Tämä projekti on Ilomantsin Melaselän kylän kyläprojekti. Projekti sisältää kylän asutusluetteloita, tarinoita ja valokuvia, linkkeineen sukupuuhun. Kyläprojekti kehittyy ja täydentyy jatkuvasti.

• Melaselän kyläkartta (linkki tulossa)
• Melaselän asutusluettelo
• Tarinoita
• Melaselkäläisiä sukuja
• Melaselkään liittyviä kuvia, artikkeleita, asiakirjoja ja videoita
• Ilomantsin paikkakuntaprojekti

Johdanto Melaselän kylään

(Teksti: otteita proseminaarityöstä MELASELÄN TSASOUNA JA KYLÄN KIRKOLLINEN ELÄMÄ 1930-LUVULLA, Kirsi Pajarinen, 2004)

Vuoteen 1618 asti Melaselän kylää kutsuttiin Noutlahdeksi. Vahvimmillaan kylä on ollut 1400-luvulla, mutta siitä lähtien taloluku aleni koko 1500-luvun. Vuonna 1500 taloja oli kolmetoista. Sata vuotta myöhemmin taloja oli jäljellä enää viisi, mutta 1600-luvun aikana taloluku kohosi kahdeksaan. Stolbovan rauhan myötä vuonna 1617 alueet liitettiin Ruotsin kruunun haltuun ja vuosisatainen yhteys Venäjään katkesi. Koko Melaselkä oli läänitettynä Henrik Cronstiernalle. Käännytystoimet ja raskas verotus sai Karjalassa aikaan ortodoksien joukkopaon Venäjälle. Vuosina 1617-1650 Ilomantsista arvellaan paenneen 1253 henkeä. 1700-luvun puolivälissä melaselkäläiset rakensivat kylään tsasounan luterilaisen esivallan vastusteluista huolimatta. Pääkylä sijaitsi Melaselänjärven rannalla, mutta kylään kuuluvia torppia levisi 1800-luvun alussa laajemmalle. Samoihin aikoihin Ruotsin ja Venäjän välit kiristyivät sodan partaalle. Suomen sodassa 1808-1809 valta vaihtui jälleen. Ortodoksien kannalta kirkollinen kehitys muuttui suotuisammaksi, tosin venäläistämiskausi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tuntui myös Melaselässä muun muassa venäläistämiskoulun muodossa. Venäjän alaisuudessa Suomi eli yli sata vuotta, kunnes vuonna 1917 Suomi itsenäistyi. Viime sotien alueluovutusten yhteydessä Melaselkä jäi Neuvostoliiton puolelle.

MELASELÄN ELINKEINOT

Ennen talvi- ja jatkosotaa Melaselkä oli kylä, jossa oli noin neljäkymmentä taloutta. Kylä sijaitsi korkealla kallioisella vaaralla. Pellot taas sijaitsivat tasaisemmalla maalla. Yleisesti Ilomantsin vaaranlakien maa on varsin sopivaa maanviljelykselle ja noin kaksi kolmasosaa Ilomantsin peltoalasta onkin raivattu vaaroille, minne myöskään halla ei helposti nouse. Melaselän keskikylällä oli noin 31 taloutta. Siellä olivat myös muun muassa koulu, tsasouna ja kaksikin kauppaa. Alakylä sijaitsi vaaran alapuolella Pienen Simonlammen suuntaan. Näiden lisäksi oli vielä yläkylä.

Teollisuuden kehittymisen myötä alueelle oli syntynyt myös ulkopuolisia työpaikkoja. Esimerkiksi Möhkössä oli toiminut vuosina 1849-1907 rautaruukki, mutta joka lakkautettiin kannattamattomana syrjäisen sijainnin ja vuorimalmin halpenemisen vuoksi. Metsäyhtiö Enso-Gutzeit työllisti monia miehiä savotoilla, istutuksilla ja uitoilla. Vuonna 1905 rakennettu vesimylly sijaitsi noin viisi kilometriä etelään Kangaslammelta lähtevän joen varressa. Lisäksi vesireitin varrella olevalla kylällä oli merkittävä osuus Ilomantsin kaupankäynnissä. Tolvajärven vesireitti sekä Karalista tuleva Jänisjärven reitti mahdollistivat kaupan. Tolvajokisuulta oli vesitie Nehvonjokea pitkin Nuorajärvelle.

1930-luvulla Melaselkään kuljettiin Ilomantsin kirkonkylältä ensin Nehvonniemeen, ja siitä edelleen vesitse Melaselkään noin kolme kilometriä kaakkoon. Toinen kulkureitti Melaselkään kulki maitse maantietä Kuuksenvaaran, Oinaansalmen ja Haapavaaran sekä Peurujoen kautta Melaselkään. Kylän maat omisti vuosisadan alussa Enso-Gutzeit, mutta 1930-luvulla kyläläiset saivat ostaa maat itselleen. Metsänvartijana toimi Pekka Tammisto ent. Tsutsunen. Myöhemmin Enso-Gutzeit Oy:n metsäteknikkona kylässä asui Tauno Snellman. Yhteydet kirkonkylälle eivät olleet kovin vilkkaat, sillä Melaselästä löytyi tarvittavat palvelut, kuten kaksi kauppaa ja posti. Sen sijaan Korpiselän pitäjään pääsi Melaselästä melko helposti. Melaselässä kyläkauppiaana toimi Aabel Härkönen. Toista kauppaa pitivät Vilho Saukkonen ja korpiselkäläinen Vihtori Pyykkönen. Viiksinveden samaan järvikuntaan kuuluivat Melaselän lisäksi myös Nehvonniemi, Ostronsaari, Mutalahti, Veitsisyrjä, Lavoslahti, Putkivaara, Peurjoki, Hylkysyrjä, Vaaranpää, Rotila, ja Haapovaara.

MELASELÄN VÄESTÖ

Melaselän, kuten koko järvikunnan kylien väestö, oli lähes täysin ortodoksista. Melaselässä asui eniten ortodokseja kaikista Ilomantsin kylistä, kirkonkylä mukaan lukien. Esimerkiksi vuonna 1936 Melaselässä oli 363 ortodoksia (Miehiä 191, naisia 172) ja kirkonkylällä 352. Tuolloin Ilomantsin seurakunnan jäsenmäärä oli Ilomantsin pitäjän alueella yhteensä 3079. Pitäjän alueella asuvien seurakunnan jäsenten määrä vaihteli 1930-luvun aikana n. 3000-3500 välillä. Muita kyliä, joissa asui runsaasti ortodokseja, olivat Nuorajärvi, Hattuvaara ja Sonkaja. Melaselässä oli vain muutamia luterilaisia, kuten kauppias Härkösen perhe ja metsäteknikko Snelmannin perhe. Kylää ovat asuttaneet vuosisatojen aikana muun muassa Palviaiset, Solehmaiset, Ahposet, Jeskaset, Penttiset, Patroset, Härköset, Purmoset ja Vilokkiset.

1900-luvun alussa Melaselässä asui Markke Vilokkisen suurperhe. Vilokkiset olivat kylässä varsin monissa toimissa mukana. Markke itse toimi muun muassa melaselkäläisten edusmiehenä ja kylänvanhimpana, sekä tsasounan staarostana. Tsasouna sijaitsikin Vilokkisten tilan lähes pihapiirissä. Marken poika Pedri muutti vuonna 1923 Valamon luostariin. Valamossa hänet vihittiin munkiksi nimeltä Polykarp. Toinen poika, Ivan Vilokkinen, oli "Karali"-nimisen puutavarahinaajan kapteeni ja hänen omistamaansa Melaselän vesimyllyä hoiti lankomies Feodora Vepsäläinen. Vilokkisten suuri tupa toimi joidenkin kirkollisten toimitusten, kuten kastetilaisuuksien pitopaikkana ja sieltä myös papit saivat yösijan. Markkelassa järjestettiin silloin tällöin myös kyläluvut. Kylälukujen muistiinpanojen mukaan vuonna 1933 kyläkirkon isännöitsijäksi valittiin kolmeksi vuodeksi Iivana Vilokkinen ja kylänmieheksi Vasili Vilokkinen. Sunnuntaisin pidettävän pyhäkoulun opettajiksi valittiin Anna Purmonen ja entinen kansakoulun opettaja Maria Vilokkinen, jolla oli tärkeä rooli kylän hengellisen toiminnan ylläpitäjänä. Vuonna 1939 toiseksi pyhäkoulun pitäjäksi valittiin Vasili Vilokkisen vaimo Helena Vilokkinen.

MELASELÄN TSASOUNAN RAKENTAMINEN

Melaselän tsasouna on yksi vanhimpia viime sotiin asti säilyneitä rukoushuoneita. 1700-luvun puolivälissä luterilainen esivalta puuttui tsasounien ja niitä ympäröivien kalmistojen käyttöön. Monet ortodoksiset tavat, kuten ruuan tuonti haudoille ja vainajien muistelu, nähtiin taikauskona ja haittaavan myös luterilaisten uskonelämää. Maaherra antoi määräyksen tsasounien hävittämisestä ja Porvoon tuomiokapituli määräsi, että jumalanpalvelukset oli vietettävä varsinaisissa kirkoissa. Ontronvaaraan anottiin tsasounan rakentamislupaa vuonna 1750. Ontronvaaralainen Surkan-Larivon anoi silloin oman kylänsä, sekä Kuolismaan, Vuottoniemen ja Liusvaaran puolesta oikeutta pyhäkön tekoon näiden kylien käyttöön, sillä kirkolle tuli matkaa 4-16 peninkulmaa esimerkiksi lasten kastamista varten. Lisäksi näissä kylissä asui yhteensä vain kaksi luterilaista. Lääninrovasti piti kuitenkin suotavana, ettei kylillä olisi tsasounaa ja niin tuomiokapituli hylkäsi anomuksen. Hylkäyksen perusteena oli, että jos annettaisiin lupa yhden tsasounan rakentamiseen, se muodostaisi ennakkotapauksen ja muihinkin kyliin vaadittaisiin tsasounien palauttamisoikeutta.

Melaselästä ja Nehvonniemestä oli kirkonkylälle matkaa noin kuusi peninkulmaa. Melaselkäläiset rakensivat pappi Petri Feodorovin luvalla esivallan vastustelusta huolimatta oman tsasounan ilmeisesti korvaamaan Ostronsaaren tsasounan. Lupaa tsasounalle anottiin vasta rakentamisen jälkeen vuonna 1766, joka myönnettiin. Ilmeisesti tuomiokapituli ymmärsi entistä paremmin Ilomantsin olosuhteet. Ottaen huomioon matkan pituuden ja hankaluuden, Ontronvaaran hanke olisi ansainnut suostumuksen ennen melaselkäläisiä. Winter mainitseekin vuonna 1796 Ilomantsissa olleen vain Koveron ja Melaselän tsasounat. Lars Pettersson arvelee Melaselän tsasounan todellakin rakennetun vuosien 1750 ja 1796 välisenä aikana. Tosin Ilomantsin karttaan vuodelta 1770 on merkitty vain Sonkajan, Ryökkylän, Ontronvaaran, Ostronsaaren ja Koveron tsasounat. Hanna Kemppi taas arvelee rakennusajankohdaksi vuotta 1859. Sitä pidetään esimerkkinä ratkaisusta, jossa rakennustyyppi on vanha, mutta rakennuksen todellinen ikä on huomattavasti nuorempi.

Melaselän tsasouna sijaitsi kylän liepeillä, noin 150 metriä kalmistosta ylöspäin kylän länsipuolella olevaan lahteen viettävällä mäenrinteellä. Perimätiedon mukaan tsasouna oli siirretty sinne lähempänä rantaa olevasta kalmistosta ennen 1800-luvun loppua.

TSASOUNAN ARKKITEHTUURI

Melaselän tsasouna oli rakennettu Neitsyt Marian syntymän muistolle. Rukoushuone oli suurehko, pinta-alaltaan noin 40 m² ja sen korkeus oli yli kolme metriä. Tsasounan esihuone on ilmeisesti alkuaan ollut sisähuonetta matalampi ja sisähuoneen sivuseinät kaartuvat yläosastaan voimakkaasti ulospäin. Sen välikatossa oli kaksi pitkittäistä vasaa sekä poikittaiset vierekkäislaudat, jotka olivat ehkä upotetut vasojen kylkiin. Tsasounan siirron yhteydessä esihuonetta korotettiin ja kuisti vuorattiin. Lisäksi länsiosan yläpuolelle, esihuoneen päälle, sijoitettiin kahdeksankulmainen torni. Kellotorni on ollut Lars Petterssonin tyyppiluokituksen mukaan ilmeisesti Zaoneže-tyyppinen torni, eli kahdeksankulmainen, kellotasanteeltaan avoin ja telttakattoinen sekä rakenteellisesti itsenäinen, mutta liittyy kirkon länsipäätyyn. Vanhanmallisella, Zaoneže-tyyppisellä kellotornilla oli voimakas traditio Karjalassa, vaikka uusia vaikutteita omaksuttiinkin esimerkiksi Pietarista. Pettersson arvelee suosion johtuneen kenties käytännön syistä. Kahdeksan- tai kuusikulmaisten seinäsalvosten on voitu arvella kestävän paremmin muun muassa kellojen soiton aiheuttamaa rasitusta kuin nelikulmaisten. Tornin malli on voinut vaikuttaa myös kellojen äänen kuuluvuuteen. Melaselän tsasounassa oli yksi iso kello, joka kuului melko kauas korkealta vaaralta, sekä joitakin pienempiä kelloja.

Yksihuoneiset tsasounat olivat Karjalassa verrattain harvinaisia ja Petterssonin jäsentelyn mukaan Melaselän tsasouna vastaa Äänisniemen Jamka-tyyppiä. Ryhmän tsasounat ovat kaksihuoneisia, joissa neliömäiseen ja satulakattoiseen (eli harjakattoiseen) sisähuoneeseen liittyi saman levyinen, suorakaiteen muotoinen, mutta matalampi esihuone. Kuten usein muissakin Karjalan tsasounissa, myös Melaselässä tsasounan itäseinälle oli naulattu hyllyjä, joiden päälle oli asetettu vierekkäin ikoneita. Myös sivuseinustoilla oli ilmeisesti ikoneita. Keskellä oli suuri, Tihvinäläinen Jumalanäiti –ikoni, joka oli suosittu aihe muuallakin Karjalassa. Ikoneita oli koristeltu käspaikoin ja ikonien eteen oli ripustettu riippuvia kynttilänjalkoja. Tsasounassa oli myös korkeita, seisovia kynttilänjalkoja. Sisähuoneen seinustoilla oli penkit. Tsasouna tuhoutui tulipalossa jatkosodan aikana kesän 1941 jälkeen.

Tsasouna oli ollut oman kylän pyhä paikka ja sitä pidettiin suuressa arvossa. Monet tsasounan ohi kulkiessaan ristivät silmänsä. Arki ja juhla sävyttivät vuoden kulkua ja ihmiset osallistuivat runsaasti kirkolliseen elämään. Myös kylän muutamat luterilaiset asukkaat osallistuivat ortodoksien palveluksiin ja kävivät muun muassa synnintunnustuksella ortodoksipapin luona. Ihmisiä ei eroteltu uskontokunnan perusteella.

TSASOUNAN KALMISTO

Tsasounan järvenpuoleisella rinteellä sijaitsi vanha hautausmaa. Myös kalmistot määrättiin käyttökieltoon ja hävitettäviksi 1700-luvun puolivälissä, sillä ne rinnastettiin pakanallisiin pyhiin paikkoihin. Kalmistoja oli jokaisessa kylässä, missä vain asui ortodokseja. Kielloista huolimatta kalmistojen käyttö jatkui ja luvattomia hautauksia tehtiin ilman siunausta ainakin Melaselässä, Ontronvaarassa, Öllölässä, Hattuvaarassa ja Kuolismaalla. Matkojen hankaluus oli totuttanut kyläläiset luvattomiin hautauksiin. Viralliset hautausmaat olivat Ilomantsissa kirkonkylällä ja Koverossa. Seurakuntalaiset vastasivat luvattomien hautaamisten johtuvan papin ja oman seurakunnan puutteesta, ja että kaukaiset kylät, kuten Melaselkä ja Nehvonniemi tarvitsivat oman tsasounan ja hautausmaan. Öllölä ja Luutalahti velvoitettiin kuuluman Koveron tsasounan ja hautausmaan piiriin, mutta Melaselän puolta kehotettiin anomaan tuomiokapitulilta oikeutta oman hautausmaan käyttöön.

Uusi kalmisto perustettiin ilmeisesti vanhan kalmiston täyttyessä, eikä vanhalle hautausmaalle juurikaan haudattu tämän jälkeen. 1800-luvulla isossa jaossa erotettiin kaksi tynnyrialaa maata hautausmaata varten. Uusi kalmisto sijaitsi lyhyen venematkan päässä järven toisella puolella olevassa Akanniemessä. Hautausmaan niemi on lähes kymmenen kilometriä pitkä ulottuen aina Tsikin kylään saakka. Uudella hautausmaalla oli jokaisella suvulla oma alueensa käytettävissä. Myös Ostronsaaren vainajat haudattiin Akanniemeen. Hautaristit olivat puisia tai metallisia. Hautakiviä oli vain harvoilla. Akanniemen hautausmaa oli käytössä viime sotiin saakka. Omaiset eivät päässeet katsomaan sukuhautoja sotien jälkeen viiteenkymmeneen vuoteen, mutta viime vuosien aikana se on ollut jälleen mahdollista. Ortodoksiset kalmistot ovat Ilomantsin viimeisiä varsinaisia arkeologisia tutkimuskohteita. Niiden sijaintipaikkoja tunnetaan suullisen perintötiedon ansiosta 21 kappaletta ja niistä 17 on pystytty paikallistamaan maastossa. Kalmistoja ei kuitenkaan ole tutkittu tieteellisesti, eikä niitä myöskään voida täysin varmuudella ajoittaa.

ILOMANTSIN ORTODOKSISEN SEURAKUNNAN PAPISTO 1930-LUVULLA

Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana toimi 11 vuoden ajan Sortavalan seminaarin opettajanakin toiminut Simeon Okulov, joka siirtyi Sortavalan kirkkoherraksi vuonna 1934. Seuraavan vuoden tammikuussa arkkipiispa Herman vihki Ilomantsin kirkossa Serafim Fiilin, josta tuli uusi kirkkoherra. Vuonna 1938 valittiin seurakunnan esimieheksi Nikolai Hodju. Toisen papin virkaa toimittivat 1930-luvulla Viktor Ritamo (1931-1935), Vt. Vladimir Talsta (1935), Anatoli Ortamo (1936-1937), avoinna 1938 ja Demetrios Lintu (1939-1950).

Erkki Piiroisen teoksessa ”Sielunpaimenia ja kirkonmiehiä sodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina” kerrotaan kahdesta Ilomantsissa toimineesta papista, Anatoli Ortamosta ja Nikolai Hodjusta. Anatoli Ortamoa Piiroinen kuvailee henkilönä, joka ”tunnettiin iloisena pappismiehenä, joka osasi pitää helppotajuisia saarnoja, jotka jäivät kuuntelijan mieleen”. Isä Anatoli kuului kolmannessa polvessa Okulovien pappissukuun. Hänen isänsä oli Nikolai Ortamo ja isoisänsä Sergei Okulov. Isä Anatoli vihittiin papiksi vuonna 1936, jonka jälkeen hän hakeutui Ilomantsin toisen papin virkaan. Ilomantsista hän siirtyi 1.11.1937 matkapapin virkaan, jossa hän toimi kymmenen vuotta.

Nikolai (Niilo) Hodju valmistui Sortavalan pappisseminaarista vuonna 1936. Hän oli suomalaismielinen ja kuului niihin oppilaisiin, jotka lakkoilivat venäjän kielen ja slaavin opiskelusta. Piispa Aleksanteri vihki hänet sekä diakoniksi että papiksi vuoden 1938 tammikuussa. Samana vuonna hänet valittiin Ilomantsin seurakunnan kirkkoherran virkaan, jota hän hoiti 16 vuotta. Tämän jälkeen hän siirtyi Lahden seurakunnan kirkkoherraksi. Nikolai Hodju kutsuttiin hoitamaan useita kirkkokunnan ja yhteiskunnan luottamustoimia, kuten pappisedustajaksi kirkolliskokouksiin tai kirkollishallituksen jäseneksi. Ilomantsissa hän toimi kolme vuotta piirinvalvojana, raittiuslautakunnan jäsenenä ja puheenjohtajana, Ilomantsin sankarihauta- toimikunnan jäsenenä ja puheenjohtajana, Mannerheimliiton Ilomantsin osaston johtokunnan jäsenenä, sekä uskonnonopettajana Ilomantsin keskikoulussa. Hodju sai rovastin arvon vuonna 1964.

Papin vierailu Melaselässä oli aina tapahtuma, joka keräsi väkeä paikalle myös naapurikylistä. Pappeja saattoi käydä kaksikin kerrallaan lukkari mukanaan. Papit yöpyivät yleensä Markkelassa. Papit olivat kyläläisten silmissä hienoa väkeä, jota tuli passata ja joista jotkut myös passuuttivatkin seurakuntalaisia. Toiset taas eivät vaatineet paljoa ja erään papin omatoiminen vesilasin noutaminen herättikin kummeksuntaa.

Varsinaisia papin toimittamia jumalanpalveluksia Melaselän tsasounassa oli harvoin, sillä pappi kävi kylässä vain muutaman kerran vuodessa. Ilomantsissa oli lukuisia kyliä, joiden ortodoksiväestö olisi kaivannut vilkkaampaa jumalanpalveluselämää, mutta kylissä ehdittiin käydä vain harvakseltaan. Jumalanpalveluspäiväkirjojen mukaan vuonna 1936 Melaselässä käytiin kolmesti: maaliskuussa, kesäkuussa ja heinäkuussa.

Papit eivät aina pitäneet liturgiaa, vaan käynnin syynä saattoi olla vainajan siunaus tai kastetilaisuus. Jumalanpalveluksissa kävijöiden ja ehtoolliseen osallistuneiden määrät kirjattiin ylös. Erään paastosunnuntain palvelukseen oli tullut jopa 250 henkeä. Silloin kun pappi oli käymässä, oli kyläläisillä mahdollisuus käydä synnintunnustuksella. Sille oli varattu tila Vilokkisten talon pienestä kammarista, jossa papit myös yöpyivät. Lapsiakin käytettiin synnintunnustuksella.

Eräänä syynä vähäisiin käynteihin olivat pitkät välimatkat ja se, ettei papistolla ollut välttämättä omaa hevosta käytettävissään ja autolla tehdyt matkat olisivat tulleet liian kalliiksi. Omista palkoistaan papit eivät voineet, eivätkä olisi ”parhaimmalla tahdollaankaan” halunneetkaan maksaa itse matkakuluja. Vuonna 1935 kyläkuvut jäivät tekemättä kymmenessä kylässä, kuten Melaselässä. Välimatkat kirkonkylältä syrjäkylille saattoivat olla pitkiä. Melaselässä käydessä kertyi edestakaisin 68 kilometriä.

MAALLIKKOPALVELUKSET

Kun pappi vieraili kylässä vain muutaman kerran vuodessa, toimittivat kyläläiset palveluksia keskenään. Haastatteluissa kerrottiin, että maallikkopalveluksia pidettiin aina jouluna ja pääsiäisenä, mutta yleensä myös muiden kirkkopyhien aikaan, sekä silloin tällöin tavallisina sunnuntaina. 1930-luvulla palveluksia piti lähinnä entinen kansakoulun opettaja Maria Vilokkinen, joka piti kylässä myös pyhäkoulua. Hän toimi kylässä hengellisen työn tekijänä. Johannes Vilokkinen muistelee myös opettaja Feudor Pehdon pitäneen joskus palveluksia. Ennen 1930-lukua Markke Vilokkisen poika, joka muutti munkiksi Valamoon, kävi Melaselässä vuosittain lyhyellä lomalla ja toimitti käydessään aina rukouspalveluksen tsasounassa. Hän oli odotettu vieras, ja tsasouna oli yleensä täynnä, sillä ihmiset halusivat päästä osallisiksi oman kylän kasvatin hartauspalveluksesta. Oltuaan Valamossa seitsemän vuotta, hän sairastui syöpään ja kuoli vuonna 1930.

Maria piti rukoushetkiä ikoniseinän ääressä tsasounan oikealla puolella ja apunaan hänellä oli joitakin jumalanpalveluskirjoja, joista hän myös opetti pyhäkoululaisille kirkkoveisuja. Lisäksi hän selitti raamatunkohtia ja katkismusta. Maria Vilokkinen piti huolta myös tuohusten myynnistä, jotka hankittiin todennäköisesti kirkonkylältä. Palvelusten aikana koko kirkkokansa lauloi mukana, mitään erillistä kuoroa ei ollut.

Maria Vilokkinen toimitti Melaselässä ikään kuin papin virkaa. Haastattelujen mukaan tämä ei ollut aiheuttanut tiettävästi paheksuntaa esimerkiksi papiston keskuudessa. Muun muassa Venäjän alueella on tehty samankaltaisia havaintoja. Kun kirkko instituutiona on heikko, siirtyy uskonnonharjoittamisen ylläpito nimenomaan naisille. Perestroikan myötä paljastui miten monimuotoista uskonnonharjoittamista oli ollut olemassa Neuvostoliitossa. Naiset ovat vastanneet nimenomaan hautajaisista ja vainajien muistelemisesta, mutta he ovat kastaneet myös lapsia. Kirkon organisaation kadottua naiset ovat siirtyneet miespappien toiminta-alueelle. Vastoin ortodoksista perinnettä naiset ovat toimineet ”pappeina”.

Kesällä palveluksia pidettiin useammin kuin talvisin. Aina kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisälle tsasounaan. Kesäisin väki seisoikin enimmäkseen ulkona, sillä sisällä oli paahtavan kuuma ihmispaljouden vuoksi. Talvella palveluksia olikin huomattavasti harvemmin ja tuolloin rukoushetkiä pidettiin myös Markkelassa, joka oli ennen kaikkea lämmitetty, sillä tsasounan ainoana lämmönlähteenä olisi toiminut ainoastaan kirkkokansa, mutta tupa oli myös huomattavasti tilavampi kuin tsasouna. Pappiakaan ei mielellään päästetty pitämään palveluksia kylmään tsasounaan. Kesäisin osallistuminen palveluksiin olikin yleisesti Ilomantsin seurakunnassa paljon vilkkaampaa kuin talvella. Talvisen vähäisen kävijämäärän syitä ihmeteltiin muun muassa seurakuntakertomuksessa vuodelta 1930.

Eniten vietetyt kirkkovuoden juhlat Melaselässä olivat tsasounan praasniekka eli Herran Äidin syntymän juhla, sekä joulu ja pääsiäinen. Praasniekkoja vietettiin kylän kanssa yhteisesti, mutta joulun ja pääsiäisen vietto tapahtui palveluksen jälkeen kotona. Pääsiäisyönpalvelus kesti läpi yön aamu kuuteen saakka ja koko seuraavan päivän soiteltiin tsasounan kelloja. Erityisesti lapset pitivät tästä huolen.

Monet vainajat siunattiin viimeiselle matkalle Markkelassa tai tsasounassa. Pappia ei yleensä saatu paikalle siunaamaan vainajia, ja niinpä vainajat haudattiin kyläläisten kesken esimerkiksi Maria Vilokkisen toimittaman rukoushetken saattelemana. Jälkeenpäin pappi kävi kylässä käydessään siunaamassa haudatut vainajat hautausmaalla. Papin harvojen käyntien vuoksi myös kastettavia kertyi yhdeksi kerraksi aina suuri joukko. Avioliittoon vihkimiset tapahtuivat Ilomantsin kirkossa. Morsiamen läksiäiset pidettiin morsiamen kotona ja hääjuhlan kuuluivat juhlaruuat ja tanssit. Häät olivat koko kylän juhlia.

Yönistujaisten vietto ei ollut yleistä, mutta ei myöskään poikkeuksellista. Yönistujaisissa vainaja tuotiin tupaan, kasvot ikoninurkkaukseen päin ja tämän arkun äärellä luetaan rukouksia. Vainaja tuotiin tupaan kolmeksi päiväksi. Vaikka ortodoksisen perinteen mukaan vainaja tulisi haudata kolmantena päivänä se ei yleensä käytännön syistä ollut mahdollista. Vainajia pidettiin riihessä ruumislaudan päällä puettuna hautausvaatteisiin ja lakanalla peitettynä. Vainajat kuljetettiin Akanniemen hautausmaalle veneellä ja talvisin hevosella. Vainajia muisteltiin omissa rukouksissa, palveluksiin vietiin muistelukirjoja, ja kesäisin saatettiin käydä hautausmaalla pitämässä papin toimittamana muun muassa litania.

PRAASNIEKAT

Syksyisin Melaselän tsasounassa pidettiin kahden päivän praasniekat Herran Äidin syntymän juhlana. Tuolloin pappi oli yleensä paikalla. Syyskuun 8:na päivänä pidettiin tsasounassa liturgia, johon kaikki mahdollisuuksien mukaan osallistuivat. Pappi ei kuitenkaan jäänyt praasniekkojen toiseksi päiväksi kylään tai tullut toimittamaan aattoillan palvelusta. Praasniekat olivat enemmän kansan juhla kuin kirkollinen pyhä.

Praasniekat olivat kuitenkin vuoden odotetuin juhla, varsinkin nuorten mielestä. Riehakkaaseenkin juhlintaan kuului ainakin tanssien järjestäminen. Aina ei liturgian jälkeen suurempia taukoja pidetty, vaan juhlinta aloitettiin heti. Vanhempi väki ei osallistunut tansseihin, vaan he saattoivat mennä kahvittelemaan lähitaloihin. Tansseja oli seuraamassa kuitenkin suuri ihmisjoukko. Praasniekoille tuleville sukulaisille tai oman perheen kanssa nautittavaksi tehtiin juhlaruokia. Kylän naiset saattoivat järjestää kahvitarjoilun. Tanssipaikkoina toimivat muun muassa Ivan Jeskasen suuri tupa keskikylällä tai kylän perällä ollut tasainen kenttä, jota kutsuttiin tanssilavaksi. Praasniekkatansseihin tuli hakea nimismieheltä lupa ja kaksi poliisia valvoi järjestystä. Praasniekat olivat karjalaiseen tapaan vuoden suurtapahtuma ja se kokosi yhteen väkeä koko järvikunnan alueelta, kuten Nehvonniemestä ja Mutalahdesta, juhlimaan ja tapaamaan sukulaisia. Alkoholi kuului myös praasniekkoihin, mutta haastattelujen mukaan poliisi joutui harvoin puuttumaan juhlintaan. Tosin kylien nuorten miesten välille saattoi kehkeytyä kylätappeluita. Nuoriso pääsi seurustelemaan praasniekoissa muiden nuorten kanssa. Monet saattoivat vanhan perinteen mukaan löytää jopa tulevan puolison praasniekoilta. Toisen praasniekkapäivän ohjelman kuului lähinnä tanssimista. Tansseja järjestettiin muulloinkin, ja niihin ei aina tarvittu lupia. Esimerkiksi uittojen päättyessä pidettiin juhlat, ”bessodat”.

LASTEN JA NUORTEN OPETTAMINEN

Oman koulun Melaselkä sai vuonna 1914. Koulu oli alun perin venäläistämiskoulu, vaikka sen opetuskielenä olikin suomi. Koulun perustaminen tapahtui Karjalan veljeskunnan toimesta. Karjalan veljeskunta perustettiin vuonna 1907 vastapainoksi ”luterilaiselle propagandalle”, joksi veljeskunnan perustajat luterilaista lähetystyötä Karjalassa nimittivät. Veljeskunnan perustamista suunnittelemassa oli myös silloinen Ilomantsin kreikkalaiskatolisen seurakunnan pastori Aleksanteri Jakubov. Veljeskunnan tehtäviksi luonnehdittiin ortodoksisuuden lujittaminen muun muassa Karjalassa. Veljeskunnan säännöissä todetaan myös, että sen pyrkimyksenä on sivistää rahvasta sekä venäjän, karjalan, että suomen kielillä. Säännöissä ei mainita mitään koulujen perustamisesta, vaikka myöhemmin se oli miltei toiminnan päätarkoitus samoin kuin venäläisten arvojen ja näkemysten lujittaminen Karjalassa. Koulussa opetettiin myös venäjän kieltä. Venäläistämiskoulujen tärkein oppiaine oli uskonto. Venäjän vallankumouksen myötä venäläistämiskouluja ryhdyttiin lakkauttamaan. Melaselässä lausuttiin jyrkästi, ettei sinne haluttu enää veljeskunnan koulua. Heinäkuussa 1918 Suomen senaatti lakkautti Karjalan veljeskunnan toiminnan.

Koulun opettajina toimivat 1920-1930-luvuilla opettajapariskunta Feudor ja Elvi Pehto. Feudor Pevtsow, eli Heikki Pehto toimi väliaikaisena opettajana Hattuvaaran ja Melaselän kansakouluissa jo vuosina 1918-1923. Sortavalan seminaarista hän valmistui vuonna 1924, jonka jälkeen hän opetti Melaselässä viime sotiin saakka. Hänen vaimonsa Elvi Pehto os. Romppanen opetti koulussa lähinnä uskontoa koulun muutamille luterilaisille oppilaille mutta muulloin hän työskenteli perheenemäntä. Lapsia Pehdoilla oli kuusi. Koulun muina opettajina ovat haastattelujen mukaan väliaikaisesti toimineet suistamolainen kansakoulunopettaja Maria Lytsy, joka sittemmin meni naimisiin melaselkäläisen Ivan Vilokkisen kanssa ja nehvonniemeläinen Outi (Jeudokia) Tammisto, joka opetti Melaselässä jonkin aikaa ennen naimisiinmenoaan.

1930-luvulla kouluun tuli lapsia Mutalahdesta, Nehvonniemestä, Ostronsaaresta, Veitsisyrjästä, Putkivaarasta, Peurujoelta ja Hylkysyrjästä. Kauempaa tulleet lapset majoittuivat kouluviikkoina kyläläisten luona, muun muassa Vilokkisten tilalla. Koulumatkat saattoivat olla kymmeniä kilometrejä pitkiä. Koulu järjesti oppilaille maksuttoman ruokailun yläkoulussa. Itse koulu sijaitsi keskikylällä ja siellä järjestettiin usein viralliset tilaisuudet. Alakansakoulu kesti kaksi vuotta ja yläkansakoulu neljä. Yleensä oppilaat kävivät myös yläkansakoulun. Supistetussa koulunkäynnissä koulua käytiin syksyllä ja keväällä kuusi viikkoa. Kouluun mentiin seitsemänvuotiaana. Valtio kustasi uskonnonopetuksen, sillä sekä oppilaat, että opettaja olivat ortodokseja, joten uskonnonopetus ei vaatinut erityisjärjestelyjä, kuten muilla kouluilla saatettiin joutua tekemään, kun ortodoksista opettajaa ei ollut käytettävissä. Joidenkin koulujen ortodoksisen uskonnonopetuksen maksoi seurakunta. Uskontoa opetettiin kolme viikkotuntia. Uskonnonopetukseen kuului muun muassa raamattuoppi ja uskonnon historia. Kotiläksyksi tuli usein jokin Raamatun kohta. Oppikirjana oli muun muassa katkismus. Melaselän koulun oppilasmäärä kasvoi koko 1930-luvun. Ortodoksioppilaiden määrä oli suurin kaikista Ilomantsin, Enon ja Tuupovaaran kansakouluista.

Melaselän koulun oppilasmääriä 1930-luvulta:
1929-1930: 17 oppilasta 1930-1931: 20 oppilasta 1931-1932: 27 oppilasta, 1932-1933: 30 oppilasta (yläkansakoulun oppilaita) 1933-1934: 32 oppilasta (yläkansakoulun oppilaita) 1935-1936: 44 oppilasta (alakansakoulu: 13 oppilasta, yläkansakoulu 31oppilasta) 1938-1939: 50 oppilasta (alakansakoulu: 23 oppilasta, yläkansakoulu: 27 oppilasta)

Koulun uskonnonopetuksen lisäksi Melaselässä oli myös pyhäkoulutoimintaa, jota ylläpitivät Maria Vilokkinen ja Anna Purmonen. Naapurikylässä Nehvonniemessä pyhäkoulua pitivät rouva Outi Tammisto ja Anna Palviainen. Pyhäkoulun opettajat valittiin yleensä kylälukujen yhteydessä. Kylälukuja pidettiin mm. Markkelassa, koululla tai naapurikylässä Nehvonniemessä. Siellä kylälukujen pitopaikkana oli Pekka Tammiston talo. Vuonna 1934 Melaselän puolella kävi pyhäkoulua kymmenen lasta ja vuonna 1935 kolmetoista. Nehvonniemessä pyhäkoululaisia oli viisitoista. Pyhäkouluissa pidettiin muun muassa hartaustilaisuuksia. Opetukseen kuului kirkkoveisuja, Raamatun kohtia ja Raamatun selitystä sekä katekismusta. Kylälukujen aikaan pappi kävi läpi jotakin evankeliumin lukua, joka oli tullut edellisellä kylänluvulla läksyksi aikuisille. Samalla annettiin seuraava luku opeteltavaksi tai esimerkiksi autuudenlauseet tai uskontunnustus. Lapsille läksyksi tuli esimerkiksi rukouksia tai kirkollisia juhlapäiviä.

Kristinoppikoulu käytiin yleensä kirkonkylällä, mutta se saatettiin käydä myös Korpiselässä, sillä sinne oli lyhyempi matka. Kristinoppikoulu kesti kaksi viikkoa päiväkouluna. Tunneilta tuli läksyjä, muun muassa Raamatun lukukappaleita opiskeltavaksi. Tuona aikana nuoret majoittuivat yleensä sukulaisten ja tuttavien luona ja tekivät talossa samalla töitäkin. Kristinoppikouluja pidettiin Ilomantsin seurakunnassa säännöllisesti.

Korpiselässä käytiin muutoinkin kirkossa. Kun pääsiäisenä tai jouluna ei pappia saatu omalle kylälle, mentiin lähimpään kirkonkylään. 1930-luvulla Korpiselässä toimi pappina Aleksanteri Ryttyläinen. Korpiselässä käytiin varsinkin kesäisin, sillä vesireitti Korpiselkään oli suhteellisen lyhyt. Maitse samaan suuntaan kulki soiden ja kankaiden kautta metsäreitti, ”sukunatie”, Värtsilään. Matka maitse Korpiselkään oli runsas 20 kilometriä pitkä.

Ikoninurkkaus, tsuppu, löytyi joka talosta. Kotona lapsille opetettiin ainakin se, että ennen ruokapöytään menoa tuli ristiä silmät, samoin ruokailun päätyttyä. Ruokapöytä oli karjalaiseen tapaan ikoninurkkauksen vieressä. Sunnuntaina tehtiin vain välttämättömät työt, eikä lapsia päästetty kylille juoksentelemaan. Päälle puettiin pyhävaatteet. Kodeissa perheenemännät saattoivat lukea aamu- ja iltarukouksia ikonin edessä. Joissakin perheissä noudatettiin paastoa, toisissa perheissä saattoi vain pitkäperjantai olla paastopäivä. Paaston aikana ei syöty liharuokaa, vaan paastoon kuuluivat yleensä laatikkoruuat ja kala. Aamun koitto –lehti tuli vain joihinkin taloihin. Radio löytyi muutamasta talossa ja kun 1930-luvulla alettiin radioida palveluksia, saatettiin naapurissa käydä kuuntelemassa radiojumalanpalveluksia.

ORTODOKSISUUS

Melaselkä, kuten myös muut Ilomantsin itäkylät olivat hyvin ortodoksipainotteista muun muassa väestöltään. Heikot yhteydet kirkonkylälle ja taas vilkkaammat yhteydet Raja-Karjalan pitäjiin, kuten Korpiselkään ja Suojärvelle, ovat osittain edesauttaneet jopa omanlaisensa kulttuurin säilymistä erilaisena verrattuna muuhun Ilomantsiin. Vaikutteita saatiin selkeästi idästä päin, kuten tsasounan arkkitehtuuri ja esineistö antavat viitteitä. Melaselän kylällä oli osittain tsasounan ansiosta erityinen asema järvikunnan kylien keskuudessa. Praasniekat ja jumalanpalvelukset keräsivät väkeä myös naapurikylistä asti. Toisaalta Melaselkä sijaitsi kauppareitin varrella. Luterilainen vähemmistö eli sopusoinnussa ortodoksisen elinympäristönsä kanssa. Tsasouna sijaitsi kylällä keskeisellä paikalla ja ihmisten keskuudessa. Koko pitäjän alueella Melaselkä oli ortodoksirikkainta aluetta.

Vaikka papillisista jumalanpalveluksista ei päästykään nauttimaan kuin harvoin, vietettiin kylällä vireää jumalanpalveluselämää lähinnä Maria Vilokkisen ansiosta. Melaselän tilanne on tuttu myös muista tutkimuksista. Kun kirkon asema heikentyy, eli tässä tapauksessa seurakunnan hengellinen työ oli vähäistä, siirtyvät naiset aktiiviseen rooliin hengellisen elämän ylläpitäjinä.

MELASELÄN PERINTEEN JATKUMINEN MUTALAHDESSA

Sodan päätyttyä Ilomantsin ortodoksiselta seurakunnalta rajan taakse jäivät neljä seuraavaa rukoushuonetta:

1. Kuolismaan rukoushuone. Pyhitetty apostolien Pietarin ja Paavalin muistolle noin vuonna 1870. Hirsiseinäisen ja lautakattoinen rukoushuone tuhoutui sodissa jo vuonna 1939. (35,75 m², korkeus 3m)

2. Liusvaaran Kristuksen taivaaseen astumisen muistolle pyhitetty pyhäkkö on rakennettu 1917. Pyhäkössä oli hirsiseinät ja pärekatto. Se korjattiin vuonna 1939, mutta sota koitui sen tuhoksi. (40 m², korkeus 4,5m)

3. Melaselän tsasouna (ks. 3.2)

4. Vuottoniemen rukoushuone oli pyhitetty Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen muistolle vuonna 1913. Liusvaaran pyhäkön tavoin hirsinen ja pärekattoinen pyhäkkö oli korjattu 1939, mutta sekin tuhoutui sodissa. (35m², korkeus 4,2m)

Melaselän tsasounan hengellinen perinne jatkuu nykyään Ilomantsin Mutalahdessa. Sinne rakennettiin Melaselän tsasounan tavoin Herran Äidin syntymälle pyhitetty tsasouna vuonna 1960 jälleenrakennuslain ehdoin. Mutalahden kylä sijaitsee noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Ilomantsin kirkonkylältä. Mutalahti on ollut vielä muutama vuosikymmen sitten vireä ortodoksinen kylä, mutta nyttemmin väestön ikääntymisen ja poismuuton myötä on kylän väkiluku pudonnut melkoisesti.

Jatkosodan päätyttyä, kun Karjala oli lopullisesti menetetty, laadittiin eduskunnassa sodan aiheuttamien menetysten korvaamiseksi korvauslaki. Jälleenrakennus- toimikunta suunnitteli jälleenrakennuksen toteutumista. Mutalahden tsasounan suunnittelija, yliarkkitehti Selim Savonius, oli tämän komitean jäsen. Komitea päätyi siihen, että kirkkojen lisäksi oli rakennettava myös rukoushuoneita niille alueille, jotka sijaitsivat kaukana seurakuntien keskuksista ja joilla asui paljon ortodokseja. Ensimmäisissä suunnitelmissa Mutalahden pyhäkköä kaavailtiin rakennettavaksi naapurikylään Nehvonniemeen. Kirkollishallitus kuitenkin katsoi, että se tulee rakentaa Mutalahteen, muun muassa siksi, että Nehvonniemi alkoi kärsiä poismuutosta jo tuolloin. Mutalahden lisäksi Ilomantsin seurakunnan alueelle rakennettiin sotien jälkeen rukoushuoneet Ilomantsin Huhukseen (1964) ja Tuupovaaran Hoilolaan (1959). Lain mukaan jälleenrakennustyön piti päättyä vuoden 1960 lopussa, mutta kaikkea ei saatukaan valmiiksi. Myös Mutalahden tsasounan rakentaminen alkoi vasta joulukuussa 1960. Erityisesti siirtolaisväestöllä oli omia odotuksia rakennusten ulkonäöstä. Kotiseudulla rukoushuoneet olivat edustaneet karjalaista puuarkkitehtuuria. Professori Lars Pettersson näki yhdeksi lähtökohdaksi Karjalaisen tradition ja toiseksi nykyajan modernin tyylin.

Mutalahden tsasounan arkkitehti Selim Savonius pyrki liittämään yhteen uudenaikaisuutta ja muinaista rakennustyyliä. Tsasounan suuremmat ikonit on maalannut Martha Platonoff ja pienemmät ikonit ovat päätyneet Mutalahteen vanhoista, rajan taakse jääneistä pyhäköistä. Tsasouna pyhitettiin Melaselän tsasounan tavoin Herran Äidin syntymän muistolle. Tsasounan vihki käyttöönsä arkkipiispa Paavali syyskuun 3. päivänä 1961. Tsasouna sijaitsee Satulaisen rannalla, jonka vedet virtaavat Viiksinselkään. Järven vastarannalla koillisen suunnassa sijaitsi Melaselän kylä, mutta nyt järven selällä vaihtuu valtakunnan raja. Vaikka jälleenrakennusohjelman tavoitteena oli saada sijoitettua hautausmaat rukoushuoneiden läheisyyteen, sijaitsee Mutalahden hautausmaa muutaman kilometrin päässä tsasounasta. Hautausmaalle pystytettiin 1968 muistokivi rajan taakse jääneille edesmenneille melaselkäläisille.

Melaselän pyhäkkö oli yksi Ilomantsin seurakunnan vanhimmista, mutta se paloi sodan seurauksena. Tiettävästi ainoa esine, joka tsasounasta on jäänyt jäljelle, on suurikokoinen Tihvinäläinen Jumalanäidin ikoni. Ikoni oli ollut tiskipöydän alustana ja vettynyt pahoin. Ikonin pelastumisen jälkeen se sijoitettiin Ilomatsin Pyhän Eliaan kirkon alttarin sivuhuoneeseen, mutta kuivuuden takia se alkoi halkeilla ja hilseillä siellä. Ikoni kunnostettiin 1970-luvun alussa ja se on esillä Ilomantsin Pyhän Eliaan kirkossa.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Painamattomat lähteet

Joensuun maakunta-arkisto (JOMA) II Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan hallinto- ja talousarkistot

 II Ca1 Seurakunnankokousten ja seurakunnanneuvoston kokousten pöytäkirjat 

 II Ac Hartausmatkoja ja kylälukuja koskevat matkasuunnitelmat 1930-luvulta. 

 II Ac Päiväkirja kirkollisista toimituksista ja kylänluvuista 1931-1939 

 II Hb5 Ortodoksisten lasten opetusta koskevia asiakirjoja

http://www.virtuaaliyliopisto.fi/vanhatkartat/maakirjakartat/tulkin... Maanmittareiden käyttämät mittayksiköt Ruotsin vallan aikana. Heikki Rantatupa. Luettu 1.6.2004

Kirjallisuus

Björn, Ismo 1991 Suur-Ilomantsin historia: Enon, Ilomantsin ja Tuupovaaran historia vuoteen 1860. Enon, Ilomantsin ja Tuupovaaran paikallishistoriatoimikunta. Pieksämäki: Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo

Heikkinen, Kaija 2000 Naiset, uskonto ja valta. Esimerkkinä Venäjä. teoksessa uskonto ja sukupuoli. Toim. Tuija Hovi et al. Helsinki: Yliopistopaino Kemppi, Hanna 1997 Karjalan ja Petsamon ortodoksisten seurakuntien arkkitehtuuri. Teoksessa Karjalan ja Petsamon ortodoksiset kirkot ja kirkkotaide: Antreasta Äyräpäähän – hiljaiset kirkot. Toim. Kristiina Thomenius ja Minna Laukkanen. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy

Kemppi, Hanna 1997 Seurakuntakirkkojen ja rukoushuoneiden hakemisto. Teoksessa Karjalan ja Petsamon ortodoksiset kirkot ja kirkkotaide: Antreasta Äyräpäähän – hiljaiset kirkot Toim. Kristiina Thomenius ja Minna Laukkanen. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy

Kettunen, Ensio 2003 Kuolismaan Kettuset. Joensuu: Joensuun Yliopistopaino

Loima, Hannu 1982 Pogostan pappina. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki: Sisälähetysseuran kirjapaino Raamattutalo

Merikoski, Kaarlo 1939 Taistelua Karjalasta. Piirteitä venäläistämistyöstä Raja-Karjalassa tsaarinvallan aikoina. Osakeyhtiö Valistus. Helsinki: Raittiuskansan kirjapaino Oy. Mustonen, Tapio 1980 Ortodoksisen kirkkokunnan jälleenrakentaminen: Suomen ortodoksisen kirkkokunnan aineellinen jälleenrakennustyö viime sotien jälkeen. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Joensuu: Pohjois-Karjalan kirjapaino Oy

Pettersson, Lars 1980 Karjalaismalliset puupyhäköt – Ortodoksinen kirkko Suomessa. Toim. Isä Ambrosius ja Markku Haapio. Lieto: Etelä-Suomen kustannus Oy

Piiroinen, Erkki 1991 Sielunpaimenia ja kirkonmiehiä sodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina. Ortodoksinen kirjallisuusyhdistys Ortokirja ry. Joensuu: Painotalo PunaMusta.

Pyhän Iljan pogosta 1992 Ismo Björn, Rauno Pietarinen, Hilkka Kuusela-Berghem. Ilomantsin ortodoksinen seurakunta. Helsinki: Kirja- ja Offsetpaino Purhonen Oy

Saloheimo, Veijo 1980 Pohjois-Karjalan historia III. Joensuun korkeakoulun julkaisuja. Sarja A no 18. Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Joensuu: Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oy

Sortavalan seminaari 1880-1940. 1940 Muistojulkaisu. Toim. Härkönen Iivo et al. Osakeyhtiö Valistus. Helsinki: Raittiuskansan kirjapaino Oy.

Sturm, Päivi 1997 Luovutetun alueen ortodoksinen kirkkotaide. Teoksessa Karjalan ja Petsamon ortodoksiset kirkot ja kirkkotaide: Antreasta Äyräpäähän – hiljaiset kirkot Toim. Kristiina Thomenius ja Minna Laukkanen. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy

Tahvanainen, Jorma 1975 Ilomantsin luonto. Teoksessa Ilomantsi. Toim. Mikko Savolainen Keuruu: Otava

Vilokkinen, Johannes 1997 Ikimuistojen Melaselkä. Joensuu: Painotalo Punamusta

Winter, Adolphus Henricus 1986 Sen Karjalan osan kreikanuskoisista seurakunnista, joka on Ruotsin valtakuntaan kuuluva. [1796] Suomentanut Iivar Ahava 1931. Ortodoksinen kirjallisuusyhdistys Ortokirja ry. Joensuu: Pohjois-Karjalan kirjapaino Oy

Haastattelut

Nauhat ja muistiinpanot tekijän hallussa

Kettunen, Raakel, os. Purmonen s. 02.06.1926 Melaselkä. Haastattelu 22.3.2004, Ilomantsi

Vilokkinen, Johannes s. 23.06.1918 Melaselkä. Haastattelu 23.3.2004, Outokumpu