Pedri (vanhempi) Ivaninpoika Shemeikka

Talollinen.

Runonlaulaja.

"Mysysvaaran Pedri"

(1) Kontro, Muuanto, Suistamo, (2) Mysysvaara, Kokkari, Korpiselkä ja (3) Ristivaara, Öllölä, Ilomantsi ja Tuupovaara.

Syntymä / Birth / Рождение:

Pedri Shemeikka syntyi Suistamon Muuannon kylässä noin vuonna 1821.

Avioliitto / Marriage / Брак:

Suistamon ortodoksinen seurakunta, metrikkakirjat, vihityt v. 1849: Suistamo Orthodox Parish, metrics books, Marriages year 1849: Суоярви православный приход, метрические книги, браки 1849 г.:

Vih. 24.01.1849. Sulhanen: Muuannon kylän talollisen poika Petr Ivanov, ensimmäiseen avioliittoon, ortodoksi uskonnoltaan, 26 vuotta. Morsian: Muuannon kylän talollisen Petr Stefanovin tytär Mavra, ensimmäiseen avioliittoon, ortodoksi uskonnoltaan. Todistajat - sulhasen: Muuannon kylän talollinen Nikita Ivanov ja Fotij Petrov, morsiamen: Loimolan kylän talollinen Nikon Petrov ja Suistamon kylän talollinen Ivan Arhipov.

Asiakirja

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4126333

Kuolema / Death / Смерт:

Pedri Shemeikan kuolinaika on merkitty Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan pääkirjaan 1896-1910 (Öllölä, s. 552):

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4877613

Elämäkerta / Biography / Биография:

Pedri Shemeikkaa sanottiin viimeiseksi suureksi runonlaulajaksi.

Iivo Härkönen kirjoittaa 1935 (Viena-Aunus n:o 6-7)/ - teoksessa (toim. Unto Martikainen) Vanhan Karjalan tarinoita (2008) [1, 2]:

...Syntyään pienessä Shemeikan kylässä. Suistamon pitäjän koilliskulmalla, Suojärven ja Korpiselän pitäjäin yhtymäkohdassa, syntymäaika on useissa tiedoissa ja kirkonkirjoissakin erilainen. Suistamon kirjoissa 1825, Korpiselän kirjoissa 22.5. (vanhaa ajanlaskua) 1821 ja Ilomantsin 1821, joista kaiketi Korpiselän ja Ilomantsin tiedot yhtäläisinä ovat oikeammat. Häntä jo Europaeus v. 1846 matkallaan tapasi 21 tai 25 vuoden ikäisenä... Hän muutti ensin läheiseen Kondron tai Kontuvaaran yksinäistaloon Shemeikasta lounaaseen, siitä taas v. 1880 tienoilla pohjoisemmaksi, Korpiselän Kokkarinkylän Mysysvaaran yksinäistaloon ja sieltä viimein luoteiseen, entisen Ilomantsin, sittemmin Tuupovaaran kunnan Öllölän kylän Ristivaara-nimiseen yksinäistaloon. Täälläkin yksinäistaloon, vaikka suurempaan ja uudenaikaisempaan, joka talo ei enää ollut Shemeikkojen hallussa. Siellä hän kuoli 29.3. vanhaa lukua, siis 11.4.1915 uutta lukua.

SKVR-runoissa luonnehditaan Pedriä ja kerrotaan suvusta seuraavasti (VII1 20. Suistamo. Eur. G, n. 522. -46) [1, 3]:

Shemeikka. Pedri Iivananpoika Shemeikka. Shemeikan Pedri oli varmaankin kuuluisan laulajasuvun mahtavin ilmiö. Sukutarina johtaa Shemeikka-suvun Aunuksesta, josta kolmattasataa vuotta sitten Semana (Semoi) t. Hilippa muutti Ylä-Ruodausjärven rannalle, suurten salojen sydämeen. Semanan poika Miihkali oli oppinut tietäjäksi "Tuli-Lapissa", oli suuri metsämies, olipa käynyt sotaa itse ruotšienkin kera. Loitsumies oli Miihkalin poika Hilippakin. Hänen pojistaan Iivanasta ja Jaakosta jakaantui suku kahtia; Shemeikasta tuli suuri sukukylä. Europaeus kävi Shemeikassa syksyllä 1845 ja kesällä 1846. Silloin olivat suvun päämiehenä Jaakko Hilipanpoika (1770-1853), ryhdikäs, hienopiirteinen, harmahtavin täysiparroin; etevä laulaja ja ennen kaikkea suuri loitsija. Vanhempi veli, Iivana (1761-1851), oli voimauros, maankuulu karhunkaataja ja tietäjä hänkin. Pedri Jaakonpoika eli vielä Basilierin käydessä Shemeikassa v. 1884 ja lauloi jonkun runon; Iivana Iivananpoika oli Europaeuksen käydessä kivulloinen ja kuoli 1848 58 vuoden ikäisenä. Tämän veli Ondrei Iivananpoika lauloi Basilierille useita hyviä runoja. Oli syntynyt v. 1809, kuoli 1906. 1880- luvulla pidettiin Shemeikkoja Itä-Suomen paraimpina peuran- ja karhunkaatajina. Pedri Shemeikan l. Mysysvaaran Pedrin - joksi häntä asuinpaikkansa mukaan myös kutsuttiin - henkilöä on Hainari sattuvasti kuvannut. Hänen persoonaansa oli yhdistettynä kaikki, mitä hänen kotiseudulleen oli ominaista: hän oli hyvä runolaulaja ja loitsuin lukija, soitti kannelta, oli nuoruudessaan maankuulu peuranhiihtäjä ja karhuntappaja. Kerran, viisikymmentä vuotta sitten, oli hän tappanut 50 peuraa Poastarven ja Shemeikan saloilla. Jo Pedrin ulkomuoto oli kunnioitusta herättävä: hänellä oli komea ryhti, korkea, mahtava otsa. Ei suotta nimittänyt Hainari shemekkalaisia Karjalan aateliksi, sekä henkiseksi että ase-aateliksi. Pedri syntyi Shemeikassa v. 1817 t. 1819; eli nuoruutensa kotitilalla, mutta se täytyi hänen jättää suurien nälkävuosien aikoina. Hän siirtyi silloin köyhänä vuokralaisena Kondroon, jossa vaurastui vuosikymmenisen siellä oltuaan. Muutti sen jälkeen Korpiselän Mysysvaaraan ja vihdoin vanhana poikansa luo Tuupovaaran Ristivaaraan, jossa kuoli 11/4 1915. Pedrilta kirjaanpantujen runojen luku nousee puoliväliin kolmeakymmentä; hän oli myös etevä kertoja: alkusoinnullisina liittyivät sanat taidokkaaksi kuvaelmaksi hänen puhuessaan (O. A. Forsström, Kuvia Raja-Karj. ss. 115-18; Basilier, Shemeikaiset, Virittäjä II, s. 126; KT, n. 37; Vartiainen "Shemeikka"). Vartiainen kertoo, että Shemeikan suvun kaikki vanhemmat jäsenet osasivat soittaa kannelta; olipa itsekullakin oma soittotapansa: Mikki ja Pekka soittivat vienosti, Pedri, Vaslei ja Jehkin Iivana voimakkaammin. Teroin talossa Shemeikassa yli 70-vuotias vanha Pekka, Mysysvaaran Pedrin veli, vielä v. 1907 Paulaharjulle soitteli 11-kielistä kanneltansa, jolloin kuulijasta tuntui kuin olisivat nokisen kurkihirren alla katot kajahdelleet, permannot pemahdelleet, ikkunat iloa pitäneet (Matkakertomuksia, s. 91).

Samuli Paulaharju tapaa Pedrin Öllölässä [1, 4]:

”Painun salolle aina syrjäiseen Ristivaaraan asti, kuulun runonlaulajan Shemeikan Petrin nykyiseen asuintaloon. - Tuoko se nyt on se mainio runonlaulajamme ja kuulu metsänkävijämme Mysysvaaran Petri, tuo vanha, sokea mies, tuo piikkopukuinen, vapiseva ukko raukka, joka tuossa penkillä akkunan luona kumarassa istuu, istuu äänetönnä, liikkumatta(…). Tuoko se on huiman petran hiihtämällä tavoittanut, tuoko on sen äreän kontion keihäällä kaatanut… Tuoko se on kanteloa niin kauniisti helkyttänyt ja virsiä Väinämöisestä ja Joukamoisesta laulanut… Tuoko on se mahtava loitsija ollut(…). Voi sentään, minkälaiseksi ikä, aika vahvimmankin tarmokkaimmankin saattaa(…). – Petrin eukko on vielä reipas, puhelias, ja sanoo olevansa Loimoin kyläst Suistamalt. Varakas näyttää olevan Ristivaaran talo, huolettomat Petrin vanhuuden päivät, hyvän kohtelun näyttää saavan.”

Viimeinen viesti Pedristä on Savottaressa helmikuussa 1914. Siinä kerrottiin, että Pedri Shemeikka eli viimeisiä aikojaan. Hän teki ristinmerkkejä aamusta iltaan ja vain ruoka-ajat ja yöt keskeyttivät vähäksi ajaksi tämän hartaan toimituksen. Hän valmistautui kuolemaan. Petri Shemeikka siirtyi tuonilmasiin huhtikuun 11. päivänä 1915. [1]

Pedri Shemeikan hautajaisista keroo Martti Haavio kirjassaan Viimeiset runonlaulajat [5]: ”Hänen 90-vuotias emäntänsä Maura, jonka hän oli nainut tämän ollessa 17-vuotias, itki hänelle itkuvirren ja Suomen ylioppilasnuoriso saapui tuomaan haudalleen kukkia. Lauri Hannikainen kirjoitti: Läksimme Karjalaan, suurta laulajaa hautaan saattamaan. Saavuimme Ristivaaraan. Välkehti tähtikirkas taivas. Kuusimajassa kartanolla nukkui Petri arkussaan ja kasvoilta kalpeana heijasti kimmeltävän taivaan valo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä kansa, tuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielun messu tenhoisa, valtava, kohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin loisteessa sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat kalmakuusikosta taivahan kirkkauteen. Yön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta urhosta. Valkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon kuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen lauleltavaksi. Ja korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu erämaan haudan ääreltä(…). (Seppo Shemeikka: ”Kontro ja Shemeikka/ Pedri Shemeikka” teoksessa (toim. Aune Kalkkinen: Muistoissa kylät elävät, 1993., Martti Haavio: Viimeiset runonlaulajat, 1948.) [1]

Hellä Pelkonen kirjoittaa teoksessa Vanhan runon mailta [6] Pedrin poismenosta ja kuinka surujuhlaa vietettiin viikon ajan, muistellen häntä itkuvirsin. "Liikuttavin oli hänen vaimonsa Maura-emännän itkuvirsi, ns. Ruuhen virsi, jota hän kirstua laadittaessa lauloi [1]:

Middov oldannoh nygoi vaimeloisen vakkesrojuized?/
Ihalal armoisellenj igäizii kodizii azutah./
Luadikkoa kuldaizil kädyizil kuldaizel armoizellenj igäized kodiized./
Pangoatto kallehel armoizellenj kalanluuhized kravattjized,/
pangoa pestyt armoizellenj ylenpehmiezed perinnäized/
pangoatto aig-armoizellenj allinlinduzien andubaized peähyizien aole./
Katelkoa pesty armoistai pehmielöit katushkaizil./
Anna pitkien matkaisien tulduo pezejy armoisenj ehki huogavuo!/
Loadiekoa kohted kroaznoi ikkunjnelyöd kallehel armoisellenj!/
Ann´ihalu armoizenj meidy igäviz aigaziz ehki katshov niiz ikkunpielyizis.

(Iivo Härkönen siteeraa perinteentutkijaa Hjalmar Basilieria, joka kertoo, että Shemeikäiset ovat (alkujaan) kotoisin Reboilasta (Repolasta) Aunuksesta, toisten mielestä Lubasalmesta Porajärveltä.) [1]

Hanny Pyykkönen: Suuren metsämiehen viimeiset vuodet [7,8]

Tämän tarinan on kirjoittanut serkkuni Hilippa (Filip) Pyykönen joskus 1920-30 -luvuilla ja julkaissut sen omassa metsästystarinoita sisältävässä kirjassaan "Suurta riistaa ja pientä".

Hilippa oli oiva metsämies ja hän kävi usein metsällä, siksi noita tarinoita syntyi ja nämä metsästystarinat eivät suinkaan olleet mitään "sankaritarinoita suuresta valkoisesta metsästäjästä", vaan tarinoita tavallisesta karjalaisesta metsämiehestä, jolla oli ainutlaatuinen ja läheinen suhden luontoon, metsään ja myös saaliselämiin.

Tarinat ovat hyvä kuva tuon ajan metsämiehistä ja siinä ohessa hieman myös laajemminkin elämästä, tavoista ja selviytymisestä Karjalan saloilla.

Ristivaarassa, Öllölän kylässä, eleli Pedri She­meikka viimeiset vuosikymmenensä. Kotoani oli sinne kolmikilometrinen metsäpolku, joka kiipeili vaarojen rinteitä ja kulki yli solisevien purojen. Tämä matka oli tuttu, tuttavat perilläolijat. Usein vierailin Ristivaarassa ja gosti, vierailu, saattoi olla viikkokaudenkin pituinen.

Aamu- ja iltapuhteina avarassa pirtissä naiset kehrä­isivät, paistoivat piiraita. Miehet askartelivat puh­etöissä tai kisailivat voimaleikeissä. Dietto, Ukko-P­edri, oli sokea jo, mutta kutoi aikansa kuluksi verk­koa. Hän asusti omassa nurkassaan, istuskeli miettei­hinsä vaipuneena sänkynsä reunalla. Kun bunukka, lapsenlapsi, saapui tervehtimään diettoa, oli tämän tapana koettaa päälakea ja ihmetellä: ylen äijän on toas Hilippa kasvat - vaikka viimeisestä mittauk­sesta olisikin kulunut vain pari päivää. Dietto tiesi, mikä oli mieleen miehenalulle, jota sanottiin Pieneksi­-Hilipaksi.

Pedri oli harvinaisen juro ja itseensä sulkeutunut. Mahdollisesti hän oli nuorena ollut »huima brihatšu» kuten muutkin, mutta lähes sadan vuoden taival karussa erämaassa monine henkisine kokemuksineen kovettaa miehen, kuten aika kelottaa kuivaksi van­han hongan, joka sekin heilui nuorena kaikissa tuu­lissa.

Bunukan kera oli Ukko kielevä. Jo alkaa kertoa: »Siitä pesrat matattih Poastjärvell' — — —» Jän­nittävä metsästysjuttu jatkui — vieressä istui harras kuuntelija. — Levoton kuuntelija saattoi kiusata diettoa soittamaan. Kanteleesta lähti ihmeen ihana helinä, kun ukko laski ryhmyiset sormensa sen kielille. Vanha, yksitoikkoinen ääni lauleli: »Toin' oli vanha Väinämöini, toin' oli nuori Jougamoini», tai »Killervo Kalervon poika». — Kun dietto kävi meillä, sovitti hän aina isäni isän, Uhuni, Ukko-­Hipin kanteleenkin, sillä hänellä oli tarkka korva, ja häntä pidettiin muutenkin mestarina kanteleensoitossa.

Pedri oli saunassa kova löylynottaja; vastalla kylvettävä renki poltti usein hyppysensä. Kerran hän itse kylvetti minua ja luki loitsuja — pitkä valkoinen parta vain heilui. Hän ajoi minusta pois horkan, kuumeen. Ja menihän se! Hän oli niitä miehiä, jotka täysin uskoivat sanansa voimaan sekä tervaan, viinaan ja saunaan. Ei hän muutenkaan viinaa vieroksunut. Eivät häntä laulattajat, haas­tattelijat ja sen semmoiset saaneet helposti ääneen, mutta kun seurustelivat sopivasti ja tarjosivat jonkin viinaryypyn, silloin ukko lämpeni.

Dietto ja boabo (mummomme) olivat naimisissa lähes kahdeksankymmentä vuotta. Heillä oli ollut neljätoista lasta, vaikka useimmat olivat kuolleet nuorina. Ukon kuollessa oli kuitenkin 36 lapsenlapsenlasta, siis polvea nuorempia kuin minä. Moamoni oli heidän nuorin lapsensa. Hän oli tullut päivän­valoon nuottamatkalla, ja oli boabokin silloin jo kuudenkymmenen korvilla. — KuvanShemeikan talossa ristittiin silmät taloon tultua, aamuin ja illoin, ruoalle käydessä ja pois noustessa. Paastot pidettiin tarkoin. Monia viikkoja elettiin leivällä, kalalla ja marjavedellä — lihaa ja rasvaisia ruokia, kuten voita ja maitoa ei silloin saanut syödä. Minun ei kotona tarvinnut paastota, ja muutenkin oli intohimoni niihin aikoihin tuore suolaamaton voi ja hapan kerma. Siksipä jouduin joskus kommelluksiin. Boabo jo peloitteli, että Jumala pudottaa suuren kiven päähän, mutta ei auttanut. Hän tapasi minut taas maitohuoneesta koura voikirnussa. Nyt hän keksi omasta mielestään kamalan peloi­tuksen ja sanoi sen uhkaavalla paatoksella: »Vot netshe brihatshu et pyhitä — a mussan pienen ruot­shin soat.» Se merkitsee: mokoma nulikka, ellet paastoa, niin Jumala antaa mustan, pienen luteri­laisen vaimon. En oikein ymmärtänyt tätä uhkausta, mutta peloittavalta se tuntui. Siksipä juoksin dieton turviin. Tämä silitteli päätäni ja rauhoitteli: »Ni mitä elä varua (pelkää), hyvät ollah' ruotshinki naiset.»

Tämä vanha pariskunta oli pienessä sanasodassa aamusta iltaan. Jos toinen moitti, että Hilippa voruitshi (teki pahaa), niin toinen sanoi, että Hilippa on paras bunukka. Kuitenkin — jos toinen heistä oli muutaman tunnin poissa, vaikka kylässä käymässä, oli toisella ikävä: ei olis muka enää lap­senhöpelö, mutta kylillä juoksee päivät.

Pedriä pelättiin vielä vanhoilla päivillään tietäjänä. Karhu voi muka syödä lehmät, jos ukko suuttui. Eräs heidän torpparinsa tuli hulluksi. Häntäkin luultiin Pedrin taikomaksi, kun hän useista kielloista huolimatta oli jatkanut pientä varastelemistaan.­ Tällaista kertoi minulle eräs vanha korpiselkäläinen: Pedri asui Mysysvaarassa, muutaman peninkulman päässä kylästä. Hänellä oli salolla naurishuuhta. Kokkarinkyläläisten kalatie kulki sen ohi, ja nämä aina poikkesivat ottamaan nauriita. Pedri oli kieltä­nyt — eivät totelleet. Kerran olivat taas joukolla me­nossa salojärville; yrittivät nousta yli veräjän nau­rishuuhtaan, mutta veräjän seipäissä oli käärmeitä — mistä vain yrittivät yli aidan, mateli aidaksilla kyitä. Kokkarilaiset ristivät silmänsä, painuivat matkoihinsa, ja nauriit huuhdassa säilyivät.

Olipa Pedri joutunut nuoruudessa otteluun kuu­luisan rosvopäällikön Serpinän, Karjalan Stenka Rasinin kera. Molemmat olivat väkeviä miehiä ja tietäjiä. Serpinä oli hävinnyt — tästä kertoo mm. Vartiainen Shemeikka-kirjassaan.

Mysysvaarassa asuessaan Pedri oli vielä vahva mies, ja hänen vanhin poikansa, eno-Iivana, tun­nettu karhunkaataja, oli jo aikamies. Niinä aikoina he kaatoivat talvessa joskus 50 villipeuraa, petraa, lisäksi karhut ja ilvekset ja muu riista. Mamma kertoi, että leipää ei silloin ollut runsaasti, mutta kesät riitti kalaa ja talvet petranlihaa. Pedrin senaikuinen piilukkopyssy oli raskas — parahiksi ta­vallinen väkevä mies jaksaa pitää sitä tähtäysasen­nossa. Leiviskän olivat painaneet pyssy ja sukset, jotka olivat ylen leveät, sillä jos he kahteen mieheen kaatoivat peuran kolmen, neljän peninkulman päässä salolla, oli se aina kantaen tuotu kotiin, ellei ahkiota sattunut mukaan. Isosta petrasta lähtee lihaa jopa 120-130 kiloa, ja painaahan tuore taljakin.

Pedrin poika, eno-Iivana oli myös taitava metsä­mies, kymmenien karhujen kaataja, muttei tietäjä. »Tiätinä» — enon emäntä, Tolvajärven Vornasia — tunsi tietoja enemmän. Enolle oli metsästys tärkeää ja mielenkiintoista vain taloudellisista syistä. Dietto ei ollut taloudellinen, niin kuin ei kukaan, jonka mielessä liikkuu suurempia asioita kuin markat; siksipä eno-Iivana oli jo kauan ollut Shemeikan talossa varsinainen isäntä ja saanut talon vauraaksi­kin.

Iivanan pojista oli Mika oikea metsämies. Hän muuten kaatui vapaussodassa Raudun taistelussa konekiväärinsä viereen.

Kuten jo aikaisemmin kerroin, Pedri oli tarkka uskonnollisissa menoissa. Kuitenkin hän tiesi vielä jumal'olentoja asuvan metsissä ja vesissä ja oli ollut niiden kera kosketuksissa koko ikänsä. Eikä hän ollut pikkumaisen tarkka maallisista säädök­sistä.

Oli kerran pyhiinvaellusmatkallaan havainnut Va­lamossa paljon kettuja — tiesi, ettei siellä saa tap­paa käärmeitäkään, mutta talven tultua meni sinne metsälle veljensä kanssa, pyhille saarille. Olivat ampuneet kymmenkunnan repoa ja aikoivat lähteä pois, kun näkivät kasakkapatrullin kiertelevän saaria. Siellä oli näet ollut venäläistä varusväkeä, joka oli hälyytetty kiinniottamaan salametsästäjiä. Metsämiehet olivat eräältä korkealta mäeltä laskea viilettäneet kauas merelle, ja kun ratsumiehet alkoivat ajaa takaa heitä, oli Pedri ampunut etummai­selta hevosen ja käskenyt toisten kääntyä takaisin. Kotvan mietittyään olivat »arojen pojat» käänty­neetkin. Liekö heitä hirvittänyt outo, tuiskuinen merenselkä ja hurjannäköinen, päättäväinen uska­likko, vai pelkäsivätkö jo edeltäkäsin tätä tietäjien salaperäistä maata.

Boabo-Maura oli kauan itkeskellyt: suuri »riähkä roideh» — suuri synti tuli. Dietto oli yksikantaan vain tokaissut: »Kaikk' ollah Jumalan ketut!»

Petroja hän pyysi myös viritetyillä keihäillä — lynnytettyihin puihin sidotuilla. Omituista kyllä kulkivat petrat juuri siihen. Vaikkei petroja oleillut lähiteinoillakaan, oli sellainen juosta haarottanut keihääseen, kun tietäjä sen viritti. — Korpiselän rämeillä ainakin on vielä jätteitä Shemeikan petran pyydyksistä.

Useita kymmeniä karhuja hän oli kaatanut — pesästä noustessa tavallisesti kirveellä, kun pyssyt olivat epävarmoja. Maalla vastaantuleva karhu, ellei pii ottanut tulta, lävistettiin keihässauvalla, puukkokin oli siinä parempi kirvestä, jonka iskut karhu tavallisesti väistää kämmenellään. Ilvekset he tavallisesti mukiloivat keihässauvansa koivun­pahkaisilla kerkillä, jottei nahkaan tullut reikiä. Se oli toisenlaista metsästystä kuin nykyisten kar­hunpyydystäjäin, jotka kymmenmiehisissä joukoissa ampuvat hyvillä kivääreillä kiertäjän pesästä kar­koittaman kontion kuin sian karsinaan.

Olihan Pedrillä tosin viimeinen hätävarjelus, jota eivät karhunkaatajaherrat taida. Jos pyssy ei lauen­nut, jos keihäästä meni varsi poikki tai se jäi toiseen karhuun toisen tullessa kimppuun — käski hän: Puhas metšä, elä piälle tule! — Ja otso tot­teli.

Suvuistamme kuolee samoihin aikoihin aina useita jäseniä. Ukko Pedrin saattoväkeen pitkälle matkalle joutuivat pojanpoikansa Pekka ja tyttärensä, mi­nun moamoni.

Pedrin kuolemasta sähkötti tatani, isäni, Helsin­gin herroille: Ukko uupui, vanha vaipui, kuoli Pedri Shemeikka.

Hautajaisiin saapui edustaja Savolaisesta osa-kunnasta ja Karjalaisesta kaksi — myöhempi lähetystöneuvos Hannikainen (Putte) ja eversti Ilmari Relander. Molemmat ovat jo samoilla laulu- ja met­sästysmailla kuin Pedrikin.

Komea oli dietto arkussaankin vakavine, jylhä­piirteisine kasvoineen ja valkoisine partoineen. Pogoinniekka, vainaja, lepäsi havumajassa pihamaalla, pyhä savu tuoksui, tuohukset paloivat, papit veisa­sivat, kansa seisoi vakavana ja risti silmiään. Tavan mukaan valvottiin yö ja huomenna saatettiin vanha erämaitten valtias kauniin hongikkoniemen poveen, Öllölän kreikkalaiskatoliseen (* hautausmaahan.

Nämä ukot säilyttivät Suomen heimolle Kaleva­lan, josta me kaikki ylpeilemme.

veistäjä Alpo Sailo muovaili Pedristä kuvaa ja kysäsi ohimennen hänen mielipidettään, miksi ei nykyinen kansa elä yhtä kauan? Pedri sanoi, että nukkuvat liian kauan ja polttavat tupakkaa. Sailo tiesi, ettei ukko itse sylkenyt lasiin, ja siksi kysäsi: Eikös viina ole vaa­rallinen? — Pedri ei pitänyt mokomasta tyhmästä kysymyksestä, vieläpä viisaaksi arvioimansa mie­hen tekemänä.

Pedrillä oli vanhapoikaveli. Kerran tuli tämä kymmenien vuosien kuluttua Suistamolta katsomaan veljeään. Pedri ei ollut tietävinään hänestä. Olivat kai joskus nuoruudessa suuttuneet. Veli siunaili: »On miulla veli veikkonen — ihmisen igäh emmö ole nähnehet — ka ei virka ni Veniän sanoa.» Dietto alkoi laulaa vedellä vanhanpojan valitusvirttä: »Kaik­ki muut paremmat naitihi, miulla huonoin heitettihi — — —» Siitä suuttui velimies! Mistä lienee joh­tunut — nuoruuden rakkaustragediako?

Osaammekohan me vielä kylliksi antaa arvoa sen laulajille! Ja miten paljon on mennyt noiden ukkojen mukana maanpoveen muuta kansalliselle kult­tuurillemme tärkeää. Vain harvat osaavat sitä aavis­taakaan!

Näiden ukkojen tietäminen ei ollut niinkään pal­jon taikaa kuin äärimmilleen kehitettyä luonnontuntemusta. Luontoa olivat suvut ja heimot tutki­neet, hyvin lähellä sitä eläneet, tuhansia vuosia, ja säilyttäneet tiedot aina enemmän kehitettyinä jälkeläisilleen. Nämä tiedot on jo suurimmaksi osaksi laskettu menemään maanrakoon. Nykyaikainen kirjatieto on ylen nuori verrattuna näihin perimätietoihin.

Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun uro­hon, ei ole miehen karvarinnan.

• [1] Kooste Lea Tajakka.
• [2] Unto Martikainen (toim.). Viena-Aunus n:o 6-7).
• [3] Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR) VII1. 20. Suistamo. Eur. G, n. 522. -46. [http://dbgw.finlit.fi/skvr/teksti.php?id=skvr07100200]
• [4] Samuli Paulaharju: Matkakuvia Karjalan kankailta 1907, 1981.
• [5] Martti Haavio: Viimeiset runonlaulajat, 1948.
• [6] Maura Shemeikka luvussa Hellä Pelkonen: Raja-Karjalan runonlaulajat teoksessa (toim.) U. Karttunen & al.: Vanhan runon mailta, 1935.
• [7] Hilippa Shemeikka.
• [8] Hannu Pyykkönen: Oltiin sitä ennenkin... [https://hap-dp660.blogspot.fi/2017/07/xii-suuren-metsamiehen-viimei...]

  ---

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Suistamon paikkakuntaprojekti
• Korpiselän paikkakuntaprojekti
• Ilomantsin paikkakuntaprojekti
• Tuupovaaran paikkakuntaprojekti
• Karjalan kävijä no 8. 20.08.1909. [http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/551570?term=nuor...]
• Kyläkirjaston Kuvalehti no 3. 01.03.1910. [http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870934?term=Shem...]
• Aika no 5. 01.01.1909. [http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/499612?term=SHEM...]
• Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja no 17-18. 01.09.1910. [http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/917342?term=Karj...]
• Helsingin Kaiku no 17-18. 01.05.1915. [http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/872830?page=6&te...]
• Tapio Turpeinen: Suomalaisia tarinoita 5: Pedri Shemeikka. [http://suomalaisia.blogspot.fi/2016/12/pedri-shemeikka-suomalaisia-...]
• Viimeinen runonlaulaja. Uusi Suometar 98, 13.04.1915. [https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1197812?page=3]

  ---

  
  

Tämä profiili oli Karjalan 89. viikkoprofiili (20.08.2017-26.08.2017).