Petter ("Riion Pekka") Grigoreinpoika Grigorieff

PETRI (PETTER/PETTERI) GRIGORIEFF (”RIION PEKKA”): TÄRKEITÄ VUOSILUKUJA:

1842 PETRI GRIGORIEFF SYNTYY (REPOLA, LUSMA) … Isä Grigori (Grigorei) Bogdanov (n. 1811-1881), nuorin neljästä Bogdanovien sisaruksista (Bogdanov = ”Jumalan antama”, ts. lehtolapsi, vanhemmat eivät tiedossa) … Grigori otti käyttöön Riiko-nimen (”Ukko Riiko”) … Petrin äiti Jelena Feodorintytär (1819-1956)

1863 AVIOLIITTO, PUOLISO MARTTA (MARFA) SIDORINTYTÄR RIIKONEN (GRIGOJEV) (1943-1934) Koropin kylästä

1864 TYTÄR MARIA SYNTYY (kuolee isorokkoon 1867)

1865 TYTÄR MATRONA SYNTYY (kuolee isorokkoon 1867)

1866 POIKA VASILI SYNTYY (kuolee kuumeeseen 1868)

1868 TYTÄR ALEKSANDRA SYNTYY … Aleksandran 1. avioliitto Lentierasta kotoisin olevan kauppias Matfei (Matti) Höttösen kanssa v. 1884 … Muutto Joensuuhun (jossa viinikauppa), sittemmin Pietarissa, josta palaavat Lentieraan … Neljä lasta, mm. Repolan kansallissankariksikin kutsuttu Pavel (Paavo) Höttonen … Tyttäristä Maria (Massa) avioitui Simeon Saharoffin (Sarvamaa) kanssa ja Nadja Ivan Dobrinin (Tarma) kanssa … Aleksandran 2. avioliitto Viipurilaisen kauppiaan Otto Gabriel Mikkosen kanssa … Aleksandran kuolema 1955 Pielisjärvellä

1869 POIKA GRIGORI SYNTYY … Joensuussa kauppiaana isänsä liikkeessä 1890-1894 … Avioliitto Klaudia Jakovlevan (Jaakopintytär) Samulisen kanssa v. 1891 (9 lasta) … Nurmeksessa kauppiaana 1894- … Grigorin 2. avioliitto Alina Augusta Juntusen kanssa v. 1911 (8 lasta) … Paluu v. 1913 Lusmaan hoitamaan Petri-isän tilaa hänen kuolemansa jälkeen, sieltä pakolaisena Suomeen (Viipuriin) 1921 … Vuonna 1923 Onttolaan (oma tila Puntarikosken Sinkkolassa) … Nimenmuutos Riionheimoksi, Suomen kansalaisuus … Grigorin kuolema 1944

1872 TYTÄR IRINA (IDA) SYNTYY … Avioliitto kauppias Vasili (Ville) Ipatoffin (Ipatti) kanssa … Grigori-veljen lapset Maria ja Ljubov (Lempi) kasvattilapsina heillä … Idan kuolema Viipurissa 1923

1874 POIKA PETR (PEKKA) SYNTYY … Sekatavarakauppa Nurmekseen v. 1902, myöhemmin Pankakoskelle (jossa poika Vasili (Ville) jatkoi liiketoimintaa) … Avioliitto Anna Höttösen kanssa v. 1902 (7 lasta) … Paluu Lusmaan hoitamaan Petri-isän tilaa 1913, josta Suomeen pakolaisena 1920 … Nimenmuutos Riikoseksi, Suomen kansalaisuus 1929 … Pekan kuolema 1943 Hangaspurossa (Lieksa)

1876 POIKA IVAN (JUHO) SYNTYY … Kuolema 1896 (hukkuminen Pieliseen)

1878 POIKA FEODOR SYNTYY … Feodor avioon Jeudokia (Outi) Samoiloffin kanssa (ei lapsia, Grigori-veljen poika Grigor (Yrjö) kasvattilapsena) … 1907 kauppaoikeudet Polvijärvelle, 1918 Joensuuhun … Suomen kansalaisoikeudet v. 1918 … Feodorin kuolema 1926 Joensuussa

1880 POIKA NIKOLAI (NIILO) SYNTYY … muuti USA:han … kuolema v. 1957 (Covington, Baraga Country, Michigan, USA)

1880 HÖYRYLAIVA TUULIJÄRVELLE … Kyöttisen lausunnon mukaan aluksi viisi vuotta yhteinen Tuulijärven kylästä olevan lankomies Pedr (Petteri) Tsernin kanssa

1883 TYTÄR ANASTASIA (NASTI) SYNTYY … Avioliitto Joensuusta kotoisin olevan Pavel (Paavo) Pänttösen kanssa (ainoa lapsi, tytär Ksenia, avioon Boris Saharoffin (Raimo Sarvamaan) kanssa) … Anastasia kuolee v. 1963 Joensuussa

1884 KUOPION LÄÄNIN KUVERNÖÖRI AMINOFFIN VIERAILU LUSMASSA (KÄYNTI MYÖS PETRIN LUONA)

1885 TYTÄR ANNA SYNTYY … Avioliitto Repolan keskeisen hahmon, Petter (Pekka) Kyöttisen kanssa vuonna 1904 (6 lasta) … Kuolema Polvijärvellä vuonna 1974

1885 LEHTIARTIKKELI ”NIITÄ NÄITÄ AUNUKSEN RAJAMAILTA” (Uusi Suometar 29.9. 1985 ja 30.9.1985), jossa tuntematon lehtimies kertoo matkastaan Repolaan ja myös käynnistään Lusmassa Riion Petrin luona

1890 KAUPPA JOENSUUHUN … Hoitajana poika Grigori (vuoteen 1894) … Tätä ennen Petrillä oli jo kauppapuodit Repolan kirkonkylässä ja kotikylässä Lusmassa

1892 JUHANI AHON LEHTIARTIKKELI ”PIKIMMÄLTÄÄN VENÄJÄN KARJALASSA – MUUTAMIA MATKAMUISTELMIA – RIION PEKKA” (Turun Päivälehti 4.10.1892, julkaistu myöhemmin myös kirjassa Sanomalehtimiesajoiltani vuonna 1911)

1892 KANSATIETEILIJÄ, SUOMEN MUISNAISMUISTO -YHDISTYKSEN EDUSTAJAN L. V. PÄÄKKÖSEN MATKA KARJALAAN … Vierailu myös Petrin tilalla (”Riikola”) viikon ajan (julkaistu 1898 kirjassa Kesämatkoja Venäjän Karjalassa)

1909 PETRIN KUOLEMA 17/7-09 (LUSMA, REPOLA) … Yrjö Riionheimon mukaan ”oli saanut tuvan uunia muuratessaan vatsakipukohtauksen ja muutaman tunnin kuluttua nukkunut pois”

1913 PETRIN POJAT GRIGORI JA PEKKA PALASIVAT PERHEINEEN LUSMAAN HOITAMAAN ISÄNSÄ TILAA … Joutuivat poliittisen tilanteen vuoksi palaamaan pakolaisina Suomeen 1921

1918 LEHTIARTIKKELI ”RIION PETRI – KARJALAN VAPAUTUSAATTEEN EDELLÄKÄVIJÄ (Saarijärven Paavo No. 12 17.1.1918)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

"Repolan pitäjän Lusman kylässä syntyi vuonna 1830 tai -31 Riiko-niminen mies. isänsä ainoa poika, josta kehittyi voimiltaan ja ruumiinrakenteeltaan vahva mies. Hänelle syntyi vuonna 1860 poika Pekka ja seitsemän tytärtä, jotka sitten menivät naimisiin Iivana Höttöselle Lentiiran kylään, Teppana Leskiselle Kiimanvaaraan ja leskeksi jouduttuaan Tuomahalle Kolvajärvelle, Karottiselle Vuokkiniemelle, Petteri Tsernille Tuulivaaraan, Timo Mauraselle Koroppiin ja Kormilaiselle Kovasjärvelle, Ivan Marttiselle Solkankylään. Ukko Riiko oli kova kasken kaataja ja ahkera kalastaja, niin että talo vaurastui hänen elämänsä aikana ja hän sai maanviljelyksestä ensimmäisen palkinnon, kultamitalin, lääninhallitukselta. Hän kuoli noin 80 vuoden vanhana. Pekasta tuli isänsä veroinen yrittämään maanviljelystä ja kalastusta ja lisäksi hänestä tuli huomattava kauppias, varsinkin metsäeläinten nahkoja ja lintuja hän välitti huomattavat määrät. Olipa aikoja, jolloin hän hallitsi melkein kokonaan tämän kaupan Pohjois-Kaijalassa ja tuotteet myi aina Sungussa tai Pietarissa, missä kulloinkin oli hinnat sopivat. Sitten tälle Pekalle syntyi aluksi usieta tyttäriä ja vasta vuonna 1869 syntyi poika Grigor. Sitten Pekka, Juho, Feudor ja Nikolai ja tyttäret Aleksandra, Ida, Nasti ja Anna. Ukko Riion Pekka. millä nimellä hänet tunnettiin koko Suomessa ja osassa Venäjää, kun oli ahkera kalamies ja kalamatkat olivat pitkiä. Ukko osti pienen laivan lankonsa Tsernin Petterin kanssa, mutta syystä, jota emme tunne, Riion Pekka lunasti sitten laivan kokonaan omakseen 1885 ja ajeli sillä kuolemaansa asti Tuulijärven selkiä. Hän kuoli 1909 Lusmassa. Tsernin Petteri kuoli 1890. Hänen sisarensa muka talletti Riion Pekalle huomattavan rahasumman ja jonkun ajan kuluttua rupesi sitä takaisin perimään. Mutta Riion Pekka kieltäytyi koskaan saaneensa sisareltaan rahoja ja siitä sukeutui ikävä juttu, jossa käytettiin monta kymmentä todistajaa. Sisar sai kaksi todistajaa, jotka todistivat nähneensä rahojen annon ja Riion Pekka tuomittiin summa maksamaan ja sen lisäksi useiksi kuukausiksi linnaan. Todistajat, jotka olivat läsnä samaan aikaan kun ne, jotka sanoivat nähneensä rahojen annon, eivät nähneet ja ehkä vastapuoli osti rahalla. On vaikea sanoa mitään. Riion Pekka oli erittäin vieraanvarainen ja Suomi-ystävällinen niin, että suomalaiset retkeilijät mielellään riensivät hänen vieraanvaraiseen taloon. Muun muassa Kuopion kuvernööri Amonoff, Juhani Aho ja monet muut viettivät hauskoja hetkiä Riion Pekan kotona. Riion Pekka oli naimissa Marppa Riikosen kanssa, joka oli syntynyt Koropin kylässä. Vaimo kuoli 99-vuoden vanhana vuonna 1929 Lehmossa tyttärensä Nastin luona."

(Lähde: Grigorieffin suvun historiaa … Kuvaus: Pekka Kyöttinen kertoo: Grigorieffin suvun historiaa, Yrjö Riionheimon haastattelu ja hänen muistiinpanonsa. Yrjö Riionheimon kopiosta kirjoittanut puhtaaksi Heikki Tarma.

[http://www.karjalansivistysseura.fi/sampo/sites/default/files/dokum...]

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Lusman kylästä kotoisin ollut Peter Grigorieff, Riion Pekka, oli aikanaan Repolan ylivoimaisesti rikkain kauppamies. Verotustietojen mukaan Peterin kauppojen liikevaihto 1900-luvun vaihteessa ylsi 20 000 ruplaan, kun seuraavaksi suurimman kauppiaan Koropin Maurojevin liikevaihto oli 5000 ruplaa. Grigorieffin sanottiin hallinneen koko Keski-Karjalan turkismarkkinoita. Hän toimi myös voimakkaasti Karjalan puukaupassa. Peter Grigorieff avioitui Koropista kotoisin olleen Matta Riikosen kanssa. Heille •syntyi en in kolme lasta, jotka kuolivat hyvin varhain. Vuonna 1869 syntyi poika Grigori. Seuraava poika sai nimekseen Ville. Hän kuitenkin menehtyi varhain. Ida-tytär syntyi vuonna 1872. Pekka 1874, Aleksandra 1875, Feodor 1878, Nikolai 1881, Anastasia 1883 ja viimeisenä Anna vuonna 1885. Pekan 12 lapsesta kahdeksan eli aikuiseksi saakka. Grigori Grigorieff muutti nimensä Suomen puolelle muuttaessaan Riionheimoksi, kun taas Pekka muutti nimensä Riikoseksi. Nikolai meni Ameriikkaan, eikä hänestä saatu mitään tietoja pitkiin aikoihin. Myöhemmin hänen kuultiin kuolleen naimattomana vuonna 1957. Feodor avioitui Rukajärveltä kotoisin olleen Eudokia Samoiloffin kanssa. Perheeseen ei syntynyt lapsia. Riion Pekka kuoli 60-vuoden ikäisenä vuonna 1909 kotonaan Lusmassa. Hän oli muuraamassa tuvan uunia, kun sai yhtäkkiä vatsakouristuskohtauksen ja nukkui sitten pois muutaman tunnin sen jälkeen. Peter Grigorieff oli perustanut kaupan talonsa yhteyteen ja sen lisäksi hänellä oli kiinteä toimipiste Joensuussa. Grigorieffin kauppiasperinnettä jatkoivat Peterin pojat Feodor ja Grigori. Peter Grigorieff, Riion Pekka, oli oman aikansa legenda. Hänen nimensä on ikuistettu monen kuuluisuuden matkakertomuksissa ja hän elää jälkeläisten sydämissä vielä tänäkin päivänä.” (Lähde: Tarma, Heikki (toim.): Aunuksen Repola. Repola-Seura r.y. Gummerus, Jyväskylä 2001. s. 165)
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Oulun ollessa 1800-luvun vaihteessa merkittävä nahkateollisuuskeskus kymmenine tehtaineen ja käsityöliikkeineen (yhteensä 166 liikettä), joiden yhteiset vuositulot rahassa oli yli 9000 markkaa. Se veti eittämättä puoleen a karjalaisia nahkakauppiaita. Nahka oli perinteistä kauppatavaraa rajan molemmin puolin, sillä Karjalassa metsästys kuului pääelinkeinoihin. Paikallisten pikkukauppiaiden joukosta erottuneet ja suurkauppiaiksi kasvaneet toimeliaammat ostomiehet pääsivät jopa kansainväliselle tasolle. Eräs näistä menestyvistä kauppiaista, Petri Grigorjev Tergujev, syntyään Repolan volostin Lusman kylästä, osti keski-Karjalan alueelta jäniksen-, oravan-, ilveksen-, suden- ja karhunnahkoja sekä riistalintuja ja kalaa toimittaakseen ne Suomeen ja Pietariin … Pelkästään Jyskyjärven (yksi monista rajanylityspaikoista) tullikirjojen mukaan 1770-luvulla Itä-Karjalasta Suomen markkinoille viedyn tavaran arvo oli 6 000-7000 ruplaa vuodessa. Sata vuotta myöhemmin vain yhden repolalaisen varakkaan musikan Pjotr Grigorjev Tergujevin liikevaihto oli kolminkertainen verrattuna yllämainittuun summaan. Pjotr Tergujevilla oli myymälät Repolassa ja hänen kotikylässään Lusmassa, joissa myytiin kankaita, metalli- ja nahkatuotteita sekä tupakkaa. Hänellä oli myös vakituinen liike Joensuussa.” (Lähde: Irina Tshernjakova: Repolan hallinto, asutus ja elinkeinot. Teoksessa Tarma, Heikki (toim.): Aunuksen Repola. Repola-Seura r.y. Gummerus, Jyväskylä 2001. s. 45, 48)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Joensuussa oli v. 1910 vain 182 taloa, eikä nuohoustoimi työllistänyt Jooseppia kuin osan vuodesta. Palkka ei ollut riittävä perheen perustamiseen, joten Jooseppi Kähkönen haki v.1911 maistraatilta oikeutta ryhtyä välikauppiaaksi. Välikauppias oli henkilö , joka sananmukaisesti toimi ostajan ja myyjän välissä. Niinpä J. Kähkönen toimi aluksi Repolan Tuulivaarasta lähtöisin olevan Petri Grigorieffin (1840-1901) välikauppiaana ja haeskeli Grigorieffin kauppaamille turkiksille sopivia ostajia. Petri Grigorieff, Riion Petri, oli 1900-luvun alussa huomattava turkisten välittäjä Karjalan ja Euroopan välisillä markkinoilla. Hänen kerrottiin yksinään hallinneen koko Keski-Karjalan alueen turkismarkkinat. Kävi kuitenkin niin, että Petri Grigorieff kuoli, eikä hänen turkiskaupalleen löytynyt sopivaa jatkajaa. Jooseppikin joutui lähes työttömäksi, eikä miehen auttanut muu kuin ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi, torikauppiaaksi. Kähköselle oli kehittynyt huikean laaja turkistietämys, ja sitä joensuulaiset turkiskauppiaat nyt käyttivät hyväkseen.” (Lähde: Martikainen, Unto: Kaupankäyntiä ja Joensuun toritunnelmaa. Kustantaja Laaksonen, Kariston kirjapaino, Hämeenlinna 2010, s. 145)

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Saarelainen, Asko (2008): Rajakauppaa, metsäteollisuutta ja kulttuurimatkailijoita - Lieksa 1800-1900-luvun vaihteessa:

[http://www.1809.fi/lue_naee_koe/artikkeleja/pdf/Esitelma_Asko_Saare...]

”Riion Pekka oli aikansa legenda, jonka vieraanvaraisuudesta pääsivät nauttimaan monet Lieksasta Repolaan matkanneet tutkijat ja taiteentekijät. Kirjailija Juhani Aho kuvasi tunnelmiaan Lusman kylässä Tuulijärven rannalla vuonna 1892: “Rannalla kohosi komea, punaiseksi maalattu talo (ja valkoiset ikkunalaudat) - aivan niin kuin paras herrastalo Suomessa. Pellolla oli tuulimylly, ja kun lähenimme rantalaituria, josta tie näkyi vievän peltojen läpi pihaan, niin mitä näimme? Höyrypurren! Me menimme suuren ulkoporstuan kautta pirttiin. Se oli avara ja puhdas, ikkunat suuret, lattiat, pöydät ja penkit maalatut. Pirtin perällä seisoi kookas, mahtavan näköinen mies. Hän otti meidät erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan ja vei kohta porstuan toisella puolen olevaan salonkiinsa, joita oli kaksi huonetta, sisustetut keinutuoleilla, sohvilla, tapeeteilla, uutimilla ja kaikilla herrastalossa tavattavilla mukavuuksilla. Talon isäntä oli nimeltään Peter Grigorjeff eli Riion Pekka, joka on hänen suomalainen nimensä. Hänenlaisiaan hyvinvoipia, tuuheapartaisia, isoäänisiä miehiä tapaa hyvin tiheään Suomen markkinoilla kauppaa tekemässä, ja melkein joka hetki tulee niitä vastaan Pietarin kaduilla tai istuu niitä sen lukemattomissa traktiireissä teetä särpien. Samoin kuin niin monet muutkin vähän varakkaammat karjalaiset ostaa hän näet vuosittain suuret määrät tavaraa Pietarista ja palkkaa miehiä niitä kantamaan ympäri Suomea; itse hän tekee suuria kauppoja ostamalla lintuja ja nahkoja sekä kaikilta Suomen markkinoilta, joilla hän talven pitkään matkustelee että myöskin omalta paikkakunnaltaan, jolle hän siten toimittaa hyvinkin arvokasta rahanansiota. Tuolla tavoin kootut tavarat sitten lähetetään Pietariin ja Sunkkuun ja myydään siellä hyvällä voitolla. Näiden rahalähteiden lisänä on hänellä vielä kolme kauppapuotia, Yksi Joensuussa, toinen kotonaan ja kolmas Repolan kirkolla.”

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Autonomian ajan loppupuolella monet itäkarjalaiset kauppiaat perustivat pysyvän kauppaliik‐ keen Lieksaan, kunnan keskustaan tai ympäristökyliin. Laukkukauppiaat, kuten Maurot, Mauraset, Rotkot ja Tarmat (entinen Dobrinin) jättivät vuosikymmenten kuluessa mittavan jäljen paikallisiin kauppaperinteisiin. Dobrinin‐sukuun kuuluneen Ivan Dobrininin kauppa toimi Suomeen tulevien laukkukauppiaiden tukikohtana. Rajan sulkeuduttua Ivanin liiketoiminta alkoi hiljentyä ja vuonna 1919 hän muutti perheineen pysyvästi Joensuuhun perustaen sinne vaatetavarakaupan. Yhdessä serkkunsa Vasilin kanssa he tekivät ostosmatkoja Pietariin ja Viipuriin. 1910‐luvun taitteessa karjalaiset perustivat kauppoja muun muassa Kylänlahteen, Vuonislah‐ teen ja Viekkiin. Pankakoskella kauppiaana toimi ”Riion Pekka” (Petri Grigorieff). Hän oli aikansa legenda, jonka vieraanvaraisuudesta nauttivat monet Lieksasta Repolaan matkanneet tutkijat ja tai‐ teilijat. Kirjailija Juhani Aho kuvasi tapaamistaan ”Riion Pekan” kanssa Lusman kylässä Tuulijärven rannalla vuonna 1892: ”Talon isäntä oli nimeltään Peter Grigorjeff eli Riion Pekka, joka on hänen suomalainen nimensä. Hänenlaisiaan hyvinvoipia, tuuheapartaisia, isoäänisiä miehiä tapaa hyvin tiheään Suomen markkinoilla kauppaa tekemässä, ja melkein joka hetki tulee niitä vastaan Pietarin kaduilla tai istuu niitä sen lukemattomissa traktiireissä teetä särpien. Samoin kuin niin monet muutkin vähän varakkaammat karjalaiset ostaa hän vuosittain suuret määrät tavaraa Pietarista ja palkkaa miehiä niitä kantamaan ympäri Suomea. (Saarelainen 2008.)”

Sivonen, Seppo (2011): Itä-Suomen korkeakoulujen luovien alojen osaaminen kulttuurimatkailun kehittämisessä:

[http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-0443-0/urn_isbn...]

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Martikainen, Urpo: Repolan karjalaiset olivat toimeliasta väkeä (Repolainen 47, Jäsentiedote 2/2008):

[http://repola-seura.net/repola_aineisto/repolainen/R_47/Repolainen_...]

”Repolan kauppiaita Kaupan alalla tapahtui niinikään huomattavia muutoksia. Seudun laukkukauppiaiden keskuudesta kohosi muutamia merkittäviä yrittäjiä, joiden kaupankäynti ulottui kauas lähiseutujen ulkopuolelle. Eräs näistä miehistä oli Petri Grigorjev, joka suurilla markkinoilla tunnettiin nimellä Riion Petri, myös suomalaisten kauppiaiden keskuudessa. Petri alkuaan lähtöisin Repolan Lusman kylästä. Hän oli erittäin voimaperäinen ja yritteliäs karjalainen tukkukauppias, joka järjesti turkisten, riistan ja kalatuotteiden vientikauppaa Karjalasta Suomeen sekä Pietarin suurille markkinoille. 1890 –luvulle tultaessa kauppias Grigorjev omisti kolme kauppaliikettä Lusmassa, Joensuussa ja Repolasta. Silloisen veroviraston tietojen mukaan Grigojevin yritysten liikevaihto kohosi 20 tuhanteen ruplaan vuodessa ( vrt . metsätyöstä maksettu päiväpalkka!). Lusman pienen sekatavarakaupan liikevaihto oli 1500 ruplaa vuodessa. Riion Petrillä oli myös oma höyrylaiva, joka liikennöi Tuulijärvellä.”

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Nikolai Korabljov & Vasili Makurov: Repolan karjalaiset vuosisadan taitteessa (Repolainen–lehti, 29/2003, Alkuperäinen teksti: Carelia, no. 7‐1999, s.130‐134):

[http://repola-seura.net/repola_aineisto/repolainen/R_29/Karjalaiset...]

”Repolaiset kauppiaat. Kauppa-alalla tapahtui myöskin huomattavia muutoksia. Paikallisten laukkukauppiaiden keskuudesta kohosi muutama aika suuri yrittäjä, joiden kauppa ulottui kauas lähikylien ulkopuolelle. Yksi heistä oli Petri Grigorjev eli Tergujev Luzhman kylästä. Erittäin energinen ja yritteliäs karjalainen tukkukauppias järjesti turkisten, riistan ja kalan viennin Karjalasta Suomeen ja Pietariin. 1890-luvulle mennessä Tergujev omisti kolme myymälää: Joensuussa, Repolassa ja Luzhmassa. Silloisen veroviraston tietojen mukaan Tergujevin yrityksen liikevaihto ylsi 20 000 ruplaan vuodessa, mikä oli suuri raha niinä aikoina. Myymälöiden tavaravalikoima oli mitä monipuolisin: kankaita, nahkatuotteita, rautatavaraa, siirtomaatavaroita ja tupakkaa. Luzhman pienen sekatavarakaupan liikevaihto oli 1 500 ruplaa vuodessa. Tergujevilla oli oma höyrylaivakin Tuulijärvellä … Samana vuonna Repolassa kävi suomalaisen kirjallisuuden klassikko Juhani Aho, siihen aikaan jo tunnettu kirjailija. Hän vietti muutaman päivän Luzhmassa kauppias Petri Tergujevin vieraana ja tutustui paikallisten asukkaiden elämäntapoihin. Tergujevin höyrylaivalla kirjailija kierteli Tuulijärveä ja kävi Tuulivaarassa, missä tutustui talonpoikaistaloihin ja ortodoksiseen tsasounaan. Matkan ja tapaamisten tuloksena oli kuvaussarja, joka julkaistiin syyslokakuussa 1982 Päivälehdessä.”

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Pekan eli Peterin lapsuus ja nuoruus olivat aivan tavallista raatamista päivästä toiseen. Hänestä kehittyi ajan oloon jämerä nuorukainen, vanttera mies, ulospäinsuuntautunut ja ennakkoluuloton veikkonen. Kun Karjalaiset kyläkunnat 1870-luvulla saivat lohkaistuksi valtion yleismaista oman maapalstan, oivalsi Peter, jota oli alettu kutsua Riion-Pekaksi, aikansa viimein koittaneen. Kun kyläyhteisö sai kukin oman peltopalstansa viljelyksilleen, elämä alkoi tuntua valoisammalta. Tulevaisuutta kyettiin nyt suunnittelemaan hieman pidemmälle. Elämä ei enää ollut sidoksissa perheen poikien lukumäärään niin kuin se oli ollut tähän saakka. Alettiin pitää huolta pelloista ja rakennuksista. Uskottiin, että myös lapsilla oli tulevaisuutta isien raivaamilla mailla. Tarvittiin puuta talojen ja karjasuojien kunnostamiseen. Alettiin myös rakentaa heinälatoja ja muuta tarpeellista. Pekka oivalsi tämän ja alkoi ensimmäisenä Lusmassa myydä puuta kyläläisille. Hän hakkasi tukkipuut valtion metsästä mikä ei ollut liioin kiellettyä mutta ei myöskään luvallista. Hän kuitenkin ennätti hakata melkoisen määrän puita ennen kuin tähän touhuun tuli kielto viranomaisilta. Se ei enää Pekkaa haitannut, sillä hän oli onnistunut hankkia sievoisen omaisuuden ja kykeni suuntaamaan katseensa tulevaisuuteen (Mauno Pankakoski). Asianomainen itse on kertonut saman tarinan L. V. Pääkköselle tämän vieraillessa Tuulivaarassa seuraavasti: ”Tuonnottain sattui hänelle - kuten kertoi - suuri vahinko metsäkaupassa. Joku vuosi sitten jakoi näet kruunu Aunuksen läänissä talonpojille maita, joita he saivat neljänkymmenen vuoden ajalla lunastaa omikseen. Koko kyläkunnalle annettiin yhteinen maapalsta metsineen ja halmemaineen. Metsissä kasvoi joku määrä tukkipuita, joka luvattiin jaossa talonpojille - tietysti yhteiseksi omaisuudeksi. Mainittu isäntä osteli (tarkoittaa Riion-Pekkaa) toisilta talonpojilta oikeuden yksin myödä nuo tukkipuut ja sanoi kuluneensa kaupoissa - muistaakseni - lopuilleen toistakymmentä tuhatta ruplaa. Sitten sattui niin, että eräs kruunun metsien tarkastelija pyrki hänelle osamieheksi tukkikaupoissa. Kovaksi onneksi hän ei arvannut siihen suostua ja tuo mahtava herra saikin sen aikaan, että talonpojilta kiellettiin metsän myönti mitä hullunkurisemmalla asetuksella. Pääkkösen mukaan metsät olisi annettu yhteiseen käyttöön, kun edellisen version mukaan ne olisivat olleet edelleen valtion hallussa. Kun Pekka oli nähnyt suuren mahdollisuuden tukin myynnissä, olisi virkamies halunnut päästä mukaan tähän tuottavaan kauppaan. Pekka ei tähän pahaksi onnekseen ollut suostunut, joten koko tukkikauppa oli kielletty jollakin naurettavalla tekosyyllä. Kun tuottoisa tukkipuukauppa oli näin loppunut alkoi Pekka jälleen kierrellä markkinoilla ja ostella turkiksia sekä riistaeläimiä. Pekka oli sanavalmis ja jämerä nuorukainen, älyäkin hänellä oli. Markkinoilla kierrettiin, niin kuin se silloin oli tapana. Tehtiin kauppoja kaikenlaisilla tuotteilla, tutustuttiin, rikastuttiin ja välillä menetettiin suuria summia viranomaisille. Pekka Kyöttinen kertoo Peteristä: ”Pekasta tuli isänsä veroinen yrittämään maanviljelystä ja kalastusta ja lisäksi hänestä tuli huomattava kauppias, varsinkin metsäeläinten nahkoja ja lintuja hän välitti huomattavat määrät. Olipa aikoja jolloin hän hallitsi melkein kokonaan tämän kaupan Pohjois-Karjalassa ja tuotteet myi aina Sungussa tai Pietarissa, missä kulloinkin oli hinnat sopivat.” Aina ei kuitenkaan onnistuttu kuten Pääkkönen kertoo: "Mitä muuten mainittuun taloon tulee, niin kuulin sen olevan varakkaimpia koko Keski-Karjalassa, - ja kaiken omaisuutensa on tuo toimelias isäntä, 'Petri', eläessään itse hankkinut, sen ohella kärsien vielä suuria vahinkojakin. Hän sanoo alkaneensa meidän puolella laukun kantamisella ja siinä alkujaan onnistuneensa hyvästi. Vaan sitten sattui onnettomuus toisensa perästä, - muun muassa ottivat meikäläiset kruununpalvelijat häneltä kuudensadan ruplan edestä tavaraa takavarikkoon, - ja niin ikään yksi hänen palkkaamiansa laukunkantajoita oli petkuttanut häntä monen sadan ruplan edestä, vaan niistä vastuksista huolimatta kantoi hänen toimeliaisuutensa runsaita hedelmiä." (Lähde: Tarma Heikki: Karjalaiset kauppiaat Joensuussa 1920-luvulla. Heikki Tarma 1996. s. 94-5)

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Ensimmäisenä saapui Aunukseen runonkeruuseen Elias Lönnrot. Kolmannella matkallaan v. 1832 kesällä hän tuli rajan yli Kolvasjärvelle Huotarin taloon, mistä hän jatkoi Repolan kirkolle, yöpyen kauppias Törhöisen luona. Sama Törhöisten eli Tergujeffien suku tarjosi vieraanvaraisen kohtelun myös seuraaville runonkerääjäpolville … Sen lisäksi, että Elias Lönnrot muistetaan Kalevalan kokoajana ja kansanrunojen kerääjänä, ovat hänen matkakuvauksensa harvinaisia kansatieteen ja kulttuurintutkimuksen kannalta. Seuraavassa on muutamia poimintoja Lönnrotin Vienan ja Aunuksen matkoilta …"Vieraanvaraisuutta nämä suomalaiset pitävät hyveenä, ehkä uskonnollisena velvollisuutenakin, jos kohta sen harjoittamista sentapaiset taikauskot kuin ettei syödä samasta vadista, joka joskus on ollut muunuskoisen edessä, ikävästi ehkäisevät. On sen tähden parasta ottaa matkalleen oma kuppinsa, jonka sitten voi viskata pois. Muutamissa paikoin on kuitenkin erityiset kupit ja vadit, joita säilytetään muunuskoisia varten, ja sellaisissa paikoissa aina helposti saa ruokaa. En ollut tahtonut hankkia omaa kuppia, vaan koetin tulla toimeen niin hyvin kuin saatoin. Törhöisellä söin itseni kylläiseksi, kuten jo olen kertonut. Tämä tuotti paljon huolta eräälle etempänä asuvalle talonpoikaisemännälle, joka kernaasti olisi antanut minulle ruokaa, mutta jolla ei ollut mitään ' mieronkuppia'. Ettekö ollut Törhöisellä? hän kysyi. Olin kyllä. Antoiko hän teille ruokaa? Antoi, ja miksipä hän ei olisi antanut? Ja hän kai antoi teidän syödä omista vadeistaan? Antoi kuin antoikin, minä vastasin. Niin, niin, muori alkoi valitella, sellainen hän on kuin kaikki muutkin. Mitähän lopulta tulee tästä maailmasta, kun ihmiset eivät huoli mistään! Muorikuului varmaan raskolnikien (=vanhauskoisten) lahkoon, heitä on näillä seuduilla vielä useita ja he eivät aina saata sallia muunuskoisten syödä lounasta, eivätkä edes kärsi reformeerattuja kreikanuskoisia. Taikausko tässä suhteessa menee muuten niin pitkälle, että kun meidän talonpojat matkustavat (Vienan) Kemiin, eivät edes näiden hevoset saa juoda samasta avannosta, joista heidän omia eläimiään juotetaan. Jos joku tulee rikkoneeksi tämän kiellon, ympäröi hänet heti joukko naisia, jotka täyttä kulkkua huutavat: Pakanoitseevi avantomme!"(Lähde: Martikainen, Unto: Vienan ja Aunuksen kohtalontie. Karjalan kirjapaino Oy. Lappeenranta 2008. s. 269-70.)

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Näillä kauppamatkoilla Pekka tapasi vaimonsa, Koropista kotoisin olleen Martta Riikosen. Ensi tapaaminen lienee tapahtunut Kuopion markkinoilla (Yrjö Riionheimo). Mutta kuten tapa vaatii Pekan oli mentävä Koroppiin pyytämään vanhemmilta tyttären kättä. Lupa myönnettiin ja häät vietettiin Lusmassa, joka lienee ollut melko epätavallista, olihan tapana viettää häät morsiamen kotona. Tähän järjestelyyn oli kuitenkin hyvä syy, sillä Pekka oli varakas mies ja oli rakennuttanut itselleen ja tulevalle perheelle ison hirsitalon. Talon toiseen päähän oli rakennettu koko talon leveydeltä tupa, jossa oli "hirveän iso uuni keskellä lattiaa. Tuvasta johtivat ovet kammareihin, joihin päästiin myös eteisen tapaisesta" (Simo Tuulijärvi). Talo oli maalattu punaiseksi ja räystäslaudat olivat valkoiset. Grigorieffin talo oli Tuulijärven ehdottomasti suurin ja kaunein ja sitä ihailivat monet matkailijat. Pekka oli majoittanut taloon isänsä ja äitinsä lisäksi runsaasti sukulaisiaan yhteensä 14 henkeä. Sinne muutti vielä nuorikko ja mahdollisesti joku vaimon perheestä apulaiseksi. Vaikka talo oli suuri ja komea oli siellä myös väkeä paljon. Mutta Pekka oli seurallinen maailmanmies ja tarvitsi ympärilleen paljon ihmisiä (Simo Tuulijärvi). (Lähde: Tarma Heikki: Karjalaiset kauppiaat Joensuussa 1920-luvulla. Heikki Tarma 1996. s. 95)

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Riion-Pekan sanavalmius oli maankuulua, hän oli varakas ja vieraanvarainen. Monet ihmiset ympäri Suomea vierailivat hänen luonaan kalastamassa ja kuuntelemassa tarinoita. Yksi tällaisista käynneistä on tallennettu jälkipolville Juhani Ahon lastuissa. Hän oli Pekan luona vierailulla vuonna 1892 kierrellessään Karjalaa. Aho kertoo Pekan asumuksesta: "Tuulijärven rannalla kohosi komea, punaiseksi maalattu talo - ja valkoiset ikkunalaudat - aivan niin kuin paras herraskartano Suomessa. Pellolla oli tuulimylly, ja kun lähenimme rantalaituria, josta tie näkyi vievän peltojen läpi pihaan, niin mitä näimme? Höyrypurren. Höyrypursi täällä, näiden taipalien takana? Niin se kuitenkin oli. Pieni puinen höyrypursi, Varkaudessa tehty, siinä seisoi kuin seisoikin. Tällä höyrypurrella Pekka saattoi kuljettaa renkejään Tuulijärven ympäri heinää keräämässä ja viljelyksillä käyden." Aho kertoo, että Pekka oli omaksunut suomalaisen elämäntavan. Pekan vaimo oli puettu savolaiseen malliin. Talo oli suomalaismallinen niin kuin viljelyksetkin, hyvin hoidetut ja tasaiset. Pekalla oli useampi tynnyriala viljelystä (1 tynnyriala noin 0.5 h) sekä lehmiä kuului olleen toistakymmentä. Sikäläisiin oloihin nähden tätä voitiin sanoa suurviljelykseksi. Ei ihme, että kesäisin riitti vierailijoita Riion-Pekan talolla. Pekka Kyöttisen kirjoituksesta saamme lisäselvyyttä tuohon höyrylaivaan, sillä: "Ukko osti pienen laivan lankonsa Tsernin Petterin kanssa mutta syystä jota emme tunne Riion Pekka lunasti sitten laivan kokonaan omakseen 1885-1890 ja ajeli sillä kuolemaansa asti Tuulijärven selkiä." Mielenkiintoisen lisävahvistuksen Grigorieffin suvun alkuperästä antaa tuo samainen höyrylaiva, joka oli niin harvinainen, että sen kaikki Lusmassa kävijät mainitsevat. Tästä kerrotaan muun muassa näin: "Soudimme rantaan, talon lähelle, jossa vielä ihmeekseni näin pienen Suomessa tehdyn höyrylaivan -Varkauden konepajasta - ja mitä siistimmän näköisen saunarakennuksen pesutupineen. Niemekkeellä lähellä saunaa oli myös sirotekoinen, punaiseksi maalattu tuulimylly eli 'mellitsa', kuten sitä Karjalassa sanotaan. Oli jo myöhäinen kun tulimme pihaan ja astuimme puhtaan pihamaan yli siistin etehisen kautta tavattoman välkeään asuintupaan 'perttiin'. Talon isäntä - Pietari Törhönen tai, kuten heillä virallisesti sanotaan, Pjotr Grigooreits Tergujeff - otti avosylin ja odottamattoman ystävällisesti minut vastaan. Kysyin yösijaa, jota kernaasti luvattiin samalla kuin isäntä pyysi 'astumaan peremmälle', s.o. toisiin huoneisiin tuvan vieressä. Olin miltei hämmästynyt siitä avomielisyydestä ja vieraanvaraisuudesta, jolla minua otettiin vastaan mainitussa talossa. Illallinen oli runsas ja monipuolinen, -eipä puuttunut illallispöydästä viinaakaan,- ja samoin vaalittiin minua mitä herttaisimmasti koko aika, jonka viivyin mainitussa talossa. Vieläpä isäntä kuljetti minua Tuulijärvellä laivallansa niissä paikoissa, joissa kyläläiset tiesivät olevan jotain minun matka-ohjelmaani kuuluvaa." Koko tuo Pääkkösen tarina Lusmassa kertoo aivan selvästi Riion Pekasta, koska kaikki muut asiat, joista hän kertoo, on voitu vahvistaa toisista lähteistä. Olihan jo höyrylaivan mainitseminen vankka todiste, että hän todella vieraili Riian Pekan talossa, sillä tuskin muita laivoja Tuulijärvellä silloin seilasi. Koska Petri oli esittäytynyt tuolle kulkijalle ja sanonut olevansa Törhönen, tai niin kuin se kokonaisuudessaan kuului Petri Grigorinpoika Törhönen, saadaan lisävahvistus Aleksanteri Törhösen maininnalle, että Riion-Pekan suku olisi tosiaan ollut alkujaan Törhösiä.”(Lähde: Tarma Heikki: Karjalaiset kauppiaat Joensuussa 1920-luvulla. Heikki Tarma 1996. s. 96-98)

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Rakennuksista pantiin merkille, että karjarakennukset olivat huomattavasti suuremmat ja komeammat kuin itse päärakennus. Päärakennuksellakin oli silti kokoa, kuten Pääkkönen kertoo: "Hämmästykseni ei ollut vähäinen kun näin kylän keskustassa uljaan, punaiseksi maalatun talon, vaikka olin kuvitellut mielessäni löytäväni koko matkalla vaan viheliäisiä talorähjiä likaisine huoneineen ja haisevine karjakartanoineen." Vaikka päärakennus mainitaan ensimmäisenä matkakertomuksissa, olivat karjarakennukset myös näkemisen arvoiset. Riion-Pekalla oli kesäisin 20-25 lehmää ja talvella 14. Kun tavallisesti taloissa oli vain pari lehmää oli Pekan karjarakennus todella suuri. Pekka rakensi ja korjaili rakennuksia kaiket kesät. Kaikki muistavat, että hänen pihapiirissä oli joku rakennus työn alla. Yhtämittainen vasaranpauke kiiri pitkin Tuulijärven selkää, kirves kaatoi puita koskemattomista aarniometsistä ja rakennuksia kunnostettiin ja uudistettiin koko ajan. Myös tuulimylly Pekan pihapiirissä lienee ollut melko harvinainen näky. (Lähde: Tarma Heikki: Karjalaiset kauppiaat Joensuussa 1920-luvulla. Heikki Tarma 1996. s.98)

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Juhani Aho kertoo Pekasta mainion tarinan. Aho kertoo: "Erään kerran Riion Pekalle oli tullut kiire Pietarista Kuopion markkinoille, ettei hän ennättänyt hankkia itselleen passia viranomaisilta. Kuopiossa kauppaa tehdessään viranomaiset kysyivät Pekalta papereita, mutta kun niitä ei löytynyt, piti kaupan teko keskeyttää ja lähteä kamarille. Kun viskaali ei saanut passia, kysyi hän tuntisiko häntä kukaan, että voisi henkilöllisyyden vahvistaa. Pekka tähän sanomaan, että onhan täällä yksi mies joka hänet tuntee, mutta liekö hän viranomaisille kelpaa. "kuka se olisi." kyseli viskaali. Pekka tähän, että "ka, kuvernöörihän se." Viskaali vähän ällistyi, mutta ei ottanut vielä uskoakseen, ja lähetti hänet poliisin seurassa kuvernöörin luo. Siellä otettiin hänet avosylin vastaan, vietiin kuvernöörin omaan kamariin ja poliisi sai tehdä kunniaa porstuassa. Pekka selitti asiansa ja kuvernööri lupasi antaa viskaalille käskyn, ettei Riion Pekkaa saa ahdistaa, vaan saakoon hän vapaasti tehdä kauppoja." Pekka halusi myös paperin itselleen ja pyysi tätä kuvernööriltä. "Kuvernööri hieman mietti, repäisi lehden taskukirjastaan ja kirjoitti siihen, että Riion Pekan pitää antaa rauhassa markkinoida markkinoitavansa missä ikinä hänen asiansa Suomen rajain sisällä sitä vaativat." Tästä oli ollut Pekalle suuri apu, sillä aina kun hän Kuopion markkinoille ilmestyi ja tapasi viranomaisen, kumarsivat he jo kaukaa hänet nähtyään. Tuo Kuopion kuvernööri, joka oli Pekan kanssa hyvä ystävä, oli nimeltään Aminoff. Ensimmäisen kerran he tapasivat toisensa ehkä noin vuonna 1884. Tuolloin kuvernööri Aminoff oli rajankäynnin aikana käynyt Karjalassa ja vieraillut Lusmassa Peterin naapuritalossa. Sinne oli kerääntynyt talojen isäntiä juttusille. Aminoff oli kysynyt isänniltä, että mitä he pitivät olostaan. Tähän olivat isännät vastanneet, että he olivat kyllä tyytyväisiä mutta maantie puuttui. Tuohon kuvernööri oli tokaissut, että kyläläiset saisivat olla tyytyväisiä, sillä jos kylään tehdään tie, kaikki paheet maailmalta tulevat sitä myöten. Muutaman vuoden kuluttua tästä tapauksesta Riion-Pekalle oli sattunut mainittu Kuopion tapaus. Aminoff tunsi Pekan hyvin, sillä hän oli vieraillut Lusmassa useita kertoja karhuja kaatamassa ja kalastamassa. Vaikka Riion-Pekka oli rikas mies ja hänellä oli monta apulaista laukkua kantamassa, oli hän tuttu näky markkinoilla tarinoita kertomassa ja hyviä kauppoja tekemässä. Hän itse hoiti enää päällysmiehen tehtäviä. Kesät kuitenkin menivät vieraita kestittäessä ja Tuulijärvellä heille höyrypursikyytiä tarjoillessa. Pekalla oli vähittäiskauppoja Joensuussa, Repolan kirkolla ja yksi kotonaan. Hän oli ollut kylän napamies. Omilla varoillaan hän oli rakennuttanut kylälle tsasounan, rukoushuoneen, maksaen ylläpitokustannuksen vuosittain. Muutenkin hänen sanottiin pitäneen hyvää huolta kyläläisistä. Jos joku apua tarvitsi, hän saattoi mennä Pekan luo ja apu yleensä saatiin (Simo Tuulijärvi). Pääkkönen kertoo vielä Petristä: "Lusmassa majailin Petri Törhösellä viikon päivät ja siitä käsin kävin kaikki merkkipaikat suuren Tuulijärven ympäriltä." Ja vielä lopuksi hän mainitsee: "Täytyy tunnustaa, että tunsin miltei pientä ikävää jättäessäni vihdoinkin hyvästi kauppias Petrin talon, jatkaakseni matkaani Lentieran kautta Repolan kirkolle. Liikkuneena miehenä tunsi kauppias Petri koko Karjalan, kuin 'viis sormea' ja siitä syystä hän kykeni antamaan minulle neuvoja matkan suunnista y.m. tärkeistä seikoista, joista täten tunnustan hänelle vilpittömät kiitollisuuteni. Tämä L. V Pääkkösen matka Riion-Pekan luo oli tehty vuonna 1892. Se on tarkka ja mielenkiintoinen kertomus Petteri Törhösestä, Riion-Pekasta, ja antaa hänestä hyvän kuvauksen, jonka vahvistavat muut Pekan tunteneet henkilöt. (Lähde: Tarma Heikki: Karjalaiset kauppiaat Joensuussa 1920-luvulla. Heikki Tarma 1996. s. 100-101)
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Aho, Juhani: Sanomalehtimiesajoiltani (1911) (The Project Gutenberg EBook of Sanomalehtimiesajoiltani, by Juhani Aho, Release Date: April 9, 2004 [EBook #11967]):

[http://www.gutenberg.org/files/11967/11967-8.txt]

III RIION PEKKA.

Se muinaisaikain runollisuus, jonka mielikuvituksemme oli luonut eteemme suurta saloa kulkiessamme ja tullessamme veden niemeen Tuulijärven rannalle, haihtui melkein kohta kun pääsimme lahden yli Lusman kylään. Rannalla kohosi komea punaseksi maalattu talo (ja valkoset ikkunalaudat)--aivan niinkuin paras herrastalo Suomessa. Pellolla oli tuulimylly ja kun lähenimme rantalaituria, josta tie näkyi vievän peltojen läpi pihaan, niin mitä näimme? Höyrypurren! Höyrypursi täällä, näiden taipalien takana? Niin se kuitenkin oli. Pieni puinen höyrypursi, Varkaudessa tehty, siinä seisoi kuin seisoikin. Ja kun tulimme pihaan, olivat kaikki muutkin laitokset sopusoinnussa tämän kanssa.

Me menimme suuren ulkoporstuan kautta pirttiin. Se oli avara ja puhdas, ikkunat suuret, lattiat, pöydät ja penkit maalatut. Pirtin perällä seisoi kookas, mahtavan näköinen mies. Hän otti meidät erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan ja vei kohta porstuan toisella puolen olevaan salonkiinsa, joita oli kaksi huonetta, sisustetut keinutuolien, sohvain, tapettien, uutimien ja kaikkien herrastalossa tavattavain mukavuuksien kanssa.

Talon isäntä oli nimeltään Peter Grigorieff eli Riion Pekka, joka on hänen suomalainen nimensä. Hänenlaisiaan hyvinvoipia, tuuheapartaisia, isoäänisiä miehiä tapaa hyvin tiheään Suomen markkinoilla kauppaa tekemässä ja melkein joka hetki tulee niitä vastaan Pietarin kaduilla tai istuu niitä sen lukemattomissa traktiireissä teetä särpien. Olisi luullut hänet täydelliseksi venäläiseksi, ell'ei hänen huuliltaan olisi helkkynyt tuo hauskalta kuuluva karjalankieli täynnä satu- ja kalevala-sanoja. Emmehän olleet tulleet juuri tämänlaisia taloja ja tämänlaisia tyyppejä hakemaan, mutta siitä huolimatta ei tuttavuutemme kummankin kanssa ollut hauskuuttaan vailla, sillä sekä talon että sen isännän tarina on palanen rajantakaisen maan tarinaa ja se kehitys ja edistys, mikä tällä paikalla tuli näkyviin, korkein aste, mihin siellä yleensä on voitu kohota.

Riion Pekka on epäilemättä kauppaan kärkkäiden kansalaistensa joukossa yksi etevimpiä. Tietysti on vaikea sanoa, millä tavalla sellaisissa oloissa kuin missä hän ja hänen vertaisensa elävät, omaisuus kootaan. Mutta että hänen aineelliselle kannalleen tullakseen tarvitaan tavallista suurempaa kauppaälyä, sen osoittaa se, että hän, vaikka alkujaan olikin ollut varaton talonpoika, kuitenkin oh ajanut vertaisistaan niin paljoa edelle, että heidän talonsa hänen talonsa rinnalla näyttävät kuin hökkeleiltä ja hän itse heidän suhteensa kuin pikkuruhtinaalta.

Onni ja äly olivat häntä alussa auttaneet saamaan pientä pääomaa. Kun muutamia vuosia sitten karjalaiset kyläkunnat saivat oman maapalstan lohkaistuksi erilleen valtion yleistnaasta, lienee Riion Pekka käyttänyt tilaisuutta tukkipuita myydäkseen, ennenkun siitä tuli kielto. Tällä tavalla alkuun päästyään pani hän heti rahansa siihen liikkeesen, jota hän nyt suurella menestyksellä harjoittaa. Samoin kuin niin monet muutkin vähän varakkaammat karjalaiset ostaa hän näet vuosittain suuret määrät tavaraa Pietarista ja palkkaa miehiä niitä kantamaan ympäri Suomea; itse hän tekee suuria kauppoja ostamalla lintuja ja nahkoja sekä kaikilta Suomen markkinoilta, joilla hän talven pitkään matkustelee, että myöskin omalta paikkakunnaltaan, jolle hän siten toimittaa hyvinkin arvokasta rahanansiota. Tuolla tavoin kootut tavarat sitten lähetetään Pietariin ja Sunkkuun ja myydään siellä hyvällä voitolla. Näiden rahalähteiden lisänä on hänellä vielä kolme kauppapuotia, yksi Joensuussa, toinen kotonaan ja kolmas Repolan kirkolla.

Monilta matkoiltaan Suomessa, josta on kotoisin hänen niinkuin kaikkien muidenkin karjalaisten varallisuus, on Riion Pekka tuonut tullessaan suomalaiset olotkin kotiinsa. Sekä sisällä että ulkona on siinä melkein kokonaan suomalainen leima, tietysti kuitenkin osaksi sekoitettuna venäläisiinkin tapoihin. Niinpä oli esim. hänen vaimonsa, herttaisen ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, joka palveli meitä sydämmellisellä ja leppoisella kohteliaisuudella, puettuna aivan suomalaiseen, savolaiseen malliin.

Suomalaisesta vaikutuksesta pisti kuitenkin enin kaikista silmään Riion Pekan maanviljelys. Peltoja oli hänellä talonsa ympärillä useampi tynnörinala ja lehmiä kuului olevan toista kymmentä, jota sikäläisiin oloihin nähden voisi sanoa miltei suurviljelykseksi. Tässä toimessaan on hänellä hyvänä apuna tuo äsken mainittu höyrypursi, jolla hän nopeasti kulettaa työväkensä milloin millekin puolelle tuota kolmea peninkulmaa pitkää ja peninkulmaa leveätä Tuulijärveä, jonka rannoilla olevilta soilta ja joiltakuilta luhdilta hän saa kerätä heinät karjalleen.

Tuollainen suuri hovi keskellä sydänmaata on tietysti mieluisa käyntipaikka kaikille niille, jotka sielläpäin Suomen puolelta matkustelevat. Melkein joka vuosi käy siellä Karjalan herroja karhun ampumaretkillään. Arvokkaimpia käypäläisiä oli kuitenkin ollut pari vuotta sitten Lusmassa vieraillut Kuopion läänin kuvernööri. Emme olleet kauvan jutelleet isännän kanssa, ennenkun puhe kääntyi tähän käyntiin. Sen johdosta tuli isäntämme myöskin kertoneeksi erään seikkailun, joka seuraavana talvena oli tapahtunut Kuopiossa ja jossa hän ja kuvernööri olivat päähenkilöitä.

Riion Pekalle oli näet tullut Pietarista niin kiire lähtö Kuopion markkinoille, ett'ei hän ollut ehtinyt hankkia itselleen passia viranomaisilta. Mutta kun hän alkaa tehdä kauppaansa kaupungin torilla, niin ilmaantuu sinne poliisi ja vaatii papereita. Kun niitä ei ole, täytyy jättää kaupat kesken ja lähteä viskaaliin. Viskaali vaatii passia. Kun sitä ei ole, niin kysyy hän, eikö hänellä olisi jotain tuttavaa, joka voisi taata, ett'ei hän ole mikään vaarallinen mies, joka kulkee luvattomilla retkillä. Olisihan niitä ollut Riion Pekalla kauppalankoja paljonkin, mutta kun ne noin turhanpäiten häntä ahdistelivat, niin pisti hänen päähänsä tehdä pieni kepponen. »Eihän miulla ouolla miehellä ole teällä muita kuin yks ainoa mies, ku milma tuntee, voan enhän mie tiejä, miten heän teille kelvannoo?»--»Kuka se olisi, voithan sanoa edes sen, niin katsotaan sitten, mitä voidaan tehdä.»--»Ka, käihän tuo meillä mennä kesänä kupernyöri, tuntenetteko hänet, mutta varmaan hän minut tuntee.»

Viskaali vähän ällistyi, mutta ei ottanut vielä uskoakseen, ja lähetti hänet poliisin kanssa kuvernöörin luo. Siellä otettiin hänet avosylin vastaan, vietiin kuvernöörin omaan kammariin ja poliisi sai tehdä kunniaa porstuassa. Pekka selitti asiansa ja kuvernööri lupasi antaa viskaalille käskyn, ett'ei Riion Pekkaa saa ahdistaa, vaan saakoon hän vapaasti tehdä kauppojaan. Vaan tämä tahtoi paperia itselleenkin. »Anna sie moaherra miulle oikea paperi», pyysi hän, »anna semmoinen kirja, jota mie soan näytteä kaikille siun rengilles, kun hyö ei milma tuntene kaikki ja ehkä vielä tulloot milma uuvelleen vangitshemaan ja minun täytynöö toas tulla siulla heille sanottamaan kuka mie oun. Niin että anna sie miulle heijän jalkavaivoja säästäessäs, anna miulle se paperi omaan taskuuni.»

Kuvernööri mietti vähän, repäsi sitten lehden taskukirjastaan ja kirjoitti siihen, että Riion Pekan pitää antaa rauhassa markkinoida markkinoitavansa missä ikänä hänen asiansa Suomen rajain sisällä sitä vaativat.

Ja apu siitä lähti. Joka kerta kun se poliisi, joka oli Riion Pekkaa vankina kuletellut, nyt kulki ohitse, niin nyökytti se jo kaukaa päätään ja teki kohdalle tultuaan kunniaa kuin sotamies upseerilleen.

»Ka, niinhän tuo miulle hyvästi käi sillä kertaa, voan ei tieä, missä oltais kallihit tavarat, jos ei ois sattunut tuttu hyvä herra apumiehekseni.»

Siitä johtui puhe itsestään laukkumiesten vaikeaan asemaan ja me tulimme kaikki siihen päätökseen, että kielto heidän kulkemisestaan olisi poistettava. Ja tuskinpa lienee ainoatakaan Venäjän-Karjalassa kulkenutta ja tämän maan oloja omin silmin nähnyttä, joka ei olisi tullut tähän samaan päätökseen.

Viivyimme Riion Pekan hovissa seuraavan päivän puoliväliin, tultuamme sinne iltasella myöhään. Meitä kestittiin parhaalla mitä talo voi tarjota ja tarjoukset olivat kaikki suomalaiselle suulle soveltuvia, sillä isäntämme näytti kaikessa koettavan harrastaa sitä, että hänen elantonsa näyttäisi niin suomalaiselta kuin suinkin.

Muissa taloissa, joissa pistäysimme, olivat olot tietysti paljoa yksinkertaisemmat. Huoneiden rakennustapa näissä varsinaisissa talonpoikaispaikoissa erosi siinä kohden suomenpuolisista, että kaikki suojat sekä ihmisten että elukkain olivat yhdessä jaksossa ja ikkunat pienemmät kuin meillä. Tuvat olivat meikäläiseen tapaan sisustetut, mutta uloslämpiävät ja paljoa siistimmät. Sisustuskin oli muuten samanlaista, paitse että pöytä ei ollut asetettu pitkin peräseinää, vaan poikittain. Mitä muuten omituiseen karjalaisuuteen tulee puvuissa ja koristeissa, niin näytti siltä että se mikä ei ollut suomalaista, se oli venäläistä vaikutusta. Kotona kudotuista vaatteista ei näkynyt muuta kuin kaikkein karkeimmat alusvaatteet, vaan kenties nekin olivat meidän puolella valmistettuja ja sieltä ostettuja. Kaikki muut vaatteet samoin kuin niiden kuosikin olivat selvästi Venäjältä tuotuja. Venäläisiä karttuuneja näkyivät olevan miesten paremmat paidat ja kaikki naisten vaatteet. Ja mitä kuosiin tulee, niin oli miehillä järjestään sellainen puku kuin minkä voi nähdä jokaisella laukkuvenäläisellä s.o. nuttu oli yleismaailmallinen, housut leveähköt niinkuin venäläisillä on tapana ne pitää ja paita ulkopuolella liivien. Tuota pitkää kauhtanaa, johon Väinämöinen on kuvattu, ei täällä näkynyt. Naisten puvut taas olivat venäläisiä kansallispukuja: hame pitkä, vyöhystä ihan lyhyt ja kaulasta syvälle avonainen. Siitä päättäen, että eräs nuorikko Tuulivaarassa kantoi tällaista pukua, vaikka olikin kotoisin kaukaa sisä-Karjalasta, luulisin että tuo puku on karjalaisilla naisilla aivan yleinen ja ett'ei heillä käytännössä tätä nykyä siis sen ominaisempaa olekaan. Ja jotenkin luonnollistahan onkin, että puvun kuosi on lainattu sieltä, mistä puvun ainekin.

Venäläisen vaikutuksen puheeksi tultua muistuu tässä mieleeni eräs sen vaikutuksen edustajoita, jonka tuttavuuden teimme Riion Pekan talossa. Siellä oli näet meidän ollessamme vieraana Repolan kansakoulun opettaja. Karjalassakin on kansakouluja, mutta tietysti kaikki venäläisiä, opettaja oli ummikkovenäläinen, taitamatta sanaakaan niiden kieltä, joiden opettajaksi hän oli pantu. Hän puhui kyllä erilaisista opetustavoista, niinkuin havaintometoodista y.m.s., mutta kun tuli kysymys hänen antamansa opetuksen tuloksista, niin saatiin selville, että se supistui ainoastaan venäjänkielen opetukseen. Riion Pekallakin oli ollut pikku poika tässä koulussa joitain lukukausia ja sanoi hänkin jo /joitakuita/ sanoja venäjänkieltä oppineensa. Vaimonsa ja pienen lapsensa kanssa oli opettaja tullut kesävieraaksi Lusmaan. Siellä he kuitenkin haikailivat ja kävelivät kuin outojen seurassa eikä keskustelut talonväen kanssa näyttäneet kovinkaan vilkkaasti sujuvan, sillä jos isäntä osasikin vähän venäjätä, ei se emännältä tuntunut juuri ollenkaan käyvän. Mutta vaikka opettajan vaikutus lie ollutkin kuin pisara, joka kalliolle putoaa, niin eihän sentään tiedä, millaisen loven se pisarakin kallioon kaivaa aikain kuluessa.

Muita venäläisyyden edustajia emme tavanneet koko matkallamme. Kerran vuodessako täällä vaan käynee pappi ja toisen kerran metsäherra. Jälkimäinen onkin kaikesta päättäen se, josta ollaan enin riippuvaisia ja joka hallitsee sitä, mistä parhaat ruoka- ja muut tarpeet ovat otettavat, nimittäin metsää. Hän se esittää ne asetukset, joita tuon tuostakin tulla tupsahtaa kuin salamoita kirkkaalta taivaalta ja jotka yhtäkkiä saattavat mitä likeisimmästi vaikuttaa asujanten talouteen.

Yksi semmoinen asetus oli tuo ennen mainitsemani kielto tukkipuiden myymisestä. Kun tuli puheeksi tuo suuri, ikihongista kaadettu kaski, jonka matkallamme olimme nähneet ja kun me kummastelimme, miksi nuo julmat puut poltettiin rangoiksi, kun niistä myymällä olisi voinut saada kasken tuottaman sadon moninkertaisen hinnan, niin kerrottiin meille asian selvittämiseksi seuraavaa.

Liki viisi vuotta sitten olivat talonpojat täällä samoin kuin muuallakin Karjalassa saaneet kutakin kyläkuntaa kohden palan perintömaata viljelläkseen. Tuo pala annettiin asianomaisia kuulusteltua ja nämä valitsivat siinä toivossa, että saisivat menetellä maansa kanssa miten tahtoisivat, enimmäkseen tukkipuita kasvavia kangasmaita, jättäen viljelykseen sopivimmat vaarat sikseen. Pian alettiinkin tukkikauppoja hieroa ja usein mainittu yritteliäs isäntämme oli jo pannut rahoja liikkeelle ostellen useilta kyläläisiltään heidän metsäosuutensa. Tällaisen toimen edullisuuden oli huomannut myöskin eräs asianomainen metsäherra ja kerännyt ja saanut hänkin valtakirjoja puiden omistajilta tarjoutuen heidän asiamiehekseen. Miesten mielet olivat kuitenkin pian kääntyneet ja he vaativat nimensä pois peläten jäävänsä liika vähälle osalle. Suuttuneena tästä lienee metsän herra yhtäkkiä ruvennut metsän palvelijaksi ja vaikuttanut siihen, että tuli julistus, joka kielsi kaikenlaisen metsäkaupan. Julistuksessa sanottiin kiellon syyksi se, että metsät myyden pian häviäisivät ja niiden kanssa metsänriista. Talonpojat saisivat yhdellä kerralla liika paljon rahaa, tulisivat laiskoiksi ja ylpeiksi eivätkä sitten viitsisikään enää tehdä työtä. Kaikki ennen tehdytkin kaupat peruutettiin ja siihen päättyivät haaveet pikaisen kulta-ajan koitosta, joka yhtäkkiä oli noussut säteilemään köyhäin karjalaisten silmissä.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Otteita Suomen muinaismuisto -yhdistyksen edustajan L.V. Pääkkösen matkakertomuksista vuodelta 1892:

”Ennenkuin olimme Lusman kylässä — ensimmäinen kylä tuolla puolella rajaa —, niin olin aivan näännyksissä ja läpeensä märkänä, osittain huonon tien ja kuuman ilman vuoksi, osittain siitä syystä, että tavarani sain itse kantaa selässä, sillä noilla laukku- miehillä oli niin paljon myysyä, että oppailla ja heillä itsellä oli täysi tekeminen niiden kuljetuksessa. Kartoissa on Lusman kylä merkitty Tuulijoen läntiselle rannalle, vaan se on erehys, sillä mainittu kylä on tuon joen itäisellä rannalla, eikä aivan joen lähellä. Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun näin kylän keskustassa uljaan, punaiseksi maalatun talon, vaikka olin kuvitellut mielessäni löytäväni koko matkalla vaan viheliäisiä talorähjiä likaisine huoneineen ja haisevine karjakartanoilleen. Soudimme rantaan, talon lähelle, jossa vielä ihmeekseni näin pienen Suomessa tehdyn höyrylaivan — Varkauden konepajasta — ja mitä siistimmän näköisen saunarakennuksen pesutupineen. Niemekkeellä lähellä saunaa oli myöskin sirotekoinen, punaiseksi maalattu tuulimylly eli »mellitsa» (Memnana), kuten sitä Karjalassa sanotaan.

Oli jo myöhäinen kun tulimme pihaan ja astuimme puhtaan pihamaan yli siistin etehisen kautta tavattoman välkeään asuin- tupaan eli »perttiin». Talon isäntä — Pietari Törhönen tai, kuten heillä virallisesti sanotaan, Pjootr Grigooreits Tergujeff — otti avosylin ja odottamattoman ystävällisesti minut vastaan. Kysyin yösijaa, jota kernaasti luvattiin samalla kuin isäntä pyysi »astumaan peremmälle», s. o. toisiin huoneisiin tuvan vieressä. Olin miltei hämmästynyt siitä avomielisyydestä ja vieras- varaisuudesta, jolla minua otettiin vastaan mainitussa talossa. Illallinen oli runsas ja monipuolinen, — eipä puuttunut illallispöydästä viinakaan, — ja samoin vaalittiin minua mitä herttaisimmasti koko aika, jonka viivyin mainitussa talossa. Vieläpä isäntä kuljetteli minua Tuulijärvellä laivallansa niissä paikoissa, joissa kyläläiset tiesivät olevan jotain minun matkaohjelmaani kuuluvaa. Mitä muuten mainittuun taloon tulee, niin kuulin sen olevan varakkaimpia koko keski Karjalassa, — ja kaiken omaisuutensa on tuo toimelias isäntä, Petri’, eläessään itse hankkinut, sen ohella kärsien vielä suuria vahinkojakin. Hän sanoi alkaneensa meidän puolella laukun kantamisella ja siinä alkujaan onnistuneensa hyvästi. Vaan sitten sattui onnettomuus toisensa perästä, — muun muassa ottivat meikäläiset ruunun- palvelijat häneltä kuuden sadan ruplan edestä tavaraa takavarikkoon, — ja niin ikään yksi hänen palkkaamiansa laukunkantajoita oli petkuttanut häntä monen sadan ruplan edestä, vaan niistä vastuksista huolimatta kantoi hänen toimeliaisuutensa runsaita hedelmiä. Hän hylkäsi laukkukaupan ja alkoi lintu- ja kalakaupan Joensuun markkinoilla ja Pietarissa. Se tuotti hänelle »hyvät voitot» ja varallisuutensa kasvoi kasvamistaan.

Tuonnottain sattui hänelle — kuten kertoi — suuri vahinko metsäkaupassa. Joku vuosi sitten jakoi näet kruunu Aunuksen läänissä talonpojille maita, joita he saavat neljänkymmenen vuoden ajalla lunastaa omiksensa. Koko kyläkunnalle annettiin yhteinen maapalsta metsineen ja halmemaineen. Metsissä kasvoi joku määrä tukkipuita, jotka luvattiin jaossa talonpojille — tietysti yhteiseksi omaisuudeksi. Mainittu isäntä osteli toisilta talonpojilta oikeuden yksin myödä nuo tukkipuut ja sanoi kuluneensa kaupoissa -— muistaakseni — lopuilleen toistakymmentä tuhatta ruplaa. Sitten sattui niin, että eräs kruunun metsien tarkastelija pyrki hänelle osamieheksi tukkikaupoissa. Kovaksi onneksi hän ei arvannut siihen suostua ja tuo mahtava herra saikin sen aikaan, että talonpojilta kiellettiin metsän myönti mitä hullunkurisemmalla asetuksella. Kun Petri oli parhaallaan tukkikauppoja päättelemässä, niin tuleekin kielto — ja hänen rahansa menivät itseedestään! Sanoi hän sitten suurilla kulutuksilla anoneensa myöntilupaa kuvernööriltä ja Pietaristakin, vaan luvan asemasta sai hän vastauksen: »Pyydettävä ministeriltä!» Vielä hän sanoi kokeneensa sitäkin ja hankki itsellensä Pietarissa asianajajan, joka lupasi — suuresta summasta tietenkin — ajaa perille hänen pyyntönsä. Mutta paitsi tuota sovittua summaa, kiskoi ja nylki tuo Pietarilainen »advokaatti» ukolta monia satoja ruplia, niin että tämä lopulta kyllästyi leikkiin ja kielsi koko asianajon keskeneräisenä ja sellaiseksi se sittemmin on jäänytkin.

Täytyy todella ihmetellä sitä sitkeyttä, joka tuollaisissa oloissa jaksaa pysyä lannistumattomana. Ja kun vielä lisään edelliseen sen, että sikäläisen talonpojan on miltei mahdotoin maanviljelyksellä rikastua — tai edes leivissä pysyä —, sillä maat ovat kylän yhteisiä ja jos joku laittaisi tänä vuonna uuden pellon, aitaisi, ojittaisi ja lannoittaisi sen, niin kyläläiset voivat sen ilman mitään häneltä ensi tilassa ottaa ja jakaa keskenänsä, — niin lienee lukijalla jo edes hämärä kuva siitä, miksi Aunuksen puolen miesten täytyy etsiä elatuksensa jostain ulkoa ja vieläpä useinkin niin epäluotettavalla keinolla, kuin laukkukaupalla. Kauppakansaa he ovat kaikki aivan pienestä suureen asti. Mutta kun sikäläinen kansan sivistys on niin tuiki alhainen ja talonpoikien pääoma useinkin mitättömän pieni, niin on laukkukauppa ainoa, jota he kykenevät pitämään. Ei kumminkaan puutu monen monia todisteita siitä, että nuo ilman minkäänlaista kasvatusta, »luonnon koulussa» kehkeytyneet talonpojat, — jotka, tavalla tai toisella, ovat saaneet pääomaa hankituksi sen verran, että on saatu yksi laukku täyteen tavaraa, ja sillä aloittaneet — ovat vuosien kuluessa vaurastuneet — sekä aineellisesti että tiedoissa — siksi että ovat laittaneet suuriakin puoteja ja makasiineja itsellensä mikä minnekin. Ketä ovat esim. Viipurin ja Helsingin ynnä monen muun maamme kaupungin kreikanuskoiset kauppiaat useastikin alkujaan? Karjalaisia lankkusaksoja, eikä mitään muita. Entäs nuo Pietarissa nykyään niin mahtavat ja tunnetut kauppahuoneet Bogdanoff, Filippoff, Miinin, Samson, Samoiloff, Tepponen, Töyry, Uuri ynnä monet muut heidän laisensa? Laukkusaksoja hekin Aunuksesta ja Vienan Karjalasta. Nyt on tosin ruvettu kansan opetuksesta parempaa huolta täälläkin pitämään, vaan kun tietää sen, että sikäläiset opettajat ovat venäläisiä, jotka eivät kansan kieltä lainkaan tunne, ja kun kansan lapset taas eivät osaa Venäjän kieltä, jolla opetus annetaan, niin arvannee sen millaiset tulokset sellainen kouluttaminen mahtanee antaa! Mutta »hyvähän se on sokean mielestä että vähänkin näkee», sanotaan.

Lusmassa majailin Petri Törhösellä viikon päivät ja siitä-käsin kävin kaikki merkkipaikat suuren Tuulijärven ympärillä … Täytyy tunnustaa, että tunsin milten pientä ikävää jättäessäni vihdoinkin hyvästi kauppias Petrin talon, jatkaakseni matkaani Lentieran kautta Repolan kirkolle. Liikkuneena miehenä tunsi kauppias Petri koko Karjalan, kuin »viis’ sormea», ja siitä syystä hän kykeni antamaan minulle neuvoja matkan suunnista y. m. tärkeistä seikoista, joista täten tunnustan hänelle vilpittömän kiitollisuuteni."

(Lähde: L. V. Pääkkönen: Kesämatkoja Venäjän Karjalassa. Hajanaisia kuvauksia Karjalan kansan nykyisyydestä ja entisyydestä. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja XVIII. 1898. Helsinki. s. 12-15. Verkossa: https://fennougrica.kansalliskirjasto.fi/handle/10024/89986])

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
MUITA LINKKEJÄ:

Repolan kauppiaita (Repolainen 47, Repola-Seura ry:n jäsentiedote 2/2008, s. 14-):

[http://repola-seura.net/repola_aineisto/repolainen/R_47/Repolainen_...]

Riion Petri – Karjalan vapautusaatteen edelläkävijä (Saarijärven Paavo no. 12, 17/1 -18, s.4):

[https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1457070?page=4]

Rajan takaa, Kuvauksia Venäjän Karjalasta (Päivälehti 3/8 1894, s. 2-3): (huom. tässä käytetään nimiä Riijon Petteri, Petteri Riikonen, Pjotr Grigorjewitsch Grigorjeff)

[https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/568395?page=2]

Pikimmältään Venäjän Karjalassa - Muutamia matkamuistelmia - Riion Pekka (Juhani Aho, Päivälehti 4/10 1892, s.2):

[https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/567942?page=2]

Niitä näitä Aunuksen rajamailta (Uusi Suometar 29/9-85 no. 225, s. 2):

[https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/33982?page=2]

JUHANI AHON ”MATKAKUVIA” (PODCASTEINA): Pikimmältään Venäjän-Karjalassa III Riion Pekka

[https://archive.org/details/podcast_juhani-aho-matkakuvia_993155801]