Follow
Kylä Kaitajärvi, Suojärvi -projektin pääsivulle
Kirjoittakaa tarinoita lisää!
Tarinoita karjalaksi
Ogoin roindapäiväs 150 vuotta
Fed´an Paušu (Paavo Harakka) pagizoo
Julkaistu Oma Suojärvi -lehdessä maaliskuussa 2008
Suojärveläzien kuuluzin runontaidaja Härkkimen I l´an Ogoin (Agafian) roindapäiväs 13.5.1858 kerdyy keviäl 150 vuotta. Ogoin lapsuuven kod´ i ol´i Kaidajärven kyläs joven rannal. Perehen van´himbana lapsena Ogoi hoidi nuorembie da samal kuundeli n´euvot da opassukset. Tuatto Il´l´a da muamo Oudoi da d´iedo Ignoi, oldih voikoit runontaidajat. Runot jäigi Ogoil hyvin mieleh. Ogoispäi runoloin keriäjät kirjutettih muistih 137 runuo da loittšuo.
Ogoil sanottih olluon seittšemettoista sulhastajat. Jälgimäi Ogoi män´i ventšal 21-vuodizena Jermei Iivananpoiga Miäräzel Moisseinvuaral. Kalevalazen runoloin keriäjät nouzeteldih tuagieh Ogoin pert´t´ih. Enzimäzeksi händä käi pagizuttamas Suojärven vävy E. V. Ahtia jo 1908. Sen jälgeh Ogoi saneli runoloi da loittšuloi Martti Haaviol, Sanni Aallol, Hannes Vornazel da vie Pyykközel 1938.
Ogoi tunnettih dai t´iedoinn´ikkana. Häi käi parandamas lapzet taudilois, ozutti miz löyvytäh ”metšän peittämät” žiivatat da Ogoi malttoi dai nossattua lemmet.
Rahvas kai yölgi tuldih nossattamah Ogoi abuh. Eigä Ogoi kieldäydyn. Häi šuoreudui, tembai uzlazen, sidoi paikkazen piäh da poltaldi matkah. Ogoi ei palkkua vuad´innuh n´ivouze. Avunsuajat ykskai annettih lihua, leibiä da konza midä Ogoin kainaloh.
Ogoin elämän kohokohta ol´i, kui hänet kutšuttih Kalevalan 100-vuod´isjuhlah Helsingih 1935. Messuhalli täyttyi vierahis. Tunnetun muailman evustajat tuodih tervehyöt Suomel. Siel lauloi runoloi dai Ogoi. Kaikin seurattih hievahtamatta Ogoita, juhlan tovellista piäesiintyjiä, kalevalaizen kulttuurin elävää evustajua.
Voinan allettuo 1939 Ogoi jäi siviilisodavangiksi. Venalazet siirrettih Ogoi toizien ker Kaimaojan leiril helmikuus 1940. Tougokuus vangit palautettih Suomeh.
Ogoi vaibui ”valkeisiin syndyziin” 3.6.1940 da sai viimizen lebosijan Helsingin ort. kalmoimuah. Suojärveläzien Pidäjäseura on pyssyttännyh runonlaulajan kunniaksi Ogoita esittävän pronssivalupattšahan Bomban taloin piha-alovehel 1981. Sen on veistännyh suojärvelän´i kuvanveistäjä Taisto Martiskainen.
Sanastoa suomeksi:
roindapäiväs = syntymäpäivästä, d´iedo = ukki, voikoit = taitavat, ventšal = vihille, tuagieh = usein, pagizuttamas = puhuttelemassa, ozutti = näytti, žiivatat = kotieläimet, malttoi = osasi, lemmet = viehätysvoimat, uzlazen = nyytin, paikkazen = huivin, n´ivouze = ollenkaan, ykskai = siitä huolimatta
Beśodat Retkanselläz
Julkaistu Sunduga-kirjassa
Erähittši näin, kui kai heinäselgäläzed lähtiettih Retkanselgäh beśodah. Dai mie assuin jällez. Beśodan tšottah duumaitšin, hoz en polkkua valssis erottannud. Lähin kattšomah da kuulemah en tanssimah. Ei sil igiä ńi tytöid oliz lähtietty, hoz ol'izin käynyd hagemah. Piädä vai oldaiz kiänneldy da lageh katšottu. Vie vanhembana Kliimoin Siiri meidä opasti. Häi sanoi:
Elgiä enzmäzeks hagemah tulgua, vuottakkua kodvańi, kui sattuiz paremmad brihad hagemah. Siid kui näettö, ńi ken ei hae, siid tulgua, ehki voin huomen sanuo, en ńi yhen tanssin aigua lautšal istunud.
Nengozena hädävarana myö nuored riädyh päjimmö.
Retkansellän beśodat tul'i käydyö. Yön magain Kirilän koiz, da huondeksel yhez heinäselgäläzien ker astuo plakutimmo Jehkiläh. Ken kyläläńi lienö tullud Jehkiläh ennen meidä, kui t'iedo beśodoiz da miun siel oloz ol'i tuodu Jehkiläh. Miun kasvatuskalenderiz ei vie beśodoil ollud t'ilua. Beśodoizkäyndä katšottih sobimattomaks da siid seurai kovad rangaissukzed. Enzmäzeks tšakattih, siid nurkas piettih da vie tukkapöllyö annettih. Kliimoi-d'iäd'öin sanoil paissuoks: Miul "vilu kyly lämmitettih".
Tšakkuamized kessin ajallah. Riähkä on prošt'ittu, kai unohettu, vai se midä Retkanselläz näin da kuul'in, ne d'ielod ei ole unohuttu. Siel näin, kuin beśodat voijah pidiä, hoz soittajua ei ole.
Brihad temmattih suvad kormeńiz, pandih paperipalańi suvan piäl da soittua viällettih. Näin enzmäzen kerran -- da viimizen, kui kaputusta tanssitah. Siid hypättih juoksuaskelie da asento viällettih piäl. Jytkeh ol'i kova, sugasoitto ei kuulunud, tanssie laulul terässettih. Sanatgi vie muissan:
Tumma on tukka ja heikko vartalo, sinized silmäd ja kaunis katsanto...
Toisengi harvinaisuuven näin, kui Kerenskie tanssittih. Sitägi laulul autettih. Sanad oldih:
Ai, ai, Kerenski, turha on sun toivosi. Suomi on jo vapaa maa, ryssän vallasta...
Lišäks siel ol'i kuulemista. Kuul'in, kuin paistih kainoz brihaz, kudain ei targie männä beśodoih selvin päin. Yks pagizijoiz ei yhtyn toizih. Häi sanoi, kaino briha ei ole ainoz humalaz. Häi voi toittši heittäydyö. Kuul'in kui eräz briha pagizi itšekseh:
Juuvago viinua, vai heittäydyögö humalah? A nygöi heityn humalah, se tuloo huogehemmaksi.
Tarinoita suomeksi
Karhunkaataja Ar'ehkan Kužma
Toivo Pussinen muisteli Ar'ehkan Kužmaa: "Kuisma oli minulle kuin oma isäni, kun olin jo yli kymmenvuotias aloin kulkea Kuisman kanssa eräretkillä. Tappoi aikanaan 29 karhua ja möi lihat ja taljasta maksettiin sen aikaista rahaa melkein vuodenpalkka. Rikkaat ostivat ja laittoivat joko seinälle tai lattialle".”
"Kuisma oli myönyt karhunkierroksen kaupungin herroile: oli aptiekkarie, tohtorie da kamreerie upouusis sobasis, da kyyhölettih lumikuopis vindofkat ojos. Kuisma meni kepinkel sohimah karhuo hereil. Ka kondie tsökkimises hyppää pesäs, da pahal iänel mölähti, da lähti kohti! A kuin" herrat" pöllästyttih da persilleh pakuttih! Ei ollut heis ambujiksi. Silloin Kuisma hyppiä, ottah vertankan da ambua prätškäkyttäh. Da sih kondie mukin kiändi. Kondie kellistyi aptiekkarinkel samah kuoppah, mutta kömpih kohta karhun alta da rubei' " nuskmah" Kuisman pardua da tarjoten vie konjakkie, Kuisma leikkisänä musikkana aptiekkarin pultilkkases ryyppyistä ottaes, samal kun nuuhkasoo dai nenäl haisteloo ilmua, duumih: " Migähäi täl kondiol olloh, kun renga pahal nenäh tuloh." Haju tovelgin lemahti, herrojen kuadielois. Heil oli tovel rengoni vahinko käynyt."
Elävä Iivana (Ivan Ivaninpoika Osipov)
Tarja Pussinen,
Kirsi-Maria Hartikainen, Ulla Korkatsu
Kerrotaan että Ivan Ivaninpoika Osipov katosi. Ei ole tiedossa, että miksi ja miten. Iivana todettiin kuolleeksi. Hän kuitenkin palasi takaisin ja sai lisänimekseen "Elävä": kotiin palatessaan oli hänen akkansa sanonut: ihan on kuin elävä Iivana.
Kapin valekuolema
Kapiton Kuutti eli Kapi Kaitajärveltä oli kuollut ja yönistujat olivat tavan mukaan suremassa ja valvomassa vainajaa. Yht'äkkiä oli vainajan suun päällä ollut paikka eli liina alkanut liikkua, Kapi oli noussut ylös ja tuuminut vaimolleen Melanialle eli Maloille: ” Pane vai Maloi tšuaju tulel.! Anna yönistujat juuvaah.” (Pane vain Maloi tee kiehumaan! Juokoot yönistujat!)
Siitä on lähtenyt sanonta nuorempienkin kaitajärveläisten parissa: "Juommo čuajuo hauvotun maijon da Maloin keh." (Juomme teetä haudotun maidon ja Maloin kanssa.)
Antt'osen Jelessien Dan'in elämäntarina
Ukkini eli d'ied'oni Daniel Pussinen tai karjalaisittain Antt'osen Jelessien Dan'i syntyi v. 1901 Uljanaja Jelisei eli Jelessie Pussisen toisena lapsena Suojärven Kaitajärven kylässä. Pussisen suku oli asuttanut paikkaa ainakin 1700-luvun alkupuolelta lähtien. Naapureina oli samaa sukua niin kuin koko kyläkin oli läheisempää tai kaukaisempaa sukua toisilleen. Taloa asutti Dan'in lapsuudessa vanhempien lisäksi Jelessien äiti, Maria, jota sanottiin Antt'osen akaksi ja joka oli ukkini muistaman mukaan huonokuuloinen ja magai kolpitšan piäl. Jelisein isä Arhippa oli kuollut ennen Dan'in syntymää. Samassa taloudessa elivät todennäköisesti myös muut Antt'osen sukuhaaran jälkipolvet ennen kuin hajaantuivat omille elintiloilleen. Siis karjalainen suurperhe! Uljanan vanhemmat elivät Ilomantsin Liusvaarassa eikä heitä nähty kovin usein. Uljanan isä Prokopi Vilkanen eli Prokko-d'id'i oli kerran kyläillyt tyttärensä luona ja tuonut Dan'ille lahjaksi puukon, mikä oli jäänyt pojalle mieleen.
Suojärvellä riehui kurkkumätäepidemia v. 1906. Se oli kohtalokas ensin pienille vajaan vuoden ikäisille kaksospojille Ješalle ja Vas'alle ja sitten vanhimmalle Miša-pojalle, joka oli jo 8-vuotias. Dan'ikin sairastui, mutta hätääntyneet vanhemmat saivat kuljetettua sairaan pojan Sortavaan lääkäriin, mikä pelasti Dan'in hengen. Vain yksi lapsi neljästä lapsesta jäi siis eloon kunnes v. 1907 syntyi Olga-sisar ja sitten vuosien mittaan loput sisarukset.
Dan'in piti olla työn touhussa jo pikkupojasta lähtien tatansa mukana. Ei jäänyt aikaa leikkiä. Jelessie-tata kulki metsätöissä ja parren veto sun muut metsään liittyvät hommat tulivat brihatsullekin tutuiksi. Koulun käynti ei ollut välttämättä kovin arvostettua talonpoikaisessa yhteisössä, mutta kiertokoulua Dan'i kuitenkin sai käydä. Hän oppi siellä perustaidot, joilla pärjäsi mainiosti elämässään. Elämä oli siis työntekoa jo pienestä pitäen ja Dan'ista kehkeytyi käsistään taitava: hän teki rekiä, rakensi taloja, nikkaroi kaikenlaista jne. Hän oli rakentamassa mm. Kaitajärven uutta tsasounaa 1930-luvun alussa.
Dan'i oli pitkä, komea, rivakka ja ehkä jossain määrin "hurjaluontoinenkin" mies, joka oli mukana Suojeluskunnassa, kuten useimmat Kaitajärven miehet olivat. Kaitajärven kylää kohtasi v. 1919 tammikuussa onnettomuus rajantakaisten punaisten tehtyä ryöstöretken kostomielessä Kaitajärven kylään. Koko kyläkunta piiloutui ja pakeni, muutama sai surmansa ja taloja ryöstettiin. Dan'i hiihti pakoon Kaitajärven toiselle puolelle ja pelastui. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän löysi Mikko-serkkunsa kanssa aidanvitsaksia tehdessään kahakassa surmatun rajavartija Antti Piipposen jäänteet. He hautasivat Antin ja Dan'i teki haudalle puisen ristin.
Sotapalveluksensa Dan'i suoritti 1920-luvun alussa Rannikkotykistössa Valamossa, jossa Dan'in muistelun mukaan munkit olivat tarjonneet sotapojille omenia, eksootisia herkkuja. Dan'in elämä oli nuoren brihamiehen elämää: ahkeraa työntekoa, bes'odoissa ja pruasn'ikoissa käyntiä, kortin peluuta kylän brihojen kanssa ja tietysti kalastusta ja metsästystä. Muutaman kymmenen kilometrin päässä Porajärvelle päin oli Pussisten vakituinen kalastuspaikka Kalalampi, jossa Dan'i oli jo lapsesta saakka kulkenut tuattonsa, veljiensä, muiden sukulaismiesten ja myöhemmin Veikko-poikansa kanssa. Oravia metsästettiin myös paljon ja eränkäynti oli tuttua.
Pruasn'ikassa tarttui mukaan v. 1929 moissienvaaralainen Makkosen Vat'an Vas'an Anni, joka lähtikin Dan'in matkaan hypyl eli pariskunta asui yhdessä ikään kuin avoliitossa ennen vihkimistä. Anni ja Dan'i vihittiin 19.8.1929 ja he jäivät asumaan suurperheeseen, jossa oli Uljanan ja Jelessien lisäksi Dan'in sisarukset, kunnes sisaret avioituivat muualle. Lapsia syntyi kaksi, Veikko (v. 1930) ja Klaudia (s.1935). Elämä oli mallillaan, kunnes talvisota katkaisi rauhan. Sitä ennen oli rakennettu uusi talo v. 1937-38. Salmin rajavartiosto oli siinä vuokralla sotaan asti.
Ennen liikekannallepanoa Dan'i oli pakannut laatikkoon valokuvat, höylänteriä ja Ar'ehkan Spirdon tekemät housut, Danin mielestä tärkeät. Laatikko onnistuttiinkin ottamaan mukaan sodan syttyessä.
Dan'i joutui talvisotaan ja hän oli ainakin Kollaalla ja Koirinojalla rintamalla. Perhe evakuoitiin ensin Suonenjoelle, sitten Kauhavalle ja lopuksi Sotkamon Juurikkalahteen. Dan'i oli ollut jatkosodassa kesästä 1941 alkaen ,mutta hän pääsi pois nostomiehenä v. 1942, koska ikää oli jo tullut. V. 1942 maaliskuussa päästiin takaisin Kaitajärvelle ja nyt sitten elettiin uudessa talossa kunnes lopullinen lähtö tapahtui kesällä 1944. Dan'i ja Veikko-poika olivat haudanneet alasimen ladon pohjaan ja upottaneet veneen Kuljunniemen edustalle Kaitajärveen ennen lähtöään. Dan'i ja Veikko lähtivät 1.7. kun muu perhe oli lähtenyt jo ennen juhannusta. Dan'in ja Veikon lisäksi viimeisiä kylästä lähtijöitä oli Semoin Ol'eksi ja Kapin Peša. Ei voi kuvitellä sitä tunteiden sekamelskaa, joka mielessä on pyörinyt kotikylää jättäessä. Dan'in ja Veikon evakkomatka Kaitajärveltä Vesannolle kesti 17 päivää. Mihinkään ei ollut nyt kiire!
Vesannolla Pussisen suurperhe asui Säkkimäen tilalla kolmisen vuotta. Dan'i oli voittanut Vesannolla ollessaan raha- arvalla 50.000 mk ja innostunut katselemaan omaa maatilkkua jostain muualta kuin asutustilaksi ehdotetulta paikalta Valtimon Omenamäessä. Suurperheasuminen ei enää kiinnostanut. Dan'i ja Veikko-poika kuljeksivat katselemassa paikkoja mm. Suonenjoella, Tervossa ja Nurmeksessa. Nurmeksen paikka voitti mielenkiinnon ja kaupat tehtiin v. 1946. Isä ja poika muuttivat Vesannolta v. 1946-47 Nurmekseen ja rakensivat ensin hirsiaitan, johon Anni ja Klaudia-tyttönen tulivat Vesannolta toukokuussa 1947. Pikkuhiljaa rakennettiin muut maatilan rakennukset ja Dan'i raivasi pellot poikansa häntä auttaessa aktiivisesti. Jelisei-d'id'i oli kuollut v. 1948 Vesannolla ja Uljana-leski muutti Dan'in perheeseen Nurmekseen Dan'in Yrjö-veljen kanssa samana keväänä.
Kuten muutkin sodanjälkeiset uudisraivaajat, Dan'i oli henkeen ja vereen maanviljelijä. Uudistilan pelloilla kasvoi heinän lisäksi viljaa ja juurikasveja. Karjaa oli suhteellisen paljon ja se oli hyvätuottoista. Dan'i oli kiinnostunut karjanjalostuksesta. Oli oma puimakone ja kotitarvemylly, jolla myllytettiin kyläläistenkin viljoja. Karjalainen ei voi elää ilman järveä ja luulenpa, että osaltaan Nurmeksen paikan valintaan olikin vaikuttanut järven läheisyys. Dan'i oli kova kalastamaan Annin kanssa verkoilla ja katiskoilla, minkä muulta paljolta työltään kerkesi. Metsästys sen sijaan oli jäänyt sinne Kaitajärven ajoille. Veikko-poika perheellistyi v. 1955 ja asui perheineen lähellä autellen loppuun saakka isäänsä ja äitiään. Klaudia-tytärkin eli Nurmeksessa perheineen, joten apua löytyi aina, jos tarvitsi. Dan'in äiti Uljana kuoli v. 1955 ja Yrjö-veli muutti tuoreen vaimonsa kanssa asumaan muualle.
Vuodet vierivät ja työtä oli paljon, mutta Dan'i-ukilleni se oli mieluista työtä. Hän oli riuska mies, kädet olivat suuret ja voimia oli nostaa paksu tukki ilmaan helposti. Hän oli myös tottunut työskentelemään kylmillä ilmoilla paljain käsin karaistuneena. Temperamentti kuohahteli varsinkin lehmien karatessa aitauksesta tai muuten vikuroidessa. Silloin ilmoille pääsi koko joukko aitoja karjalankielisiä manauksia ja kirosanoja kun taas seuraavassa hetkessä lehmälle sanottiin: "Papan kulda". Oikeastaan ukilleni työ ja harrastus olivat sama asia. Sepelvaltimosairaus ja verenpaine alkoivat oireilla vanhemmalla iällä, mutta sekään ei estänyt maatöitä, minkä vähän hidasti. Vihdoin tuli aika tunnustaa, että maanviljelyksestä on luovuttava ja pellot pantiin "pakettiin" 1970-luvun alkupuolella. Hevonen oli ainoa kotieläin , joka jäi Dan'ille muistoksi maatalouselämästä. Anni ja Dan'i aktivoituivat maataloudesta luopumisen jälkeen kyläilemään sukulaisten luona kauempanakin. Olihan sitä pidetty tietysti yhteyttä aikaisemminkin ja käyty Suojärven pitäjäjuhlissa, mutta Dan'i itse ei ollut ollut halukas matkustelemaan yökyliin muille paikkakunnille. Nyt oli sitten aikaa. Aikaa tuli myös enemmän vanhalle kalastusharrastukselle ja Dan'i kävi talvisaikaan pilkillä ahkerasti tyttärensä pojan kanssa. Myöhäissyksyllä 1975 raju sydäninfarkti vei Dan'ilta miltei hengen. Hän oli sairaalassa pari kuukautta, kuihtui ja hänen luultiin menehtyvän. Mutta elämänhalu oli niin voimakas eikä hänen aikansa ollut vielä lähteä, että hän toipui pikku hiljaa ja kotiutettiin. Suurin osa sydämestä oli vaurioitunut ja kävely hengästytti kovasti. Työnteko sai jäädä, mutta sitkeästi hän harjoitteli liikkumista ja käveli jopa kilometrin lenkkejä. Se oli nyt hänen päätyönsä. Dan'i oli loppuun saakka elämässä kiinni pysyvä ja terävä ihminen, kunnes toukokuussa 1978 aivoinfarkti vei voiton. Ukkini lähti tuonilmasille 19.5.1978 ja haudattiin Nurmeksen ort. hautausmaalle. Hautakivessä on viljantähkä, niin sopiva symboli ukilleni. Ukkini muistan TOSI karjalaisena, karismaattisena , välittömänä ja leppoisanakin ihmisenä, joka kuohahteluistaan huolimatta ei ollut pitkävihainen, pagisi karjalankieltä ja kertoili välillä menneitä suakkunoita, varsinkin kun kylässä oli muita karjalaisia. Olin ukkini kuten mummonikin kanssa hyvin läheisissä väleissä. Muistan, miten istuimme ukin kanssa pihakeinussa lapsena ollessani ja hän lauloi minulle "Kukkuu kukku kaukana kukkuu" sekä "Lehti puusta variseepi". Havahdun välillä ikävöimästä häntä vieläkin.
Ikuinen muisto d'id'isellen'i Dan'ille!
Tarja-bunukka
Kaitajärven sillan räjäytys 1939
Suomalaiset eivät uskoneet sodan puhkeavan, mutta toisin kävi. Neuvostoliitto katkaisi diplomaattiset yhteydet Suomen kanssa marraskuun 29. pnä 1939 ja venäläinen sotajoukko vyöryi rajan yli seuraavan aamuna.
Sodan syttyessä Suojärvi oli evakuoimatta. Niinpä sota- aamuna lähdettiin kiireen vilkkaa kohti Suomea. Osa suojärveläisistä ei päässyt pakoon ja jäi puoleksi vuotta siviilisotavangeiksi.
Suomen rajavartiosto oli ennakkoon miinoittanut rajan pinnassa olevien teiden sillat.
Myös Kaitajärven Torasjoen yli johtavan sillan alle oli asetettu räjähdyspanokset.
Kuka sitten lopulta räjäytti sillan, siitä kertoo rajavääpeli Esa Härkönen kirjassaan
Elettyä elämää Laatokan-Karjalassa seuraavasti:
Kapteeni Saarelainen oli tuonut vänrikki Kontturille jo aikaisemmin kirjallisen käskyn, jossa oli määrätty räjäyttämään Kaitajärven silta. Tehtävään oli määrätty Kovala ja Härkönen.
Kun olimme saaneet luvan jättää (Kaitajärven) vartio, lastasimme rekeen puhelinkeskuksen sekä radion. Lisäksi otimme suksemme ja laitoimme nekin rekeen ja nousimme kuorman päälle. Hevosmies ohjasti hevosen liikkeelle. Märkää lunta oli tiellä parikymmentä senttiä ja reki luisti hyvin. – Näin jätimme kauniin Kaitajärven kylän ikiajoiksi.
Kun olimme menneet maantiesillan yli, jäimme korpraali Kovalan kanssa pois kyydistä. Hevosmies jatkoi matkaansa eteenpäin. Sinne menivät muonat enkä sen jälkeen enää nähnyt hevosmiestäkään. Jälkeenpäin ajattelin, kas kun en huomannut laittaa reppuuni vaikkapa yhtä makkarapötkyä tai jotain muuta!
Korpraali Kovalan kanssa etsimme käsiimme valmiiksi asennettujen panosten tulilangan päät räjäyttääksemme maantiesillan. Sytytyslangat oli vedetty noin parinkymmenen metrin päähän sillasta. Olimme juuri sytyttämässä panosta, kun pari siviiliä juoksi sillan yli ja kertoi, että Torasjoen sahalta tulevaa polkua pitkin on tulossa monta perhettä lapsineen. Sieltä tulikin vielä paljon ihmisiä, omien laskujemme mukaan useita kymmeniä. Kun jono vihdoin loppui, kysyimme, olisiko siellä vielä joku tulossa? Kukaan ei osannut vastata kysymykseemme. Odotimme vielä jonkin aikaa ja kävin vielä huutelemassa sillan toisessa päässä, mutta kun emme kuulleet mitään ääniä, sanoin Kovalalle, että eiköhän jo sytytetä tulilangat. Aika tuntui pitkältä odottaessamme sillan lentävän ilmaan. – Räjähdys oli valtava, kun 55 kiloa rotyylia tempaisi sillan taivaan tuuliin.
Olimme noin kolmensadan metrin päässä sillasta, kun näimme sen lentävän ilmaan. Siinä lensi sillankappaleita, kiviä kivensirua ja pölyä. Lähietäisyydellä kävimme vielä katsomassa, kuinka saamamme tehtävä oli onnistunut. Sillasta ei ollut juuri mitään jäljellä. Tehtävämme oli onnistunut.