Jakov Filipov Shemeikka

Talollinen. Shemeikka, Suistamo.

Laulaja, loitsija.

Ryhdikäs, hienopiirteinen, ja hänellä oli harmaa täysparta.

Kun Europaeus kävi Shemeikassa v. 1845 ja v. 1846, olivat Jaakko veljensä Iivanan kanssa suvun päämiehiä.

[1]:

Europaeuksen tapaamia Jaakko Hilipanpoikaa ja hänen veljeänsä Iivanaa pidettiin etevinä tietäjinä ja karhunkaatajina. He olivat viralliselta nimeltään jo Semäginejä. (Kuusi, 1949 luvussa Leea Virtanen: "Suistamo ja Korpiselkä" teoksessa (toim.) Pertti Virtaranta & al.: Karjalan laulajia, 1968.)

Eliel Vartiainen kirjoittaa seuraavasti:

"Joakoin suuressa tuvassa vallitsi hiljaisuus. Päivä paistoi tuvan pienistä akkunoista jyhkeille lattiapalkeille heijastaen valoaan kihomustiinkin orsiin. Sileinä ja valaistuina, äsken pestyinä hohtivat seinät savurajaansa myöten. Se, mitä siitä yläpuolella oli, häipyi pimeään korkeuteen. Olihan se savupirtti suurinta laatuaan. Orsilla oli yhtä ja toista työkavetta ja esinettä, mutta seinällä päänurkan puolella kannelta ja asetta - Shemeikkain olemattoman vaakunakilven tunnuksia(...).

Laajalti Joakoi tunnettiin. Kantele kainalossa ja virkku hevonen aisoissa hän vielä vanhanakin lasketteli Raja-Karjalan kyliä. Usein häntä tarvittiin(...). Tietomies oli aina, jos suinkin mahdollista, saatava mukaan suojelemaan morsiussaattoa, ja Joakoilla jos kellä oli tarvittavat tiedot ja loitsut vallassaan." (Vartiainen, Eliel: luvussa "Runonkerääjä Shemeikassa. Kuvattua ja kuviteltua" teoksessa Shemeikka, 1923.)

Läksiäsissä ja häissä, joissa laulettiin paljon kauniita lauluja, oli kosiomies ylimpänä laulajana. Monta kaskua kulki myös Joakoin käsittämättömistä taikatempuista. Kerran hän Tolvajärven kylässä ja koko hääjoukon läsnäollessa manasi "pyssyn lukkoon". Valmiilla juhlatuulella ajaa hurautteli pihaan, jossa paraillaan häälaukauksia ammuttiin, kun hänen hevosensa siitä pelästyneenä hypähti sivulle, katkaisten reestä molemmat aisat. Tästä ukko suuttui. Kulki kolmasti ajoneuvojensa ympäri ja käsiään huitoen luki pyssyn manaussanat. Häälaukauksia koetettiin samalla pyssyllä jatkaa, mutta turhaan.

Kivijärven Ontto, joka Joakoilta oli oppinut runotaitonsa, kertoi, miten kerran eräs rajapuolen mies, Joakoin laulaessa naittovirttä, tuli hääkansaa vastaan aikomuksessa tuottaa tuhoa sulhaselle, mutta kuolikin itse. (Eliel Wartiainen: Shemeikka, 1923.)

Vanhan runon mailta -teoksessa kuvataan runonkerääjän vaikutelmaa Jaakosta: Ja peräpenkillä istui Joakoi. Jo vanhus, mutta vieläkin uljas katsella. Kookas vartalo ojentui suoraksi, eloisa katse kääntyi tulijaan, ja tämä näki jotain ylimyksellistä kasvojen piirteissä, joita harmaa täysparta reunusti. Niissä ilmeni henkinen voima... (Hellä Pelkonen: Raja-Karjalan runonlaulajat teoksessa (toim.) U. Karttunen & al.: Vanhan runon mailta, 1935.)

Vartiaisen teoksessa kuvaillaan myös mm. Joakoin runojen antamista ja runoja.

Runonlaulajien matrikkelissa kerrotaan Jaakolta kerätyistä runoista seuraavaa:

"Europaeus sai Jaakolta merkityksi muistiin ensimmäisellä Suistamon matkallaan vuonna 1845 laulujen aloitusvirren "Aukaisen sanaisen arkun" SKVR VII 2 482, Europaeus n:o 5, 1845, Shemeikka. Ks. myös SKVR VII 2 1484 ja 1482. Kyseessä oli järjestyksessä 5. Shemeikoilta saatu runo ja sopi hyvin runonkeruun aloitusvirreksi. Europaeuksen kertoman mukaan Jaakko ja hän aloittivat muistiinmerkinnän varhain aamulla.

Jaakko Shemeikka on osannut Lemminkäisen virren, sillä tästä on olemassa tieto, että Aleksi Burushka oli oppinut kyseisen runon Jaakko Shemeikalta. Tiedon on kertonut Basilier, SKVR VII 1 977." (Rauno Malviniemi/ "Runonlaulajien matrikkeli" teoksessa (toim.) Malviniemi, Rauno: Tapion tuvilla. 1997.)

Eliel Vartiainen kirjoittaa:

Pedri Shemeikan koko nuoruuden ajan elivät vielä Iivana ja Joakoi, molemmat kuuluja runo- ja loitsumahdistaan. UIljaita metsänkävijöitäkin olivat he aikoinaan olleet. Joakoissa ilmeni ehkä selvempänä suvun henkinen voima. Iivanassa sen ohella toinenkin Shemeikkain ominaispiirre, peloton metsästäjäluonne yhtyneenä ruumiin voimaan ja ryhdikkääseen kookkauteen. (Eliel Vartiainen, Shemeikka, 1923.)

Runonkerääjää odotellessa Iivana ja Joakoi aprikoivat, kuka ja millainen mies kerääjä mahtaa olla. Lytsyn Ondreikin on kuulemma tälle laulanut. Iivana uskoo, että loitsu kadottaa voimansa, jos sitä tarpeettomasti käyttää. Myöhemmin Iivanakin innostuu virren vierätykseen, kun Joakoi huudahtaa ”Iivana hoi, käykäme me ukot virttä vierittämähän, Lemminkäistä lasettamahan”.

Itse runonkerääjän saapumisesta Vartiainen kirjoittaa: (…)Joakoi tuntui myötämieleiseltä runonkerääjään nähden. Tämä saapuikin iltapuoleen. Sydämellisesti otti Joakoi hänet vastaan, kuten saloneläjien tapana oli. Mikä ulkonainen vastakohta tulija olikaan Shemeikan ukoille! Ruumiinrakenteensa oli hento kuin viidentoista vuotiaan pojan, mutta selkä jo liiallisesta lukutyöstä kyyristynyt(…). Runonkerääjä itsekin näytti hämmästyvän nähdessään Shemeikan ukot. Kotvaan ei hän virkkanut sanaakaan, mutta sitten alkoi innokkaasti kysellä vanhusten ikää, sukua ja vaiheita. Joakoi hänelle vilkkaasti vastaili, tiedustellen siinä välissä vieraankin kuulumisia(…).

Iltapuoleen väen töistään palattua, kaikkien kylvettyä ja ukko Iivanan poikineen ja pojanpoikineen kokoonnuttua Joakoin peretupaan sai runonkerääjä tuntemaan koko Shemeikan suvun. Astui siinä häntä tervehtimään Joakoin vanhin poika Pedri, isänsä näköinen ja oiva laulaja hänkin, tuli komea Jehki, tulivat ukko Iivanan pojat Iivana, Ondrei ja Jyrki sekä pojanpojat Mikki, Pedri ja Vaslei, Shemeikan salskeat miehet. Kolmea sellaista sukupolvea, moisia miehiä, samasta juuresta lähteneitä, ei vieras koskaan ennen ollut nähnyt(…). (Eliel Vartiainen: Shemeikka, 1923.)

Runojen esittämisestä Vartiainen kirjoittaa: (…)Joakoin Pedri kävi nyt jatkamaan. Runonkerääjä pyysi häneltä ”Karhun lukua”. Mutta Pedri ei sitä lukenut. Oli näet metsämies eikä tahtonut mahtiaan toiselle antaa. Lauloin sen sijaan ”Hiidenhirven”. Sitten ”ison tammen virren” ja ”Kanteleen synnyn”. Sitä laulaessa saapui ukko Iivanakin. Istahti pöydän ääreen, vastapäätä runonkerääjää, tarkaten huvittuneena tämän työtä. Puuttuipa itsekin joskus runoon. Sen päätyttyä hän Pedrin kanssa lauloi katkelman Kullervorunosta(…). Vielä saneli Joakoi uudelleen Lemminkäisrunon ja lopuksi ukot yhdessä lauloivat Ilmattaresta emosta, kuinka se synnytti maailman pahennukseksi yhdeksän poikalasta(…). (Eliel Vartiainen: Shemeikka, 1923.)

[1] Kooste: Lea Tajakka.