Toivo Mäkipää

Perhe Kaasmarkussa. Iisakki Nikolai Mäkipää ja Tyyne Rauha Jokela sekä lapset Taimi Inkeri, s. 5.8.1918 ja Toivo Nikolai, s. 25.9.1920.

• Ulvila rippikirja 1911-1920 (AP_II I Aa:34) Sivu 675 Kaasmarkku Huhtala Its., Salonen, Suomi, Salmi ent. Grönroos, ; SSHY http://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=4193... / Viitattu 28.01.2023

Iisakki Nikolai oli 20- ja Tyyne Rauha 18-vuotias solmiessaan avioliiton lokakuussa 1916. Esikoistytär Taimi Inkeri syntyi kohta kansalaissodan päättymisen jälkeen elokuussa 1918.

Kun muonamies Iisakki Nikolai Salomonpoika Mäkipää perheineen marraskuussa 1918 muuttaa työmieheksi Ruotsilan kartanolle Kiikkaan ja sieltä marraskuussa 1919 Kaasmarkkuun, muuttokirjaan kirjataan, että tämä on valtiorikousoikeudessa tuomittu kolmeksi vuodeksi vankeuteen sekä menettämään kansalaisoikeutensa 5 vuodeksi, syynä avunanto valtiopetokseen ja osallisuus sen yhteydessä tehtyyn ryöstöön. Kolmen vuoden tuomio on annettu ehdollisena, mikä kertoo siitä, ettei punaisiin kuuluminen - juridisesta näkökulmasta avunanto valtiopetokseen - ole sisältänyt veritekoja ja että ryöstö tai siihen osallistuminen on ollut luonteeltaan lievä.

Kaikki punaisiin kuuluneet eivät olleet kommunisteja tai edes sosialisteja vaan köyhistä tai keskinkertaisista olosuhteista lähteneitä, parempia elinmahdollisuuksia toivovia torppareiden, mäkitupalaisten, itsellisten ja työläisten lapsia, joiden katkeruuksia, pettymyksiä, unelmia ja pelkoja punainen agitaatio hyödynsi ja lietsoi tilanteessa, jossa maa oli juuri itsenäistynyt, omaa sotalaitosta ei vielä ollut ja olot olivat monella tapaa jännitteiset. Sodan sytyttyä puoli oli valittava. Hävinnyt osapuoli joutui sitten kantamaan seuraukset, mikä oli tietysti oikein, olihan kyseessä kapina maan laillista hallitusta vastaan.

Sisällissota on erityisen traumatisoiva eikä sen päätyttyä ole ulkopuolista vihollista, jota kansa voisi yhdessä syyttää. Sodan aikaiset väkivallanteot, kummaltakin puolen harjoitettu sorto ja laittomuudet repivät kansakunnan sieluun ammottavia haavoja, ja haavoihin on helppo kylvää uusia vihan siemeniä. Koetut katkeruudet heijastuvat poliittisessa retoriikassa vielä runsas sata vuotta myöhemmin.

Sodan seurauksista kärsivät aina ja erityisesti myös syyttömät - afrikkalaisen sananlaskun mukaan "kun norsut taistelevat, ruoho kärsii". Näihin maan pienimpiin, isompiensa armoilla oleviin kuuluivat niin punaisten kuin valkoisten lapset.

Sisällissodan päätyttyä oli tahoja joiden mielestä punaisten lapset tulisi ottaa huostaan, koska vanhemmat eivät olleet kelvollisia kasvatustehtävään. Luonnollisesti pelättiin myös sitä, että vanhemmat kylvävät lapsiin vallankumouksellisia oppeja. Kouluissa nämä joutuivat paitsi silmälläpidon, usein myös kiusanteon ja julkisen häpäisyn kohteeksi. Joissain tapauksissa opettaja suorastaan osallistui sakinhivutukseen, mutta useammin ainoastaan käänsi päänsä toisaalle, kun punikin kakaraa lyötiin.

Vajaa kaksikymmentä vuotta myöhemmin, marraskuussa 1939 puhjennut sota oli kansakunnalle sekä onni että onnettomuus. Sota kokosi sisällissodan eri puolilla taistelleiden lapset yhteistä vihollista vastaan. Aseveljeys paikkasi haavoja ja rakensi siltoja. Massiiviset sotakorvaukset niin ikään pakottivat kansakunnan yhteiseen voimainponnistukseen ja rakennustyöhön. Toivo Nikolai oli 19-vuotias sodan syttyessä, vain vähän nuorempi kuin isä joutuessaan sisällissotaan.

Sota synnytti kuitenkin myös uusia traumoja, jotka siirtyivät traumataakkana sotilaiden lapsille ja lastenlapsille. Kotirintamalla kannettiin huolta miesten ja poikien selviytymisestä ja missä kunnossa nämä palaavat, jos palaavat - pahimmin traumatisoituneet jäivät henkisesti rintamalle ja tavallaan kuolivat siellä, vaikka fyysisesti jatkoivat elämää perheen parissa.

Toimeentulo sotavuosina oli niukkaa ja säännöstely ankaraa. Ruoka ei aina riittänyt tai riitti niukasti. Toivo Nikolain taistellessa itsenäisen Suomen säilymisen puolesta vaimo Toini ruokki lapset ja nuoli näiden lautaset.

Muistan tuffani lämpimänä, hyväntahtoisena ihmisenä, jolla oli ystävällinen hymy. Sotakokemuksista hän ei paljon puhunut, lapsuudesta punikin kakarana vielä vähemmän. Jälkeenjääneissä muistiinpanoissa ja muistelmaluonnoksissa hän kertoo sodasta jonkin verran, mutta myös vaietuista lapsuudenkokemuksista ja opettajan harjoittamasta kiusanteosta.

Tuffa oli aktiivinen jäsen sotaveteraanitoiminnassa ja kirkkokuoroon osallistuminen oli hänelle mieluinen harrastus. Uskonnollisista asioista tuffa ei paljon puhunut, mutta viimeisessä kohtaamisessamme katsoi lämpimästi silmiin ja heilutti kättään, kuin sanoakseen "tavataan sitten ylhäällä". Hyvä lauluääni sortui viimeisillä metreillä, ja voi olla, että osa sanoista kuului vaivoin, mutta niin kuin elämässä aina, erityisesti sen päätöskohdassa, tärkeintä on asian sisältö, ei rajoittunut, ajan rajallisuuksien runtelema muoto.

Viimeisenä yönään sairaalassa, kovien kipujen keskellä Toivo Nikolai lauloi virttä "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi, siell' uusin äänin suloisin mun suuni laulaa voi..."

(Mika-Markku, tyttärenpoika)