Projekti on aloitettu 28.11.2017. Projektin määrittely ja kuvaus ovat työn alla. Osallistu sitä koskevaan keskusteluun täällä.

Olet tervetullut mukaan Itämerensuomalainen ja saamelainen kansanperinne -projektiin! Tarkoituksena on tuoda esille näkemys mitä on yleensä kansanperinne ja mm. kerätä kansanperinnettä harjoittaneiden henkilöiden profiileja.
Henkilö tekee työtään tai taidetta sen suuremmin kouluja käymättä, on esim. esiintyvä kansanlauluja (virrenveisaajasta piirileikkilaulajaan), kansansoittaja eli pelimanni, kansantanssija eli tanhuaja, Ite-taiteen tekijä, runonlausuja, tarinankertoja, siis ihmisten viihdyttäjä. Ja lisäksi joku henkilö, minkä tahansa kansanperinteen harjoittaja, on yltänyt suuren kansan tietoisuuteen, jopa maailmanlaajuiseen tietoisuuteen.

Liity projektimme jäseneksi valitsemalla Genin kirjautuneena tällä sivulla Toiminnot > Liity projektiin. Projektin jäsenenä saat liitettyä profiilit suoraan projektiin.

MITÄ ON KANSANPERINNE:

odottaa tekstiä

Laulun, soiton ja tanssin historiallista taustaa:

Kansanmusiikin alkeisilmiöinä on ollut laulu ja rallatus, joka on kaikkien kansojen keskuudessa liittynyt työntekoon. Työlaulut ovat rytmittäneet esim. puinnissa, viljanjauhannassa, nuotan- veneenvedossa, uittotöissä, junttauksessa, kivitöissä, heinänkaadossa jne. Vielä pelkistetympiä sävelrakenteita on melodisessa huhuilussa ja kutsuhuudoissa. Myöskin sävelkaaria liittyy kaikilla kansoilla luentaan ja resitointiin esim. rukousten ja hengellisten kirjojen luentaan sekä lapsenviihdyttäjän runojen ja hokemien esittämiseen. Ihmiskunnan perinnäisten uskomusten mukaan säveliin ja musiikkiin on liittynyt jotain yliluonnolista, salaperäisesti vaikuttavaa. Sävelten mahdin katsottiin ulottuvan syntyvyyteen ja hedelmällisyyteen, riistansaantiin, sotaonneen, sateen aikaansaamiseen, avioliiton onnistumiseen jne. Myöhemmin soitinmusiikissa meillä Suomessa oli Väinämöinen, joka lumosi laulullaan ja soitollaan kaikki kuulijat metsänväkeä myöten. Aluksi sävel palveli siis käytännön elämää, yksilön jokapäiväisiä tarpeita. Vasta kehittyneemmissä muodoissaan kansanmusiikki irtautui vapaaseen taiteen harjoitukseen. Sitä tarvittiin vuotuisjuhliin ja seremonioihin. Suomalaisen laulumusiikin lajit ovat: sävelmerkit, joiut, itkuvirret, runolaulu, riimitetyt laulut ja hengelliset laulut.

Kansanomaista soitinmusiikkia voi ryhmitellä esim. tehtävän perusteella. Vanhat kansalliset soittimet ovat paimensoittimet eli torvet (tuohi- tai tanotorvi, luikku, ämyri, truba ja sarvia eli pukin- naudan- ja pässinsarvi, puusarvi ja toiseksi huiluja, pajupilli, puu- ja savihuilut ja kolmanneksi kielisoittimia, tuohenkappale, kasvinlehti, kampa, kaide, ruokopilli, mäntypilli, kärjennokka, tärrätorvi. Näiden soittimien kuuluisin valmistaja ja käsittelijä oli inkeriläinen ammattipaimen, myöhemmin Helsinkiin asettunut Teppo Repo (1886-1962). Kantele on Itämeren piirissä asuvien suomensukuisten heimojen yleissoitin. Vanhin Suomen kanteleissa esiintyvä vuosiluku on Kurkijoelta 1699. Viisikielinen kannel soveltuu juuri tyypillisimpien runosävelmien tapailuun. Tavallisimmin kanteleissa on 20-22, 28, 32 tai 36 kieltä. Kanteleita on käytetty soolo- ja säestyssoittimina. Myös kanteleyhtyeitä on ollut varsinkin pohjanmaalla Haapavedellä, Halsualla , Kaustisella ja Vetelissä.
Nuorempia kansainvälistä lainaa olevat soittimet ovat jouhikko eli jouhikannel siis jousisoitin minkä kielet punottiin hevosen häntäjouhista ja sitä tiedetään soitetun 1800-luvulla eteläsavossa Mäntyharju ja Savonranta ja karjalassa Hiitola, Ilomantsi, Kerimäki, Kesälahti, Sortavala.
Viulu on uudempien kansansoittimiemme varhaisin tulokas ja viulusta on mainintoja jo 1600-luvun tuomiokirjoissa. Perinnäiset kruunuhäihin kuuluvat seremoniat ja tanssit soitettiin nimenomaan tällä herkällä jousisoittimella, minkä moni paikallinen pelimanni ja puuseppä joutui itse valmistamaan. Myöhemmin tuli läntinen soitinlaina klarinetti jota on käytetty lähinnä tanssisoittimena eteläpohjanmaalla, satakunnassa ja varsinaissuomessa, hämeessä ja uudellamaalla. Harmonikka tuli Suomeen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vähemmän käytettyjä soittimia on ollut kitara, mandoliini, urkuharmoni ja kontrabassoa on ruvettu soittamaan1940-luvulta kansanmusiikkiyhtyeissä. Myös torviyhtyeet ovat soittaneet kansanmusiikkisovituksia ja huolehtineet häämusiikistakin. Lähdetietona: Erkki Ala-Könni, Suomen kansanmusiikki, tutkielmia neljältä vuosikymmeneltä, julkaisija Kansanmusiikki-instituutti Kaustinen.

Kansantanssi: Keskiajalta kansantanssista ja sen kehityksestä Euroopassa on hyvin vähän tietoja. Talonpoikaisväestön paritanssit olivat luonteeltaan miimisiä, niissä jäljiteltiin eläimiä, ammatteja tai tapahtumia ja piiritanssit olivat rajuja, kömpelöitä ja äänekkäitä. Suomesta kerrotaan, että ensimmäiset tanssit olivat maan tallaamista paikoillaan tai sitten matkittiin jotain eläintä tanssimalla nelinkontin esim. karhua (vain miehet tanssivat). Mainittakoon että 1100-luvulta periytyvää tanssitapaa (”pyhiinvaeltaja-askel”) edustaa puhtaana nykypäivään saakka elävänä perinteenä säilynyt Färsaarelaisten laulutanssi. 1500-luvulla Skandinaviassa alkoi vanha balladiperinne väistyä uusimuotoisen nelisäkeisen laulun tieltä ja saapui Suomeen 1600 – 1700-luvun kuluessa syrjäyttäen vanhan kalevalamittaisen lauluston. Karjalan kannaksella ja Inkerissä on 1800-luvulla aivan yleisesti ja myös 1900-luvulla tanssittu laulutansseja, joiden säestyksenä on laulettu sekä kalevalamittaisia kertovia balladeja ja muita lauluja että erilaisia, vanhempia ja uudempia lyyrisiä lauluja, kyseessä siis vanhin tanssiliikunnan muoto josta on säilynyt muistiinpanoja. Slaavilainen vaikutus on näissä tanssitavoissa varsinkin Inkerissä voimakas. Kuljettiin piirissä tai ketjussa, ketju saattoi kulkea porteista eri tavoin ja kiertyä tukille. Myös pareittain kuljettiin. Esilaulaja veti ketjua tai oli piirin keskellä tanssien siellä yksinään. Laulutansseja tanssittiin myös vastakkaisriveissä, jolloin rivit vuorotellen tanssivat toisiaan vastaan ja taas perääntyivät.

Piirileikkilaulut ja rekilaulujen kukoistuskausi oli 1800-luvulla ja ovat osittain säilyneet meidän päiviin saakka. Tanssissa tavallisimmin yksi pari kerrallaan pyöri piirin keskellä käynti- ja juoksuaskelin. Myöhemmin tuli tavaksi muodostaa tyttöjen tai poikien piiri joka sitten haki parit itselleen ja kaikki pyörivät yhtä aikaa. Menuetti oli n. 1660 muotitanssi Ranskan hovissa ja myös Ruotsin hovissa. Varmasti tiedetään, että 1700-luvulla menuetti saavutti myös meidän maamme. Kansantanssina menuetista on tietoja Uudeltamaalta, Varsinaissuomesta, Satakunnasta ja Pohjanmaalta ja hajanaisia tietoja aina Pohjois-Karjalasta asti. Ruotsinkielisillä alueilla menuetti on säilynyt nykypäiviin saakka.
Polska on Ruotsissa saanut lähes kansallistanssin aseman. Suomessa 1700-luvulla se oli melkeinpä ainoa tanssi menuetin ohella, mutta paljon yleisempi. Polska on tullut Puolasta, tosin siinä on saksalaisia ja ranskalaisia jäänteitä. Polskaa tanssittiin pareittain tai piirissä ja piiripolskat säilyivät pisimpään Pohjanmaalla mm. hääringit ja itä-suomessa ja Karjalassa ei polskaa tunnettu lainkaan. Muista tansseista mainittakoon kontratanssit, katrillit, enkeliskat, purpuri. 1800-luvun puolivälissä tanssilattioita alkoi valloittaa valssi joka perustuu ikivanhoihin eteläsaksalaisiin ja itävaltalaisiin kansantansseihin. Tuskin valssi oli opittu niin tuli villitsemään böömiläinen kansantanssi polkka. 1800-luvun loppupuolella tuli masurkka ja sen jälkeen jenkka. Eteläamerikkalainen tango alkoi n. 1914 levitä Euroopassa. 1950-luvulla tulivat mm. latinalaisamerikkalaiset samba, mambo ja cha cha cha sekä rock and roll ja näitä seurasi twist, disco. Lähdetieto: Pirkko-Liisa Rausmaa, Polskasta poppiin.

Tanssimisesta mainittakoon, että sisällä tanssiminen ei pienissä ja pimeissä pirteissä onnistunut, kesäisin nuoriso kerääntyi tasaisille paikoille (tanssikalliot, sillat, kedot, kisakentät) ensin leikkimään, sitten tuli piirileikit ja myöhemmin tanssit. Myöskin, esim. uskonnollisista syistä ei annettu huonetta tai ulkorakennusta käyttöön. Vuodelta 1649 on Turusta säilynyt merkintä nuorison kertymisestä Kupittaan kentälle leikkimään ja polttamaan tulia.
Tanssitilaisuuksia oli nurkkatanssit, lotterihäät, pennihäät ja karjalaisnuorison tilaisuudet ja työn jälkeen kokoonnuttiin tanssimaan (tunkion loppiaiset, heinätanssit, nokitanssit). Lisäksi seremonialliset tanssit kuuluivat häätilaisuuksiin.

Kansantanssit ovat olleet kansan keskuudessa kulkevaa (muistitietoa ja unohdetun osan kohdalle keksittiin uusi) yhteistä ilonpitoa ja seurustelua. Tanssit oli tanssijoita varten, ei yleisöä. 1900-luvulla alkoi sitten perinteen harrastuksen ja esittämisen aika.