Anja Sinikka Pöppönen

Viktor Pöppönen, hänen vaimonsa Siiri ja heidän tyttärensä Sinikka joutuivat sodan uhreiksi aivan hyökkäyksen alussa, ja poikansa Toivo joutui sotavangiksi. Seuraavassa kertomus tästä tapahtumasta, jonka on koonnut Oma Suojärvi-lehteen [1] Viktorin veljen Vanjan tyttären tytär Nina Ranta [2].

Raakalaisteko Naistenjärvellä heti hyökkäyksen alussa [1]

Otsikko on lainaus Rajan turva –lehdestä nro 11-12/1939. [1, 2]

Elettiin marraskuuta 1939 Naistenjärvellä. Kylä sijaisi Suojärvellä lähellä Venäjän rajaa ja sitä halkoi rautatie Torasjoelle. Osa suojärveläisistä oli jo lähtenyt perheineen evakkoon, pois epävarmoista oloista. Poliittiset suhteet Venäjälle olivat poikki, mutta nopeaan hyökkäykseen rajan yli ei kuitenkaan uskottu. [1]

Suojärven kouluille oli annettu käsky jatkaa opetustyötä. Sinikka Pöppönen oli hyväksytty Suojärven yhteiskouluun. Koulujen alkaminen oli yksi syy Pöppösen perheen palaamiseen evakosta Kaalamolta takaisin kotiseudulleen. Perheeseen kuului Isä Viktor Pöppönen (37 v.), äiti Siiri o.s. Jehkonen (30 v.) ja lapset Sinikka (11 v.) sekä Toivo (7 v.). Viktor toimi N. V. Martiskaisen kauppaliikkeiden toimitusjohtajana ja Siiri oli mukana lotta –toiminnassa. [1]

30.11.1939 klo 7.00 [1]

Siirin sisar Senni oli ollut perheen luona kyläilemässä. Viktor lähti Toivo-poikansa kanssa saattamaan Senni-tätiä Naistenjärven asemalle. Junan kulkeminen radalla sinä aamuna ei ollut varmaa, mutta reissulla oli tarkoitus käydä myös räätälillä. Toivo oli saanut uuden talvitakin, josta piti lyhentää hihoja. [1]

Juna saapui asemalle ja täti pääsi matkaan. Viktor-isä ja Toivo olivat ehtineet jo räätälille kun hevosmies Stephan Hamutta syöksyi ovesta sisään ja huusi: ”Nyt se alkoi!” Tykit kuuluivat jo Suojoelta asti. Viktor, Toivo ja Stephan juoksivat pikaisesti reen luokse ja lähtivät kohti kotia hakemaan äitiä sekä siskoa turvaan. Koti sijaitsi lähellä asemaa. [1]

Siiri ja Sinikka odottivat jo ulkona miesten tuloa. Tarpeelliset tavarat olivat valmiina laatikoissa rekeen nostamista varten, ne oli pakattu jo edelliselle evakkoreissulle. Laatikot saatiin nopeasti kyytiin ja he olivat valmiit lähtemään pakomatkalle. [1]

Venäläiset olivat jo Naistenjärven asemalla. He avasivat tulen kohti kaikkia pakenevia. Isä seisoi reen perässä ohjastamassa hevosta ja häneen osui ensimmäinen luoti. Hevonen pillastui ampumisesta ja riistäytyi käsistä isän pudotessa kyydistä tielle. Äiti komensi lapset hyppäämään reestä maantien ojaan turvaan. [1]

Viktor oli vielä elossa ja valitti ääneen tiellä. Sinikalle tuli hätä isästään ja hän nosti päätään katsoakseen, mitä oli tapahtunut. Toivo muisti nähneensä mustan verisen marjan Sinikan otsalla. Sisko oli kuollut välittömästi päähän osuneesta luodista. Tilanne maantiellä oli kaoottinen: ihmiset pakenivat henkensä edestä, osa piiloutui lähimetsiin, osa pääsi pakenemaan jalkaisin tai hevosella ja osa jäi sille tielle. [1]

Myös äiti oli saanut osuman, mutta hän jaksoi vielä huolehtia lapsistaan. Toivo makasi ojassa ja äiti ryömi hänen päälleen suojaten poikaa luodeilta. Äiti sanoi viimeisinä sanoinaan: ”Toivo, paina päätä ojaan, äiti kuolee kohta”. Toivo näki siskonsa kuolevan, kuuli, ettei isä enää valittanut maantiellä ja äiti oli menehtynyt puristaen Toivoa sylissään. [1]

Ampuminen alkoi hiljetä ja venäläiset kävivät kääntämässä maassa makaavat ruumiit. Myös Siiri käännettiin kasvot ylöspäin ja hänen sylistään löydettiin elossa oleva poika. Kuin ihmeenä Toivoon ei ollut osunut yhtään luotia. Häntä tarrattiin kauluksesta kiinni ja vietiin Venäjän puoleiselle raja-asemalle kuulusteluja varten. Toivo oli shokissa eikä pystynyt kertomaan mitään kuulusteluissa, niinpä hänet jätettiin melko nopeasti rauhaan. Naapurit tunnistivat Toivon ja saattoivat hänet isomummonsa luokse Kaitajärvelle. Anna-Stiina Onttinen oli sodan alkamisesta huolimatta päättänyt jäädä hoitamaan karjaansa kotipaikalleen. Itsepäinen isomummo oli Toivon ainoa turva ja lähin omainen. [1]

Toivo jäi Anna-Stiinan kotipaikalle asumaan ja odottamaan mitä sota toisi tullessaan. Alue oli venäläisten sotilaiden valloittama. Suomeen ei ollut mahdollisuutta päästä näistä oloista. Askareet kuitenkin jatkuivat lähes samanlaisina kuin ennen sotaa helmikuun alkuun asti. [1]

Anna-Stiinan ja Toivon matka Venäjälle Interposolkan siirtoleirille alkoi 10.2.1940 monen muun suojärveläisen matkakumppanina. Oli jätettävä kotiseutu ja lähdettävä kohti tuntematonta. Reilut kaksi kuukautta oli kulunut edellisestä järkytyksestä. Toivo ei muistellut siirtoleiriä vankilana, vaikka nälkä ja kylmyys olivat jokapäiväiset seuralaiset. [1]

Toukokuussa 1940 Interposolkassa pakattiin Suomeen palautettavia siirtoleiriläisiä kuorma-autonlavalle. Osa siirtoleirin väestä oli tehnyt päätöksen jäädä Venäjälle, olla palaamatta koti-Suomeen. Toivo seisoi kuorma-auton lähellä tietämättä minne hänen olisi pitänyt mennä. Viime hetkellä kuorma-autossa ollut tuttu mies huomasi Toivon ja komensi pojan nousemaan auton kyytiin. Hänen ansiostaan Toivo pääsi takaisin kotimaahansa. Osa matkasta taittui härkävaunuissa ja lukutaitoisena Toivo sai kunnian lukea paikannimiä vanhemmille kyytiläisille. Kaikki mukana olleet eivät olleet lukutaitoisia ja Toivo oli ylpeä saamastaan tehtävästä. Siirtoleiriltä Suomeen palanneet joutuivat karanteeniin Helsinkiin. Karanteenista vapauduttuaan Toivo pääsi asumaan Maikki -tätinsä luokse Iisalmeen. Myös Anna-Stiina Onttinen selvisi hengissä siirtoleiriltä Suomeen. [1]

Viktor, Siiri ja Sinikka oli haudattu pikaisesti heti hyökkäyksen jälkeen Naistenjärven joukkohautaan. Keväällä 1943 heidän ruumiinsa siirrettiin ja siunattiin Kuikkaniemen sankarihautaan. [1]

Viktorin veli Vanja Pöppönen kertoi muistelmissaan tapahtumista ja oli pahoillaan Kuikkaniemen sankarihaudan kyseenalaisesta kunnosta. Häntä suretti omaisten menettämisen lisäksi hautoihin nouseva vesi, varsinkin keväisin. Vanja kävi laskemassa seppeleen veljensä haudalle heinäkuussa 1943. [1]

Toivo Pöppönen poistui joukostamme 6.10.2005. Hän oli kuollessaan 73-vuotias. Toivo kertoi muistoistaan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Tuska isän, äidin ja siskon menettämisestä ei laantunut koskaan. [1, 2]

Viitteet:

• [1] Nina Ranta: Raakalaisteko Naistenjärvellä heti hyökkäyksen alussa. Oma Suojärvi 4/2005, s. 11.
• [2] Kooste Reijo Savola.