Senator Johan Vilhelm Snellman

Johan Vilhelm Snellman s. 12.5.1806 Tukholma, k. 4.7.1881 Kirkkonummi, senaattori, filosofian professori
Vanhemmat: merikapteeni Christian Henrik Snellman ja Maria Magdalena Röring. Puoliso 1845 - Johanna (Jeannette) Lovisa Wennberg s. 1828, k. 1857,
Puolison vanhemmat apteekkari Anders Wennberg ja Aurora Olson.
Lapset: Hanna s. 1846, k. 1882; Anders Henrik s. 1848, k. 1911, juristi, senaattori; Johan Ludvig s. 1850, k. 1909, senaatin esittelijäsihteeri; Wilhelm s. 1851, k. 1933, piirilääkäri, lääkintöneuvos; Magdalena s. 1853, k. 1856; Karl s. 1855, k. 1928, tie- ja vesirakennushallituksen ylijohtaja, todellinen valtioneuvos; Gustav s., k. 1857.

Snellman, Johan Vilhelm (1806 - 1881) Charles Riis. SKS, arkisto.
J. V. Snellman hahmotti Suomen Venäjän-suhteen reaalipoliittisen tradition uutta kansalais- ja valtiopäiväyhteiskuntaa vastaavaksi ja pyrki rakentamaan Suomen sosiaalisen tulevaisuuden kansalaisyhteiskunnan kehittämisen pohjalle. Tämä päämäärä edellytti kansan suurten joukkojen sivistämistä ja se taas suomen omaksumista kulttuuri- ja hallintokieleksi. Snellman ei osallistunut varsinaiseen fennomaaniseen puoluepolitiikkaan; hän ei ajanut nopeaa sosiaalista muutosta vaan ensi sijassa sivistyneistön kielenvaihdosta.
Johan Vilhelm Snellman aloitti modernin kansalaiskeskustelun ja yhteiskuntakritiikin Suomessa 1840-luvulla; hän toi tänne vallankumousvuosikymmenen poliittisen hengen Ruotsin- ja Saksan-kokemuksiensa ja laajan, jatkuvan eurooppalaisen kirjallisuuden seuraamisen antamilla henkisillä valmiuksilla. Hän oli 1840-luvun alun laajoilla teoksillaan hankkinut itselleen pitävän teoreettisen pohjan.

Vuosien 1848 - 1849 vallankumousvaihe, jolloin Snellmania ei hänen yhteiskunnallisesti aktiivisen taustansa vuoksi nimitetty filosofian professoriksi, sai hänet pidättymään moneksi vuodeksi julkisesta toiminnasta. Aleksanteri II:n valtaistuimellenousun jälkeen Snellman nimitettiin 1856 hakemuksetta professoriksi ja hän ryhtyi hallituksen reformipolitiikan aktiiviseksi kannattajaksi. Senaattoriksi ja finanssitoimituskunnan päälliköksi hänet nimitettiin 1863. Reformiperiodin loppuminen, nälkäkatastrofi 1867 - 1868 ja omapäisen Snellmanin ja uuden kenraalikuvernöörin kreivi Nikolai Adlerbergin ristiriita johtivat kuitenkin eroon 1868. Snellman, joka oli aateloitu 1866, jatkoi valtiollista toimintaansa valtiopäivillä aatelissäädyssä. Hän jatkoi myös aktiivista journalistista toimintaansa, alanaan edelleenkin etupäässä laajat tutkielmanluonteiset mutta samalla usein poleemiset artikkelit.

Snellman polveutui pohjalaisista pappis- ja virkamiessuvuista (Snellman-suku). Hänen isänisänsä Gerhard Snellman oli kappalainen ja äidinisänsä Matts Röring kommissionimaanmittari. Oma isä Christian Henrik Snellman oli opiskellut Uppsalassa 1700-luvun loppuvuosina mutta lähtenyt merille ja navigaatio-oppiin ja toimi sitten menestyksellisesti merikapteenina vuoteen 1834. Christian Henrik Snellman solmi Tukholmassa avioliiton myös Pohjanmaalta kotoisin olevan Maria Magdalena Röringin kanssa 1803; pariskunta sai siellä viisi lasta, joista Johan Vilhelm oli toinen. Snellmanit muuttivat 1813 takaisin Pohjanmaalle, Kokkolaan, missä äiti kuoli seuraavana vuonna kuudennen lapsensa syntymän jälkeen Johan Vilhelmin (Jannen) ollessa vain kahdeksanvuotias.
Lukemisesta ja uskonnonfilosofiasta syvästi kiinnostunut isä eli, merenkulusta luovuttuaan, hankkimallaan Palon tilalla Alahärmässä vuoteen 1855.
Snellmanin sukupiirissä oli useita korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan nousseita ja siten esimerkkeinä tärkeitä ihmisiä, mutta myös monia herrassäädystä pudonneita. Itse hänen voi sanoa polveutuneen sivistyneistön alemmasta kerrostumasta; hän oli ainoa veljessarjasta, joka lähetettiin Kokkolasta Oulun triviaalikouluun valmistumaan akateemiselle uralle.
Oulussa hän sai asua tätinsä ja tämän vakavamielisen värjärimiehen Piponiuksen luona. Äitinsä menettänyt Snellman kiintyi lämpimästi tätiinsä. Snellmanin serkku Maria Piponius solmi sittemmin avioliiton Elias Lönnrotin kanssa.

Snellman suoritti ylioppilastutkinnon ja hänet otettiin yliopistoon 16-vuotiaana 5.10.1822, samana syksynä kuin häntä vanhemmat J. L. Runeberg ja Elias Lönnrot. Snellmanin tarkoituksena oli lukea papiksi, ja hän sai pian teologisia stipendejä. Isän avustuksista huolimatta hänen oli pakko välillä keskeyttää oleskelunsa yliopistossa ja toimia kotiopettajana, millä oli kuitenkin kasvattavaa vaikutusta ja merkitystä Snellmanin myöhemmille kotia ja kasvatusta koskeville näkemyksille.
Mahdollista, vaikka epävarmaa, on myös, että Snellman oli eräässä vaiheessa merillä, ehkä isänsä kanssa; joka tapauksessa hänellä oli tietoja merenkulusta ja myöhemmin hän toimi dispasöörinä eli merivahingonlaskijana.

Snellman olisi voinut 1828 ilmoittautua pappistutkintoon täytettyään keväällä 22 vuotta, mutta hän oli jo edellisenä keväänä päättänyt opiskella filosofian kandidaatiksi. Tämä ei sinänsä vielä merkinnyt luopumista mahdollisesta papinurasta vaan tavoitteen asettamista korkeammalle.
Hän oli jo opiskellut laajasti historiaa ja kirjallisuutta ja saanut ystävänsä J. J. Nervanderin ja inspehtorinsa professori G. G. Hällströmin kautta kosketusta fysiikkaan ja luonnontieteisiin. Hän ei ollut opiskellut muuta kuin raamatullista kreikkaa. Nyt hän paneutui syvällisesti kreikkaan ja filosofiaan, joissa aineissa hän sitten kandidaatintutkinnossaan saikin korkeimmat arvosanat.
Kreikan opiskelu oli monessa mielessä tärkeää: se oli hänen kuraattorinsa, myöhemmän filosofian professorin J. J. Tengströmin ja monien muiden keskeisten yliopistonopettajien alkuperäinen aine ja myös Snellmanin uuden läheisen ystävän Runebergin pääaine. Kreikan vapaussota innosti mieliä, ja Venäjä osallistui sotaan kreikkalaisten puolella turkkilaisia vastaan.

Kun yliopisto jatkoi toimintaansa Helsingissä syksyllä 1828, Snellman suoritti stipendiaattitutkinnon ja sai stipendin; sen ja kotiopettajantulojensa varassa hän keskittyi nyt varsinkin Hegelin filosofian perusteelliseen opiskeluun. Tengström aloitti juuri tällöin opetuksensa filosofian professorina ja tukeutui nimenomaan Hegelin järjestelmään. Tässä Suomen yliopisto poikkesi Ruotsista, jossa schellingiläisperäinen idealismi oli dominoivana ja läheisessä yhteydessä sikäläiseen kirjallisuuteen.
Suomessa Tengström ja hänen oppilaansa ja ystävänsä poikkesivat sekä kirjallisesti että filosofisesti ja poliittisesti Ruotsin aatemaailmasta. Filosofian suuntauksilla oli yhteytensä ajan suureen eurooppalaiseen dynamiikkaan vallankumouksellisten pyrkimysten ja Wienin kongressin luoman järjestelmän välillä; Suomessa yhdistettiin teoreettisen ja käytännöllisen filosofian professuurit vain yhdeksi viraksi 1828, ja Tengström nimitettiin virkaansa osin poliittisilla meriiteillä.

Snellman suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 25-vuotiaana 1831, hänet promovoitiin maisteriksi 1832, ja hänestä tuli filosofian dosentti 1835. Hän oli lauantaiseuralaisten (eli "Tengströmin piirin") perustaman Helsingfors Lyceumin latinanopettaja vuoteen 1836 ja julkaisi myös pienen latinan oppikirjan. Tässä vaiheessa Snellman rupesi myös toimimaan aktiivisesti ylioppilasmaailmassa. Hänestä tuli suuren Pohjalaisen osakunnan vt. kuraattori 1834 ja sitten osakunnan jaon jälkeen Pohjoispohjalaisen osakunnan kuraattori 1837 - 1839; inspehtoreina olivat ensin edelleen Hällström ja sitten Tengström.

Hegelin systeemin absoluuttisuutta ja G. W. Leibnizin käsitystä historian voimasta käsittelevien latinankielisten väitöskirjojen jälkeen Snellman julkaisi 1837 oppikirjan Försök till en framställning af Logiken (137 sivua), joka on omistettu tekijän isälle. Teos sisältää "olemisen" (varandet) ja "olemuksen" (väsendet) esittelyn kiinteästi Hegelin omaa teosta seuraavassa käsittelyjärjestyksessä; suunniteltu toinen osa ei ilmestynyt. Kirja toimi tavallaan mainoksena, sillä Snellman sai tukholmalaisen kustantajan Z. Haeggströmin kiinnostumaan Hegelin systeemin kolmiosaisen oppikirjan julkaisemisesta. Snellman julkaisi Tukholmassa 1837 teoksensa Philosophisk Elementar-Curs. Första Häftet, Psychologi (66 sivua - kirja tosin tuli kirjakauppoihin vasta elokuussa 1838), toinen ja kolmas osa, Logiken ja Rättsläran ilmestyivät 1840. Nämä teokset seuraavat kiinteästi Hegelin omia laajempia kirjoja ja pohjautuivat Snellmanin dosenttina pitämiin luentoihin.

Snellman osallistui kiinteästi Lauantaiseuran elämään, mutta hän ei julkaissut kirjoituksia sen "äänenkannattajassa", Runebergien Helsingfors Morgonbladissa. Sen sijaan hänen merkityksensä kuraattorina ja epävirallisesti koko ylioppilaskunnan henkisenä johtajana oli tärkeä. Jo tällöin hän toimi aktiivisesti tiedostavan siveellisen (sedlig) ihmiskäsityksen puolesta; ylioppilasmaailman pienoiskansalaisyhteiskunnassa voitiin toteuttaa siveellisen yhteiskuntajärjestyksen moraalisia periaatteita. Snellman pyrki vaikuttamaan alkoholi- ja remuamispainotteisen nuorisoelämän muuntamiseen yleissivistävään, velvollisuudentuntoiseen ja toverillisesti jalostavaan suuntaan, ilmeisesti samalla tavalla kuin sittemmin tunnetussa, monille ylioppilassukupolville jaetussa kirjoituksessaan Suomen Ylioppilas. Tervehdys tulokkaille. Akateemista kasvattavaa itsehallintoa puolustavan asenteensa ja periaatteellisen itsepäisyytensä vuoksi Snellman joutui sitten hankaluuksiin yliopistoviranomaisten kanssa. Hän halusi myös pitää ylimääräisiä luentoja akateemisen vapauden luonteesta "suuren kuraattorikiistan" kuohuttaessa mieliä. Sitä ei voitu sallia, ja Snellman sai syntyneen oikeusprosessin johdosta mainetta rettelöitsijänä, mutta tapaus ei vaikuttanut kielteisesti hänen asemaansa.
Myöhemmin (1840) hän julkaisi Ruotsissa suunniteltuihin luentoihinsa perustuvan kirjasen Om det Akademiska Studium ja palasi sitten aiheeseen useissa artikkeleissaan, luennoissaan 1856 ja mainitussa, lähinnä suomeksi levinneessä kirjasessaan.

Snellman oli jo 1836 julkaissut Ruotsissa laajan poleemisen arvostelun, ja saanut 1837 oppikirjansa ensimmäisen osan julkaistuksi siellä. Hän pyrki nyt pääsemään ulkomaille, lähinnä Ruotsiin ja Saksaan; hän tekikin lyhyen matkan Tukholmaan 1837. Sitä ennen hän kuitenkin julkaisi - sensuurin viivästyttämän - ensimmäisen niteen alun perin kolmiosaiseksi suunniteltua kirjallista aikakauskirjaa Spanska Flugan. Toinen ja kolmas osa ilmestyivät Helsingissä tekijän ollessa matkoilla 1840 ja 1841.

Ylioppilasjohtajana, vaativien oppikirjojen tekijänä ja Suomen ainoan kirjalliseksi aikakauskirjaksi tarkoitetun julkaisun toimittajana ja kirjoittajana Snellman astui 1830-luvun loppupuolella näkyvästi julkisuuteen, ennen muuta Helsingissä mutta myös jo Tukholmassa. Hän kuului Suomen nousevan intelligentsian - J. L. Runebergin, J. J. Nervanderin, Fredrik Cygnaeuksen ynnä muiden - lähipiiriin, ja oli kehittänyt itselleen intellektuaalisesti ja poliittisestikin tärkeän erikoisosaamisen alueen, Hegelin filosofian hallinnan.

Snellmanin kunnianhimo ja kyvyt pääsivät oikeuksiinsa, kun hän, oleskeltuaan ensin vuoden verran Pohjanmaalla, tuli vuoden 1839 lopussa Tukholmaan ja pääsi heti viikkolehti Frejan aputoimittajaksi ja keskeisiin kirjallis-poliittisiin piireihin. Monilla Frejaan kirjoittamillaan artikkeleilla ja heti vuodenvaihteessa 1839 - 1840 kirjoittamallaan "jatkolla" Carl Jonas Love Almqvistin suurta huomiota herättäneeseen vapaan rakkauden puolustukseen Det går an Snellman tuli nopeasti tunnetuksi. Hän puolusti avioliittoa välttämättömänä yhteiskunnallisena laitoksena ja asettui muutenkin Frejassa vastustamaan Aftonbladetin radikaalista linjaa, mutta kannattamatta silti hallitusrintamaa.
Snellmanin Det går an. En tafla ur lifvet. Fortsättning on romaani, jossa kuvataan Almqvistin rakastavaisparin myöhempiä vaiheita ja rappiota. Snellman esittää siinä samanaikaisen psykologianoppikirjansa mukaisia päätelmiä ja pohjustaa varsinkin Läran om Staten -teoksessaan (1842) esittämäänsä yhteiskuntakäsitystä. Myöhemmin hän jatkoi avioliitto- ja rakkaustematiikkaa teoksessaan Fyra giftermål. Taflor i Terburgs manér, jonka ensimmäinen osa Kärlek och kärlek ilmestyi Tukholmassa 1843 ja saksaksi 1844. Teoksen jo painetut toinen osa ja kolmannen osan alku kuitenkin makuloitiin.

Frejan artikkeleissaan Snellman käsitteli laajasti muun muassa valtiopäiväuudistuskysymystä ja tullikysymyksiä sekä yleisesti valtion, säädyn, korporaation, kansantalouden ja muita käsitteitä - kaikki esitöitä myöhempää valtio-oppia varten - ja koulukysymyksiä. Hän omisti huomiota tshekkien ja muiden kansallisuusliikkeille ja kirjoitti runsaasti David Friedrich Straussin suurta huomiota herättäneestä Raamattu-kritiikistä.

Käytyään Uppsalassa, missä hän ei toiveistaan huolimatta saanut luennoida, Snellman lähti elokuussa 1840 suurelle matkalleen. Hän tuli ensin Kööpenhaminaan, missä hän, niin kuin sitten useissa Saksan kaupungeissa, kävi esittäytymässä paikallisille oppineille. Hän tutustui innokkaasti museoihin, erityisesti taulu- ja veistosgallerioihin, joiden kokoelmista hän teki yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Hän asettui Tübingeniin syyskuun lopussa 1840 ja lähti sieltä toukokuun lopulla 1841 kiertomatkalle muun muassa Müncheniin, Wieniin, Prahaan, Dresdeniin, Leipzigiin ja Berliiniin. Syyskuussa hän palasi Tukholmaan, missä hän ryhtyi taas välittömästi kirjoittamaan Frejaan.

Näiden vuosien poikkeuksellisella ahkeruudella ja keskittymiskyvyllä Snellmanin onnistui Tübingenissa kirjoittaa 252 sivua laaja teos Versuch einer speculativen Entwicklung der Idee der Persöhnlichkeit. Kirja liittyi ajan kiihkeään uskonnonfilosofiseen debattiin, jossa Straussin kirja oli jakanut Hegelin koulukunnan ja joka muutenkin johti suureen tieteelliseen ja yleiseen väittelyyn. Tübingenissä Snellman tapasi Straussin ja luki paljon uutta, muun muassa Ludvig Feuerbachia, mutta myös jo tuntemaansa Baruch Spinozaa ja Hegeliä, jonka logiikan ymmärrys oli Straussin heikko puoli. Hegelin ja Straussin näkemykset poikkesivat toisistaan nimenomaan käsityksessä "yleis-" ja "erityis-"persoonallisuudesta, ja tästä kysymyksestä Snellman kirjoitti kirjansa.
Hän ei tahtonut soveltaa jo käyttöön tulleita oikeisto- ja vasemmistohegeliläisyyden termejä, vaan jaotteli katsomuksia teismin ja deismin kategorioihin. Snellman päätyi Feuerbachin tavoin pitämään iäisen elämän toiveita egoismina ja turhamaisuutena; kirja painottaa moraalia yhteiskunnallisena, ihmisen tahdon ja tiedon aikaansaamana tilana. Siitä seuraa myös elämä isänmaan puolesta.

Tukholmassa Snellman jälleen eli kynällään: hän kirjoitti artikkeleita ja laajahkoja arvosteluja, tarjoutui kääntämään ja kommentoimaan Straussin pääteoksen ja kuvasi tuoreeltaan matkavaikutelmiaan teoksessa Tyskland. Skildringar och omdömen från en resa 1840 - 1841. Oleskelu Tukholmassa ja Saksassa olivat ratkaisevan tärkeitä Snellmanin henkiselle kehitykselle. Ruotsin-kontaktejaan ja -vaikutelmiaan hän kuvasi kirjailijamuotokuvissa Svenska silhuetter, jotka tosin ilmestyivät vasta kevään 1848 Litteraturbladissa neljän pitkän artikkelin sarjana.

Tärkeimpinä tuloksina Snellmanin ulkomaisesta opiskelusta ja työskentelystä olivat laajat teokset persoonallisuuskysymyksestä ja vuoden 1842 lopussa Tukholmassa ilmestynyt 448-sivuinen Läran om Staten, Snellmanin yhteiskuntafilosofinen pääteos. Se pohjautui Snellmanin filosofian oppikirjan Rättsläran-osaan, mutta kun tämä vielä seurasi kiinteästi Hegeliä, heijastuu Läran om Statenissa nuorhegeliläisen kritiikin juuri vuodesta 1840 herännyt vaikutus.
Snellman poikkeaa Hegelistä siinä, että hän ei teoksessaan enää pelkästään analysoi käsitteitä vaan tutkii valtiota historiallisesti ja relativoivasti ja nostaa sivistystason kansakunnan tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi ja selittäjäksi. Tässä tulee näkyviin Frejan kirjoituksissa ilmennyt kiinnostus pienten kansojen olemukseen ja merkitykseen. Hegelin ohella Snellmaniin vaikuttivat Montesquieu, Machiavelli, Voltaire ja muut auktorit, joita hän oli lukenut jo Tübingenissä, sekä se debatti, jota ensi sijassa Israel Hwasser ja J. J. Nordström A. I. Arwidssonin avustamana parhaillaan kävivät Suomen valtioasemasta erilaisin juridisin ja politologisin perustein.

Oleskelu ulkomailla perehdytti Snellmanin Suomea suurempiin oloihin ja Suomea edistyneempään taloudelliseen, valtiolliseen ja journalistiseen elämään, ajan nousevaan "porvarilliseen julkisuuteen". Hän sai välttämätöntä etäisyyttä Suomen olojen arvosteluunsa. Samalla hänen luonteensa kehittyi, vaikka sen peruspiirteet, itsevarmuus, väittelynhalu ja itsepäisyys säilyivät, samoin eloisuus ja naisseuran kaipuu, mutta aikaisempi eräänlainen naiivius väheni.

Jo kesällä 1840 Snellman oli Tukholmasta ystävilleen lähettämässään kirjeessä - ilmeisesti tshekkien ja unkarilaisten kansallisuustematiikasta saatujen virikkeiden innostamana - kritisoinut Suomen yhteiskuntaa ja säätyläisten ja yliopiston ja rahvaan välistä sosiaalista kuilua, jonka hän pitkälti tulkitsi kielikysymykseksi. Tultuaan Suomeen vuoden 1842 lopulla hän alkoi jälleen luennoida yliopistossa, mutta etsi tilaisuutta päästä esittämään yhteiskuntakritiikkiään journalistisessa muodossa. Konsuli G. O. Wasenius ei kuitenkaan huolinut häntä toimittamaan Zachris Topeliuksen kanssa Helsingfors Tidningaria. Pian osoittautui, että Snellman saattoi saada koulutoimen Kuopiossa, missä oli kirjapaino mutta mistä puuttui paikallislehti. Hänet nimitettiin keväällä 1843 Kuopion yläalkeiskoulun rehtoriksi, ja hän aloitti siellä viranhoitonsa elokuun lopulla.

Snellman päiväsi 4.12.1843 ainoan sen vuoden aikana julkaisemansa painetun kirjoituksen, pienen ilmoituksen Saima-lehden julkaisemisesta. Lehti alkoi ilmestyä tammikuussa 1844.

Jo Spanska Fluganissa ja sitten Ruotsissa Snellman oli jyrkin sanoin arvostellut muita lehtiä, ja tästä tuli myös tärkeä Saiman tunnuspiirre; polemiikki muiden, etenkin Topeliuksen Helsingfors Tidningarin kanssa oli osin suorastaan järjestettyä. Topelius kohdisti Snellmaniin hyväntahtoista pilkkaa, joka auttaa näkemään Saiman ohjelman aikalaisperspektiivistä. Saimassa tuli esiin uudenlaisen, teollisen ja modernin yhteiskunnan vaatimus ja vanhan, olemassa olevan yhteiskunnan jyrkkä kritiikki, mutta Topeliuksen ja muidenkin aikalaisten mukaan Snellmanin ohjelma oli Suomen oloihin ja mahdollisuuksiin katsoen utooppinen ja ennenaikainen:
Snellman kirjoitti ikään kuin hän olisi Saksassa. Snellman lienee itsekin ajatellut, että oli parempi olla periferiassa, mistä käsin hän saattoi ajaa ehdottomampaa ohjelmaa, kuin Helsingissä, missä hän helpommin taipuisi kompromisseihin. Saiman ohjelma oli Freijan ja Läran om Statenin aatteiden soveltamista suomalaisiin oloihin, mutta sekä poliittisista että journalistis-kaupallisista syistä tahallisen poleemisesti, missä suhteessa Saima onnistuikin.

Snellman sovelsi nyt Suomeen tshekkien, irlantilaisten ja unkarilaisten kansallisuusaatteiden ympärillä käytyjä debatteja lisäten Savon olojen antamia vaikutteita ja virikkeitä. Hänen jo varhain omaksumansa kansantaloudellinen ja kansan aktivoimista tavoittava näkemyksensä johtivat Saiman rinnakkaislehden, Maamiehen Ystävän, perustamiseen. Tämän ensimmäisissä numeroissa annetaan neuvoja navettojen rakentamisessa ja pohditaan sitä, mistä suomalaiset ovat tulleet, kun taas Saiman ensi numeroissa kiinnitetään suurta huomiota Adolphe Granier de Cassagnacin Työläisluokan historiaan ja sen avaamiin historiankirjoituksen uudistumisen näköaloihin. Erittäin huomattavan osuuden sai jo Saimassa ulkomaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden referointi. Saimassa olivat keskeisellä sijalla kasvatusta, naiskasvatusta, kouluja ja yliopistoa koskevat yhtäältä kriittiset, toisaalta konstruktiiviset artikkelit.

Jo kesästä 1845 alkaen kenraalikuvernööri ruhtinas A. S. Menschikoff seurasi henkilökohtaisesti Saimaa, jonka kirjoituksia käännettiin hänelle. Kenraalikuvernööri käski kirjoittaa Snellmanille, että olisi parempi esittää parannuksia yhteiskunnallisiin oloihin suoraan viranomaisille kuin herättää yleisön tyytymättömyyttä "maan nykyiseen tilanteeseen". Myös yksityistä tietä Snellman sai varoituksia, ja keväästä 1846 sensuuri, joka siihen saakka oli ollut lievää, alkoi tuntua näkyvämmin, kun lehdelle oli nimitetty tehokkaampi sensori. Viranomaisten kritiikki kohdistui melko paljon myös Snellmanin pistävään ja virnuilevaan sävyyn, joka murensi valtioon ja virkamiehistöön kohdistuvaa arvostusta. Tämä aspekti tuli yhä tärkeämmäksi Euroopan yleispoliittisen tilanteen kiristyessä keväällä ja kesällä 1846 Krakovan kapinan ja Saksan "professoriparlamentin" sekä Schleswig-Holsteinin kysymyksen vuoksi; nämä kaikki koskettivat läheltä Venäjän intressejä ja Suomen lojaalisuuskysymystä.

Vuoden 1846 lopussa senaatti peruutti Saiman julkaisuluvan, mutta Snellman saattoi heti vuoden 1847 alusta jatkaa mielipiteidensä esittämistä entistä perusteellisemmassa muodossa toimittamassaan - muodollisesti Elias Lönnrotin julkaisemassa - kuukausiaikakauslehdessä Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning; sitä voidaan pitää Saiman liitejulkaisun Kallaveden laajennettuna jatkeena. Erottamista virasta ei harkittu, eivätkä viranomaiset myöskään estäneet Snellmania matkustamasta kesäksi 1847 Saksaan, Ranskaan, Belgiaan ja Englantiin tutustumaan metsäteollisuuteen E. J. Längmanin seurassa ja kustannuksella.

Snellman toimi kouluvirassaan Kuopiossa vuoden 1849 lopulle saakka. Tänä aikana hänen elämänsä oli innokasta ja iloista, koulutyön, lehtityön, runsaan ja merkittävän kirjeenvaihdon sekä ennen muuta avioliiton solmimisen ja perheen perustamisen vuoksi. Hän solmi 18.11.1845 avioliiton 17-vuotiaan Johanna (Jeannette) Lovisa Wennbergin kanssa; morsian oli Kuopion apteekkarin Anders Wennbergin ja Aurora Olsonin tytär. Snellmanin suhde puolisoonsa oli huolehtivainen ja rakastava, mutta ikäeron ja Snellmanin luonteen vuoksi myös koko ajan opettava ja holhoava.

Snellman ei kuitenkaan ollut koskaan aikonut jäädä Kuopioon. Hänen tähtäimessään oli filosofian professuuri Tengströmin jälkeen. Hän oli siihen ylivoimaisesti parhaiten ansioitunut, ja hänet asetettiin virkaväittelyn jälkeen 1849 ensimmäiselle ehdokassijalle. "Hullun vuoden" tunnelmissa Snellman kuitenkin syrjäytettiin. Hän haki professuuria Uppsalasta, mutta peruutti hakemuksensa ja palasi Helsinkiin taloudellisesti epävarmoihin oloihin. Helmikuun vallankumouksen ja "hullun vuoden" tapaukset vaikuttivat epäilemättä häneen syvästi ja luultavasti niin, että hän ei enää uskonut yhteiskunnallisen kehityksen voivan olla niin nopeaa, kuin hän arvatenkin oli aikaisemmin luullut. Tämä vain vahvisti hänen käsitystään sivistystyön merkityksestä.

Hallitus oli lakkauttanut Saiman ja estänyt Snellmanin pääsyn filosofian professoriksi - kaikki filosofian professuurit lakkautettiin sitä paitsi pian koko Venäjällä ja 1852 myös Suomessa. Kenraalikuvernööri Menschikoff ja muut korkeat viranomaiset, kuten senaattori Lars Gabriel von Haartman, pitivät kuitenkin Snellmania arvossa, mikä ilmeni jo Litteraturbladinkin kohdalla. Pari kuukautta professuuriasian jälkeen Menschikoff käski uudistaa Finlands Allmänna Tidningin mielenkiintoisemmaksi ja laajemmaksi, ja tähän tehtävään ajateltiin Snellmania. Snellmanista oli kuitenkin juuri professuuriasian takia tullut eräänlainen hallituksen vainon marttyyri, ja hän kieltäytyi tehtävästä, mutta hän lopetti samalla täydellisesti kaiken yhteiskuntakriittisen ja kirjallisen toimintansa keskittyäkseen Suomen taloudellisen edistyksen edellytyksiin.

Snellmanin taloudelliseksi pelastajaksi ilmaantui nyt kauppaneuvos Henrik Borgström vanhempi, jonka konttorissa Snellman osittain muodollisesti oli apulaisena mutta aikaa myöten varsin vastuullisissa tehtävissä. Hän oli saanut tehtäväkseen myös suunnitella korkeamman kauppaopetuksen aloittamista Suomessa, ja tätä varten hän Borgströmin kustannuksella ruotsinsi amerikkalaisen Edwin Freedleyn laajahkon Praktisk afhandling om affärslifvet, joka ilmestyi Helsingissä 1855 ja Tukholmassa seuraavana vuonna.

Snellman ei julkaissut 1850 - 1854 juuri mitään, mutta hän perehtyi syvällisesti talous-, pankki- ja rautatiekysymyksiin eli siis yhteiskunnan uudistamiseen taloudellista, ei poliittista tietä. Hän ei enää toiminut dosenttina eikä muutenkaan juuri osallistunut yliopistolliseen ja tieteelliseen elämään. Hän teki matkoja vakuutusasioissa ja perhetyi hyvin käytännön liike-elämään. Snellman matkusti 1850 noin kuukaudeksi Riikaan tutustuakseen merioikeuden ja merivahingonlaskennan asioihin.

Joulukuussa 1854, siis Krimin sodan aikana ja keisari Nikolai I:n hallitessa, Snellman ilmoitti S. G. Elmgrenille, että hän ottaisi uudestaan haltuunsa Litteraturbladin, jota Elmgren välillä oli toimittanut. Kun Snellmanin ensimmäinen numero ilmestyi maalis-huhtikuussa 1855, oli keisari Nikolai I juuri yllättäen kuollut, keisari Aleksanteri II astunut valtaistuimelle ja ruhtinas Menschikoff vaihdettu kenraali Fredrik Wilhelm Rembert Bergiin (vuoteen 1857 von Berg) Suomen kenraalikuvernöörinä. Syyskuussa Aleksanteri II:n henkilökohtainen luottamusmies, kenraaliluutnantti vapaaherra J. R. Munck nimitettiin yliopiston sijaiskansleriksi, ja hän ryhtyi ensi töikseen yhdessä ministerivaltiosihteeri, vt. kansleri kreivi Alexander Armfeltin kanssa toimiin Snellmanin kiinnittämiseksi yliopistoon.
Ensin oli puhetta "hodegetiikan" eli opintojen ohjaustieteen ylimääräisestä professuurista, mutta pian päädyttiin "siveysopin ja tieteiden järjestelmän" eli käytännöllisen ja teoreettisen filosofian varsinaiseen professuuriin. Siihen Snellman nimitettiin hakemuksetta 30.1.1856, vaikka filosofian professuurista 1853 lakkautuspalkalle pantu G. F. Aminoff vielä eli täysissä voimissaan. Pian viran nimi muutettiin jälleen filosofiaksi. Snellmanin professoriksi tulon johdosta järjestettiin suuri ylioppilasjuhla, jonka puheet painettiin erityisenä kirjasena. Snellmanin nimitys, uudistunut Litteraturblad ja ylioppilasaktiivisuus aloittivat Aleksanteri II:n ajan kansalaismieli- eli "porvarillisen yhteiskunnan" kehityksen.

Professorina Snellman aloitti luennoimalla juuri tieteiden järjestelmästä ja yliopistollisista opinnoista ja siirtyi sitten "abstraktiseen oikeusoppiin", teoreettiseen ja käytännöllisen siveysoppiin (moraaliin), psykologiaan ja niin edelleen. Hän pysyi hegeliläisen spekulaation ja tyylin puitteissa. Snellmanin luentokäsikirjoitukset on julkaistu tieteelliskriittisessä Samlade Arbeten -laitoksessa 1990-luvulla ja sen suomenkielisessä versiossa. Hän oli 1860 - 1861 myös pedagogiikan vt. professori. Snellman sai 1859 ansioituneille professoreille toisinaan annetun kanslianeuvoksen arvon, ja hänet vihittiin kunniatohtoriksi 1860.

Snellman esitti nyt aikakauskirjassaan laajoja suunnitelmia maatalous- ja pankkipolitiikasta ja naisen asemasta sekä kasvatus-, koulu- ja yliopistopolitiikasta, josta tuli lehden jatkuvan kiinnostuksen kohde. Ulkomaiden tietokirjallisuuden referointi pääsi entiseen asemaansa, ja aikakauskirjasta tuli pian huomattavan ajankohtainen ja mielenkiintoinen. Varsinkin vuodesta 1859 alkaen Snellman kävi lehdessään pitkiä ja merkittäviä polemiikkeja etenkin kansallisuuskysymyksestä nousevan liberaalisen suuntauksen teoreetikkoja vastaan ja hahmottui näin vähitellen yhä selvemmin liberaalisen linjan kriitikoksi ja vastapainoksi. Snellman ja häneen liittyneet fennomaanit asettuivat selkeästi reaalipoliittiselle linjalle keisariin, Venäjään ja kotimaiseen hallitukseen nähden. Erityisen selvästi tämä tuli ilmi tammikuun valiokunnan koollekutsumisen politisoimassa tilanteessa 1861 ja sitten varsinkin Puolan kapinan ja Suomen valtiopäivien yhteydessä 1863.
Snellman vakuuttui jo varhain siitä, että Venäjän turvallisuusvaatimukset edellyttivät Suomelta hallitsijaan kohdistuvaa lojaalisuuspolitiikkaa; Suomen erikoisasema oli turvattavissa vain nojautumalla autokratiaan, ei Venäjän aristokratiaan. Keisarin suojassa Suomi saattoi kehittää omintakeisen kansallisuuden, ja se edellytti kansan suuren enemmistön osallistumista ja osallisuutta sivistykseen, mikä saattoi onnistua vain suomen kielen aseman tehokkaan edistämisen tietä. Jo 1860 Snellman kirjoitti kirjeessään Topeliukselle avoimemmin kuin julkisissa kirjoituksissaan: "Ajatukseni on: Voittaako Venäjä [kieli] vai Suomi [kieli], sen tietää vain Jumala. En uskalla mitään toivoa. Mutta että Ruotsi [kieli] häviää - sen tiedän varmasti."

Näine monarkistisine ja fennomaanisine ajatuksineen Snellman joutui jyrkkenevän ja jo 1861 hyvin henkilökohtaiseksi parjaamiseksi menneen liberaalisen kritiikin kohteeksi. Jo tällöin nousi tammikuun valiokunnan koollekutsumisen yhteydessä keskeiseksi erimielisyyden aiheeksi kysymys, oliko reformien aikaansaaminen tärkeämpää kuin laillisten muotojen tiukka noudattaminen. Snellmanin hegeliläiseltä kannalta muodot ja lain kirjain eivät itsessään olleet keskeisiä, vaan tärkeää oli se suuri projekti, joksi kansallisuuden muodostuminen ja sivistyksen edistyminen voitiin ymmärtää.

Snellman oli perusteellisilla artikkeleillaan saanut tunnustetun valtiollisten ja taloudellisten asioiden ymmärtäjän maineen. Hän oli kirjoittanut muistioita hallitukselle, ja hänet oli kutsuttu valtiopäiviä valmistelevaan komiteaan 1862. Kun finanssipäällikkö vapaaherra Fabian Langenskiöld sairastui ja joutui eroamaan, hän ehdotti Snellmania seuraajakseen. Myöhemmin, kun keisari itse sitä esitti, Snellman myöntyi, ja hänet nimitettiin 21.3.1863 keisarillisen senaatin talousosaston jäseneksi ja finanssitoimituskunnan 1. osaston päälliköksi 1.7. alkaen. Jo ennen senaattorinnimitystä oli puhetta Snellmanin aateloimisesta, jotta hän voisi vaikuttaa valtiopäivillä, mutta Snellmanin vastustelun vuoksi tämä lykkäytyi 21. päivään marraskuuta 1866. Hän sai 1865 Pyhän Vladimirin ritarikunnan 3. luokan ritarimerkin.

Puolan kapinan aikana Snellman asettui kesällä 1863 selkeästi Venäjää tukevan julkisen mielipiteen johtoon, etenkin kuuluisassa artikkelissaan Krig eller fred för Finland?. Hän sai nyt tilaisuuden toimia hallituksen - hallitsijan ja ministerivaltiosihteerin - neuvonantajana ja esitti, että keisari ollessaan 1863 Suomessa palkitsisi suomalaisia lojaalisuudesta määräämällä suomen kielen otettavaksi määräajan kuluessa virkakieleksi ja sitomalla Suomen 1860 perustetun rahan (markka ja penni) ruplan sijasta hopeaan.
Hallitsija suostuikin edelliseen mutta jätti jälkimmäisen asian myöhemmäksi, koska se koski myös Venäjää. Snellmanilla oli sitten olennainen vaikutus syyskuun 1863 ensimmäisten valtiopäivien valtaistuinpuheen valmisteluun. Senaattoriksi tultuaan Snellman luopui Litteraturbladista, joka lakkasi vähän ajan kuluttua kokonaan ilmestymästä.

Senaattorina Snellman vei ennen muuta läpi rahareformin, markan sitomisen hopeakantaan. Asiallisesti se merkitsi revalvaatiota, joka toistuvien katojen vaikeina vuosina osoittautui hyvin raskaaksi reformiksi. Luotonsaannin kiristyminen johti konkursseihin ja syvensi nälkävuosien hätää mutta oli omiaan saattamaan Suomen talouden aikaa myöten ulkomaankauppaan nähden vakaalle kannalle. Reformin toteuttamiseksi ja myöhemminkin Suomen pankki saattoi Venäjästä riippumatta ottaa huomattavia lainoja Saksasta Suomen säätyjen takauksella. Nälkäkatastrofin aikana 1867 Snellman yritti väsymättä toimia sekä avun saamiseksi että sen järkeistämiseksi, mutta käytettävissä olevien varojen niukkuus, liikenneolojen kehittymättömyys ja kansan edellisten vuosien saamattomuus vaikeuttivat asiaa.

Nälkävuosien hätäaputyöasiaan ja lainanottoihin kytkeytyi kysymys Pietarin-radan rakentamisesta; näissä asioissa Snellmanin ja uuden vaikutusvaltaisen kenraalikuvernöörin kreivi Adlerbergin aluksi hyvin alkanut yhteistyö johti ristiriitoihin, ja Adlerberg kyllästyi nopeasti Snellmanin luonteeseen ja tyyliin. Snellman sai 27.3.1868 kehotuksen pyytää virkavapautta ja eroa, joka hänelle myönnettiin 15.7.1868 alkaen tavanomaisin eläke-eduin. Vuosien 1861 - 1865 reformikauden päättyessä Adlerbergin aikakauteen Snellmania ei enää tarvittu hallituksen ja yleisen mielipiteen välittäjäksi, ja erottamisen teki ymmärrettäväksi myös hänen itsepäinen luonteensa, joka oli ilmennyt myös rahareformin toteuttamisessa katovuosien vaikeuksista huolimatta. Myös laaja kotimainen mielipide oli arvostellut ankarasti Snellmanin finanssipolitiikkaa.

Snellman toimi kesästä 1869 Suomen hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana eli käytännössä toimitusjohtajana; hän oli jo sekä artikkeleissaan että sitten senaattorina osoittanut suurta kiinnostusta maanomistusolojen ja maatalouden tuottavuuden kehittämiseen. Tässäkin toiminnassa oli paljon vaikeuksia, etenkin katovuosien jälkeisessä tilanteessa, ja kun maan arvoa ei osattu useinkaan arvioida oikein. Snellman sai osakseen vastustusta, kultakantareformin aikaan 1878 vaadittiin hänen erottamistaan eikä häntä yhtiökokouksessa 1881 enää valittu uudestaan.

Snellman oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies 1870 - 1874 ja Suomen Tiedeseuran esimies 1870 - 1871. Puheissaan hän korosti muun muassa teollisuuden merkitystä; suomenkielisen kulttuurin asiaa ei siis tullut sitoa yksinomaisesti maatalouden ja maaseudun intresseihin. Valtiopäivillä 1872 ja 1877 - 1878 hän esiintyi aktiivisesti ja ryhtyi jälleen journalistiseen toimintaan poliittisesti aktiivisena toimijana, erityisesti vuodesta 1876 fennomaanisessa Morgonbladetissa. Snellman ei näinä vuosina suinkaan vähentänyt vaan pikemminkin lisäsi entisten vuosiensa poleemista ja usein sarkastistakin sävyä. Niinpä hän valtiopäivillä 1872 kritisoi voimakkaasti "maamme varsinaisia aristokraatteja, maataomistavia talonpoikia" kovasydämisyydestä maaseutuproletariaattia kohtaan. Snellman ei kuitenkaan enää asiallisesti eikä usein myöskään tyylillisesti noussut parhaiden vuosiensa tasolle, vaan muutenkin lisääntynyt kärttyisyys ilmeni myös lauseiden supistumisessa lyhyiksi ja jotenkin töksähteleviksi. Mutta puhuessaan häntä aina Vilhelmin päivänä kunnioittaville fennomaaniylioppilaille ja muissa yhteyksissä hän sai usein kuitenkin kuulijansa ja lukijansa mukaan.
Suureksi osaksi Snellman toisti ja selitti aikaisempaa ohjelmaansa. Hän muun muassa korosti voimakkaasti kantaansa, että suomenkielistämisohjelma oli toteutettava niin, että olemassa oleva johtava tai sivistynyt sääty tai sen lapset muuttivat kieltään, eikä niin, että kielen ja säädyn samastumisen perusteella syntyisi kahtiajako, jos sivistyneistö jäisi ruotsinkieliseksi ja suomenkielisen kulttuurin edistäminen jäisi vain uusien nousevien luokkien varaan (esimerkiksi balttilaiseen tapaan). Voimakkaasti Snellman toi myös tämän kantansa esiin joulukuussa 1880 kritisoidessaan laajassa kirjoituksessa tuolloin esitettyä ehdotusta perustettavan liberaalisen puolueen ohjelmaksi. Snellman arvosteli hyvin ylenkatseellisesti esitettyä ohjelmaa sekalaisten epäkäytännöllisten ajatusten kokoelmaksi ja "fraasien himphampuksi".
Kyseessä oli valtataistelu, ja Snellman lainasi sittemmin Suomen poliittisessa polemiikissa usein toistettua ranskalaista lausetta: ôtez-vous en que je m'y mette, siirtykää syrjään, jotta pääsen sijaanne. Fennomaanien oli päästävä valtaan, mutta tämä ei tarkoittanut sosiaalista vallankumousta. Sellaisen vaara oli jo tullut näkyviin Venäjällä, ja Snellman sanoutui jyrkästi irti nihilismistä ja terrorismista.

Snellmanin jyrkkä kannanotto, jota silloin voimissaan oleva ylioppilasfennomania innokkaasti tuki, sai yllättävän kaikupohjan, kun keisari Aleksanteri II murhattiin 13.3.1881. Liberaalinen aikakausi päättyi, ja liberalismi ja svekomania alkoivat Suomen puoluemuodostuksessa sulautua toisiinsa.

Pian keisarinsa jälkeen Snellman kuoli kesänviettopaikassaan Kirkkonummen Danskarbyssä 4.7.1881. Hänen puolisonsa Jeannette oli kuollut jo paljon aikaisemmin, 1857. Lapsista vanhin, isänsä kanssa asunut Hanna, kuoli heti isänsä jälkeen 35-vuotiaana, Anders Henrikistä tuli juristi ja lopuksi oikeusosaston senaattori, Johan Ludvigista senaatin esittelijäsihteeri, Wilhelmistä piirilääkäri ja lääkintöneuvos ja Karlista tie- ja vesirakennushallituksen ylijohtaja ja todellinen valtioneuvos; kaksi lasta kuoli pienenä.

Snellmanista tuli jo varhain kulttihenkilö; suuressa aikakautta käsittelevässä runossaan 1840 Cygnaeus mainitsee hänet ajan tärkeänä ajattelijana. Saiman aikana hänestä tuli ylioppilaiden ihailun kohde, ja sitten poliittisen järjestelmän uhrina 1849 niin ikään sympatian kohde; hänen professoriksi tuloaan juhlittiin 1856 viettämällä huomattava ylioppilasjuhla, ja jo 1850-luvulla tilattiin häntä esittävä rintakuva tulevan Ylioppilastalon suurmiesgalleriaan. Ylioppilastalossa tuli sitten fennomaaniylioppilaiden päästyä valtaan olemaan useita Snellmania esittäviä rintakuvia. Snellmanin oma osakunta, pohjalaiset, piti tätä kulttia erityisesti yllä.

Snellmanin 75-vuotisjuhlasta toukokuussa 1881 tehtiin huomattava fennomaanisen ideologian levitystilaisuus kaikkialla maassa. Asialla olivat radikaalifennomaaniset ylioppilaat ja pääjuhla pidettiin upeasti ja erityisesti koristellussa Ylioppilastalossa. Tämä propaganda oli omiaan lisäämään liberaalien ajautumista oikealle.

Snellmanin hautajaisissa 7.7.1881 piti muistopuheen Z. Topelius; Snellman itse oli 1877 puhunut Runebergin haudalla. Topelius puhui Snellmanista ja hänen sukupolvestaan: Snellman oli "graniittia, voimakkain toiminnassa, tahdonvoimaisin". Talonpoikaissääty pystytti Snellmanin hautamuistomerkin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle. Snellmanin kootut teokset julkaistiin 1892 ruotsiksi kymmenenä paksuna niteenä. Niihin liittyi Snellmanin oppilaan ja seuraajan professorinvirassa Thiodolf Reinin laaja, lähinnä poliittinen elämäkerta, joka on useita kertoja julkaistu uudestaan. Kootut teokset ilmestyivät kirjeniteellä täydennettyinä suomennoksena 1928 - 1933.

Johan Vilhelm Snellmanin satavuotisjuhlaa 1906 vietettiin kiihkeän poliittisen toiminnan aikana, ja syntymäpäivää käytettiin mahtavan poliittisen manifestaation, sukunimien massiivisen suomalaistamisen aiheena ja motiivina.

Tärkein Snellmanin patsaista on Suomen Pankin edessä 1924 paljastettu Emil Wikströmin muovailema veistos; sen editse kulkeva Nikolainkatu muutettiin Snellmaninkaduksi. 1920- ja 1930-luvun fennomaaniylioppilaat, varsinkin Akateeminen Karjala-Seura, järjestivät Snellmanin patsaalla vuosittaisen suuren manifestaation. 1930-luvulla Snellmania muistettiin etenkin suomenkielisyysaatteen edistäjänä. 1940-luvulla taas vasemmistoälymystö nosti esiin Snellmanin radikaalin vaiheen. Snellmanin juhlavuotta 1981 vietettiin valtion asettaman juhlatoimikunnan suunnittelemalla tavalla, mutta Snellman osoittautui myös yllättävän suuren vastakaiun saaneeksi eri kansalaispiirien ja mielipidesuuntien debatin ja harrastuksen kohteeksi. Silloin aloitettiin myös Snellmanin kirjallisen tuotannon editoimishanke.
Vuoden 1998 lopussa valmistui 12 000 -sivuinen lähdejulkaisu Samlade Arbeten I - XII. Suomenkielisenä Snellmanin tuotanto ja kirjeenvaihto julkaistiin 24-osaisena kirjasarjana ja verkkojulkaisuna 2005. Snellmanin 200-vuotisjuhlavuotta vietettiin näyttävästi sivistys-teemaisena 2006. Ohjelmaa järjestettiin yli sadalle päivälle: kymmeniä näyttelyitä, seminaareja, konsertteja, muistolaattojen paljastuksia ja erilaisia tapahtumia.

J. V. Snellman oli Suomen ensimmäinen historiallinen henkilö, jonka piirteet otettiin seteliin: vuoden 1940 suurimmassa, 5 000 markan setelissä on hänen kuvansa vanhuksena. Tästä setelimallista julkaistiin uusi tyyppi 1945. Uudessa, pienikokoisemmassa vuoden 1955 setelityypissä Snellman oli edelleen suurimmassa 10 000 markan, rahanuudistuksen 1963 jälkeen 100 markan, setelissä. Kuva säilyi lähes samanlaisena 1975 - 1980 uusitussa setelisarjassa. Vuoden 1986 setelisarjassa Snellman ja muut valtiomiehet korvattiin kulttuurihenkilöillä, joiden joukossa oli Snellmanin aikalainen Lönnrot.

Ura
Ylioppilas 1822; filosofian kandidaatti 1831, maisteri 1832; filosofian dosentti 1835; opintomatka Saksaan 1840 - 1841.
Frejan-lehden aputoimittaja Tukholmassa 1839; Kuopion yläalkeiskoulun rehtori 1843 - 1849; Saiman toimittaja 1844 - 1846; Maamiehen ystävän toimittaja 1844 - 1856; Litteraturbladin toimittaja 1847 - 1863; konttoriapulainen Henrik Borgströmin kauppahuoneen palveluksessa Helsingissä 1851 - 1853; siveysopin ja tieteiden järjestelmän vsta 1860 filosofian professori 1856 - 1863; senaatin talousosaston jäsen, valtiovaraintoimituskunnan 1. osaston päällikkö 1863 - 1868; Suomen hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana 1869 - 1881.
Edustaja valtiopäivillä 1867, 1872, 1877 - 1878.
Pohjalaisen osakunnan vt. kuraattori 1834 - 1835; Pohjoispohjalaisen osakunnan kuraattori 1837 - 1839; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies 1870 - 1874.

Kunnianosoitukset
Aateloitu 1866. P. Vladimirin R 3 1865. Kanslianeuvos 1859. Kunniatohtori 1861.

Tuotanto
Teokset 1 - 4. 1982 - 1983; Samlade arbeten I - XII. 1992 - 1999; Kootut teokset 1 - 24. 2000 - 2005.

Lähteet ja kirjallisuus
J. W. Snellmanin arkisto, Kansallisarkisto.
J. Alavuotunki, J. V. Snellman Ruotsissa 1839 - 1840 : aatteet yhteiskunnallisessa ja historiallisessa miljöössä. 1986; J. Hämäläinen, Piirteitä J. V. Snellmanin perhekäsityksestä. 1990; J. Hämäläinen, Snellman, perhe ja yhteiskunta : J. V. Snellmanin filosofisen perhekäsityksen ilmeneminen hänen perhe-elämässään ja yhteiskunnallisessa toiminnassaan. 1992; J. V. Snellman ja nykyaika : kirjoituksia ja esitelmiä J. V. Snellmanin ajallemme jättämästä henkisestä perinnöstä. 1981; P. Karkama, J. V. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka. 1989; V. Kaukonen, Kansallista nousua kohti : piirteitä Lönnrotin ja Snellmanin yhteistyöstä. 1985; P. Lappalainen, J. V. Snellman : kansallinen herättäjä Kuopiossa. 1982; J. Manninen, Bibliografia J. V. Snellman -kirjallisuudesta ja elämäkerrallinen luonnos. 1980; J. Manninen, Miten tulkita J. V. Snellmania? : kirjoituksia J. V. Snellmanin ajattelun ja kehittymisen taustoista. 1987; T. Niiranen, Miten J. V. Snellman asui Kuopiossa. 1985; J. Salminen, Snellman i urval. 1981; Snellman ja Venäjä. 1986; Snellman, valtakunta ja keisarikunta. 1990; R. Wilenius, Snellman ja nykyaika. 1984.

Muu kirjallisuus: J. Hämäläinen, Kodin kynnys : J. V. Snellmanin perhefilosofia. 2005; M. Jalava, J. V. Snellman : mies ja suurmies. 2006; M. Lahtinen, Snellmanin Suomi. 2006; R. Majamaa, J. V. Snellman : valtioviisas vaikuttaja. 2006; R. Savolainen, Sivistyksen voimalla : J. V. Snellmanin elämä. 2006.

Julkiset muotokuvat ja muistomerkit
Veistokset: E. Wikström. 1924, Suomen Pankin edusta, Helsinki; J. Takanen. 1884/1896, Kuopio; M. Väänänen et al., Lukeva poika. Rantsila; H. Kivijärvi, Runeberg, Lönnrot, Snellman -muistomerkki. 1968, Turku. P. Jylhä, muistomerkki. 2006, Kokkola. Mitalit: A. Asplund. 1906; E. Wikström. 1906; A. Aaltonen; P. Viitasalo. 2006. Muistolaatat: Kuopio 1906, useita 2006; Helsinki, useita 2006; Tukholma, varhaislapsuuden koti 2006; Kokkola, lapsuudenkoti 2006; Oulu, koulutalo 2006; Alahärmä, nuoruudenkoti 2006; Kirkkonummi, kesäkoti 2006.

Johan Vilhelm Snellmannin mukaan nimetty Muistopäivä, suomalaisuuden päivä 12.5.; suurin seteli 1940 - 1986; Snellman-instituutti, Kuopio 1983; J. V. Snellmanin kotimuseo, Kuopio 1981; kadut, aukiot ym. Helsinki, Kokkola, Kuopio, Lappeenranta, Mikkeli, Oulu, Äänekoski; Snellman-korkeakoulu, Helsinki 1980; Snellmanin koulu, Turku 1903, Kuopio, Helsinki; postimerkki 1956, 2006; juhlaraha 2006. Auktoriteettitunnisteet. VIAF: 9855731
Kirjoittaja(t): Matti Klinge
Julkaistu 16.9.1997 (päivitetty 12.6.2015)
Klinge, Matti: Snellman, Johan Vilhelm. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 12.5.2020) Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003639
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3639/
http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilo.php?id=13700

Adliga ätten nr 241 SNELLMAN
Senatorn i ekonomiedepartementet, professorn i sedelära och vetenskapernas system vid Alexanders-universitetet i Helsingfors kanslirådet Johan Wilhelm Snellman adlades 1866 och introducerades 1867. Ätten framträdde i Kristinestad i mitten av 1600-talet.
Valspråk: Ne ipse maculato, alii non poterunt (fläcka icke själv [din sköld], andra kan icke göra det).

Snellman syntyi Tukholman satamassa Patience-laivalla vuonna 1806. Hänen isänsä oli ruotsinkielinen pohjalaismerikapteeni Christian Henrik Snellman ja äitinsä Maria Magdalena (os. Röring). He asuivat Södermalmin kaupunginosassa, jossa asui myös muita merimiehiä ja heidän perheitään. Kun Suomi liitettiin Venäjään vuonna 1809, Snellmanin vanhemmat halusivat palata Ruotsista Suomeen ja muuttivat Keski-Pohjanmaalle, Kokkolaan, joka tuolloin oli merkittävä kauppa- ja merenkulkukaupunki. http://lib.kokkola.fi/wiirilinna/snellman.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/J._V._Snellman
http://en.wikipedia.org/wiki/Johan_Vilhelm_Snellman
http://www.snellman200.fi/tapahtumat/pdf/Kaarina_Niskala_020906.pdf
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/helsinki/rippik...