Matjoi (Matrona) ("Karjalan äiti") Alekseintytär Plattonen

Runonlaulaja, itkuvirsien taitaja, emäntä, talollinen Nikita Vasileinpoika Plattosen vaimo. Loimola, Suistamo.

"Karjalan äiti"

Syntymä / Birth / Рождение:

Suistamon ortodoksinen seurakunta, syntyneet v. 1843: Suistamo Orthodox Parish, Births year 1843: Суйстамо православный приход, рождений 1843 г.:

Nro 87. Synt. 06.12.1843, kast. 15.12.1843. Matrjona. Vanhemmat: Loimolan kylän talollinen Aleksei Ivanov ja hänen vihitty vaimonsa Anna Jefimova, molemmat uskonnoltaan ortodokseja. Kummit: Loimolan kylän talollinen Semen Petrov ja talollisen Aleksei Ivanovin tytär Matrjona.

Toinen kummi "talollisen Aleksei Ivanovin tytär Matrjona" vastaa kuvaukseltaan kastemerkinnän lasta. Onko tässä tullut papilla virhe?

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4125819

Avioliitto / Marriage / Брак:

Suistamon ortodoksinen seurakunta, metrikkakirjat, vihityt v. 1864: Suistamo Orthodox Parish, metrics books, Marriages year 1864: Суйстамо православный приход, метрические книги, браки 1864 г.:

Nro 38, vih. 25.10.1864. Sulhanen: Loimolan kylän talollisen poika Nikifor Vasiljev, ortodoksi, ensimmäiseen avioliittoon, 20 vuotta. Morsian: Loimolan kuolleen talollisen Aleksei Ivanovin tytär Matrona, ortodoksi, ensimmäiseen avioliittoon, 19 vuotta. Todistajat - sulhasen: Loimolan kylän talollinen Osip Semenov ja Uuksujärven kylän talollinen Andrei Ivanov. Morsiamen: Uuksujärven kylän talollinen Terentij Gabrilov ja Ihatsun kylän talollinen Akim Ivanov.

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4127536

Kuolema / Death / Смерть:

Matrona Plattonen kuoli 28.09.1928 Suistamon Loimolan kylässä. Hänet haudattiin 07.10.1928 Suistamon kirkonkylän hautausmaalle. Hautamuistomerkki, isompi kuva.

Kuolinmerkintä / Katiha 2:

Seurakunta: Suistamo (ort.), kuolinpäivä: 28.9.1928, hautauspäivä: 7.10.1928, asuinpaikka: Loimola, ammatti: tal. leski, etunimi: Matrona, muut etunimet: -, patronyymi: Aleksintr, sukunimi: Plattonen, syntymäaika: 1842, sukupuoli: nainen, siviilisääty: leski, ikä (vv/kk/vk/pp): 86/0/0/0, yliviivaus: ei, kuolemaan liittyvää: -, hautaukseen liittyvää: kirkonkylän hautausmaalle, kuolinsyy: -, kuolinseurakunta: -, hautausseurakunta: -, kirkonkirjan sivu: -, lisätiedot: ei tallennettuja lisätietoja.

http://www.karjalatk.fi/katiha2/tiedot.php?henk=K19280007519&srk=1052

Elämäkerta / Biography / Биография:

Matjoi Plattonen o.s. Sotikainen oli kuuluisa itkuvirsien taitaja Suistamon Loimolasta. Häntä arvostettiin kovasti 1900-luvun alkupuolella karjalaisesta kansanrunoudesta innostuneissa akateemisissa piireissä. Hänestä käytettiin usein nimeä "Karjalan äiti". Plattonen esiintyy myös vuonna 1920 valmistuneessa Suojärven häärituaaleja esittelevässä elokuvassa Häidenvietto Karjalan runomailla. [1] Sotikaisen (Zotikov) sukuun kuului lisäksi toinen tunnettu esiintyjä, Nikolai Lytsyn tytär Marfa (Martta) Kähmi.

Matjoi Plattonen - kooste Lea Tajakka [2]

Unto Martikaisen teoksessa Vanhan Karjalan tarinoita kerrotaan Matjoista mm. seuraavaa:

"Matjoi syntyi vuonna 1842 Suistamon salojen sydämessä, Loimolan kylässä. Loputtomat suot, kapulasillat ja järvien aavat selät erottivat Matjoin kotimökin suuresta maailmasta. Jo Matjoin äiti, maammo, oli kansanrunojen taitaja ja hän kuului Sotikaisten laulajasukuun (...).

Vuonna 1879 kuoli Matjoin aviomies, ja Matjoin edessä oli puolen vuosisadan pituinen leskiäidin kohtalo. Hänelle jäi monta pientä lasta ruokittavaksi, mutta Matjoi rohkein mielin turvautui niin ahkeriin käsiinsä kuin Jumalan antamaan siunaukseen, ja oli rauhallinen. Niin paljon työtä kuin hänellä olikin, ei hänen elämänsä sittenkään ollut vain pelkän arkisen työn täyttämää. Hänen pirtissään asusti lämmin kodin henki, siellä kaikuivat ikivanhat runot kaiken aikaa virvoittaen ja alati jalostaen niin häntä itseään kuin koko perheväkeään. Se oli jatkuvaa älyn ja sydämenvoiman harjoittamista, ja siinä muovautui myös hänen sisimpänsä inhimillisyys yhä syvemmin. Näin loi Matjoi salomökissään korpimaiden kulttuuria, jota tarvittaisiin aina Unkarissa saakka (...).

Kuitenkin oli suuri sallimus tarkoittanut, että hänen suuruutensa alkaisi vasta 80-vuotiaana. Puolivälissä yhdeksääkymmentä hän saavutti eurooppalaista kuuluisuutta ja sai arvonimen Pohjolan ruhtinatar (...)." (Teoksessa Unto Martikainen: Vanhan Karjalan tarinoita, 2008.)

Tsikka kirjoittaa: (...)Loimolan kylässä sijaitsi hänen kotitalonsa. Mäkikumpareella, jonka taustana huokui komea metsä ja josta katsojalle avautui mitä kaunein näköala yli pohjoisen suunnalla olevan Loimolanjärven, seisoi vanha Jehimalan pirtti. Ei se ulkoapäin katsottuna silmiä hivellyt, mutta sen sisällä asui oikea karjalainen runonlaulajain henki(...).

Uutterana ja tarmokkaana ahersi nuori vaimo miehensä rinnalla viertäen kaskea ja raivaten uutta peltoa. - Kasken reunalla Matjoi-äiti lapsensakin maailmaan saatteli, ilman apua ja avun antajia. Vieläpä oman miehensäkin, Mikki-uros, vaimon vaivoista valittaessa virkkoi: - No eihäi vähien vatsan viändelemisien täh pie ruajetta heittiä, vierrä vai kaskie, tervembäh piäsemmö illal kodih.

Miehestään Matjoi kertoi: - Ylen on hyvä muzikka vai liijan hijas joudumah, vai sid kui konza ruadamah sai ei ni olis malttan heittie.

(...) Viidentoista vuoden naimisissaolon jälkeen hän jäi leskeksi. Työ lisääntyi entisestään, nyt oli yksin huolehdittava kolmesta lapsesta (...).

(...) Matjoin monista avuista ja taidoista kertovat hänen lapsensa ja lastenlapset monta kertaa pysähtyneensä miettimään, miten hän jaksoi ja osasi kaikenlaista (...). Tavallisten kotitöiden ohella oli hän ahkera kalastamaankin. Syksyisin, kun "vihmat" ja viimat alkoivat, oli mamma ensimmäisenä ajattelemassa nuotanvetotouhua ja myöskin itse siellä mukana. Tämän sanotaankin olleen oikein hänen lempityötään. Hymysuin ja selkä suorana hän pyörähteli toimesta toiseen. Ja kun ulkotyöt oli syksyisin saatu tehdyksi, istuutui Matjoi värttinän ääreen ja kuosalista solui mitä "tsomin" rihma läpi taitajan käsien. Kankaita hän myöskin osasi kutoa ja laittaa kankaan alusta loppuun asti omin neuvoin.

Iltapuhteet kertoi baba ihmeellisiä satuja ja suakkunoita (...). Keväisin saatteli Matjoi siunaten omansa ja myös naapureiden karjan metsään, jottei karjaa saloilla karhu repisi tai muu tuho kohtaisi. Eikä myöskään mitään onnettomuutta sattunutkaan. Hän toimi myöskin kylän "paapona" ja yhteisenä ystävänä. Iloiten iloitsevien kanssa ja itkien itkevien keralla. Hän monelle morsiamelle hääitkut itki ja monta vainajaa kalman karsikkoon saatteli (...).

(...) Niiden (runojen) lisäksi, joita hän muisti ulkoa, hän teki itse virtensä. Ei ennakolta valmistaen ja suunnitellen, vaan kussakin tilaisuudessa paikkaan ja aikaan sattuvan ja sopivan(...). Kun Matjoi Plattoselta kysyi, miten hän oppi itkemään, sai vastaukseksi: - Elämä itse opetti. Ei tädä taiduo voi oppie eigä opastuo, vai itze kui elät ilot da murehet, siid sanat mieleh juohudah da itzestäh ilmoille suahah". (Tsikka: "Matjoi Plattonen - Karjalan äiti"/ Nuori Karjala n:o 11-12, Kesäkuu 1949.)

Nuori Karjala -lehden artikkelissa kirjoitetaan seuraavasti:

(...) Niin pyörähti vanhempi väkikin katsomaan kirjavahameista vanhusta, joka hiljalleen asteli tavarakantamus kädessään kotiinsa päin. Joku siinä huomautti, että hän on kylämme kuuluisa itkijänainen(...).

Matjoi kaivoi valkoisen nenäliinan taskustaan, asetti sen sitten poskelleen ja siinä jo virisi virsi, sanat tulivat yhtenä nauhana. Oli virttä Karjalan rahvaan eloksesta, oli morsiamen hääitkuja ja viimeisenä vielä hän kiitteli kauniisti kuulijoita ja pyysi, että Luoja heitä luvussa pitäisi, kun kerran ovat hänenkin kurjasen huomanneet.

Se ei muistaakseni ollut ensimmäinen kerta kun itkuvirsiä kuulin, mutta muistan tästä sen, että istuessani siinä aivan Matjoi-mummon vieressä ja seuratessani hänen itkuaan ja sanoja, joita en kunnolla ymmärtänyt, kiintyi huomioni hänen ulkonaiseen esiintymiseensä. Hän itki oikein sydämensä pohjasta, toisin sanoen eli mukana sen mitä sanoi, vieläpä niin, että kyyneleet juoksivat hänen poskillaan. - Mutta kohta kun hän virtensä lopetti ja pani nenäliinan taskuunsa, niin hän oli kuten tavallisestikin, iloinen ja hymyilevä, ja antoipa minulle rinkelinkin. Se pisti silloisen lapsenmieleni epäilemään hänen itkunsa todenperäisyyttä. En vielä ymmärtänyt, että karjalainenhan voi itkeä ja nauraa melkein samanaikaisesti ja ettei ilon ja surun raja loppujen lopuksi ole niin suuri kuin luulin.

(...) Usein muistelen häntä ihaillen ja ikävöiden. Ihailen hänen välitöntä, vapaata käytöstään, hänen ahkeruuttaan ja uurastustaan, mutta ennen kaikkea hänen suurta virsinerouttaan, ikävöiden taas hänen miellyttävää ja lämpöistä olemustaan. Mistä hän nuo taidot sai, kuka nerouden hänen päähänsä pani(...). Mutta ehkäpä herkkä, karjalainen mieli oli lähempänä luonnon esikuvia, ja hän otti sieltä oppia. Tai liekö ollut Väinön mahdista peräisin, kuka tietää?"

(V.R.: "Matjoi-mummo runoniekka"/ Nuori Karjala, Helmikuu, n:o 2, 1947.)

A. O. Väisänen kirjoittaa mm. Matjoin Budapestin esiintymisestä:

Matjoi lauloi virren Unkarille, joka oli silloin ahdistetussa asemassa (…). Hän kysyi minulta, mitä hän laulaisi. Minä selitin hänelle, että Unkarille on tapahtunut hirmuinen vääryys (…). Kun Matjoi oli lopettanut tämän virtensä, syntyi aivan mahdoton kättentaputusten tulva suuressa salissa, joka oli täynnä yleisöä. Hänestä tuli niin suosittu, että häntä kuvattiin joka paikassa, missä hän liikkui. Häneltä tietysti kysyttiin unkarinkielelläkin, mistä hän oli kotoisin ja mikä hän oli. Hän sanoi: Em mie malta”. Minä koetin selittää, että hän on karjalainen vanha nainen, niiltä paikoilta, joissa mm. Elias Lönnrot on aikoinaan käynyt (…). (A. O. Väisänen teoksessa (toim.) Erkki Pekkilä: Hiljainen haltioituminen. A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista, 1990.) Juhlien jälkeen Matjoita syleiltiin, hänen pukuansa kosketeltiin ja haluttiin nimikirjoitusta. Matjoi levitti silloin kätensä ja vastasi: "Ka, en jo osuo kirjoittaa!" Laulajan kunniaksi järjestetyillä teekutsuilla Unkarin ylimystö, kreivit ja ruhtinaat, ojensivat hänelle ruusukimppuja. Matjoi otti ne vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti. Kun hänen omat maamiehensä ehdottivat jo poislähtöä, virkkoi Matjoi: "Ollaan vielä, täällä on niin hauskaa". (Sylvi Kauhanen Rajaseutu-lehdessä n:o 4, 1961, Unto Martikainen: Runokylien kutsu, 2012.)

Iivo Härkönen tapaa vielä ikääntyvän Matjoi Plattosen ja kirjoittaa teoksessaan Runon hirveä hiihtämässä (1928): "Mutta helähdyttääpä silloin vielä varsin tuntematon, mutta sittemmin varsin kuulluksi tullut itkijänainen Matjoi Blattonen kaukaista sukua olevassa talossaan lapsenliikutusvirren, johon vaikka itse olisi voinut nukahtaa:

Tule nukku nuaburista,
torkku toisesta talosta...
Nukuta Jumala lasta,
magavuta mallitoinda,
liilo, luuli...
Eikä tiijä mamma raukka,
missälapset matkattaneh,
matkattaneh mual vai merel,
vaigo synkäl on salol...

Muutamien pienten palojen ja loitsujen ohella hän sitten laulaa pienen tyttöjen laulun, joka oikeastaan on lorulaulu ja mahdollisesti vierasta juurta, mutta joka omituisesti keinuelee samojen sanojen keveässä rytmissä. Se on prossan - hirssin - kylvö, Raja-Karjalan tyttöjen vanha kisalaulu:

Miebä prossan kylväzin, kylväzin.
Milbö sie kylväzit?
Sormizil, sormizil.
Miebä prossan leikkaizin, leikkaizin.
Milbä sie leikkaizit, leikkaizit?
Tsirppizil, tsirppizil.
Josba sormen leikkaizit, leikkaizit...
Miebä sormen sidizin, sidozin...

Opettaja Juulia Kyyrönen kirjoittaa:

Kirjailija Maila Talvio on sanonut: ”Matjoi Plattonen on taiteilija. Hengen voima pitää häntä pystyssä yhtä vapaana ja luontevana missä ympäristössä ja tilanteessa tahansa. Hänessä on synnynnäinen kulttuurin ja hyvän maun vaisto. Kun hän, sydänmaiden lapsi, joutuu kosketukseen eurooppalaisen taiteen kanssa pääkaupungissa, niin hänen jylhät ryppyiset kasvonsa vetäytyvät hymyyn, joka säteilyllään suorastaan yllättää (…)". (Juulia Kyyrönen.)

Maila Talvio näki Matjoin esittämässä itkuvirttä ulkomuseon perustajan haudalla ja kuvasi häntä luomistyössä vapisevana taiteilijana. Hyväntahtoinen Matjoi ihmetteli myöhemmin, miksi hänet pantiin itkemään miestä, joka jo puoli vuotta oli haudassa maannut. (Leea Virtanen: "Kerääjät ja laulajat" teoksessa (toim.) Pertti Virtaranta & al.: Karjalan laulajat, 1968.)

Yhtä unohtumaton elämys Matjoi Plattonen on näyttelijä Elli Tompurille: ”Matjoi Plattosen puhuessa tämän vanhat kasvot häipyvät ja jäljelle jäävät kirkkaat ja viisaat säteilevät silmät. Tumman ristikkoinen kotikutoinen puku verhosi kansannaista ja maailmannaista sen sanan parhaimmassa merkityksessä. Ei mitään anteeksipyyntöjä, ei mitään kursailuja tai enemmän tai vähemmän teeskentelevää vaatimattomuutta. Kaikki oli luontevaa, itsestään selvää (…). Oliko hän vanha vai nuori, en tiennyt.” (…). (Juulia Kyyrönen.)

Elli Tompuri sanoi oppineensa Matjoilta liikunnan plastiikkaa (...). Norjan kuninkaalle Matjoi lauloi niin suloisen virren, että tämä lähetettiin adressina kuninkaalle Helsingin kaupungin toimesta. (Nuori Karjala, Syyskuu, 1952.)

Eliel Vartiainen kuvailee Matjoi Plattosen persoonaa ja hänen sydämellistä välittömyyttään, tunteiden impulsiivisuutta, käytöstavan arvokkuutta ja luonnollisuutta ja toteaa, että hänen piirteensä tekivät hänestä ”Karjalan äidin”:

Tällainen Matjoi oli, ilman, että hänen suonissaan virtasi pisaraakaan nykyaikaisen kulttuurin nestettä. Merkillinen vastakohta: uskomuksissaan, loitsuissaan ja taikomisissaan Matjoissa oli miltei pakanaa, mutta toisaalta taas oli hän syvästi uskonnollinen vanhus, jolla joka päivä oli hartaat rukoushetkensä. Sortavalassa ollessaan Matjoi asui tavallisesti eräässä hänelle tutuksi käyneessä perheessä. Tämän emäntä kertoi: ”Kun kuulin aamuisin hiljaista puhelua Matjoin huoneesta, menin ovelle salaa kuuntelemaan. Matjoi toimitti pitkiä esirukouksiaan, joissa paitsi omaisia muistettiin myös hänen helsinkiläisiä ystäviään. Kuulin nimiä kuten Maila Talvio, Väizäne, Tompurj. Schirendys ym. Kun Matjoi ei muistanut tarkoittamansa henkilön nimeä, kuvaili hän Herralleen tämän ulkonaisia tunnusmerkkejä ja sisäisiäkin ominaisuuksia – tiijäthäi Sie Spoassosein, tiijäthäi Sie… Eikä mummo epäillyt hetkeäkään, etteivätkö hänen usein lystikkäätkin tunnusmerkkinsä olisi perillä kelvanneet ja oikein käsitetty. Tämä tapahtui joka päivä: se oli minullekin hartaushetki, ihan kyyneleet nousivat silmiin.”

Tämä oli toinen puoli Matjoin henkilöllisyyttä. Toinen oli se kalevalainen (…).

(Eliel Wartiainen: Kun Haltiat elivät, 1953.)

Vanhuutensa päivät Matjoi Plattonen vietti Loimolassa poikansa luona. Kuolema kutsui ja hänet siunattiin Suistamon kirkossa tunnustamansa uskon menoin ja saatettiin muiden runoniekkojen leposijaan Suistamon vanhaan kalmistoon. Hänen jalassaan olivat Maila Talvion lahjoittamat ”valgiet kengät”. Suuren itkijän haudalla itkettiin kuolinitku. Sen esitti Maria Ryymin tyttärensä avustamana. (Juulia Kyyrönen: "Runojen Suistamo" teoksessa (toim.) Väinö Nenonen, Mikael Rajamo: Suistamo, 1955.)

Anna-Liisa Tenhunen: Itkuvirren kolme elämää https://kansalliskirjasto.finna.fi/Record/helka.1963750

http://etno.net/sites/etno.net/files/vaisanen_muistelmia_osa_2.pdf

• [1] Wikipedia [https://fi.wikipedia.org/wiki/Matjoi_Plattonen]
• {2] Kooste Lea Tajakka.

  ---

Lisätietoja - More information - Больше информации:

https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/quicksearch?hakusana=matjoi+p...

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012%3AKK3015%3A63

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012%3AKK3015%3A65

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012%3AKK3015%3A66

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012%3AKK3015%3A67

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012%3AHK19451228%3A13.2

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012%3AKK3015%3A61

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012%3AKK3015%3A70

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012%3AKK3015%3A68

https://www.finna.fi/Record/musketti.M012%3AKK3015%3A69

https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/KK4878_80

https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19551228_182

Tämä profiili oli Suojärvi-projektin 59. viikkoprofiili (22.01.2017-28.01.2017).