Vanja Johannes Pöppönen

Is your surname Pöppönen?

Research the Pöppönen family

Share your family tree and photos with the people you know and love

  • Build your family tree online
  • Share photos and videos
  • Smart Matching™ technology
  • Free!

Vanja Johannes Pöppönen

Birthdate:
Birthplace: Varpakylä, Suojärvi, Finland
Death: June 30, 1950 (45)
Karttula, Finland
Place of Burial: Karttula, Finland
Immediate Family:

Son of Karppa Akilinanpoika Pöppönen and Jeudokia Pavelintytär Pöppönen
Husband of Lyyli Hämäläinen and Klaudia Pöppönen
Father of Private; Private; Private and Private
Brother of Nikolai ("Kol'a") Pöppönen; Viktor Pöppönen; Jekaterina Pöppönen; Maria Sankkinen; Santeri (Aleksanteri) Pöppönen and 4 others

Managed by: Reijo Mitro Savola, on hiatus un...
Last Updated:
view all 17

Immediate Family

About Vanja Johannes Pöppönen

Metsätyönjohtaja. Karttula.

Kotoisin: Varpakylä, Suojärvi.


Syntymä / Birth / Рождение:

Suojärven ortodoksinen seurakunta, metrikkakirjat, syntyneet v. 1904: Suojärvi Orthodox Parish, metrics books, Births year 1904: Суоярви православный приход, метрические книги, рождений 1904 г.:

Nro 47. -, synt. 25.08.1904, kast. 06.09.1904. Joann. Vanhemmat: Varpakylän kylän populi Karp Feodorov Põppõnen ja hänen laillisesti vihitty vaimonsa Jevdokija Pavlova, molemmat uskonnoltaan ortodokseja, ensimmäisessä avioliitossa. Kummit: Varpakylän kylän talonpoika Pavel Filippov Onttisen lapset: poika Feodor Pavlov Onttinen ja tytär neito Jekaterina.

Suojärven ortodoksinen seurakunta > Suojärven ortodoksisen seurakunnan arkisto > Metrikat > Metrikka 1902-1904 (I Ca:19) > s. 162 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=4113002

Avioliitto / Marriage / Брак:

I

Vanja Pöppönen avioitui Klaudia Vasileintytär Bombinin kanssa 12.10.1930.

II

Vanja Pöppönen avioitui Lyyli Iisakintytär Sorsan kanssa 04.11.1934.

Kuolema / Death / Смерт:

Vanja Johannes Pöppönen kuoli Karttulassa 30.06.1950.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Vanja Pöppönen syntyi Suojärven Varpakylässä Karppa Pöppösen ja Jeudokia o.s. Onttisen perheeseen neljäntenä lapsena 25.08.1904. Hänellä oli isosisaret Katarina ja Maria sekä isoveli Viktor. Vanjan jälkeen syntyivät vielä Nikolai, Senni, Sosima, Lyydia, Santeri ja Raisa, joista Sosima ja Raisa kuolivat jo pienenä. Vanja solmi ensimmäisen avioliittoonsa 12.10.1930 Klaudia Vasileintytär Bombinin kanssa. Vaimon kuoltua pari vuotta myöhemmin, Vanja meni uusiin naimisiin Lyyli Sorsan kanssa 4.11.1934. [1, 2, 3]

Lyyli oli Suojärven Vuonteleen kylän seppä Iisakki Sorsan ja Jeudokia Maljan tytär. Vanjan äidin isä, Pavel Onttinen, ja Lyylin äidin äiti, Domna Onttinen, olivat sisaruksia, joten Vanja ja Lyyli olivat pikkuserkkuja. [1, 2]

Varpakylä

Varpakylän osia olivat Turhanvaara, Helylänniemi, Evanniemi, Hukkala ja Törisijä (Terezi). Vanhin asuttu paikka oli Helylänniemi, jota myös asujien mukaan myöhemmin Brillinniemeksi mainittiin. Se sijaitsi Suojärven pohjoisrannalla. Kylään oli muuttanut asujia Laatokan rantamilta. 1500-luvulla Helylänniemellä mainitaan 10 taloa ja perimätiedon mukaan Suojärven vanhin kirkko oli siellä. Asutus laajeni. Varpakylän aluetta on sanottu joskus myös Rannankyläksi. Suojärven yli avautuivat upeat, laajat näkymät vaaraiselle vastarannalle ja edustalla oleviin saariin. Kauneimmillaan Varpakylä näkyi tyyneen järveen heijastuen. [4, 2]

Vanja Pöppönen kirjoitteli sota-aikana ruutuvihkoon lyijykynällä tapahtumia elämästään. Seuraavassa on katkelmia hänen kirjoituksestaan hänen tyttärentyttärensä Nina Rannan keräämänä ja kommentoimana (suluissa). [1, 2]

Vanjan oma kertomus [1]

Olen köyhän räätälin poika. Isälläni oli oma pieni koti, joka sijaitsi keskellä kirkonkylää (Suojärven Varpakylä). Isäni (Karppa Pöppönen) oli siihen aikaa, kun minä muistan, parhaimpia räätäleitä sillä paikkakunnalla. Isälläni oli paljon töitä ja siitä johtuen toimeentulomme oli aika hyvä. Meitä lapsia kun oli parhaaseen aikaa kokonaista kymmenen pahaista. Niin, minäkin olen yksi heistä. (Lapset: Katarina, Maria, Viktor, Vanja, Nikolai, Senni, Sosima, Lydia, Santeri ja Raisa).

Kun tulin kouluikään, niin vanhempani panivat minut heti venäläiseen kansakouluun, kun silloin ja siihen aikaan meillä siellä oli sellaisetkin koulut olemassa. Ja mikäpä siinä, minä kävin koulua kokonaista kolme ja puoli vuotta. Venäjän vallankumouksen alettua loppui meiltäkin ryssänkoulu, opettajat hävisivät yön aikana kuka ties minne.

Koulu loppui kesken talven ja minä olin hyvilläni, ei tarvinnut joka päivä kouluun lähteä. Mutta kuinkas muuten: äitini meni suomalaisen kansakoulun opettajan puheille tarjoamaan meitä opintielle. Omat vanhempani eivät olleet käyneet päivääkään koulua, mutta olivat päättäneet kouluttaa meidät. Opettaja ei suostunut ottamaan meitä kesken vuoden, mutta syksyllä alkoi taas koulutie. Olin opettajan mielestä hyvä oppilas ja sainkin hyvän todistuksen.

Koulusta päästyäni auttelin setääni kauppahommissa vuoden verran (Vanjan äidin sisko, Kati, oli naimisissa Nikolai Martiskaisen kanssa, N.V. Martiskaisen kauppaliike). Vanhempi veljeni Viktor oli hakenut metsähallitukselle töihin, metsänvartijaksi Aittosiltaan. Viktor sai työn ja niin me veljekset lähdettiin uutta paikkaa katsomaan ja asumaan.

Heti saavuttuamme perille jäin yksin outoon paikkaan kun Viktor sai komennuksen mennä Vegarukseen tulipaloa sammuttamaan. Yksinäni kävin ongella joella ja mietin miksi ihmisen pitää lähteä kylästä salolle asumaan.

Päivät kuluivat perunaa istuttaessa. Vanhempamme ja sisaruksemme tulivat asumaan luoksemme Aittosiltaan keväällä 1921.

Niin sitä alettiin elellä uudessa paikassa ja asiat olivatkin hyvin. Mennessämme meillä oli kaksi lehmää, kaksi vasikkaa ja kolme lammasta. Hevosta ei ollut, mutta sitä lainattiin läheisestä kylästä. Sieltä oli aina kilvan tulijoita pelto- kuin muuhunkin hevostyöhön.

Suoritin asevelvollisuuttani II P.P.P.2 Raivolassa ja palasin sieltä metsähallituksen palvelukseen. Metsää leimattiin ja puhdistettiin. Talvella olin hankintatyömailla, se tapahtui aina kuin prikutettu – joka talvi.

Vuonna 1922 syksyllä veljeni Viktor läksi sedän palvelukseen kauppahommiin (hänestä tuli N.V. Martiskaisen kauppaliikkeiden johtaja). Ja minä jäin hänen tilalleen metsänvartijaksi. Eipä ollut hätää eläessä, karjakin näkyi kasvaneen ja nyt oli jo oma hevonenkin. Sillä ajettiin tukit talvella ja muu aika meni kotihommissa.

Siinä eleltiin elokuun 7. päivään vuoteen 1939 asti, jolloin sain käskyn mennä reserviin Pitkärantaan. Oli sekin reservissä oloa ja jännäämistä, mitä tässä oikein pitää tapahtuman, kun on niin pitkäveteistä koko meininki. Sotahan siitä tuli ja se syttyi 30.11.1939. Ryssä alkoi työntyä joka suunnalta yli rajojen ja useimmissa paikoissa yön aikana. Vihollinen asetti ampuma-aseensa jo valmiiksi maantien syrjään. Veljeni asui aivan rajalla ja hän yritti tietysti lastensa ja vaimonsa kanssa karkuun.

Eipä yksikään suomalainen olisi jäänyt ryssän valtaan jos olisivat saaneet aikaisemmin poistumiskäskyn. Vaan eikö mitä, nyt täytyi veljeni Viktorin joutua juuri niillä minuuteilla matkaan, jolloin ryssä ampui kovasti siihen maantien suuntaan. Siihen jäivät veljeni Viktor, Siiri ja Sinikka luodin lävistäminä maantielle kuolleina. Toivo-poika jäi henkiin ja joutui tervein nahoin ryssän vangiksi. Toivo oli siellä jossain kuutisen kuukautta ja pääsi elävänä entiseen Suomeen. (Tarkempi kertomus perheen kohtalosta löytyy Oma Suojärvi –lehdestä, joulukuu 2005 ja Viktorin profiilista)

Tuli rauha 13.3.1940 ja olipa hyvä, kun sotakin loppui. Olimme ja elimme joitain päiviä kun radiosta saimme kuulla rauhan ehdot sekä pykälät. Niin sanoimme, että eipä olisi pahemmin käynyt, vaikka olisimme tapelleet ryssän kanssa ja johan opimme aika hyvin viimeisen kolmen kuukauden aikana. Kun nämä rauhat kuin sodatkaan eivät ole meidän määrättävissä. Siellä on isot herrat, jotka määräävät ja antaa meillekin käskyt kuin ohjeetkin.

Nyt olen siis minä yksi siitä sakista, kun olen koditon. Ei ole kotia eikä vaatteita päälläni kun joudun siviiliin joskus. Enkä oikein tiedä perheestäni mitään, missä he ovat. Sen tiedän, Suomessa ovat. Hyvä että kotiperhe pääsi pois vaikkakin tyhjänä ja alastomana.

Pääsin reservistä vapaaksi 4.5.1940 ja lähdin etsimään perhettäni, joka oli päässyt Savoon asti, Vehmasmäelle. Siellä he olivat kuin pahantekijät karkuteillä. Vaan ei auttanut kuin ihmetellä, miten tässä vielä tulisi käymään. Ei ollut työpaikasta tietoa eikä mistään muustakaan sen enempää. Perheelle pitäisi saada jotain ja itsellekin vaatteita. Olin valtion vaatteissa ja nekin olisi pitänyt luovuttaa pois. Metsähallitus määräsi kaikki entisen alueen miehet hiilenpolttokursseille ja minä olin yksi siihen joukkoon kuuluvista. Olimme kurssilla pari viikkoa ja päätimme että, ah, meistä jokaisesta tulee miilunpolttajia ja autohiilen valmistajia.

Eipä oikein sekään homma miellyttänyt. Sainkin sitten komennuksen Tammisaareen Lin.os. Metsätoimistolle 15.6.40, jossa olin yhdeksän ja puoli kuukautta. Sitten sain siirron Kuusamoon 19.4.41. Siellä olin 15.4.43 saakka. Sieltä tuli muutto Haukiperään. Kovasti vartuin lomaa.

Sain lomaa 15 vrk ja se alkoi 18.7.1943. Tarkoitukseni oli käydä kotipuolessa. Lepäilin Kuopiossa pari päivää ja ostin sieltä seppeleen veljeni Viktorin haudalle. Lähdimme joukolla aamujunaan Kurkimäen asemalta kohti Suojärveä.

Portilla olivat vastassa kaikki omaiset, siitä oli pitkä aika kun olimme edellisen kerran nähneet. Olisi ollut paljon puhuttavaa, mutta sairastuin. Ennen loman loppua pääsin kuitenkin käymään veljeni haudalla Kuikkaniemen sankarihautausmaalla. Sankarihauta oli mitä huonoimmassa paikassa. Paikkakunnan ihmisten mukaan sinne nousee vesi joka kesä. Siitä johtuen olisi jonkun syytä ryhtyä asiaan ja saada muutettua koko sankarihauta. Olisinko väärässä jos jollekin asiantuntijalle esittäisin tämän asian, vaan olisivatko vaan meikäläiset sankarit ansainneet sellaisen paikan itselleen. Palatessani yksikköön 2.8.43 olin vieläkin sairaana.

Vein perheeni kotipuoleen Suojärvelle 18.11.1943 ja ajattelin mielessäni että olisi pitänyt jäädä vieläkin jonnekin muualle evakkoon. Majoituimme veljeni taloon, mutta muutaman kuukauden kuluttua meidän oli muutettava sieltä pois ja etsittävä uusi olinpaikka. Siirryimme tätini Kati Martiskaisen pikkuiseen vinttikamariin.

9.6.44 rupesi ryssä taas kovasti rynnistämään kannaksen suunnalta päästäkseen nyt jo Suomen puolelle. Ja niin kuin tuo pirulainen pääsikin Kivennavan seutuun.

Oli taas sen puolen asukkaiden lähdettävä, jätettävä kodit uudestaan sen ryssän pirulaisen valtaan. Ne rakkaat, pienet ja vielä monelle vähäiset kodit. Eivät kerinneet niitäkään kunnolla valmiiksi rakentaa, kun oli taas lähdettävä. Emme itse tahdo jäädä ryssän käsiin: olemme olleet ja tahdomme edelleenkin olla oman Suomen nimissä. Ja niin kauan kun Suomi on pystyssä, niin se kykenee ja taistelee ryssää vastaan.

Sain siirron Rukajärven suunnalle 2.6.44 ja sieltä Joensuuhun 17.7.44.

Olin perheeni evakoimislomalla 18.-28.6.44. Taas oli käynyt meille näin, että on täytynyt lähteä uudemman kerran ja jättää kodit sekä konnut veriviholliselle. Sain lomani perheeni muuttoa varten 18.6.44 ja voi sitä kulkua ensin junassa, jotka olivat täynnä ihmisiä ja kulkivat hitaasti. Aikomus oli päästä kotiin ennen kuin kotiväki kerkiää lähteä liikkeelle. Olin juhannuksen aatonaattona Suojärven asemalla ja siitä vielä oli kolmisenkymmentä kilometriä. Kun pääsin kotikylään, niin näin, että ihmiset olivat pakanneet ja kuskanneet tavarat maantienlaitaan poislähtöä varten. Kotiväki oli lähtenyt edellisenä päivänä ja vienyt osan tavaroista mennessään. Olin kotona kolmisen päivää ja pakkailin jäljellä olevia tavaroita, jospa saisi vietyä pois. En jättäisi niitä mielelläni ryssien käsiin. Sain kuin sainkin tavarani sieltä pois tulemaan Tohmajärvelle, jossa perheeni oli L. Patrosella toistaiseksi.

Kun tuli juna ja saivat järjestettyä siirtolaiset kyytiin, niin siihenhän oli meidänkin lähdettävä, taas uutta ja tuntematonta tietä vaeltamaan. Seurasin perhettäni Nurmekseen asti junassa ja sieltä siirryin omaan olinpaikkaani rintamalle. Perhe jäi junaan jatkamaan matkaa kohti Karttulaa, jonne mentiin Iisveden kautta laivalla.

26.6.1944 perhe pääsi Karttulaan ja jäi sinne asumaan. Perheeni asui sydän Savossa, enemmän kuin Jumalan selän takana. Täytyisi hommata polttopuitakin, kun niitä vain jostain saisi. Elämä on tiukkaa jo halkoihin nähden ja nyt sitä annamme arvon tällekin lajille.

Vanja toimi Suojärvellä metsänvartijana. Metsänvartijan talo sijaitsi Aittakoskella, 7 kilometrin päässä Vuonteleen kylästä Ägläjärvelle päin. [5, 2] Sodan loputtua Vanja toimi metsätyönjohtajana metsähallituksella. Hän kuoli 30.6.1950 Karttulassa 45 vuoden ikäisenä. Häneltä jäi vaimo ja neljä pientä lasta. Nina Rannan ukki kuoli 21 vuotta ennen hänen syntymäänsä, mutta hän jätti perinnöksi pienen ruutuvihkosen sekä tarinan omasta elämästään. [1, 2]

Viitteet

  • [1] Nina Ranta: Kerrontaa metsätyönjohtaja Vanja Pöppösen ruutuvihkosesta. Oma Suojärvi 4/2006, ss. 12-13.
  • [2] Kooste Reijo Savola.
  • [3] Suojärven ortodoksisen seurakunnan kirkonarkisto.
  • [4] Varpakylä. Nestor Norppa (toim.): Oma Suojärvi kuvina 1991, s. 242.
  • [5] Kirsti Kuutti: Tutustumme Vuonteleen kylään. [https://suojarvi.fi/kylat/vuontele/]

Lisätietoja - More information - Больше информации:

Tämä profiili oli Karjalan 181. viikkoprofiili (26.05.2019-01.06.2019).

view all

Vanja Johannes Pöppönen's Timeline

1904
August 25, 1904
Suojärvi, Finland
1950
June 30, 1950
Age 45
Karttula, Finland
????
Karttula, Finland