti erityisesti tiivis kirjeenvaihtosuhde Katri Valan kanssa. Heistä tuli hyviä ystäviä ja myöhemmin heistä muodostui Tulenkantajien ydinjoukko. Paavolainen oli jo sukeltanut nuoriin kirjallisiin piireihin ja kulttuurikriitikkojen maailmaan. Samana vuonna syntyi myös ”runoilijain alkusolu”, johon tempaantuivat mukaan Paavolaisen lisäksi Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen, Onni Halla ja myöhemmin mukaan tullut Yrjö Jylhä. Ryhmästä muodostui modernismia ja uusia aatteita ihannoiva ryhmä, joka sai nimekseen Tulenkantajat. [1]

Vuonna 1925 syntyi Tulenkantajien yhteisteos Hurmioituneet kasvot, ja se julkaistiin saman vuoden toukokuussa. Sen saama lähes olematon vastaanotto oli kuitenkin tyly, vaikka kaikki Katri Valaa lukuun ottamatta olivat osallistuneet teokseen innokkaasti. Saman vuoden kesällä Paavolainen tutustui Minna Craucheriin. Mika Waltari käytti Craucherista nimeä Rouva Spindel teoksessaan Suuri illusioni. Suhde ei ollut lopulta mikään miellyttävä. Craucher sai otteen Paavolaisesta lainaamalla rahaa ja avokätisellä alkoholitarjoilullaan. Paavolainen yritti paeta Craucheria Pariisiin, mutta sitkeä madame tuli perässä. Valtatiet- runoteoksen julkistamiseen Caraucher saapui mukanaan ruukkupalmu, jonka ruukkuun väitti haudanneensa sikiön, jonka isä olisi väitetysti Paavolainen. Epämiellyttävä ihmissuhde jatkui vuoteen 1931 saakka. [1]

Pariisiin ja vihellyskonserttiin

Vuonna 1927 Paavolainen lähti Pariisiin, jossa hän asui huhtikuusta heinäkuun loppuun saakka. Pariisissa Paavolaisen kanssa oleilivat myös Mika Waltari ja Raoul af Hällström. Pariisissa Paavolainen tutustui nähtävyyksiin ja kävi iltaelämässä. Hän alkoi olla täynnä innostunutta julistushalua, kertoa umpiperänä pitämänsä Suomen asukkaille mitä Euroopassa oli nyt meneillään. [1]

Vanhakantainen kirjallisuus oli Tulenkantajien silmätikku. Jos dadaismi oli onnistunut murtautumaan esiin porvarillisessa Zürichissa, niin eikö jotain vastaavaa voisi järjestää myös syrjäisessä Helsingissä, Paavolainen ajatteli. Pariisista tulonsa jälkeen 27. marraskuuta Paavolainen huomasi tilaisuuden: Akateeminen näytelmäseura järjesti lausuntaillan. Hän päätti järjestää mielenilmauksen jota varten ostettiin pillejä. Pilliin puhaltajiksi pyydettiin Elina Vaara, Mika Waltari, Anna Kaari ja Yrjö Jylhä. Hiljaisuus vallitsi vielä Lauri Viljasen esiintyessä, sillä hän oli Tulenkantajia. L. Onervaa pidettiin vanhakantaisena ja hän sai ensimmäiset varovaiset vihellykset. Kun Tulenkantajien petturina pitämä Uuno Kailas esiintyi oli vihellys myrskyisää. Kailasta pidettiin petturina isänmaallisten runojen takia. Järjestäjä yritti vedota viheltäjiin mutta Yrjö Jylhä vaiensi hänet huudollaan. Seuraava esiintyjä perui esityksensä ja lähti pois. Heikki Välisalmen lausunnan aikana vihellys jatkui. Helsingin Sanomat kirjoitti tapauksesta ja Paavolainen huomasi tyytyväisyydekseen herättäneensä huomiota. [1]

Pariisin matkan seurauksena syntyi myöhemmin kirja Nykyaikaa etsimässä (1929). Teos oli todellisuudessa julkaistu jo erillisinä, myönteistä huomiota saaneina artikkeleina, mutta kirjana se julkaistiin vasta vuonna 1929. Kirjan teksteissä Paavolainen pohti kaupungistumista ja elämän koneellistumista sekä esitteli uusia taidevirtauksia kuten dadaismia, futurismia ja venäläisiä vallankumousrunoilijoita. [1]

Vuonna 1928 Waltari ja Paavolainen julkaisivat yhteisen runokokoelman Valtatiet, jossa ihailtiin nykyaikaista tekniikkaa ja uusia ajatuksia. Teoksen valmistuminen viivästyi, sillä Paavolainen hioi kirjoituksiaan pitkään ennen kuin halusi julkistaa ne. Kokoelman vastaanotto oli varsin mitäänsanomaton, joskin useissa lehdissä sitä jopa ylistettiin. Taiteilija Sylvi Kunnaksen suunnittelema kansi herätti huomiota kubistisine kasvoineen. Myyntimenestykseen se ei kuitenkaan yltänyt. [1]

Asepalvelus

Paavolainen aloitti asepalveluksensa elokuussa 1928. Alokasajan jälkeen hänet määrättiin aliupseerikouluun ja sen jälkeen Reserviupseerikouluun Haminaan. Vuonna 1929 Paavolaisesta tuli kersantti, ja hänet kotiutettiin reserviin vänrikiksi ylennettynä. Paavolainen suhtautui myönteisesti asevelvollisuuteen ja armeijaelämään, mikä käy ilmi hänen kirjoittamistaan Pentti Haanpään armeijakriittisen Kenttä ja kasarmi -teoksen melko kielteisistä arvosteluista. [1]

Tulenkantajien lopun alku ja muuttuva maailma

Siviiliin palanneelta Paavolaiselta ilmestyi vuonna 1929 Aitta-lehdessä psykodraamallinen kirjallinen kokeilu Helsinki by Night. Satiirisen tekstin tapahtumapaikkana oli ”helsinkiläinen turistiautobussi”, ja siinä yhdistyi tekstiin moderneja kuvia. [1]

Tulenkantajien joukossa oli alkanut kyteä vuosikymmenen vaihteessa erimielisyyksiä, jotka johtuivat ainakin osittain poliittisista mielipide-eroista. Suomen sisäpolitiikkaa jakoivat tuolloin talouskriisi, äärivasemmiston nousu ja kommunisminvastaisen Lapuan liikkeen vastareaktio. Tuhoa enteili Tulenkantajat-lehden lopettaminen. Myös itse Tulenkantajat Oy lopetti toimintansa huhtikuussa 1930, ja jäämistön selvittäjänä toimi Urho Kekkonen. [1]

Kivennavan kausi, Suursiivous ja poliittinen herääminen

Isänsä kuoltua tammikuussa 1930 Paavolainen muutti takaisin Kivennavalle pitämään seuraa äidilleen. Aikaa, jonka Olavi vietti Kivennavalla (1930–1933), voidaan kutsua ”Kivennavan kaudeksi”, koska asuinympäristö muovasi Olavin tyyliä merkittävästi. [1]

Vuoden 1930 elokuussa alkoi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhde tulla tiensä päähän. Craucher oli työskennellyt viisi kuukautta Lapuan liikkeen palveluksessa ja ilmaisi halunsa käyttää kaikki tarmonsa tähän yhteiskunnalliseen työhön. [1]

Teos Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa alkoi valmistua vuonna 1932 Kivennavalla. Samaan aikaan Paavolaisen kustantaja Otava aikoi julkaista runokokoelman Keulakuvat. Samana vuonna sattuneet Mäntsälän kapina ja Minna Craucherin väkivaltainen kuolema eivät juuri liikuttaneet Kivennavalla asuvaa Paavolaista. Suursiivous ilmestyi kauppoihin 23. huhtikuuta, kustantajana Gummerus. Kirjasta muodostui sensaatio ja vilkkaan keskustelun aihe kaiken poliittisen epävakauden keskelläkin. Vaikka kirja sai paljon kielteistäkin palautetta, se keräsi silti enemmän myönteisiä arvosteluja. Elmer Diktonius moitti teosta, V. A. Koskenniemi puolestaan kehui sitä. Voimakkaasti poleeminen teos hajotti Tulenkantajat-liikkeen lopullisesti. [1]

Vuosi 1933 oli Paavolaiselle murrosvuosi, ja sen jälkeen hänen kirjoituksensa muuttuivat varsin poliittisiksi. Ennen nihkeästi politiikkaan suhtautunut Paavolainen tempautui nyt siihen mukaan. Paavolaisella oli tosin vaikeuksia valita puoltaan kahtiajakautuneessa maailmassa, niinpä hän tyytyikin, kuten hän itse sanoo, olemaan ”vilpitön sivustakatsoja” ja ”puskasta huutelija” sekä samalla jyrkän kantaaottava reportteri. Toisinaan Paavolainen ihaili Neuvostoliittoa, välillä taas Paavolaiseen teki suuren vaikutuksen natsi-Saksa.[1]

Vuonna 1934 Paavolainen muutti Helsinkiin. Tuolloin hän oli suhteessa Liisa Tannerin kanssa. Syksyllä he muuttivat Turkuun, jossa Paavolainen ryhtyi työskentelemään Kudos Oy Silon mainospäällikkönä. [1]

Kolmannen valtakunnan vieraana

Kun Adolf Hitler oli noussut Saksassa valtaan ja Neuvostoliitto alkoi Euroopassa lähestyä kansanrintamapolitiikkaa, Euroopan poliittisen kentän muutokset kiinnittivät Paavolaisen huomion. Turusta Helsinkiin palattuaan Paavolainen päätti lähteä, osittain kustantajansa Gummeruksen kehotuksesta, matkalle natsi-Saksaan, joka oli sen ajan Euroopan ”elävintä todellisuutta”. Toisten tietojen mukaan Paavolainen joutui lähtemään Saksaan sattumalta varamiehenä kustantajan toivoman vierailijan sijasta. [1]

Matkan tarkoitus oli osallistua Travemünden Dichterhausin (Kirjailijatalon) pohjoismaiselle kirjailijavierailulle. Paikalla olleita pohjoismaalaisia Paavolaisen lisäksi olivat hänen maanmiehensä Göran Stenius, ruotsalainen Sven Stolpe, norjalainen Eyvind Mehle ja tanskalainen Erik Bertelsen. Dichterhaus oli Saksan pyrkimys vaalia ”pohjoista ajatusta”, jota Paavolainen eritteli matkakertomuksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936). [1]

Paavolainen saapui Travemündeen 14. elokuuta eikä ehtinyt Berliinin olympialaisiin, joita muut vieraat olivat lähteneet seuraamaan. Pohjoismaiset vieraat palasivat Dichterhausiin jo seuraavana päivänä näkemästään innostuneina. Omasta toivomuksestaan he pääsivät seuraamaan Nürnbergin ”Kunnian puoluepäiviä”, joita Paavolainen kuvaa kirjassaan arvostelevaan sävyyn. [1]

Ensiksi Paavolaista alkoi ärsyttää kansallissosialistinen taidekäsitys. Kansallissosialistien suosimat kotiseutukuvaukset, maalaiskertomukset ja historismi olivat hänestä yhtä typeriä kuin Suomessakin, nyt kaikki vain tehtiin suuremmassa mittakaavassa. Hänelle tarjotulla retkellä ”Saksan kansan voiman pyhille lähteille” nousee Paavolaisessa ensiksi esiin satiirisia ajatuksia. Huomatessaan kaikessa pohjalla vaikuttavan fanaattisen juutalaisvihan, hän vakavoituu. [1]

Puoluekokouksessa Paavolainen kuuntelee huolellisesti Josef Goebbelsin puhetta. Hän pitää tätä parempana puhujana kuin Adolf Hitleriä. Göbbelsin puheesta puuttuvat hänen mielestään kuitenkin ”sydän ja sielu” ja siitä puuttuvat kaikki käytännön yhteiskunnalliseen elämään viittaavat ratkaisut. Nähdessään Hitler-Jugendin jäseniä suljetussa telttaleirissä, Paavolaisessa herää ajatus, että jotain on kansallissosialistien järjestelmässä pahasti vialla.[1]

Erikoisluvalla, ainoana miehenä, Paavolainen pääsi seuraamaan Kansallissosialistien naisjärjestön kokousta. Hän suhtautuu kokoukseen kaksijakoisesti: hän haluaisi arvostaa naisia, mutta ei voi arvostaa kansallissosialistisia naisia. Hänen mukaansa kansallissosialismi väheksyy naisia ja pitää heitä lapsellisina olentoina. Kokous päätyy ennen Hitlerin puhetta toteamaan, että usko Führeriin on naisen paras tuki. Hitlerin puhetta Paavolainen kuuntelee huolellisesti ja toteaa puheen olevan logiikaltaan heikolla pohjalla ja puhujan olevan pelkkä poliittinen hurmuri. [1]

Paavolaisen suhde kansallissosialismiin oli lopulta monimutkainen. Hän ihaili kansallissosialismissa tekniikkaa, Hitlerin organisaattorin kykyä, mahtipontisuutta ja saksalaisten tarmoa ja tehokkuutta rakentaa valtakunta tyhjästä. Merkittävimmät syyt siihen, miksi Paavolainen ei lähtenyt kansallissosialistiseen toimintaan mukaan, olivat sen rotuopit ja kansalliskiihko, joita molempia Paavolainen vastusti jyrkästi. Paavolaisen oli myös vaikea hyväksyä kansallissosialismiin kuuluvaa jäykkää kurinalaisuutta. Hän kuitenkin haki ja pääsi joulukuussa 1940 Teo Snellmanin johtaman Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön jäseneksi, toisin kuin Jarno Pennanen, joka oli hakemassa jäsenyyttä hänen kanssaan. [1]

Ilmestyessään Kolmannen valtakunnan vieraana sai ristiriitaisen vastaanoton. Paavolaisen epäiltiin ryhtyneen natsiksi, toisaalta oikeistolaiset teilasivat teoksen ja Suomen Sosiaalidemokraatin kritiikki totesi, että mistään natsikääntymyksestä ei ole kysymys. Teos ilmestyi Ruotsissa vuonna 1937 ja sai hyvän vastaanoton. Paavolaista pidettiin tosiseikkojen hyvä havainnoijana. [1]

Paon vuosi ja Neuvostoliiton-matka

Vuotta 1937 voidaan kutsua Paavolaisen paon vuodeksi. Paavolaisen aikeena oli kirjoittaa matkapäiväkirja myös Neuvostoliitosta, mutta hänelle ei myönnetty viisumia. Niinpä hän suuntasi katseensa Etelä-Amerikkaan. Matka kohti uutta mannerta alkoi 6. maaliskuuta samana vuonna. Suhde Liisa Tanneriin katkesi noihin aikoihin. [1]

Matkan pohjalta Paavolainen kirjoitti Etelä-Amerikasta ja sen suomalaissiirtolaisista kertovan kirjan Lähtö ja loitsu, joka ilmestyi 1937. Paavolainen aloitti vielä toisenkin kirjan kirjoittamisen, joka ilmestyi 1938 nimellä Risti ja hakaristi. Kirja sai hyvän vastaanoton, vaikka sitä arvosteltiinkin fasismin ihailusta. Teos käännettiin myös ruotsiksi, ja se sai Ruotsissa loistavat arvostelut. [1]

Vuonna 1939 Paavolainen päätti taas yrittää Neuvostoliittoon, ja tällä kertaa – kolmen vuoden odottamisen jälkeen – hän sai viisumin. Aiemmat yritykset olivat kilpistyneet siihen, että Neuvostoliitto halusi maineensa puhdistamiseksi vieraikseen tunnettuja kulttuurihenkilöitä. Kun halukkaita ei enää tahtonut löytyä, Paavolainen sai viisumin, suosittelijanaan Hella Wuolijoki, ja jopa ykkösluokan vieraaksi. Kivennavalla syntynyt ja isänsä kanssa useasti Pietarissa käynyt Paavolainen puhui auttavasti venäjää. [1]

Paavolainen aloitti matkansa 19. toukokuuta 1939. Ensimmäiset kymmenen päivää hän vietti Leningradissa ja jatkoi sitten matkaa Moskovaan. Kaupunki sai Paavolaisen mykistymään kauneudellaan ja loistollaan. Kolme päivää juhannuksen jälkeen Paavolainen lähti Gorkista risteilylle Volgalle. Hän kävi myös Stalingradissa ja jatkoi Tbilisiin saakka. Palattuaan retkeltään Moskovaan Paavolainen haki viisumin pidennystä ja pääsi Moskovan urheilujuhlien yhteydessä näkemään Josif Stalinin, Vjatšeslav Molotovin ja Kliment Vorošilovin. Paavolaisen alkuperäinen tarkoitus oli palata jo heinäkuussa Suomeen samaa reittiä kuin oli tullutkin, mutta hän sai pidennettyä viisumiaan kolme kertaa ja lähti loppujen lopuksi Neuvostoliitosta Odessan kautta. [1]

Kun lähdön aika koitti eikä viisumia enää saanut pidennettyä, Paavolainen päätti toteuttaa vanhan unelmansa ja käydä paluumatkalla Istanbulissa ja Ateenassa. Hänen saavuttuaan Ateenaan alkoi toinen maailmansota Saksan hyökkäyksellä Puolaan. Sen seurauksena kaikki laivavuorot Välimerellä peruttiin. Paavolainen pääsi kuitenkin konsuli Gröndahlin avulla Ranskaan ja sieltä miinakenttien läpi Göteborgiin ja lopulta 22. syyskuuta Turkuun. [1]

Neuvostoliitto-kirja jäi Paavolaiselta kirjoittamatta. Tutkija Ville Laamanen on sitä mieltä, että ilmestyessään se olisi ollut tapaus paitsi siinä mielessä, että juuri kukaan merkittävä länsikirjailija ei ollut tutustunut sekä Saksaan että Neuvostoliittoon, myös siksi, että se olisi ollut tärkeä Paavolaisen jälkimaineen kannalta osoittaessaan, että Paavolainen oli kiinnostunut maasta jo ennen vuotta 1945. Hänen suhtautumisensa Neuvostoliittoon oli myönteisempi kuin Saksaan, joskin Laamasen mukaan hän suhtautui kumpaankin arvostelevasti. [1]

Paavolainen on kertonut heittäneensä matkan muistiinpanot mereen Marseillen satamassa. Laamanen arvelee kuitenkin, että hän hävitti ne vasta 1945 Synkkää yksinpuhelua kirjoittaessaan. [1]

Sota-aika

Talvisota puhkesi 30. marraskuuta 1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Myös Paavolainen kutsuttiin palvelukseen. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli valvoa lentolehtisten painatusta Munkkiniemessä, jossa toimi puolustusministeriön Sanomalehtitoimisto. Joulukuun 4:ntenä Paavolainen komennettiin Mikkeliin Otavan kansanopistolle, jonne oli sijoitettu päämajan propagandaosasto. Paavolainen komennettiin 8. joulukuuta kirjeenvaihtajaksi Kannakselle. 16. joulukuuta hänet komennettiin kenraali Martin Wetzerin adjutantiksi kunniamerkkejä jakamaan. Paavolainen jatkoi samassa tehtävässä tammikuuhun 1940 saakka, jolloin hänet määrättiin takaisin päämajaan. Ensimmäisten Mikkelin lentopommitusten aikaan – loppiaisaattona 1940 – kaupunkiin saapunut Paavolainen haavoittui. Sen seurauksena hän oli sairaalassa talvisodan loppuun saakka. [1]

Jatkosodassa Paavolainen kutsuttiin 17. kesäkuuta 1941 palvelukseen Vilppulaan, jossa muodostettiin päämajan tiedotuskomppaniat. Taustalla oli Suomen johdon tieto operaatio Barbarossan alkamisesta 22. kesäkuuta 1941. Paavolainen sai vapaat kädet tiedotuskomppaniassa, joka tunnettiin myös propagandajaostona. Hän ei ollut vastuussa kenttäupseereille vaan suoraan päämajalle. Tämä antoi Paavolaiselle mahdollisuuden tutustua karjalaiseen kulttuuriin, jonka pohjalta hän loi teoksensa Karjalan Liitolle. Karjalainen kulttuuri muodosti osaltaan myös pohjan Paavolaisen tulevalle teokselle, Synkälle yksinpuhelulle (1946). Hän antaa kirjassa kuvan, että yhteistyöllä Saksan kanssa ja Suur-Suomi-aatteella ei olisi alun perinkään ollut Paavolaisen luottamusta, vaan että hän olisi suhtautunut niihin varsin epäilevästi. Paavolainen sanoi itse, ettei osannut luoda propagandaa, koska oli liian rehellinen eikä tahtonut valehdella. [1]

30. kesäkuuta 1941 Paavolainen siirrettiin Ilomantsiin, mistä hän kävi lyhyillä tiedusteluretkillä rintamalla. Paavolainen vieraili 19. heinäkuuta Issakan vankileirillä, jonka oloista hän sai melko myönteisen kuvan. Se ainakin hetkellisesti vähensi hänen epäilystään. Tolvajärvellä 25. heinäkuuta Paavolainen oli rintamalla suomalaisten yrittäessä hyökkäystä. 27. elokuuta 1941 Paavolainen siirrettiin joukko-osastonsa kanssa vanhan rajan tuolle puolen Tšalkiin, josta hän sai uutta pontta kirjoittamiseensa. [1]

Seudut lumosivat Paavolaisen, minkä huomaa hänen tuon aikaisissa teoksissaan. Paavolainen määrättiin syyskuussa 1941 Martti Haavion tiedusteluosastoon, jossa palvellessaan hän kirjoitti paljon, muun muassa runollisen kuvauksen nimeltä ”Aunus harmaasilmä”. Myös Synkkä yksinpuhelu alkoi ehkä jo tuolloin muotoutua. Kierrellessään Karjalaa Paavolainen alkoi Sakari Pälsin kanssa kerätä karjalaista esineistöä ja ikoneja Kansallismuseolle, jossa ei ollut vielä ainuttakaan ikonikokoelmaa. Paavolainen otti tehtäväkseen alkuperäisesineiden pelastamisen ja taltioimisen kylistä, joiden asukkaat olivat vetäytyneet kiireessä. [1]

Saman vuoden loppupuoliskolla Paavolaisen pitkäaikainen suhde kirjailija Helvi Hämäläiseen katkesi Paavolaisen kieltäydyttyä avioliitosta. Marraskuussa valmistui artikkeli ”Syvärin virsi” ilmestymättä jääneeseen teokseen Taistelu Aunuksesta, johon Paavolainen oli laatinut neljä muutakin artikkelia. Paavolainen muokkasi jo valmistunutta ”Aunus Harmaasilmää ”, ja joulukuussa valmistui vielä kirjoitus ”Taistelun melskeen tauottua”. [1]

Huhtikuussa 1942 Paavolainen sai käskyn palata takaisin Mikkelin päämajaan, joka oli kuitenkin hänelle pettymys. Synkässä yksinpuhelussa Paavolainen kirjoitti: ”Nyt kuvitellaan, että kaikki ’lähinnä vanhemmat' miehet ovat autuaita päästessään Mikkelin lihapatojen ääreen. Lamassa ja masentunut koko päivän. Aunuksen odotettu kevät ja kesäkin jäävät nyt näkemättä.” [1]

Kesällä 1942 Paavolainen työsti kolmea teosta: Karjala – muistojen maa -teoksen jatkoteosta Rakas entinen Karjala sekä teoksia Korpisoturit kertovat ja Jännittävin sotaelämykseni. Vuoden 1943 suurin työ oli rintamamiesten runokokoelman Täältä jostakin toimitustyö. Keväällä ja kesällä hän työskenteli Finlandia-Kuvan suunnitteleman Erik Blombergin ohjattavaksi tarkoitetun elokuvan Bengtskärin taistelu käsikirjoituksen parissa. Elokuvaa ei loppujen lopuksi toteutettu, koska sitä pidettiin sota-ajalle liian realistisena. [1]

Paavolaisen vuosi 1944 kului pääosin päämajassa, joka siirrettiin puna-armeijan uhan takia pois Mikkelin keskustasta. Paavolainen osallistui saksalaisten 20. kesäkuuta 1944 järjestämään juhlaan, jossa saksalaiset upseerit kertoivat avoimesti, millaisessa ahdingossa suomalaiset olivat senhetkisessä sotatilanteessa. Tämä etäännytti entisestään Paavolaista natsi-Saksasta ja sen aatteesta. Aselevon alkaessa tulla ajankohtaiseksi Paavolainen sai tehtäväkseen luonnostella Arvi Kivimaan kanssa aselepopäiväkäskyä. [1]

Sodanjälkeinen Suomi ja Paavolainen

Paluu yhteiskuntaan sodan jälkeen oli Paavolaiselle suuri haaste, ja sanotaankin, ettei hän koskaan toipunut kokonaan kotinsa ja kotiseutunsa menetyksestä. Oli myös epävarmaa pystyisikö sodan runtelemassa Suomessa enää elämään kirjoittamalla. Samaan aikaan Sylvi Kekkonen kannusti Paavolaista kirjoittamaan Neuvostoliitosta kokoamansa materiaalin kirjaksi. Tähän hän sai 60 000 markan apurahan. Paavolaista oli kuitenkin alkanut kiinnostaa sotapäiväkirjojen hyödyntäminen, eikä apuraha mennytkään toivottuun tarkoitukseen. Näin alkoi kirja Synkkä yksinpuhelu vasta varsinaisesti muotoutua. [1]

Paavolainen avioitui pian sodan jälkeen 1945 maisteri Sirkka-Liisa Virtamon kanssa. Avioliitto päättyi lopullisesti vuonna 1953, jolloin Paavolainen seurusteli jo Hertta Kuusisen kanssa. Tosiasiallisesti suhde oli päättynyt jo aikaisemmin. Pekka-pojan huoltajuus määrättiin äidille. [1]

Suurin osa vuodesta 1946 kului Synkän yksipuhelun kirjoittamiseen. Samaan aikaan Paavolainen valmisteli myös vuonna 1944 kuolleen Katri Valan muistoteosta. Lähes tuhatsivuinen Synkkä yksinpuhelu ilmestyi joulukuussa 1946 kahdessa osassa. Teoksesta nousi valtava kohu. Kirja sai osakseen sekä ankaraa paheksuntaa että ihailua. Se jakoi Suomen kulttuurimaailman ja poliittiset piirit kahtia. Isänmaalliset tahot arvostelivat kirjaa ja sitä puolustivat vasemmistolaiset sekä suomenruotsalaiset liberaalit. [1]

Dandyksi kuvailtu Olavi Paavolainen oli hyvin tarkka julkisuuskuvastaan ja herrasmiehen elegantti pukeutuminen oli viilattu täydellisyyteen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Aikalaisten mukaan Paavolainen piti vielä vanhoilla vuosillaankin kiinni pukeutumistyylistään. Paavolainen tuli myös hyvin toimeen aikansa kulttuuri- ja kirjailijapiireissä tunnettujen naisten kanssa. [4]

Synkkää yksinpuhelua kritisoitaessa käytettiin aseena jopa Paavolaisen oletettua biseksuaalisuutta, josta liikkui paljon puhetta. Synkästä yksinpuhelusta närkästyneiden oli vaikea hyväksyä biseksuaalin dandyn tulkintaa sodasta. Paavolaisella oli homoseksuaaleja ystäviä kuten Onni Halla ja Ilmari Pimiä, mutta varsinaisia suhteita hänellä ei tiedetä olleen. Professori Toivo Pihkanen on esittänyt epäilyksen, oliko Paavolainen biseksuaali, sillä hän ei ollut havainnut mitään siihen viittaavaa. Myöskään Onni Hallan muistelmat eivät vahvista käsitystä biseksuaalisudesta, kahden vanhenevan herrasmiehen ystävyys oli täysin epäeroottinen. Toisaalta Paavolainen laittoi itse liikkeelle asiaa koskevia juoruja halutessaan olla yllättävä ja rajojen rikkoja. [1]

Teoksen vastaanotto sai Paavolaisen vetäytymään kirjoittamisesta. Paavolaisen aikalainen Eino S. Repo kiteytti kuvansa Paavolaisesta: ”Ilmeisesti Paavolainen oli kuin kehäkukka: loisti täydeltä terältä, kun maineen paisteinen valo tuli kohti, mutta meni suppuun kun varjo ja hämärä lankesi. Synkän yksinpuhelun vastaanotto veti verhon hänen ja auringon väliin.” [1]

Yleisradiossa

Vuonna 1947 Paavolainen sai Hella Wuolijoen kautta työkseen Yleisradion oman lehden päätoimittajuuden. Vaikka Paavolainen lähti hankkeeseen täysin sydämin, suunnitelma epäonnistui. Sen sijaan Paavolainen alkoi työskennellä radion teatteriosaston päällikkönä, jossa tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka. [1]

Vuonna 1948 Paavolainen osallistui Suomi–Neuvostoliitto-Seuran toimikuntaan, joka päätti mitä kirjallisuutta tulisi kääntää suomesta venäjäksi. Paavolaisen vastuulla oli runous. Samaan aikaan Paavolaisen elämän täytti radioteatteri. Jokaista viikkoa varten oli saatava vähintään kaksi radioteatteriesitystä. Vuotta 1949 leimasi se, että uusi hallintoneuvosto erotti hänen läheisen tukijansa Hella Wuolijoen Yleisradion johdosta. [1]

Paavolaisen elämään tuli uusi nainen, Hertta Kuusinen, vuonna 1951. Paavolainen oli oletettavasti tuntenut Hertta Kuusisen jo vuodesta 1945 lähtien, mutta vuosi 1951 lähensi heitä huomattavasti, ja Hertta Kuusisen kirjeiden perusteella suhde muuttui läheiseksi. Kuusisen puolue SKDL kuitenkin asettui alkuvuodesta 1953 tiivistyneen suhteen avioliittoaikeita vastaan. Kuusisen ja Paavolaisen suhdetta hankaloitti myös se, että Paavolaisella oli samaan aikaan suhde Marja Rankkalaan. [1]

Vuonna 1953 Paavolainen täytti 50 vuotta, ja merkkipäivää juhlistettiin kansalaispäivällisinä Kämpin peilisalissa. Tilaisuuteen saapuivat ”kaikki” vanhoista tulenkantajista Yleisradion väkeen saakka. [1]

Viimeiset vuodet ja jälkimaine

Vuonna 1960 Paavolainen sai Eino Leinon palkinnon ja Otava ryhtyi julkaisemaan Paavolaisen valittuja teoksia. Tuohon aikaan hän sai myös viestin korkealta taholta: ”Pane tuulta puseroon ja lopeta kirjallinen hiljaisuutesi. Veljellisin terveisin Urho Kekkonen.” Vuonna 1962 Paavolainen sai Pro Finlandia -mitalin. Saamistaan palkinnoista ja huomiosta Paavolainen totesi ”Kaikki tuli kovin myöhään, liian myöhään.” [1]

Paavolaisen alkoholisoituminen oli pahentunut 1950-luvun loppupuolella. Hän hoiti edelleen työtehtäviään Yleisradiossa, mutta entinen into ja tarmo olivat kadonneet. Hän jäi usein pois työpaikaltaan eikä ollut mukana kokouksissa joissa päätettiin radioteatteria koskevista linjauksista. Moni hänen työtovereistaan suojeli häntä ja teki hänen töitään, mutta Paavolainen syytti heitä ”kamreerityypeiksi”. Lopulta esimiesten oli pakko pohtia hänen erottamistaan. Hänelle tarjottiin apurahaa, jotta hän voisi matkustaa ulkomaille katsomaan miten radioteatteri oli muualla hoidettu. Apuraha jäi käyttämättä, sillä masentunut Paavolainen totesi, että ”Ei huvita matkustella enää mihinkään”. [1]

Hertta Kuusisen ja Olavi Paavolaisen lemmensuhde oli salattu visusti 1950–60-luvulla. Anna-Liisa Hyvönen toimi tuolloin Skp:n kulttuurisihteerinä, ja yhtenä ani harvoista hän tiesi suhteesta. Hyvönen muisteli [5]:

Kerran minulle soitettiin Kulttuuritalolle, että presidentti Kekkosen pitäisi äkkiä saada yhteys Herttaan, mutta tätä ei löydy mistään. Lupasin yrittää auttaa,
Soitin Paavolaiselle ja kysyin Herttaa. Tuli pitkään hiljaista, Hertta tuli vihdoin luuriin ja sain Kekkosen viestin perille.

Iltapäivällä Kulttuuritalolle ilmaantunut Kuusinen ihmetteli, miten Hyvönen oli osannut soittaa oikeaan numeroon. Hyvönen Vastasi, että olisi huono kulttuurisihteeri, jollei tuntisi näin tärkeää kulttuurisuhdetta. Julkisuudelta varjeltu suhde jatkui Paavolaisen kuolemaan 1964 saakka. [5]

Vuonna 1963 Paavolainen ja Hertta Kuusinen muuttivat yhteiseen kotiin Albertinkadulle. 60-vuotispäivänsä Paavolainen vietti ilman juhlallisuuksia. Paavolainen kuoli vähitellen pahentuneen alkoholismin aiheuttamaan maksakirroosiin Helsingissä Kivelän sairaalassa 19. heinäkuuta 1964. Paavolainen siunattiin ja haudattiin lähiomaisten läsnä ollessa Hietaniemen uurnalehtoon (kortteli 9, rivi 22). [1]

Paavolaisesta on julkaistu useita elämäkertoja. Matti Kurjensaaren, Jaakko Paavolaisen ja Panu Rajalan elämäkerrat keskittyvät Paavolaiseen henkilönä, kun taas H. K. Riikonen on käsitellyt Paavolaisen elämää ennen kaikkea hänen teostensa kautta. [1]

Leo Tiaisen arvostelu Synkästä yksinpuhelusta Helsingin sanomissa 24.12.1946 [6]:

Tätä päiväkirjaa lukee yhtä herpaantumattomasti kuin jotakin hyvin sujuvatyylistä jännityskertomusta tai värikästä matkareportaashia, sillä sen näköalat ja tilanteet vaihtuvat alinomaa, suorastaan filmillisessä tempossa Leo Tiainen, Helsingin Sanomat 24.12.1946.

Ties milloin meillä on jonkin kirjan ilmestymistä odotettu sellaisella uteliaisuudella ja jännityksellä kuin Olavi Paavolaisen täksi jouluksi valmistunutta teosta Synkkä yksinpuhelu. Sen jälkeen kun eräs tämän lehden palstoilla julkaistu pakina kertoi siitä Paavolaisen ystävilleen kesäkuun alkupäivinä 1945 järjestämästä lukitilaisuudesta, jossa hän luki otteita sotavuosien aikana pitämästään laajasta päiväkirjasta ja kun oli saatu tietää, että tämä päiväkirja tultaisiin julkaisemaan, on puolentoista vuoden ajan saanut kuulla tuon tuostakin lausuttavan ja kaavailtavan arveluja, mitähän tuo teos mahdollisesti sisältää, mitähän se mahdollisesti on paljastava. Paavolaisella on ollut erinomainen kyky herättää jo etukäteen lukijakunnassaan tavatonta mielenkiintoa jokaista hänen julkaisemaansa teosta kohtaan.

Toisaalta hänen teoksiinsa kohdistuva suuri ennakkomielenkiinto johtuu siitä, että tästä modernismin profeetasta ja estetisoivasta radikaalista on vuosien mittaan kehittynyt eräs kirjallisuutemme puhtaaksiviljellyimpiä kulttuurikriitillisiä kirjailijatyyppejä, lajissaan eräänlainen enfant terrible, jonka persoonalliset näkemykset ja erittelyt siitä, mitä meillä ja muualla maailmassa maailmankatsomuksellisessa ja kultturellisessa mielessä ”nykyisin tapahtuu”, ovat aina olleet virkistävän epäsovinnaisia ja ennakolta arvaamattomia. Niinpä hän onkin itse sanonut kirjailijankutsumuksestaan, että sen ”päätehtävänä on ollut herättää levottomuutta”. Miten paljon hän joskus lieneekin uhrannut sensatiolle, on tunnustettava, että Paavolaisen kirjailijankutsumus ainaisessa kiihkeän etsivässä älyllisessä oppositioasenteessa olevana totuuden puhujana parin viime vuosikymmenen kuluessa meidän oloissamme on ollut vaikea ja kunnioitettava kirjallinen ambitio.

Syksyllä 1945 Nya Pressenissä julkaisemassaan suurta huomiota ja kohua herättäneessä artikkelissaan Hagar Olsson katkeroituneen pessimistisenä ilmoitti sen häntä tyrmistyttäneen havaintonsa, että meidän henkisessä ja kulttuurielämässämme vallitsi jatkuvasti täysin kuollut, apaattinen tila, vaikka sodan päättymisestä oli jo kulunut vuosi. Yhtenä ja oikeastaan pääsyynä siihen hänen mielestään oli se, että kukaan kirjailijoistamme ja älymystömme näkyvimmistä edustajista, ei vasemmistossakaan, ollut avautunut kirjoittamaan minkäännäköistä laajempaa persoonallista tilitystä kuluneista sotavuosista ja siitä henkisestä murroksesta ja uudelleen asennoitumisesta, mikä monessakin on tapahtunut hävityn sodan jälkeen.

Olavi Paavolaisen nyt ilmestynyt lähes 1 000-sivuinen teos ”Synkkä yksinpuhelu”, hänen sotavuosiensa 1941–44 aikana pitämänsä päiväkirja on ensimmäinen tuollainen Hagar Olssonin kaipaama tilitys- ja tunnustuskirja. Se on meillä ensimmäinen yritys luoda yleiskuva, tosin ilman pyrkimystä mihinkään eksaktiin historiankirjoitukseen, sotavuosiemme tapahtumista ja mielialoista. Ja mikä erikoisinta, se on ensimmäinen meillä sodan päättymisen jälkeen ilmestynyt teos, jossa suomalaisen kirjoittajan näkökulmasta on voitu kuvata Suomen rintaman sotatoimia ja suomalaisten joukkojen oleskelua Itä-Karjalassa ja sen oloja sinä aikana.

Hyvin usein olen kuullut monen, jopa kirjallisenkin henkilön, lausuvan epäilyksen, että Paavolainen ei olisikaan sodan aikana pitänyt mitään päiväkirjaa, vaan olisi kirjoittanut kaiken vasta perästäpäin ehkä joidenkin pikkumuistiinpanojen varassa, ja ennen kaikkea, että hänen aavistuksensa sodan päättymisestä meidän kohdaltamme tappioon olisi vasta myöhemmin kehiteltyä ”jälkiviisautta”.

Allekirjoittanut tapasi Paavolaisen varsin skeptillisenä sodan lopputuloksen suhteen jo lokakuussa 1941 Nurmoilassa, ja toisen kerran jouduin varsin läheltä joka päivä tutustumaan hänen ”defaitismiinsa” ollessani 1943 yli kolmen kuukauden ajan komennuksella Päämajan Tiedoitusosastolla hänen apulaisenaan. Samana aikana saatoin seurata hänen jokapäiväistä päiväkirjanpitoaan ja tavattoman intensiivistä oman maamme ja koko maailman poliittista ja sotilaallista kehitystä koskevien sanomalehtileikkeiden ym. aineiston keruutaan.

Paavolaisen nyt julkaistu sodan aikainen päiväkirja aivan vilisemällä vilisee siksi loputtomiin päivämääriä, pikkutapauksia, tilanteita, henkilöiden ja paikkojen nimiä ja kaikenlaisia detaljeja, että edes vähänkin kirjallisesta työskentelystä selvillä olevan henkilön täytyisi käsittää mahdottomaksi ajatus, että näin valtavaa asiamäärää vyöryttelevä teos olisi voitu konstruoida jälkeenpäin ilman todella autenttista ja runsasta päiväkirjamateriaalia.

Paavolaisen sodanaikaista päiväkirjaa ei ole alunperin kirjoitettu julkisuutta varten. Se on oikeastaan syntynyt vain kirjoittamisen tarpeesta sinänsä, ettei aika olisi mennyt kokonaan hukkaan, koska hän sotavuosina ei katsonut voivansa saada julkisuuteen sellaista teosta, jossa hän olisi voinut sanoa asioista vapaasti, niinkuin hän ajatteli. Päiväkirjan pitämisestä muodostui hänelle siten henkinen varaventtiili, joka ainakin hetkittäin auttoi häntä ”selvittämään ajatuksia ja kestämään sotavuosien aiheuttamaa sisäistä painetta”.

Olisi väärin nimittää Paavolaisen teosta sotapäiväkirjaksi, jota se ei varsinaisesti ole, vaan hänen sotavuosien aikaiseksi päiväkirjakseen. Sillä se on ”erittäin subjektiivinen”, niinkuin hän itse esipuheessaan myöntää. Hän sanoo sillä olevan myös tietyn tendenssin: ”se haluaa korostaa asioita, joita Suomessa yleisesti ei tiedetty tai joita virallinen mielipiteenmuokkaus ja sensuuri ei halunnut meillä tiedettävän. Tämän niinsanotun yleisluontoisen tendenssin sivulla kulkee toinen: henkilökohtainen vastenmielisyyteni sellaisia meikäläisiä ilmiöitä kuin fraasi-ihanteellisuutta ja hurskastelua kohtaan”. Paavolainen ei sano kritikoivansa Suomen kansaa, vaan ”Suomen johtavaa kansanainesta, sitä suomalaista sivistyneistöä, johon itse kuulun.” Hän ei katso olevansa pätevä arvostelemaan politiikkaamme sellaisenaan, vaan hänen kritiikkinsä kohdistuu nimenomaan siihen henkiseen suuntaukseen ja asennoitumiseen, mikä meillä jo vuosia ennen sotiamme samoinkuin niiden aikana vallitsi.

Tästä kritiikistä olisi ehkä muodostunut aatteellisena ja kulttuurikriitillisenä tilityksenä kirjan mielenkiintoisin ja merkittävin panos, jos Paavolainen olisi syventynyt siihen persoonallisemmin ja kehitellyt omia mietelmiään, sen sijaan että hän hellittämättömällä perusteellisuudella on vienyt päiväkirjaansa sotavuosien aikaisesta sekä kotimaan että ulkomaan lehdistöstä, eri maiden radiolähetyksistä ja muista mitä kirjavimmista tietolähteistä saamansa tiedot koko maailman sotilaallisen ja poliittisen tilanteen tapahtumista. Tällaisen ”tilannekatsauksen” kertautuminen jonkun henkilön päiväkirjan sivuilta jälkeenpäin ei ole enää sanottavasti kiinnostavaa, vaan vasta niiden pohjalta laadittu analyysi ja synteesi.

Paavolainen itsekin on ollut perin kyllästynyt tähän perinpohjaiseen kronikointiinsa kirjoittaessaan päiväkirjaansa uudenvuodenaattona 1943 (s. 764): ”Tuskallisen pikkutarkkaa asioiden ja uutisten, tapahtumien ja tapahtumattomuuden kirjaanvientiä. Loppumatonta muiden lausuntojen ja lehtileikkeleiden ja radiouutisten siteerausta. Väsyttävää, ikävää . . . Ja ennenkaikkea hyödytöntä.” Edellä esitetyn moitteen liian perusteellisesta liian perusteellisesta poliittis-sotilaallisen uutisaineksen kirjoihin viennistä haluaisin kohdistaa erityisesti teoksen toiseen osaan. Mutta onneksi tämän sinänsä lyhytsanaisesti esitetyn aineksen rinnalla kulkee persoonallinen aines, päiväkirjan mielenkiintoisin ja värikkäin kudelma.

Paavolainen on omistanut teoksensa viime sodassamme kaatuneen ja sen parhaimpana, esikuvallisimpana pidetyn tk-miehen Gunnar Johanssonin muistolle. Teoksen prologina on luku ”Eurooppalainen odysseia”, jossa Paavolainen dramaattisin vaikutelmin kuvaa jännittävää syksyllä 1939 tapahtunutta paluumatkaansa Neuvostoliitosta Etelä-Euroopan kautta kotimaahan, jolloin väistämättömän sodan puhkeamisen odotus ahdisti mieliä jokaisessa maassa. Tässä kulttuurimatkailija Paavolaisen värikkäällä tyylillä kirjoitetussa luvussa, jossa lyhyesti kerrotaan myös hänen Talvisota-kokemuksensa, hän ulkomaanmatkansa antamiin vaikutelmiin ja kokemuksiin perustuen antaa johtolangat siihen kriitilliseen ja sotamme lopputuloksen suhteen epäilevään mielialaansa, jonka vallassa hän lähti viime sotaamme.

Teoksen varsinaisen sotapäiväkirjan muodostaa kuvaus vuosista 1941–42, jolloin Paavolainen toimi rintamajoukoissa etenemisvaiheen ensi päivistä lähtien tk-miehenä. Mutta hänellä oli sikäli epäonnea, että hän joutui etenemisvaiheen aikana toimimaan Ilomantsin suunnalla, jossa ryteikköinen maasto pitkäksi aikaa jähmetti etenemisen ja jonka tapahtumista köyhässä korpisodassa tk-miehen kannalta ei ollut mitään mielenkiintoista. Vasta kun Paavolainen saa siirron Länsi-Aunuksessa toimivaan 1. Ttus. komppaniaan [tiedotuskomppaniaan], hän pääsee mielenkiintoiseen ympäristöön, häntä niin kiinnostavaan romanttiseen Itä-Karjalaan, aikoinaan Suomen taiteen ”sinisen kukan maahan”, ja tuntemaan menestyksellisen sodan hurmaa voitollisesti edenneiden joukkojen parissa.

Mutta kuvaavaa Paavolaisen kaltaiselle ristiriitaiselle äly- ja samalla tunneihmiselle on, että täälläkään hänestä ei tule varsinaista etulinjareportteria, vaan hän syventyy mieluimmin tutkimaan Aunuksen maisemien ja sen kansan sielua tai vetäytyy ”luovaan yksinäisyyteen” ja päiväkirjansa pariin harjoittamaan ”neurasteenista itsetarkkailua, egosentristä minäpeilailua” Häntä kiinnostaa ja järkyttää ”vain se, mikä on toiminnan takana – mikä on sen salainen ponnin ja voima”.

Sodan henkilökohtainen elämättä jääminen ”edessä” vaarassa kaivaa hänen sisimpäänsä, mutta sensijaan, kuten koko päiväkirja osoittaa, hän on elänyt sodan päässään ja sydämessään mitä intensiivisimmin – ”niin kipeästi ja niin tuskallisesti ja niin armottomasti, että, piru vieköön ansaitsisin vaikka Mannerheim-ristin!”, kuten hän lennokkaasti huudahtaa eräällä sivulla.

Sen sijaan Aunuksen omalaatuinen luonto ja sen ikivanha omaperäinen kansankulttuuri muodostuvat esteetti- ja kulttuurireportteri Paavolaiselle suureksi henkiseksi elämykseksi. Millä innoittuneella runollisuudella ja hurmioituneella taiteellisella visionäärisyydellä hän kuvaakin Aunuksen ja myös Vepsäläisalueen maisemien lumousta eri vuodenaikoina ja eri vuorokaudenaikojen valaistuksessa. Ja miten herkkiä, hienoja huomioita hän on tehnyt ja miten yllättävän omaperäisiä, intuitiivisia synteesejä hän väläyttääkään syventyessään Itä-Karjalan etnograafiseen aarteistoon ja sen väestön elämäntapoihin. Erittäin selvänä hänen katseelleen on avautunut täällä eri kulttuuristen kerrostumien olemassaolo. Paavolaisen parasta tyyliä, todellista proosarunoa, kulttuurimatkakuvauksena loisteliainta, mitä meillä yleensä on kirjoitettu sisältyy esim. sellaisiin lukuihin kuin ”Sinisen kukan maa”, ”Aunus harmaasilmä”, ”Taistelun melskeen tauottua” ja ”Syväriltä Suomeen”, kuvaus laivamatkasta Syväriä pitkin, jonka reitin omalaatuisen villi maisemakauneus on vangittu todella imponoivasti.

Toukokuun alkupäivinä 1942 Paavolainen siirtyi Nurmoilasta Päämajan Tiedoitusosastolle, jossa hän palveli sodan loppuun asti. Teoksen II osa kuvaakin kokonaan tätä vaihetta. Mutta päämajasta käsin Paavolaiselle tarjoutuu tilaisuus tehdä tarkastusmatkoja kaikille rintamanosillemme Vienaa lukuunottamatta. Erinomaisen eloisia lähikuvia hän näiden retkiensä tuloksena piirtää Karhumäen, Itä-Syvärin, Rukajärven ja Kannaksen rintamien erikoisluonteesta ja niiden sotilaiden elämästä. Monivuotinen ”istumasota” Päämajassa on tarjonnut Paavolaisen ilmeiselle viettymykselle sensaatioon ja skandaalikronikan pitoon verrattoman runsaasti havaintoainesta. Mitään kovin räikeitä ja yllättäviä sensaatioita hänellä tässä suhteessa ei kuitenkaan ole kerrottavana. Ehkä päiväkirjaa sitä painokuntoon tiivistettäessä on ”siistitty” jonkin verran.

”Synkkä yksinpuhelu” ei lopultakaan ole niin synkkä, kuin mitä Paavolaisesta hänen yksinäinen mietiskelynsä maailman ja erityisesti oman maamme kohtaloista kuluneina sotavuosina on tuntunut. Kuten kaikissa subjektiivisissa purkauksissa ja tunnustuksissa siinä on jotakin vapauttavaa, varsinkin kun hyvin eriarvoista ja runsasta aineistoa yhdistää nautinnolliseksi kokonaisuudeksi henkevä koseerisuus.

Teos on lopultakin ehkä mielenkiintoisempi henkevän itsensäpurkajatemperamentin aina kriitillisesti ympäristöönsä asennoituvan intellektin ja samalla herkästi tuntevan taiteilijasielun kirjallisena käsialana kuin syvällisenä, objektiivisena tilityksenä, niin vahvana kuin sitä leimaakin älyllisen tilinteon piirre. Tämä teos on varmasti yhtä mielenkiintoista luettavaa sodassa mukana olleille kuin kotirintamalta asioita seuranneille, sillä sen liikkuma-alathan ovat niin laajat. Ja tätä päiväkirjaa lukee yhtä herpaantumattomasti kuin jotakin hyvin sujuvatyylistä jännityskertomusta tai värikästä matkareportaashia, sillä sen näköalat ja tilanteet vaihtuvat alinomaa, suorastaan filmillisessä tempossa. Ja kaiken täydennyksenä on Olavi Paavolaisen kaikille kirjoille ominainen harvinaislaatuinen taiteellinen kuvitus.

Taistelu Aunuksesta -teoksen arvostelu [7]:

Kirjoittajat: Unto Varjonen, Pehr Lindholm, Olavi Liekoski, Tapio Hiisivaara, Martti Haavio, Matti Ollila, Olavi Paavolainen, Gunnar Johansson, Sulo Kolkka, Yrjö Jylhä, Jouko Autero, Lorenz von Numers, Arvo Hovila, Enzio Sevón, Pentti Sorvali, Sakari Pälsi, Pauli Huhtala, Julkaisija: SKS (2011)

Joitain vuosia sitten televisiosta tuli ohjelmaa (ilmeisesti YLE:n sarja Paavolaisen jalanjäljillä) Olavi Paavolaisesta, jossa käsiteltiin myös hänen toimintaansa propagandistina jatkosodan aikana. Sanan säilän taitajat kun velvoitettiin työskentelemään isänmaan puolesta sillä rintamalla, jolla he olivat parhaimmillaan. Kyseisestä ohjelmasta jäi mieleen Paavolaisen työstämä artikkelikokoelma Taistelu Aunuksesta, joka unohtui sensuurin kieltämänä arkistojen kätköihin. Mietiskelin, että kirja olisi mukava lukea, jotta pääsisi jyvälle, millä tasolla hyökkäyssotaa käyvä maa hyödynsi propaganda-asetta omiin kansalaisiinsa. Ja kuinka ollakaan, SKS julkaisikin teoksen vuonna 2011.

Teos koostuu vuoden 1941 aikana kirjoitetuista ja ainakin osittain myös samana vuonna sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuista artikkeleista, jotka kertovat muun muassa hyökkäyssodan aikaisista taisteluista. Lisäksi artikkeleissa maalaillaan ja tunnelmoidaan Aunuksen Karjalasta aidossa Suur-Suomi hengessä. Sisällysluettelo paljastaa suhteellisen hyvin kirjan kaksijakoisuuden. Taistelujen aikana haaveilut ikiaikaisista veljeskansojen yhteyksistä ja ”luonnollisista” (tätä termiä ei kirjassa tainnut kuitenkaan esiintyä) rajoista jäivät toki vähäisiksi, mutta kun tilanne hieman rauhoittui, varsinkin Paavolainen ja Haavio intoutuivat omissa artikkeleissaan hahmottelemaan parempaa huomista ja heimojen palaamista yhteen.

On kuitenkin todettava, että artikkeleiden ote tuntuu selvästi noudattelevan propagandan lainalaisuuksia. Täysin perättömiä ja yltiöpäisen hurmoshenkisiä juttuja ei voinut julkaista, vaan propagandankin täytyi perustua totuuteen, jotta se meni(si) kotirintamalla läpi. Toisaalta menestyksekkään hyökkäyssodan aikana propagandan kirjoittaminen lienee ollut paljon helpompaa, kuin se on luultavasti ollut muutamia vuosia myöhemmin perääntymisvaiheen aikana. Menestyvän armeijan suorituksista on helppoa kirjoittaa ja lisäksi Karjalan kohtalo 1930-luvulla ei tosiasiallisestikaan ollut Neuvostoliiton osana kovin häävi, joten epäkohtia tekstien materiaaliksi ei varsinaisesti ole tarvinnut hakemalla hakea.

Kokonaan toinen asia onkin sitten se, mitä yksityiskohtien suhteen on tehty. Kirjan valaisevat marginaalimerkinnät paljastavat, että yksityiskohtia hämärrettiin sekä sotilaallisista syistä (sotilaiden nimet, joukkojen ryhmitykset ja koot jne.) että myös paremman kuvan antamiseksi omasta menestyksestä. Esimerkiksi vihollista kaatuu välillä kuin heinää kesäisellä pellolla ja silmiinpistävää on myös se, että venäläiset antautuvat kovin helposti suomalaisten edessä.

Lukijana tietenkin miettii myös, mitä kaikkea jo itse kirjoittajat jättivät sanomatta ennen kuin edes sensuuri ehti teksteihin puuttumaan. Esimerkiksi omista tappiosta ei kirjoitettu kuin toteavasti, omien kuolemat olivat kuin välttämätön paha isomman tehtävän edessä. Siinä mielessä onkin huomattavan poikkeavaa, kun eräässä artikkelissa on mennyt läpi (alustavasti?) seuraavanlainen kuvaus:

Oikealla puolellani aivan vieressäni makaa nuori taistelulähetti, vapaaehtoinen yhteiskoulun seitsemäsluokkalainen posket hehkuen. Hän on ensimmäisessä tulitaistelussaan. Hän ei malta olla tarpeeksi varovainen, en ehdi varoittaa häntä, kun se on jo tapahtunut. Räjähtävä luoti on tavoittanut nuoren soturin otsan emmekä voi hänelle enää mitään.

Tapaus, nuoren sotilaan kuolema heti rintamalle tultuaan kaikessa traagisuudessaan, on kuin suoraan Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, ja kaiken kaikkiaan tuntuu yksityiskohdissaan selvältä poikkeukselta. Ilmeisesti kyseinen artikkeli ei päätynyt koskaan lehtien palstoille, joten lukematta se kuitenkin aikanaan jäi, ja ehkä sensuuri siihenkin olisi saattanut vielä puuttua.

Kuten linkitetty sisällysluettelo kertoo, kyseiseen teokseen Paavolainen ja Martti Haavio valitsivat artikkeleita suhteellisen pieneltä joukolta TK-kirjoittajia. Jossain määrin tuntuu, että vaikka teoksen linja pysyttelee koko ajan realistisen propagandan alueella, taisteluja kuvaaviin teksteihin tulee jonkinmoinen rutiininomaisuus ja kovuus vuoden 1941 edetessä kesästä kohti syksyä ja alkavaa talvea. Alkuviikkojen aikana vihollisen kunniasta pidetään kiinni (tämä oli yksi virallinen ohjenuora propagandassa), ja viesti kotiin tuntuu olevan, että vihollinen on vahva ja sitkeä, mutta niin on suomalainenkin, vieden aina lopulta pidemmän korren. Taistelujen, jatkuvan vaaran ja omien tappioiden muuttuessa arjeksi myös tappamisesta tuntuu tulevan kuin arkista ”ryssän”, ”vanjan” tai yleisesti vain vihollisen tuhoamista.

Esimerkiksi vielä heinäkuun lopulta mainitaan seuraavaa: ”Vihollisella oli tulessa todellista valioainesta, jonka sisukkuus ei jättänyt mitään toivomisen varaa. Lähitaistelut saaren pensaikkoisessa ja yön pimentämässä rantamaastossa muodostuivatkin äärimmäisen sitkeiksi.” Kuukausin vieriessä vihollisen sitkeys ei tunnu enää kiinnostavan, tärkeintä on vain se, että vihollinen on kuollut. Kuitenkin kokonaisuudessaan sävyerot ovat pieniä, jos niitä on nyt lainkaan (jäin tämän suhteen hieman mietteliääksi). Sinänsä olisi kyllä ymmärrettävää, että taistelujen jatkuminen turruttaa TK-miehen siinä missä tavallisen sotilaankin, ja se alkaa näkyä myös teksteissä.

Sensuuri piti siis joka tapauksessa huolen, että viholliskunniaa ei lehtien palstoilla halvennettu. Se, missä suomalaisten asenne venäläisiin näkyy selvästi, löytyy akselilta aito karjalainen ja epäaito, kömpelö ja sivistymätön neuvostoliittolainen (ei kai niinkään suoranaisesti venäläinen?). Esimerkiksi itäisen naapurin rakennukset ja ylipäänsä toiminta Aunuksessa saavat osakseen välillä suoraa ja välillä sivulauseista luettavaa halveksuntaa: ”Jokaisen teltan edessä on lasinpalasista mosaiikkimaisesti yhteenliitetty punainen tähti sekä sen ympärillä kömpelöitä koristuksia, muutamia iiriksiä, bolsevikkipyhimysten kuvia ja primitiivistä, lapsellista kamaa [..] kaikki tuo on kuin pikkulasten äärettömän riemukas toiveunien valtakunta.” Kyseinen lainaus kertonee kaiken, ei missään nimessä yllätyksenä tulevasta, suhtautumisesta Neuvostoliittoon ja kommunismiin.

Sen sijaan mielenkiintoista on se, että jopa Paavolainen myöntää Aunuksen paljastuneen hänelle positiiviseksi yllätykseksi. Myyttinen ja ilmeisesti paremmin tunnettu Vienan Karjala oli aiemmin ollut kulttuurisessa mielessä suomalaisille tärkeämpi, mutta myös Aunus paljasti menneisyytensä jopa kaikesta neuvostoliittolaisten toiminnasta huolimatta: ”Aunus on vanha maa – liian vanha. Se vaatii voimakasta verensiirtoa. Mutta samalla se on liian nuori – kokonaan käyttämätön, kokonaan koskematon. Se on kuin aroa, jolle on syntynyt mustan mullan paksu mehevä kuori juuri siksi, että vuodesta vuoteen sen pinnalla on lahonnut vain Luojan kasvattamaa heinää”, Paavolainen maalailee ja paljastaa samalla toiveensa, mikä merkitys kyseisellä alueella voisi olla (maa)taloudellisessakin mielessä, kukkaan puhjenneena, tulevalle Suur-Suomelle. Tekstien perusteella on luonnollisesti selvää, että tästä ”verensiirrosta” huolehtivat suomalaiset, kunhan taistelut on saatu päätökseen.

Olavi Paavolaisen huvila Keuruulla [9]:

Pekanniemen huvilassa Keuruulla Olavi Paavolainen rentoutui nauttien luonnosta ja puutarhanhoidosta. Keuruulla ollessaan Paavolainen myös kirjoitti valmiiksi sotapäiväkirjansa Synkkä yksinpuhelu. Pekanniemellä viettämiään kesinä (1949-1964) Paavolaisen vieraina oli lukuisia sen aikakauden kulttuuripiireihin kuuluvia henkilöitä.

Kiviselän Mustasalmen rannassa vuonna 1949 valmistuneen huvilan on suunnitellut arkkitehti Laila Niemioja. Klassillisen tyylikkään rakennuksen tunnusmerkkejä ovat mm aumakatto, pilarien varaan rakennettu ja liuskekivin verhoiltu kaunis kuisti sekä pyöreä makuuhuoneen ikkuna. Sisustukseltaan huvila edustaa 1940-50 luvun sisustustyyliä parhaimmillaan. Kalliolle tehdyn talon henkeä vaalii poikkeuksellisen monipuolinen puutarha.

Huvila oli pitkään ja avattiin kesällä 2017 ensimmäistä kertaa yleisön nähtäväksi ammattitaitoisen oppaan johdolla. Huvila ja puutarha ovat avoinna sopimuksen mukaan.

Olavi Paavolainen Aikalaiskirjassa 1934 [8]:

Paavolainen, Olavi, kirjailija, Hki. - * Kivennapa 17. IX. 03; vanht henkikirjoitt. Pekka P. ja Alice Löfgrén. - Yliopp. 21, opisk. yliop:ssa v:een 25. Opintomatk. Saksaan ja Ranskaan 27, Saksaan, Italiaan ja Ranskaan 28, Englantiin 32. -Tulenkantajain päätoimitt. 30. Käytt. kirjailijanimeä Olavi Lauri 24-28. - Julk.: osuudet runoantolog. Nuoret runoilijat I, 24; Hurmioituneet kasvot, 25; runokok. Valtatiet (Mika Waltarin kanssa), 28; esseekok. Nykyaikaa etsimässä, 29; runokok. Keulakuvat, 32; pamfletti Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa, 32. Kirjallis. arvostel. Iltalehdessä 26-27, Helsingin Sanomissa 25 ja 30-31, kirjallis-taiteell. kirjoit. aikakauslehd. - Erikoisharr. puutarhanhoito, kävelyretket, lehtileikkeleiden ja kuvien keruu.

Teokset

Kirjoittanut

• Nuoret runoilijat. Runoantologiassa mukana Kaarina Vaher, Katri Vala, Onni Halla, Yrjö Jylhä, Arvi Kivimaa, Olavi Lauri (Olavi Paavolainen), Johan Edvard Leppäkoski, P. Mustapää (Martti Haavio) ja Ilmari Pimiä. Porvoo: WSOY, 1924.
• Valtatiet. Runoja. Nimellä Olavi Lauri yhdessä Mika Waltarin kanssa. Helsinki: Otava, 1928. Näköispainos: Otava, 1982. ISBN 951-1-06772-9
• Nykyaikaa etsimässä. Esseitä ja pakinoita. Helsinki: Otava, 1929. 5. painos: Otava, 2002. ISBN 952-459-217-7.
• Keulakuvat. Runoja. Helsinki: Otava, 1932.
• Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa. Jyväskylä: Gummerus, 1932. Näköispainos: Helsinki: Lasipalatsi, 2008. ISBN 978-952-480-143-0. Myös teoksessa Nykyaikaa etsimässä, 5. painos 2002.
• Kolmannen valtakunnan vieraana. Rapsodia. Jyväskylä: Gummerus, 1936. Näköispainos: Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-19162-4.
• Lähtö ja loitsu. Kirja suuresta levottomuudesta. Jyväskylä: Gummerus, 1937. Uusi painos: Helsinki: Otava, Delfiinikirjat 1978. ISBN 951-1-04679-9.
• Risti ja hakaristi. Uutta maailmankuvaa kohti. Jyväskylä: Gummerus, 1938. Näköispainos 2005. ISBN 951-20-6971-7.
• Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941–1944, I–II. Porvoo: WSOY, 1946. Lyhennetty painos: Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-21415-1.
• Pietari–Leningrad. Helsinki: Suomi–Neuvostoliitto-seura, 1946.
• Valitut teokset 1–4. Helsinki: Otava, 1961.
• Valitut teokset 1: Nykyaikaa etsimässä; Suursiivous; esipuhe: Kai Laitinen.
• Valitut teokset 2: Keulakuvat; Lähtö ja loitsu.
• Valitut teokset 3: Kolmannen valtakunnan vieraana; Risti ja hakaristi.
• Valitut teokset 4: Synkkä yksinpuhelu.
• Volga virtaa nyt Moskovaan. Toimittaneet Ville Laamanen ja Hannu Riikonen. Helsinki: Teos, 2016. ISBN 978-951-851-706-4.

Toimittanut

• Karjala, muistojen maa. Karjalan liiton muistojulkaisu. (1. painos 1940.) Avustajana Maija Suova. Porvoo: WSOY, 1949. Näköispainos 1991 (4. painos 2001), ISBN 951-0-02076-1.
• Jännittävin sotaelämykseni. Syvärin miehet kertovat. Porvoo: WSOY, 1942.
• Rakas entinen Karjala. Karjalan liiton muistojulkaisu. Avustajana Ilmari Pimiä. Porvoo: WSOY, 1942. 3. painos 1955. Näköispainos 1991, ISBN 951-0-03010-4.
• Täältä jostakin. Suomen kenttäarmeijan runoja. Porvoo: WSOY, 1943. Uusi painos 1993, ISBN 951-0-18990-1.
• Katri Vala – tulipatsas. Muistojulkaisu. Porvoo: WSOY, 1946.
• Parhaat suomalaiset radiokuunnelmat 1948–1949. Porvoo: WSOY, 1950.
• Taistelu Aunuksesta. Alkuperäisen julkaisukieltoon joutuneen teoksen toimittajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen. Aineiston uudelleen koonnut Helena Pilke. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-302-9.

Kunnianosoitukset

• Vapaudenristi (VR) 4 tlk.; VR 4 mk.
• Pro Finlandia 1962
• Eino Leino -seuran palkinto 1960
• Kiilan kunniajäsen 1953

Viitteet:

• [1] Olavi Paavolainen, Wikipedia [http://fi.wikipedia.org/wiki/Olavi_Paavolainen]
• [2] Kansallisbiografia: Olavi Paavolainen [http://www.kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/4818]
• [3] Yle: Paavolaisen jalanjäljillä [http://yle.fi/vintti/yle.fi/olavipaavolainen/index.html]
• [4] Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta: Olavi Paavolainen [http://375humanistia.helsinki.fi/humanistit/olavi-paavolainen]
• [5] Uusisuomi: Hertta Kuusisen ja Olavi Paavolaisen rakkaustarina ei niin salainen [http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/168407-hertta-kuusisen...]
• [6] Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu. Helsingin sanomat 24.12.1946.
• [7] Matkalla tuntemattomaan: Martti Haavio & Olavi Paavolainen (toim.): Taistelu Aunuksesta [https://matkallatuntemattomaan.wordpress.com/2013/07/06/martti-haav...]
• [8] Aikalaiskirja 1934: Olavi Paavolainen [http://runeberg.org/aikalais/1934/0490.html]
• [9] Tervetuloa Pekanniemelle! [https://www.pekanniemi.fi/]

  ---

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Ylen Elävä arkisto: Olavi Paavolainen [http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/olavi-paavolainen]
• Yle: Paavolaisen jalanjäljillä [http://yle.fi/vintti/yle.fi/olavipaavolainen/ohjelma.html]
• Paavolaisen jalanjäljillä osa nro 5 Youtubessa [https://www.youtube.com/watch?v=EnZ3YbW_jGQ]
• Agricolakanava: Keskustelua Olavi Paavolaisen Synkästä yksinpuhelusta [https://www.youtube.com/watch?v=mPW73icWSkM]
• Kansallisbiografia: Olavi Paavolainen [http://www.kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/4818]
• Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta: Olavi Paavolainen [http://375humanistia.helsinki.fi/humanistit/olavi-paavolainen]
• Olavi Paavolainen oli narsisti ja takinkääntäjä, Helsingin sanomat [http://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002761912.html]
• Hapuli, Ritva: Nykyajan sininen kukka. Olavi Paavolainen ja nykyaika. Väitöskirja: Turun yliopisto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-875-1.
• Hapuli, Ritva ym. (toim.): Paavolaisen katse. Tulkintoja Olavi Paavolaisen kirjoituksista. Helsinki: Avain, 2012. ISBN 978-951-692-938-8.
• Kuusinen, Hertta: Hamlet ystäväni. Kirjeitä Olavi Paavolaiselle. Toimittanut Marja-Leena Mikkola. Helsinki: Tammi, 1999. ISBN 951-31-1429-5.
• Laamanen, Ville: Vaistojen ja järjen taistelu. Olavi Paavolainen totalitarististen ihmiskäsitysten tulkkina 1930-luvulla. Pro gradu. Turku: Turun yliopisto, poliittisen historian laitos, 2006. ISBN 951-29-3211-3.
• Laamanen, Ville: Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939. Väitöskirja: Turun yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Turku: K&H, 2014. ISBN 978-951-29-5632-6.
• Onnela, Tapio (toim.): Vampyyrinainen ja Kenkkuinniemen sauna. Suomalainen kaksikymmenluku ja modernin mahdollisuus. Olavi Paavolainen -projektin julkaisuja 2. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992. ISBN 951-717-738-0.
• Riikonen, H. K.: Sota ja maisema. Tutkimus Olavi Paavolaisen 1940-luvun tuotannosta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-874-3.
• Riikonen, H. K.: Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen 1903–1964. Helsinki: Gummerus, 2014. ISBN 978-951-20-9714-2.
• Terho, Henri (toim.): Paavolaisen paikat. Kohtaamisia Olavi Paavolaisen kanssa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-528-9.

  ---

  
  

Tämä profiili oli Suojärvi-projektin 65. viikkoprofiili (05.03.2017-11.03.2017).