Archbishop Yrjö Paavali Olmari

Is your surname Olmari?

Research the Olmari family

Archbishop Yrjö Paavali Olmari's Geni Profile

Share your family tree and photos with the people you know and love

  • Build your family tree online
  • Share photos and videos
  • Smart Matching™ technology
  • Free!

Archbishop Yrjö Paavali Olmari (Gusev)

Finnish: Arkkipiispa Yrjö Paavali Olmari (Gusev), Russian: Архиепископ Юрьё (Георгий) Павел Олмари (Гусев), Estonian: Peapiiskop Yrjö Paavali Olmari (Gusev), French: Archevêque Yrjö Paavali Olmari (Gusev), German: Erzbischof Yrjö Paavali Olmari (Gusev), Greek: Αρχιεπίσκοπος Παύλος Όλμαρι (Γκούσεβ), Swedish: Ärkebiskop Yrjö Paavali Olmari (Gusev)
Also Known As: "Георгий Гусев", "Georgi Gusev"
Birthdate:
Birthplace: Sankt Peterburg, г. Санкт-Петербург, Russia (Russian Federation)
Death: December 02, 1988 (74)
Kuopio, Finland
Place of Burial: Heinävesi, Finland
Immediate Family:

Son of Alvi Ivaninpoika Olmari and Anna Pavlovna Olmari
Brother of Mielikki (Melitina) Zimmerman

Occupation: Arkkipiispa
Managed by: Reijo Mitro Savola, Geni Curator
Last Updated:

About Archbishop Yrjö Paavali Olmari

Ortodoksinen arkkipiispa. Kuopio.

Syntyisin: Pietari, Venäjä.

Sukunimen muutos 14.04.1931: Gusev > Olmari. (Viipurin läänin maaherran päätös)


Syntymä / Birth / Рождение:

Georgij Gusev syntyi Pietarissa 28.08.1914. Hänet kastettiin 21.10.1914 Pyhän Panteleimonin sairaalan yhteydessä olevassa Ylösnousemuksen kirkossa Petrogradissa. Pietarin nimi oli muuttunut ennen kastetta, 31.08.1914 Petrogradiksi. [1, 2]

Kuolema / Death / Смерт:

Arkkipiispa Paavali kuoli Kuopiossa 02.12.1988.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Arkkipiispa Paavalin merkittävin saavutus oli suomalaisen ortodoksisen hengellisyyden rakentaminen aiempaa selkeämmin varhaiskristilliselle pohjalle. Paavali karsi ortodoksisesta jumalanpalveluselämästä slaavilaisia ja itsenäisyyden alkuaikoina omaksuttuja "kansallisia" piirteitä ja palasi jakamattoman kristikunnan perinteeseen. Monien aikalaisten mukaan hän oli lisäksi syvällinen hengellinen opettaja. Paavali oli myös kirkkomuusikko sekä ekumeenisten ja kansainvälisten suhteiden kehittäjä. Julkisella toiminnallaan hän uudisti luterilaisen Suomen kuvaa ortodoksisuudesta. [3, 2]

Nuoruus

Yrjö Olmari syntyi Georgij Gusev -nimisenä Pietarissa 28.08.1914. [4, 2] Hänen isänsä asessori Alvi Gusev oli säämäjärveläistä sukua. [5, 2] Gusev-sukua asui Säämäjärven Kiiskoilan kylässä. [2] Alvi Gusev kuului Kuopion kreikkalaiskatoliseen seurakuntaan, joten myös poika Georg oli kirkonkirjojen mukaan suomalainen [6, 2]

Viisi vuotta myöhemmin perhe muutti Viipuriin ja vaihtoi sukunimensä Olmariksi. Samalla Georgijn etunimi suomentui Yrjöksi. [4, 2] Yrjö opiskeli aluksi Viipurin klassillisessa lyseossa mutta keskeytti opintonsa isänsä kuoltua 1932. Samana vuonna hän aloitti opinnot Sortavalan pappisseminaarissa ja suoritti 1936 pappiskandidaatin tutkinnon. Tämän jälkeen hän suoritti varusmiespalveluksen. [4, 2]

Pappisseminaarista luostariin

Seminaariaikanaan Yrjö Olmari johti oppilaskuoroa ja toimi Sortavalan ortodoksisen katedraalin kuoron varajohtajana. Hän alkoi myös sovittaa slaavinkielisiä kirkkolauluja ja venäläisten säveltäjien teoksia suomenkieliseen asuun. Pappisseminaarin tuolloisen rehtorin Nikolai Valmon (1890–1943, rehtorina 1931–1942) aloitteesta Olmari tutustui myös Valamon luostariin. Syistä, jotka eivät ole täysin selviä, Olmari päätti seminaarin jälkeen siirtyä luostariin vuoden 1937 lopulla. Jo seuraavana vuonna, siis harvinaisen nopeasti, Olmari vihittiin munkiksi ja pappismunkiksi. Tässä yhteydessä hän sai luostarinimen Paavali. [4, 2]

Lähtökohtia Paavalin johtajuudelle

Suomen ortodoksisen kirkon johdossa vallitsi vahva suomalaiskansallinen ajattelutapa 1920–1930-luvuilla. Ortodoksisella kirkolla oli ”hiljainen tehtävä” lunastaa paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Kirkon sisällä toimineissa venäläisissä luostareissa, erityisesti Valamossa, oli sitä vastoin vahva venäläinen mentaliteetti. Luostarit vastustivat kiivaasti suomalaistamiseen tähtääviä muutoksia. Paavali oli poikkeus Valamon veljestössä, sillä hän oli omaksunut suomalaisen ajattelutavan kouluaikoinaan. Paavali ja Markus Shavikin olivat ainoita pappismunkkeja, joka tunnustivat arkkipiispa Hermanin johtajuuden ja kanonisen yhteyden Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin vuoden 1945 jälkeen, jolloin Suomen ortodoksista kirkkoa painostettiin liittymään Moskovan patriarkaatin yhteyteen. [7, 2]

Suomen ortodoksisten piispojen johtajuutta määrittelee tarkoin Suomen paikalliskirkon kanoninen suhde Konstantinopolin patriarkaattiin, jonka alaisuuteen kirkko on kuulunut autonomisena arkkipiispakuntana vuodesta 1923 lähtien. [7, 2]

Yhteys Konstantinopoliin oli kuitenkin alusta lähtien heikko, sillä suomalaiset lähtivät hakemaan Konstantinopolista täyttä itsenäisyyttä, autokefaliaa. Suomen pienelle kirkolle myönnettiin laaja autonomia osana Konstantinopolin kirkkoa. Suomalaiset kokivat kreikkalaisen äitikirkon ajatuksellisesti ja maantieteellisesti etäiseksi. Lisäksi patriarkaattia pidettiin poliittisena vankina Turkissa. Toisaalta Konstantinopoli ei ollut kiinnostunut tytärkirkkonsa elämästä. [7, 2]

Kaikesta huolimatta pappismunkki Paavali piti Ekumeenisen patriarkaatin merkitystä suurena, kun kirkkokunnan kanonista asemaa arvioitiin 1945–1955. Taustalla vaikutti vahvana halu saada hyväksyntää luovutetusta Karjalasta evakkoon joutuneelle kirkolle. [7, 2]

Luostarista sotilaspastoriksi

Luostarissa Paavalin tehtävänä oli toimia suomenkielisen noviisikuoron johtajana. Lisäksi hän toimitti suomeksi luostarielämää käsitteleviä vihkosia, jotka Valamon luostari julkaisi nimellä Kilvoittelija. Lokakuussa 1939 Paavali kutsuttiin sotapalvelukseen, sotilaspastoriksi. Työkenttänä olivat aluksi Valamo ja Mantsinsaari. Paavali oli myös mukana evakuoimassa Valamon luostaria vuosien 1939 ja 1940 taitteessa. Tämän jälkeen hän toimi siirtoväen sielunhoitajana Joensuussa ja Kauhavalla. [4, 2]

Jatkosodan alussa Paavali kutsuttiin papiksi Itä-Karjalan sotilashallinnon alaisuuteen Aunuksen piiriin. Täällä hän ja muutamat muut ortodoksiset sotilaspapit vastustivat voimakkaasti luterilaisen kirkon aluksi vahvaa pyrkimystä liittää Itä-Karjalaan jäänyt ortodoksinen väestö luterilaiseen kirkkoon. Paavali esitti myös valtiovallalle Itä-Karjalan liittämistä osaksi Suomen ortodoksisen kirkon toimintakenttää. Näkemystensä vuoksi Paavali siirrettiin pois Itä-Karjalasta. Toimittuaan väliaikaisesti sotavankien sielunhoitajana sekä uskonnonopettajana Itä-Karjalasta tulleiden opiskelijoiden opettajaleirillä Jämsässä Paavali palasi syksyllä 1943 sotilaspastoriksi. Tällöin hän toisti aiemmat ajatuksensa Itä-Karjalasta Suomen ortodoksisen kirkon "luonnollisena" työkenttänä. Ortodoksisen hengellisen elämän vahvistamiseksi Paavali ja eräät muut Itä-Karjalassa toimineet papit perustivat keväällä 1944 Valamon luostarissa Heinävedellä Ortodoksisen Veljestön. Sen päätehtävänä on jäsentensä oman ortodoksisuuden syventäminen sekä luostarielämän tunnetuksi tekeminen. Veljestö julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää lehteä Hehkuva Hiillos. [4, 2]

Kriisi ja sen ratkeaminen

Rauhan tultua Paavali määrättiin Joensuun seurakunnan vt. kanttoriksi. Samalla hänet nimitettiin Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvoston päätoimittajaksi sekä Aamun Koitto -lehden vastaavaksi toimittajaksi. Tuona aikana hän koki ilmeisesti hengellisen kriisin, ja vuoden 1946 lopulla hän siirtyi Myllykoskelle paikallisen Saviteollisuus Oy:n kirjanpitäjäksi ja toimi – nimikirjaotteen mukaan – myös siirtoväen sielunhoitajana. Eräiden tietojen mukaan hän harkitsi munkkiudesta luopumista ja avioliittoa. [4, 2]

Kriisi ratkesi vuoden 1948 lopussa, jolloin Paavali pyysi arkkipiispa Hermanilta virkaa kirkkokunnassa ja sai Kuopion ortodoksisen seurakunnan vt. kanttorin tehtävän. Sen ohessa hän toimitti jumalanpalvelusta varten uudistetut, ohjeilla varustetut käsikirjat sekä kirkkolaulujen nuottipainoksia. Myöhemmissä uudistuksissa karsittiin jumalanpalveluksesta slaavilaisperäisiä piirteitä ja korostettiin aiempaa enemmän ehtoollisen merkitystä. Kansan suussa uudistettua palvelusta alettiin kutsua "Paavalin liturgiaksi". Myöhemmin, ollessaan jo arkkipiispa, Paavali työsti ehtoollisjumalanpalvelus- eli eukaristiasävelmistön, joka otettiin käyttöön 1970. Uusi sävelmistö oli tehty nimenomaan suomenkielistä palvelusta varten. Aiempi sävelmistö mukautui venäjänkieliseen tekstiin, josta varhemmat suomenkieliset jumalanpalvelustekstit oli käännetty. [4, 2]

Paavali toimi vuosina 1947–1954 neljien ortodoksisten laulupäivien juhlakuoron johtajana. Kolmena kesänä (1949–1951) hän teki lisäksi kirkollishallituksen toimeksiannosta sisälähetysmatkan Oulun ja Lapin lääniin. [4, 2]

Apulaispiispa

Vuoden 1955 kirkolliskokous valitsi Paavalin apulaispiispaksi. Apulaispiispana yksi hänen tärkeistä tehtävistään oli suhteiden hoitaminen etenkin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Se oli 1945 esittänyt Suomen ortodoksiselle kirkolle paluuta Moskovan patriarkaatin yhteyteen. Arkkipiispa Hermanin johdolla asiaa oli lykätty, ja lopulta Venäjän kirkko "unohti" asian. Lopullisesti kysymys haudattiin 1957–1958. Paavali oli jäsenenä kolmihenkisessä valtuuskunnassa, joka Moskovan patriarkaatin kutsusta tutustui Venäjän kirkon toimintaan 1957. Samoin hän oli kirkkokunnan yhtenä edustajana Moskovan patriarkaatin uudelleenperustamisen 40-vuotisjuhlassa toukokuussa 1958. [4, 2]

Apulaispiispan toisena keskeisenä tehtävänä oli Suomen ortodoksisen kirkon henkinen ja hengellinen jälleenrakennus. Paavali valittiin muun muassa vuoden 1955 kirkolliskokouksessa jäseneksi toimikuntaan, jonka tehtävänä oli kanttorien tason kohottaminen. [4, 2]

Arkkipiispa

Hengellinen elämä ja suhteet muihin kirkkoihin säilyivät keskeisinä Paavalin työkentässä myös sen jälkeen, kun hänet oli 1960 valittu arkkipiispaksi. Hänen aikanaan Suomen ortodoksisen kirkon ekumeeniset kontaktit Suomessa ja muualla syvenivät ja yhteydet ulkomaille laajenivat kattamaan kaikki tärkeimmät ortodoksiset kirkot. [4, 2]

Arkkipiispaksi tulonsa jälkeen 1960 Paavali vieraili Konstantinopolin äitikirkossa. Kirjeyhteys Paavalin ja patriarkka Athenagoraksen välillä vilkastui. [6, 2] Hänen Kreikka-suuntautumisensa koki huipennuksensa 1965, jolloin hän nosti voimakkaasti esille Ekumeenisen patriarkaatin edustuston (metokhion) perustamisen Helsinkiin. [7, 2] Sitä olisi johtanut kreikkalainen arkkimandriitta, joka olisi toiminut tarvittaessa piispakandidaattina Suomen kirkolle. [6, 2] Hanke sai kannatusta sekä suomalaisilta virkamiehiltä että Konstantinopolista, mutta ajoitus epäonnistui. Konstantinopoli perusti edustustonsa 1966 syrjäisen Helsingin sijasta Geneveen, Kirkkojen maailmanneuvoston päämajakaupunkiin. [7, 2]

Paavalia kiinnosti kreikkalainen ja alkukirkollinen uskonperinne. Sillä hän valmisti pohjaa niin sanotulle liturgiselle uudistukselleen. Tärkeä tapahtuma oli Rhodoksen yleisortodoksinen kokous 1964, jossa Paavalin kerrotaan toimineen lukkiutuneen neuvottelutilanteen ratkaisijana. Rhodoksen tapahtumien johdosta Suomen pieni ortodoksinen kirkko tuli ensi kertaa laajasti tunnetuksi ortodoksisessa maailmassa. [6, 2]

Hengellistä kasvatusta varten Paavali julkaisi uransa loppupuolella kaksi jumalanpalveluselämään opastavaa ja sitä selittävää teosta, Miten uskomme sekä Uskon pidot. Edellinen on lyhyt ja tiivis johdanto varhaiskristilliseen teologiaan. Se on sittemmin käännetty yli kymmenelle kielelle. Jälkimmäinen on samoin sivumäärältään suppeahko, mutta sisällöltään rikas jumalanpalveluksen yksityiskohtien selitys. Molemmissa lähtökohtana oli varhaiskristillinen perinne eli se traditio, jota ortodoksinen kirkko katsoo selkeimmin edustavansa. [4, 2]

Perinteessä Paavali painotti hyvin tuntemansa Amerikan ortodoksisen kirkon keskeisen teologin Alexander Schmemannin (1921–1983) tavoin ensisijaisesti yhteistä jumalanpalvelusta ja henkilökohtaista rukousta. Edellinen kasvatti hänen mukaansa ihmisiä elämään sosiaalisissa suhteissaan Jumalan haluamalla tavalla. Jälkimmäinen oli tarpeen ihmisen itsekasvatuksessa. [4, 2]

Tämä näkemys ei sinänsä ollut uusi. Uutta oli se, ettei Paavali enää korostanut ortodoksisen kirkon kansallista luonnetta siinä määrin kuin esimerkiksi arkkipiispa Herman, vaan palasi uskovien yhteisöä, ei tiettyä kansaa korostavaan näkemykseen. Samalla hän loi kirkolle ensisijaisesti ortodoksisen, ei suomalaisen, identiteetin. Uutta oli myös Paavalin pyrkimys rohkaista ihmisiä osallistumaan ehtoolliselle mahdollisimman usein. Niinpä piispainkokous antoi hänen aloitteestaan 1970 ohjeen, jonka mukaan ihminen voi rippi-isänsä luvalla osallistua ehtoolliselle käymättä ensin synnintunnustuksella, kuten aiempi käytäntö edellytti. [4, 2]

Paavalin arkkipiispakausi alkoi samoihin aikoihin, kun suomalainen yhteiskunta alkoi arvioida uudelleen suhdettaan ortodoksisuuteen. Aiemmin "ryssänkirkoksi" nimitettyä kirkkoa alettiin arvostaa. Valtiollisesti näkyvä merkki tästä oli kirkkokunnan aseman vahvistaminen toisena kansankirkkona. Laki Suomen ortodoksisesta kirkkokunnasta annettiin 1969 ja asetus seuraavana vuonna. Kulttuurisesti merkkejä muutoksesta olivat muun muassa Paavalin ja Valamon luostarin muodostuminen ortodoksisuuden tunnuskuviksi sekä ortodoksisuutta kohtaan tunnetun kiinnostuksen ja kirkkoon liittyvien määrän kasvu. Viimeksi mainitusta asiasta keskusteltiin ortodoksien piirissä myös julkisesti etenkin 1970-luvun lopulla. Eräät ortodoksit suhtautuivat niin sanottuihin käännynnäisiin varauksin, mutta Paavali totesi asiasta Aamun Koitossa 1980 julkaisemassaan kirjoituksessa, ettei kirkkoon liittyminen sinänsä ollut ongelma – niin oli tehnyt muiden muassa apostoli Paavali – vaan ongelma oli siinä, miten ihminen toteutti elämässään kirkkonsa opetuksia. Tästä näkökulmasta niin "syntymäortodoksi" kuin "käännynnäinen" olivat samassa asemassa. [4, 2]

Suhteet muihin kirkkoihin Paavalin arkkipiispakautena

Suhteissa muihin kirkkoihin Paavali läheni katolista kirkkoa muun muassa antamalla 1960-luvun lopulla katoliselle kirkolle luvan käyttää Suomen ortodoksisia kirkkoja jumalanpalvelustensa toimittamiseen. Hän kohtasi myös muutamia vaikeita ongelmia. Ensimmäinen syntyi 1978, jolloin arkkipiispa halusi kutsua pappisseminaarin 60-vuotisjuhlaan Amerikan ortodoksisen kirkon päämiehen, metropoliitta Theodosiuksen (virassa 1977–2002). Kyseinen kirkko oli aiemmin ollut Moskovan patriarkaatin alainen, eikä Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti tunnustanut Moskovan Amerikan kirkolle 1970 myöntämää itsenäisyyttä. Niinpä Konstantinopoli taivutti Paavalin peruuttamaan Theodosiuksen vierailun. Tämä herätti Suomen kirkossa jonkin verran vastustusta sekä ajatuksen täydestä itsenäisyydestä, autokefaliasta. Sitä ei lopulta ryhdytty anomaan Konstantinopolilta, mutta sen sijaan Suomen kirkon hiippakuntajakoa uudistettiin perustamalla 1980 kolmas, Oulun hiippakunta. Uudistus oli askel autokefalian suuntaan, sillä täysin itsenäisessä ortodoksikirkossa tulee olla vähintään kolme hiippakuntapiispaa. Kolmannen hiippakunnan perustamisen jälkeen autokefaliasta on julkisuudessa puhuttu vain satunnaisesti. [4, 2]

Toisen vaikean ongelman muodosti naispappeuden hyväksyminen Suomen luterilaisessa kirkossa. Välittömästi tapahtuneen jälkeen, 26.5.1986 antamassaan kannanotossa Suomen ortodoksinen piispainkokous totesi muun muassa: "Olemme tähän saakka voineet käydä veljellisessä hengessä oppikeskusteluja [luterilaisen kirkon kanssa], jopa pappiskäsityksiemme erilaisuudesta siinä toivossa, että näkemyksemme lähentyisivät toisiaan. - - Naispappeuden tietoinen hyväksyminen rikkoo tämän - - lähtöasetelman ja ainakin tältä osin vie pohjan niin sanotuilta oppikeskusteluilta ykseyttä edistävänä tekijänä." Naispappeuskysymys ei kuitenkaan yleensä ole muodostanut estettä kirkkojen arjen tasolla tapahtuvalle yhteistyölle, kuten ekumeenisille tilaisuuksille. [4, 2]

Kansallisen korostuksen muuttuminen selkeämmin ortodoksisuuden painottamiseksi merkitsi tiettyä etääntymistä suomalaisesta yhtenäiskulttuurista. Paavalin määrittelemä ortodoksinen kirkko ei voinut varauksitta hyväksyä sellaisia länsimaisen yhteiskunnan piirteitä, jotka eivät olleet sopusoinnussa jakamattoman kristikunnan käsitysten kanssa. Yksi tällainen piirre on demokratia. Se ei Paavalin mielestä ollut sinänsä paha asia, päinvastoin, mutta mikäli se ei tunnustanut Jumalan auktoriteettia, se ei sopinut kirkkoon. [4, 2]

Paavali ei korostanut ortodoksisuuden eroja vaikkapa luterilaisuuteen verrattuna. Erot ovat kuitenkin olemassa ja antavat ortodoksiselle kirkolle oman, muista kristillisistä kirkoista poikkeavan identiteetin. Tämä omaleimaisuuden voimistuminen Suomen ortodoksisessa kirkossa on Paavalin arkkipiispakauden tunnusomainen piirre. [4, 2]

Kunniamerkit ja huomionosoitukset [3]:

  • Vapaudenristin ritarikunnan 4.luokan Vapaudenristi miekkojen kera
  • Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan komentajamerkki (1964)
  • Suomen Leijonan ritarikunnan suurristi (1979)
  • Kreikan tasavallan Fenixin ritarikunnan suurristi (1972)
  • Sotilasansiomitali (1980)
  • Pyhän Karitsan ritarikunnan suurristi (1960)
  • Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan hopeinen ansiomerkki (1964)
  • Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan kultainen ansiomerkki (1985)
  • Georgian ortodoksisen kirkon Pyhän Georgioksen kunniamerkki (1967)
  • Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän Vladimirin 1.luokan kunniamerkki (1967)
  • Kreikan ortodoksisen kirkon Pyhän Apostoli Paavalin ritarikunnan suurristi (1972)
  • Puolan ortodoksisen kirkon Pyhän Maria Magdalenan ritarikunnan 1. luokan kunniamerkki
  • Helsingin yliopiston Teologian kunniatohtori 1967
  • Leningradin Hengellisen Akatemian kunniajäsen 1967 (Neuvostoliitto)
  • Pyhän Vladimirin seminaari Teolgian kunniatohtori 1978 (Yhdysvallat)

Tuotanto [3]:

Kilvoittelija 1 - 5. 1937 - 1938 (suomentaja, toimittaja); Ortodoksinen uskonnonopetus I. 1943; Ortodoksinen laulukirja. 1944 (toimittaja); Tämän hetken näköaloja : ortodoksisen kirkon ja sen jäsenten kutsumuksesta. 1946; "… ja on oleva yksi lauma ja yksi paimen" : kristittyjen jälleenyhdistymisen aate ortodoksisen kirkon tajunnassa. 1951 (mukaelma venäjästä); Erämaan hedelmälliset puutarhat. 1954 (laajennettu laitos 1978; ruotsiksi Stockholm 1981; suomentaja, toimittaja); Miten uskomme. 1955 (uusi, laajennettu painos 1978; englanniksi Crestwood, N. Y. 1980, ruotsiksi 1982, saksaksi Köln 1983, kreikaksi 1984, koreaksi Soul 1985); Valamon vanhusten opissa // Ortodoksia 18. 1968; Ortodoksinen kirkko - runous ja liturginen laulu. 1971; Valamo : historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta. 1973: Luostarikilvoitus ja sen vaiheet Valamossa; Valamon Vanhuksen kirjeitä. 1976 (suomentaja); Vaeltajan kertomukset. 1977 (käännöksen tarkastus, esipuhe ja selitykset; täydellisempi laitos 1983); Valamon juhlakirja : 800 vuotta luostariperinnettä Karjalassa. 1977: Skiittaelämän perinne Valamon luostarissa; Ortodoksinen kirkko Suomessa. 1979: Ortodoksinen kirkkomusiikki; Rukous ikonin edessä / kuvateos. 1982; Uskon pidot. 1986 (englanniksi Crestwood, N. Y. 1988); Virsitieto : käsikirja virsikirjan käyttäjälle. 1988: Ortodoksinen kirkkorunous ja liturginen laulu; lisäksi lukuisia omia ja suomennettuja artikkeleita muun muassa Aamun Koitto -lehdessä sekä kirkkolaulujen suomennoksia ja sovituksia.

Auktoriteettitunnisteet [3]:

Viitteet:

Ote pääkirjasta:

Viipurin suomalaisen ortodoksisen seurakunnan pääkirja 1930-1949 (HMA):

Kirkkosaarenk. 8 as. 24, Kollegiasessori Alvi Juhonp. (Guseff) Olmari s. 23.7.1871 kast. Savonlinna, k. 21.2.1932 [...] v. Anna Paavont. Olmari (os. Vodomenskij) s. 28.1.1874 kast. Pietarissa vih. 1893 [...], missä opiskellut: Kuopion lyseossa, Helsingin kr.kat. seurak. 16.3.42 N 231.

Oulu Puistok. 8 as. 9 Zimmerman Mielikki (Melitina) Alvint. (Guseff) s. 17.6.1904 kast. Pietarissa, Muutettu Oulun kr.kat. s:kaan 28.2.50 Muutol. 156711 No 1 Ilm. kortti 5/3-50 No 48. hänen miehensä monttööri Olavi Erik Ilmari Otonpoika Zimmerman ev.lut. s. 18.11.1904, vih. 6.1.1935 Viipurissa

(Georg) Yrjö Olmari s. 28.8.1914 kast. Pietarissa, Helsingin kr.kat seurak. 23.2.34, Valamon luostariyhdyskuntaan 24.5.38 N 324.


Lisätietoja - More information - Больше информации:

Tämä profiili oli Karjalan 211. viikkoprofiili (22.12.2019-28.12.2019).

view all

Archbishop Yrjö Paavali Olmari's Timeline

1914
August 28, 1914
Sankt Peterburg, г. Санкт-Петербург, Russia
1988
December 2, 1988
Age 74
Kuopio, Finland
????
Heinävesi, Finland