P. E. Svinhufvud, 3rd President of Finland

Syntyneet: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/saaksmaki/synt...

Pehr Evind Svinhufvud af Qvalstad III was the third President of Finland from 1931 to 1937.

Serving as a lawyer, judge, and politician in the Russian Grand Duchy of Finland, he played a major role in the movement for Finnish independence. In 1917–1918,

Svinhufvud was the first Head of State of independent Finland, first as Chairman of the Senate and subsequently as Protector of State or Regent. He also served as Prime Minister from 1930 to 1931.

As a conservative who was strong in his opposition to communism and the Left in general, Svinhufvud did not become a President embraced by all the people, although as the amiable Ukko-Pekka (Old Man Pekka), he did enjoy wide popularity.

In 1925 he was the Presidential candidate for the conservative Kokoomus party, but was not elected. After the emergence of the anti-communist Lapua Movement, President Relander appointed him as Prime Minister of Finland on the Lapua Movement's insistence. Svinhufvud was elected President in 1931, and appointed Mannerheim as Chairman of the Defence Council, not least of all as an answer to the Lapua Movement's fear of having fought the Civil War in vain.

He resisted both communist agitation and the Lapua Movement's exploits. All Communist members of parliament were arrested. In February 1932 there was a so-called Mäntsälä Rebellion, when the Suojeluskunta-Militia and the Lapua Movement demanded the Cabinet's resignation. The turning point came with the President's broadcast radio speech, in which he called on the rebels to surrender and ordered all Civil Guard members who were heading for Mäntsälä to return to their homes.

Svinhufvud died at Luumäki in 1944, while Finland was seeking peace with the Soviet Union.

He refused to Finnicize the name of his 500-year-old noble house.

P. E. Svinhufvud, 3rd President of Finland is ]

Pehr Evind Svinhufvud mit vollem adligem Namen Svinhufvud af Qvalstad, war ein finnischer Politiker und Staatsmann.

Das Adelsgeschlecht der Svinhufvud (der Name bedeutet im Schwedischen wörtlich „Schweinskopf“ oder besser „Ebershaupt“) stammt ursprünglich aus Dalarna in Schweden.

Pehr Evind Svinhufvud wurde am 15. Dezember 1861 in Sääksmäki in der südfinnischen Landschaft Häme geboren. Seine Eltern waren Pehr Gustaf Svinhufvud und Olga von Becker. Der Vater war Kapitän zur See und ertrank 27-jährig bei Griechenland, als der Sohn erst zwei Jahre alt war. In der Folge verbrachte Pehr Evind Svinhufvud seine frühe Kindheit im Haus seines Großvaters Pehr Gustaf Svinhufvud, Provinz-Schatzmeister und Gutsbesitzer von Rapola im Bezirk Sääksmäki (Westfinnland). Das Gut wurde zwangsversteigert – der Großvater erschoss sich. Noch vor seiner Einschulung zog die Mutter mit Pehr Evind und seiner ein Jahr älteren Schwester nach Helsinki.

In Helsinki wurde Svinhufvud Jurist und repräsentierte seine 1574 geadelte Familie in der Ritterkammer des alten Ständereichstags. Von 1907 bis 1914 war er konservativer Abgeordneter für die Jungfinnische Partei im neuen Ein-Kammer-Reichstag und dessen Sprecher bis 1912. Als Gegner des Zarenregimes wurde er 1914 nach Sibirien deportiert. 1917 war Svinhufvud Senatspräsident und reiste nach Petrograd, um die Anerkennung der Unabhängigkeit Finnlands bei Lenin zu erwirken, was auch gelang. Während des Finnischen Bürgerkrieges stand er an der Spitze der Weißen Regierung in Vaasa/Turku und war zeitweiliger Staatschef vom Mai bis zum Dezember 1918. Nach der Niederlage der Mittelmächte im Ersten Weltkrieg war er als Monarchist und Freund der Deutschen nicht mehr tragbar und wurde von Gustaf Mannerheim abgelöst.

1930 erzwang die Lappobewegung seine Ernennung zum Staatsminister und 1931 wurde er zum Staatspräsidenten gewählt. Der rechtskonservative Svinhufvud wollte eine Regierungsbeteiligung der Sozialdemokraten nicht zulassen. Bei der Präsidentschaftswahl 1937 unterlag er dem Landbund-Kandidaten Kyösti Kallio im zweiten Wahlgang.

Pehr Evind Svinhufvud af Qvalstad, III(Sääksmäki, 15 de diciembre de 1861-Luumäki, 29 de febrero de 1944) fue un político finlandés y el tercer presidente de la República de Finlandia (1931-1937).

Licenciado en derecho, antes de la independencia de Finlandia (el 6 de diciembre de 1917), Svinhufvud era diputado en el grupo del estado noble, en el cual formaba parte de la minoría finoparlante. Durante el período de opresión por parte de Rusia, Svinhufvud pugnaba por el principio de legalidad, lo que trajo como consecuencia que estuvo deportado, en exilio forzado, en Siberia durante tres años (1914-1917).

En otoño de 1917, tras su vuelta a Finlandia, Svinhufvud formó el llamado «Senado de independencia» que redactó la declaración de independencia. Después de la guerra civil de 1918, Svinhufvud fue elegido regente del período interino, pero, debido a sus ideas monárquicas y pro-alemanas, tuvo que dimitir ya en diciembre del mismo año.

En 1930 fue elegido diputado por el Partido de Coalición Nacional (conservador) y un año más tarde, en 1931, llegó a la presidencia. Como presidente Svinhufvud seguía el principio de legalidad y, con su prestigio personal, pudo tranquilizar la llamada «rebelión de Mäntsälä», un intento de la extrema derecha de desestabilizar el orden político del país, antes de que el llamado «movimiento de Lapua», liderado por Vihtori Kosola, tuviese tiempo de dañar la joven democracia finlandesa.

Como persona Svinhufvud tenía la fama de ser un hombre del pueblo (a pesar de su origen nobiliario), con lo que mereció, en la boca de la gente, el apodo de Ukko-Pekka (‘abuelito Pedro’). Su apellido, Svinhufvud, significa «cabeza de cerdo» en sueco y se cuenta que el mismo mandatario solía gastar bromas al respecto.

Pehr Evind Svinhufvud af Qvalstad, III (15. joulukuuta 1861 Sääksmäki – 29. helmikuuta 1944 Luumäki) oli itsenäisen Suomen ensimmäinen valtionhoitaja vuonna 1918 ja Suomen tasavallan kolmas presidentti vuosina 1931–1937. Svinhufvud oli puoluetaustaltaan nuorsuomalainen. Vuonna 1918 hänestä tuli kokoomuslainen, kun puolue perustettiin.

Svinhufvud nautti suurta kansansuosiota, ja kansan keskuudessa hänet tunnettiin lempinimellä ”Ukko-Pekka”. Svinhufvudin jyrkkää linjaa Suomen laillisten oikeuksien puolustajana autonomian aikana arvostettiin erityisesti 1920-luvulta toisen maailmansodan loppuun saakka, toisin kuin myöhempinä vuosikymmeninä. Siitä lähtien kun kommunismi ja Neuvostoliitto romahtivat 1990-luvun alussa, on Svinhufvudin arvostus alkanut lisääntyä.

Sukutausta

Svinhufvud af Qvalstad on vanha suku Taalainmaalta. Sen kantaisä oli Pietari Jönsinpoika Kirjuri (Peder Jönsson Skrifvare), joka oli 1400-luvulla maakunnan tuomari ja tuki valtionhoitaja Nils Sturea. Suvun juuret saattavat olla Norjassa. Isonvihan jälkeen karoliiniluutnantti Pehr Svinhufvud muutti Suomeen Sääksmäelle. Vanhan, keskiaikaisen rälssisuvun aatelisarvo vahvistettiin kuningas Juhana III:n antamalla aatelisarvolla vuonna 1574, jolloin Svinhufvud af Qvalstad -suku merkittiin Ruotsin ritarihuoneelle aatelissukuna n:o 145. Vaakunakilvessä on tähti ja villisianpää. Autonomian ajan alussa perustetussa Suomen Ritaristossa ja Aatelissa suvun järjestysnumero on 7.

Nuoruus ja opinnot

Pehr Evind Svinhufvud syntyi Sääksmäen Rapolassa joulukuussa 1861. Hänen lapsuuttaan leimasi läheisten menetys, sillä hänen isänsä, merikapteeni Pehr Gustaf Svinhufvud, hukkui Välimerellä Kreikan saaristossa poikansa ollessa vasta kaksivuotias. Vuonna 1867 isoisä, vanha lääninkamreeri Pehr Gustaf Svinhufvud, ampui itsensä ja Rapola jouduttiin myymään. Sen jälkeen Pehr Evindin äiti Olga Svinhufvud (o.s. von Becker) muutti poikansa ja tämän sisaren Mathildan kanssa Helsinkiin. Olga joutui kasvattamaan lapsiaan yksinhuoltajana Hypoteekkiyhdistyksen konttoristin palkalla.

Svinhufvud aloitti opintiensä Helsingin normaalilyseossa kahdeksanvuotiaana. Kouluopetus tapahtui ruotsin kielellä, mutta kouluun kirjautuessaan Svinhufvud oli ilmoittanut äidinkielekseen suomen.

Yliopistossa Svinhufvud suoritti ensin tutkinnon historiassa valmistuen filosofian kandidaatiksi 1881. Maisterin arvon Svinhufvud sai vuonna 1882. Varsinaisesti hän kunnostautui lakiopinnoissaan, minkä takia hän teki työuransa alun Turun hovioikeudessa. Turusta oli kotoisin myös Ellen Timgren, jonka kanssa hän avioitui. Hän sai varsin nuorena paikan senaatin lainvalmistelukunnasta, ja nuori perhe muutti isän työn perässä milloin Helsinkiin, milloin Turkuun hovioikeuteen tai Heinolaan kihlakunnantuomariksi, kunnes Svinhufvud pääsi Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi, ja perhe muutti vuonna 1908 Kotkaniemeen, Luumäelle. Svinhufvudien perheessä oli kuusi lasta: Pehr Yngve (1890–1991), Ilmo Gretel Sommar (1892–1969), Aino Mary Alfthan (1893–1980), Eino Gustaf (1896–1938), Arne Bertel (1904–1942) ja Veikko Eivind (1908–1969).

Säätyvaltiopäiviltä Siperiaan

Svinhufvud osallistui säätyvaltiopäiville aatelissäädyn edustajana ensi kerran vuonna 1894. Hän profiloitui erityisesti suomen kielen aseman puolustajana.

Svinhufvudin poliittinen toiminta sai profiilinsa sen jälkeen, kun ensimmäinen sortokausi alkoi vuonna 1899. Ponnekas tuomari oli kiivas perustuslaillinen, minkä takia hän joutui vaikeuksiin venäläisten viranomaisten kanssa. Hän katsoi, että Suomi puolustautui, ja oli siksi oikeutettu jyrkkiinkin toimenpiteisiin. Viranomaisten silmätikuksi hän joutui myös siksi, että toimi prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murhanneen ylioppilas Lennart Hohenthalin puolustusasianajajana. Svinhufvud erotettiin Turun hovioikeudesta 23. helmikuuta 1903, kun hän ei suostunut peruuttamaan kuvernööri Kaigorodovia vastaan nostettua syytettä kasakkamellakoista.

Svinhufvud osallistui Kagaalin toimintaan, ja sortokauden päättymisen jälkeen Kagaalin johtohahmosta pääministerin asemaan noussut Leo Mechelin valitsi hänet puhtaasti perustuslaillisista muodostamaansa senaattiin vuonna 1905, mutta keisari ei hyväksynyt Svinhufvudia senaatin jäseneksi.

Mechelinin senaatti lakkautti säätyvaltiopäivät vuonna 1906. Svinhufvud osallistui uuden, yksikamarisen eduskunnan (1907–) toimintaan nuorsuomalaisen puolueen riveissä. Hänet valittiin monien ensimmäisten eduskuntien puhemieheksi SDP:n tuella, vaikka olikin oikeistonuorsuomalainen, koska SDP piti häntä tinkimättömänä tsaarinvallan vastustajana. Hänen jyrkät puheensa johtivat toistuvasti siihen, että suuriruhtinas hajotti eduskunnan, kerran jo sen avajaisissa. Vuonna 1913 Svinhufvud kehotti viimein SDP:tä olemaan valitsematta häntä, koska hänellä olisi taas niin jyrkkää sanottavaa. Puhemiehen tehtävänsä päätyttyä hän palasi siviilityöhönsä Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi.

Toinen sortokausi merkitsi Svinhufvudin uralle käännettä, joka näytti merkitsevän päätepistettä: Hän toimi jälleen perustuslaillisten ajatustensa puolesta ja kieltäytyi vuonna 1914 tunnustamasta Venäjän kansalaista Konstantin Kasanskia Suomen prokuraattoriksi, jolloin kenraalikuvernööri Franz Seyn erotti hänet 13. marraskuuta tuomarinvirasta. Svinhufvud kieltäytyi eroamasta, jolloin hänet vangittiin 25. marraskuuta ja karkotettiin Siperian Tomskiin. Karkotus ei kuitenkaan merkinnyt yhteyksien katkeamista, sillä kirjeenvaihto oli mahdollista ja rouva Ellen Svinhufvud kävi jopa tapaamassa miestään karkotuspaikassa. Kun kihlakunnantuomari pantiin viralta, tuomiokunnan auskultantti Toivo Tapanainen määrättiin hoitamaan kyseistä virkaa. Hän kieltäytyi ja sai vankeusrangaistuksen.

Svinhufvudin paluu Suomeen tuli mahdolliseksi Venäjän helmikuun vallankumouksen seurauksena maaliskuussa 1917. Palatessaan hän sai sankarin vastaanoton. Hänen yhteiskunnallinen toimintansa alkoi jälleen, kun hänestä tuli ensin prokuraattori ja sitten itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja.[9] Siinä asemassa hän myös antoi itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle Helsingissä Heimolan talossa 4. joulukuuta 1917. Tuo julistus hyväksyttiinkin kaksi päivää myöhemmin, 6. joulukuuta 1917. Svinhufvud ryhtyi myös heti hakemaan tunnustusta vastahankitulle itsenäisyydelle vierailemalla Pietarissa Vladimir Leninin luona 31. joulukuuta 1917. Vierailu johtikin tunnustuksen saamiseen. Venäjän väliaikaista hallitusta seurannutta bolševikkihallitusta vastaan taistelleet ryhmät eivät olleet halukkaita Venäjän jakamattomuudesta kiinni pitävinä tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä niin kuin Saksan kanssa aselevon tehneet, Brest-Litovskin rauhasta neuvottelevat bolševikit.

Itsenäisyyden aika

Sisällissodan puhjettua vuoden 1918 alussa Svinhufvud jäi aluksi Helsinkiin. Hänen onnistui kuitenkin maaliskuussa paeta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan, mistä hän matkusti edelleen Saksaan ja takaisin Suomeen. Sodan päätyttyä Svinhufvud pyrki valtionhoitajan asemassaan vaikuttamaan siten, että Suomi vahvistaisi itsenäisyyttään Saksan avulla. Hän kannatti Hessenin prinssin Friedrich Karlin valintaa Suomen kuninkaaksi. Kanta oli kuitenkin reaalipoliittinen; Svinhufvud ei varsinaisesti ollut kuningasvallan kannattaja. Saksan tappio maailmansodassa johti Suomen asettumiseen tasavallan tielle ja Svinhufvudin valtionhoitajakauden päättymiseen.

Sisällissodan jälkeen Svinhufvud armahti 30. lokakuuta 1918 kaikki enintään neljän vuoden tuomion saaneet punaiset. Lisäksi yli 30 000 vankileireillä ollutta punavankia pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Armahdus ei koskenut punaisten johtajia eikä esimerkiksi murhista epäiltyjä. Hieman myöhemmin 7. joulukuuta hän antoi toisen armahdusasetuksen, jonka nojalla enintään kuuden vuoden tuomion saaneet punaiset päästettiin ehdonalaiseen. Lisäksi tämä asetus vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallisina olleet valkoiset. 12. joulukuuta 1918 Svinhufvud erosi valtionhoitajan tehtävistä ja viisi päivää myöhemmin myös oikeuskanslerin virastaan.

Svinhufvudin perustuslaillinen idealismi muuttui voimakkaaksi maanpuolustushenkisyydeksi kaiketi juuri vuoden 1918 tapahtumien takia.

Suomen itsenäisyyden ensi vuosina Svinhufvud toimi Suomen ensimmäisenä oikeuskanslerina muutaman viikon ajan vuonna 1918 sekä siviilitoimissa muun muassa pankkialalla. Hän oli ehdolla vuoden 1925 presidentinvaalissa kokoomuksen listalla saamatta kuitenkaan tarvittavaa kannatusta. Tuolloin valituksi tuli Maalaisliiton Lauri Kristian Relander.

Svinhufvudin presidenttikausi

Svinhufvud palasi maan tärkeimpiin poliittisiin tehtäviin vuonna 1930 tultuaan kutsutuksi pääministeriksi. Suomalainen yhteiskuntarauha oli tuolloin koetuksella, kun Lapuan liike oli voimakkaimmillaan. Svinhufvud määritteli viranhoitonsa linjaksi toisaalta toiminnan kommunismin muodostamaa uhkaa vastaan ja toisaalta yhteiskuntarauhan säilyttämisen.

Lapuan liikkeen tuella pääministeri Svinhufvud valittiin presidentiksi vuoden 1931 vaalissa pienimmällä mahdollisella erolla. Svinhufvud itse olisi mielellään nähnyt edellisen presidentin Lauri Kr. Relanderin jatkavan, mutta kun Relanderin oma puolue maalaisliitto valitsi presidenttiehdokkaakseen Kyösti Kallion, myös Svinhufvud suostui ehdokkaaksi. Ratkaisevalla kolmannella äänestyskierroksella Svinhufvud sai 151 ja entinen presidentti Ståhlberg 149 ääntä. Svinhufvud valittiin presidentiksi kokoomuksen, maalaisliiton ja ruotsalaisten äänillä. Kun valitsijamiesvaalin tulos julistettiin, lehteriyleisö puhkesi osoittamaan innokkaasti suosiotaan. Vaalitoimitusta johtanut Svinhufvud löi nuijan pöytään niin kovaa, että siihen jäi pysyvä jälki, ja jyrähti: ”Hiljaa! Tämä ei ole mitään teatteria!”

Kenraali Mannerheim palasi mukaan politiikkaan, kun vastavalittu presidentti nimitti hänet lähes ensi töikseen puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Toukokuussa 1933 Svinhufvud myönsi Mannerheimille sotamarsalkan arvon. Svinhufvudin arvostusta Mannerheimia kohtaan kuvasi myös se, että hän määräsi julkisuudelta salassa sotaväen päällikön noudattamaan puolustusneuvoston puheenjohtajan ohjeita niin kauan kuin puheenjohtajana oli Mannerheim.

Sosialidemokraatit ja suuri osa maltillisista porvareista pitivät Svinhufvudin voittoa presidentinvaalissa myös Lapuan liikkeen voittona. Lapuan liikkeen loppu koitti kuitenkin jo helmikuun 1932 aikana, kun yhteiskunnan rauhoittamiseen pyrkivä presidentti piti kuuluisan radiopuheensa Mäntsälän kapinan aikana. Maa alkoi rauhoittua. Sosialidemokraattien vahva mies Väinö Tanner antoi Svinhufvudille tunnustuksen tämän radiopuheesta ja epäili, että ilman sitä Mäntsälän kapina olisi todennäköisesti johtanut verenvuodatukseen. Kun radio oli todistanut tehonsa Mäntsälän kapinan taltuttamisessa, Svinhufvud otti tavakseen pitää puheen jokaisena uudenvuodenpäivänä. Poliitikkona Svinhufvud oli suora ja jyrkkä, mutta tavallisille kansalaisille hän näyttäytyi mielellään myhäilevänä ”Ukko-Pekkana” ja sarkatakkisena ikämiesampujana.

Svinhufvudin astuessa tasavallan presidentin virkaan Suomessa elettiin talouslaman keskellä. Wall Streetin pörssiromahduksesta alkunsa saanut lama kanavoitui Suomeen ennen kaikkea maatalouden ja sahateollisuuden kautta, ja sen maksumiehiksi joutuivat maanviljelijät, metsänomistajat, saha- ja metsätyöntekijät sekä metsistä lisäansioita saaneet. Työttömyys oli pahimmillaan alkuvuonna 1932, jolloin kokonaan vailla työtä oli noin 90 000 henkilöä eli runsaat viisi prosenttia työvoimasta. Käänne parempaan tapahtui kuitenkin jo loppuvuoden 1931 aikana Suomen luovuttua kultakannasta, ja Suomessa lama jäi lyhytaikaisemmaksi ja vaikutuksiltaan lievemmäksi kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Vuoden 1929 teollisen tuotannon kokonaisarvo saavutettiin ja ylitettiin jo vuonna 1934.

Svinhufvudin presidenttikauden ensimmäisen vuoden merkkitapauksiin kuului myös perin pohjin epäonnistuneeksi todetun kieltolain kumoaminen vuoden 1931 viimeisinä päivinä järjestetyn neuvoa-antavan kansanäänestyksen nojalla.

Svinhufvud toimi ahkerasti sekä sisä- että ulkopolitiikan kysymysten parissa. Hänen ulkopolitiikkansa kulmakivi oli pohjoismaisen yhteistyön vahvistaminen etenkin puolustuspolitiikan alueella. Svinhufvudin presidenttikaudella Suomi solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja julisti ulkopoliittiseksi linjakseen vuonna 1935 Pohjoismaisen suuntauksen.

Svinhufvudin presidenttikauden aikana istui kolme hallitusta, Sunilan toinen hallitus, Kivimäen hallitus ja Kallion neljäs hallitus. Svinhufvud tuli erityisen hyvin toimeen pääministerinä vuosina 1932–1936 toimineen edistyspuolueen T. M. Kivimäen kanssa. Erään aikalaisarvion mukaan presidentti ohjaili aluksi pääministeriä, mutta jatkossa pääministeri ja ulkoministeri Antti Hackzell vaikuttivat yhä enemmän presidenttiin. Oman puolueensa kokoomuksen johtohahmoista Svinhufvudia lähellä olivat etenkin valtioneuvos J. K. Paasikivi ja Helsingin yliopiston kansleri Hugo Suolahti. Svinhufvud tuki vahvasti myös Suomen Pankin pääjohtajaa Risto Rytiä ja tämän johdolla toteutettua talouspolitiikkaa.

Presidenttikautensa aikana Svinhufvud ei tehnyt virallisia vierailuja ulkomaille, mutta hän kävi Virossa ja Ruotsissa yksityisluonteisilla matkoilla, joita seurasivat Viron valtionpäämiehen Konstantin Pätsin ja Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n käynnit Suomessa.

Svinhufvudin täyttäessä 75 vuotta joulukuussa 1936 hänen kunniakseen pidettiin suuri kansalaisjuhla edellisvuonna valmistuneessa Helsingin messuhallissa. Svinhufvudin ja hänen puolisonsa Ellenin kanssa eturivissä istuivat edelliset presidentit K. J. Ståhlberg ja Lauri Kr. Relander, pääministeri Kyösti Kallio sekä rouvat Ester Ståhlberg, Signe Relander ja Kaisa Kallio. Muista tulevista presidenteistä vieraiden joukossa nähtiin Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti, Suomen Tukholman-suurlähettiläs J. K. Paasikivi ja oikeusministeri Urho Kekkonen. Marsalkka Mannerheim oli juhlan aikana Intiassa suurriistaa metsästämässä.

Svinhufvud ei kuitenkaan onnistunut uusimaan paikkaansa vuoden 1937 presidentinvaalissa erityisesti siksi, että hallituskysymyksessä mielestään sivuutetuiksi tulleet sosialidemokraatit äänestivät häntä vastaan. Kivimäen hallituksen kaaduttua syksyllä 1936 SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner oli ilmoittanut presidentti Svinhufvudille sosialidemokraattien haluavan hallitukseen, mikä ei kuitenkaan presidentille käynyt. Toisella äänestyskierroksella Svinhufvud hävisi maalaisliiton Kyösti Kalliolle äänin 177–104. Kallio nimitti pian valintansa jälkeen Suomen ensimmäisen punamultahallituksen, jonka muodostivat maalaisliitto ja SDP. Svinhufvud ilmaisi poliittisen näkemyksensä virasta lähtönsä aikana: ”Ensin on rajat turvattava, sitten vasta leipää levitettävä.”

Viimeiset vuodet

Presidenttikauden päättyminen merkitsi Svinhufvudin aktiivisen yhteiskuntapoliittisen päivätyön päättymistä. Hän siirtyi viettämään vapaapäiviä kotitilalleen Luumäen Kotkaniemeen. Presidentti oli innokas tarkkuusammunnan harrastaja ja suojeluskuntamies. Ampujana hän oli vielä vanhuudenpäivinäänkin Suomen-mestaruustasoa, suojeluskunnissa hän yleni vääpeliksi.

Svinhufvud oli presidenttikautensa aikana saanut lahjaksi yksityiskäyttöä varten kaksi autoa, Chevroletin heti virkaan astuttuaan ja Studebakerin 75-vuotispäivänään vuonna 1936. Tämä herätti hänessä ajatuksen ajokortin hankkimisesta, ja jätettyään presidentin tehtävät hän ilmoittautui autokouluun Lappeenrannassa. Kesällä 1937 hän suoritti ajokortin kurssinsa vanhimpana oppilaana.

Veteraanipoliitikko Svinhufvud pyrki osallistumaan vielä kerran Suomen asioiden hoitamiseen talvisodan lopulla matkustamalla avunhakumatkalle Saksaan ja Italiaan. Adolf Hitler ja Benito Mussolini kieltäytyivät kumpikin tapaamisesta, mutta tuolloisen paavin Pius XII:n presidentti pääsi tapaamaan. Jatkosodan aikana Svinhufvud tuki Suur-Suomi-ajattelua, mutta pitkäaikaisen valtiomiehen aika oli kuitenkin menossa mailleen. Hän kuoli kotonaan Kotkaniemessä 29. helmikuuta 1944, ja hänet siunattiin haudan lepoon Luumäen kirkossa.[29] Svinhufvud on Suomessa kuolleista presidenteistä ainoa, joka kuoli Helsingin ulkopuolella.

Lempinimi Ukko-Pekka

Svinhufvud tunnettiin myös lempinimellä Ukko-Pekka. Tämä lempinimi kohotti huomattavasti Pekka-nimen suosiota. Ukko-Pekka-nimi on saanut muutakin käyttöä.

Artikkelissaan Svinhufvudista kirjassa Suomen tasavallan presidentit professori Matti Kuusi viittaa useasti Pekka Svinhufvudiin selostaessaan presidentin elämää ennen presidenttikautta.

Presidentti P. E. Svinhufvudin muisto

Presidentti Svinhufvudin muistoa vaalimaan perustettiin vuonna 1951 muistosäätiö. Sen ensimmäinen tunnettu toimi liittyi muistomerkin rahoituksen järjestämiseen Wäinö Aaltosen tekemälle näköis­patsaalle, joka paljastettiin eduskuntatalon edessä Svinhufvudin syntymän 100-vuotispäivänä 15. joulukuuta 1961. Svinhufvudin nimeä kantavan muistosäätiön näkyvin toiminta 2000-luvulla on vuosittain jaettava kirjallisuuspalkinto, joka jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1973.

Presidentti Svinhufvudin mukaan nimettiin jo vuonna 1934 Naantalissa sijaitseva Ukko-Pekan silta. Myöhemmin 1950- ja 1960-luvuilla Helsingissä nimettiin Svinhufvudintie ja Svinhufvudin puisto. Lahdessa on Svinhufvudinkatu, Anjalankoskella, Heinolassa, Tuusulassa ja Ylivieskassa on Ukko-Pekantie sekä Taavetissa Ukko-Pekankaari.

Presidentti Svinhufvudin kotipaikka Luumäen Kotkaniemestä tuli vuonna 1999 valtion omistama ja museoviraston hallinnoima kotimuseo. Paikka oli ollut ennen sitä P. E. Svinhufvudin pojan ja pojanpojan perheen omistuksessa. Valtio, Luumäen kunta ja P. E. Svinhufvudin muistosäätiö ovat etsineet vuodesta 2010 säätiöpohjaista mallia Kotkaniemen museon ylläpidon järjestämiseksi.

/////

Saksalaislähtöisen, mutta Virossa kauan vaikutanut luterilaisen pastorisuvun jäsen August Konstantin Hörschelmann nuorempi (1863-1937) oli vuosina 1913-1918 Paldiskin Nikolai kirkon pastori ja 1915-17 karkoitettuna Siperiaan. Tuleva Suomen presidentti Pehr Evind Svinhufvud asui Siperian karkoituksen aikana pastori Hörschelmannin luona. Katso Svinhufvudin karkoitusvuosista artikkeli Helsingin Sanomissa 24.11. 2014). Svinhufvud ja Hörschelmann olivat sukupuunsa mukaan kaukaisia serkkuja. Pehr Evind Svinhufvud af Qvalstad, III is August *Constantin (Costi) Hörschelmann's 6th cousin twice removed.

http://www.blf.fi/artikel.php?id=501

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/501/

http://www.vapaussota.fi/svinhufvud/sukutaulu.html

http://www.adelsvapen.com/genealogi/Svinhufvud_af_Qvalstad_nr_145#T...

Ukkini Hannes Paarma oli presidentin valitsijamiehenä.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1746434?page=1

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1965358?page=5

Kuolinilmoitus 02.03.1944 Hufvudstadsbladet no 60 s. 2 (Katso media-aineisto)

Пер Э́винд Сви́нхувуд — финский политический деятель, президент Финляндии в 1931—1937 годах.

Биография

Родился в семье морского офицера Густава Пера Свинхувуда аф Кувальстада и Ольги фон Беккер. Отец погиб у берегов Греции, когда сыну было два года. Детство провёл в семье деда, а после его самоубийства в 1866 году вместе с матерью и сестрой переехал в Хельсинки. В 1882 году получил степень магистра искусств, а в 1886 году — магистра права в Гельсингфорсском университете. В 1889 году женился на Альме Тиморен, в браке с которой у них родились 6 детей.

Начал свою карьеру как адвокат в окружных судах, затем служил помощником судьи в Апелляционном суде в Або. С 1892 года работал в сенатском комитете по законодательству, занимаясь вопросами налогообложения. В 1902 году вернулся на работу в Апелляционный суд в качестве помощника судьи, где оказался в центре судебных разбирательств, связанных с протестами местного населения против русификации Финляндии. Из-за своей непримиримой позиции был уволен с должности генерал-губернатором Н. И. Бобриковым и отправился в Гельсингфорс заниматься адвокатской практикой.

Сыграл ключевую роль в зарождении финского парламентаризма. С 1907 по 1914 годы был депутатом парламента и его первым председателем (до 1912 года). В 1914 году, будучи председателем уездного суда, отказался признавать полномочия присланного из России прокурорского чиновника, за что был сослан в сибирский посёлок Тымск (Нарымский край Томской губернии), а в 1915 году был переведён в Колывань[2]. После возвращения из ссылки в 1917 году был встречен как национальный герой.

С ноября 1917 по май 1918 года был председателем Сената Финляндии (впоследствии должность называлась Премьер-министр). 31 декабря 1917 года в Петрограде В. И. Ленин вручил Свинхувуду акт о признании независимости Финляндии. Во время гражданской войны в Финляндии обращался с просьбой к Германии и Швеции об оказании военной помощи. После окончания войны помиловал 36 тысяч её участников, воевавших на стороне «красных».

В мае-декабре 1918 года — исполняющий обязанности главы государства (регент). После неудачной попытки введения монархической формы правления на время ушёл из большой политики.

В 1925 году был выдвинут кандидатом на пост президента Финляндии, но на выборах потерпел неудачу. С 1930 по 1931 годы был премьер-министром, а с 1931 по 1937 годы — президентом Финляндии. На этом посту проводил как антикоммунистическую, так и антифашистскую политику. С одной стороны, он инициировал арест всех коммунистов-членов парламента, а с другой — подавил Мятеж в Мянтсяля, поднятый профашистским лапуасским движением. На президентских выборах 1937 года потерпел поражение (несмотря на поддержку Патриотического народного движения, происходящего от лапуасцев).

Во время «зимней войны» безуспешно пытался встретиться с Гитлером и Муссолини, но был принят лишь Папой Пием XII. Пользовался большим доверием у жителей страны, получив от них прозвище «Укко-Пекка» («Старина Пекка»).

Похоронен в Луумяки.

Интересный факт

Крупнейший пассажирский паровоз, производившийся в Финляндии в период 1937—1957 гг. (P1 / Hr1, тип 2-3-1 / Pasific, вес 155 т.), назывался по прозвищу Пера Эвинда Свинхувуда «Укко-Пекка» (фин. Ukko-Pekka). Всего было построено 22 локомотива этой серии. Два из них установлены как памятники в Карья и Отанмяки.

Pehr Evind Svinhufvud af Qvalstad, III, finskt smeknamn Ukko-Pekka ("gubben Pekka"), född 15 december 1861 i Sääksmäki, död 29 februari 1944 i Luumäki, var en finländsk jurist och politiker. Han var Finlands president från 1931 till 1937.