Taisto Martiskainen

Kuvanveistäjä.

Leppävirta. Syntyisin: Vegarus, Suojärvi.

Syntymä / Birth / Рождение:

Taisto (Martti) Martiskainen syntyi 26.1.1943 Vegaruksessa, Suojärvellä.

Kuolema / Death / Смерть:

Kuvanveistäjä Taisto Martiskainen kuoli 21.8.1982 Leppävirralla, uintimatkalla, kesken parasta luomiskauttaan. (Karjalan Heimo, liite mediatiedoissa).

Elämäkerta / Biography / Биография:

Lapsuus ja nuoruus

Taisto Martiskainen syntyi Suojärvellä 26.01.1943. Hänen perheensä oli lähtenyt evakkoon aikaisemmin, mutta palannut takaisin sodan runtelemille maille. Taisto kävi kuitenkin vain syntymässä Suojärvellä, sillä uudestaan evakkoon oli jouduttu 1944. Uusi koti rakennettiin Pielisjärvelle (Lieksaan), Märäjälahden rannalle. [1, 2 ,3]

Luonto oli todella tärkeä Taisto Martiskaiselle. Hän kaipasi yksinoloa, mikä löytyi luonnon rauhasta. Saatuaan sitä sydämensä täyteen, hän kaipasi taas ihmisiä, ihmisten arkea. Pikkupoikana hänellä oli oma salainen piilopaikka, irtolohkareista muodostunut luola erään vaaran rinteessä. Karattuaan maatilan töistä päiväkausiksi, hän vietti yönsä luolansa suojissa. Siellä hän veisti ensimmäisiä korkokuvia jyrkkään kallioseinämään. Eräs rakennusmestari oli opettanut nuorelle pojalle maalaamisen perusteita ja kertoillut taiteilijaelämäkertoja. Taisto osallistui myös ABC-piirustuskoulun kirjekurssille. Eniten kiehtoi kuitenkin veistäminen, ja hänen isänsä oli teettänyt kyläsepällä kivipiikkejä kivenhakkausta varten. [1, 2]

Martiskaisella oli lapsuudessaan ympärillään kauneutta, taidetta - tai ehkä hän vain näki jotain erityistä asioissa ja esineissä, jotka monet ohittivat itsestäänselvinä ja arkisina. Taiston isä Lauri Martiskainen oli kätevä käsistään ja teki itse kaikki tarve-esineet. Veistetty kirvesvarsi oli nuoren Taiston mielestä taideteos, samoin hänen äitinsä laulut. Pellolta oli löytynyt kivikautinen kirves, mikä oli viety museoon. Sekä kivikirvestä, että isänsä veistämää kirvesvartta Martiskainen oli vuosia myöhemminkin vielä pohtinut. Mikä niissä oikein sytytti, mikä teki niistä niin kauniita? Hän oli tullut siihen tulokseen, että niissä näkyi tarkoituksenmukaisuus ja huolella tehty työ. Taisto teki myöhemmin veistämisen ohessa itse myös muutamia huonekaluja, jotka ovat kestäneet käyttöä. [1, 2]

Martiskaisen nuoruusvuosina lehdissä oli juttuja Wäinö Aaltosesta, joka oli ollut tuolloin jo pitkään Suomen tunnetuin kuvanveistäjä. Taisto oli lukenut kaikki Aaltosesta kertovat kirjoitukset, mitkä oli käsiinsä saanut. Hän tiesi tämän vastailevan kirjeisiin. Kyläsepällä teetetyt kivipiikit eivät kestäneet vaativampaa käyttöä. Niinpä Martiskainen kirjoitti 16-vuotiaana Aaltoselle, ja kysyi neuvoja kiven työstämiseen. Aaltonen vastasi. Aaltonen kertoi usean liuskan pituisessa kirjeessään melko tarkasti kiven käsittelystä. [1, 2]

Veistäjän oppiin

Syksyllä 1959 Taisto Martiskainen haki opiskelupaikkaa Taideteolliseen korkeakouluun Helsinkiin. Hän kirjoitti koululle: "Lähetän tässä muutamia valokuvia. Muuta minulla ei ole. Olkoot ne suositukseni!" Opettajat olivat olleet hieman huvittuneita moisesta mahtipontisuudesta, mutta kuvat olivat puhuneet puolestaan. Niissä oli kaksi graniittiin veistettyä naisen päätä. Martiskainen kävi kouluaikanaan päivisin töissä valimolla, mutta tavattuaan Wäinö Aaltosen ensimmäistä kertaa keväällä 1960, hän pyysi päästä Aaltosen apulaiseksi. Oppiajaksi sovittiin kolme kuukautta päivittäin yhdeksästä kolmeen. Syksyllä 1960 Martiskainen pääsi Suomen Taideakatemian kouluun. Hakutyöksi lähetettiin Lieksan kodista kesällä 1959 kipsiin veistetty työ, Rukoileva. [1, 2]

Monumenttiveistäjä

Martiskaisesta tuli monumenttiveistäjä. Hänellä oli 1960-luvun jälkipuoliskolla monta suurta työtä tekeillä. Laulu oli raikunut työhuoneessa, kun Martiskainen veisti ehkä tunnetuinta työtään, Punaisten Muistomerkkiä. 1960-1970 -luvuilla Suomeesa oltiin poliittisesti hyvin aktiivisia. Se heijastui myös taiteeseen. Vuodesta 1965 asti oli ollut hankkeilla saada muistomerkki kansalaissodassa punaisten puolella kaatuneille. Sen tekijäksi oli pyydetty Wäinö Aaltosta, mutta hän kuoli sen vuoden keväällä. Syyskuussa 1967 julkaistiin kilpailu monumentin saamiseksi. Kilpailuun tuli 45 teosehdotusta ja Martiskainen voitti kilpailun. [1, 2]

Teos, Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkki, sai myös lisänimen, Crescendo, joka on musiikkitermi ja tarkoittaa nousevaa, voimistuvaa. Veistos kuvaa väsyneiden ja sorrettujen ihmisten murheellista joukkoa, joka katsoo eteenpäin symbolisesti punalippua muistuttavassa muodostelmassa. artiskainen halusi veistoksessaan tuoda esille köyhän kansan tuntoja mahdollisimman rehellisesti ja kuvata samalla kauan häpeiltyä asiaa. Veistosta työstäessään hän oli ateljeessaan kuunnellut muun muassa Ludwig van Beethovenin säveltämää Kohtalonsinfoniaa sekä Peltoniemen Hintrikin surumarssia. Teoksen taustapuolelle tulleita runonsäkeitä Martiskainen valitsi yhdessä Pentti Saarikosken kanssa. Monumentti valettiin pronssiin ja paljastusjuhla oli 30.08.1970 Eläintarhan puistossa Helsingissä. [1, 2] Muistomerkki seisoo graniittisella jalustalla kallion päällä lähellä Nordenskiöldinkadun ja Pohjoisen Stadiontien risteystä. [4] Martiskainen oli tavannut kerran veistoksensa juurelta 90-vuotiaan naisen. Häntä kiinnosti, mitä nainen ajatteli ja koki katsoessaan työtä. Veistäjä esitteli itsensä tekijäksi ja joutui näyttämään henkilöllisyyspaperinsa, koska nainen ei uskonut tuota kummallista kyselijää teoksen tekijäksi. Sitten vasta nainen oli kertonut patsaan olevan hänelle kuin pyhiinvaelluspaikka. Hän oli sanonut ymmärtävänsä jokaisen viillon ja reiän tuossa työssä. Paras kiitos Martiskaiselle varmastikin oli, kun tämä nainen, joka oli menettänyt vuonna 1918 sodassa koko perheensä, sanoi veistäjän onnistuneen täydellisesti. [1, 2]

Martiskainen oli voittanut samoihin aikoihin punaisten muistomerkin kanssa toisenkin kilpailun. Se oli kutsukilpailu, jossa haettiin tekijää Imatran Immen kohtalosta kertovalle veistokselle. Tarujen Impi heittäytyi koskeen onnettomien tapausten jälkeen. Imatran koski olikin tunnettu itsemurhapaikka. Veistoksen oli tarkoitus perustua Leinon runoon Imatran taru, ja olla samalla muistomerkki tuossa koskessa elämänsä heittäneille. Teos Imatran Impi paljastettiin vapun aattona 1972. [1, 2]

70-80-luvun vaihteessa Taisto Martiskainen muutti Helsingistä Pohjois-Savoon ja kunnosti työhuoneekseen vanhan tilan riihen. Siellä hän innostui tekemään runonlaulajapatsaan Ogoi Määräsestä. Suojärven Pitäjäseura oli sen aiemmin häneltä tilannut. Ensin Martiskainen oli suunnitellut Ogoita seisovaan asentoon, sitten suuren kivikasan päälle istumaan. Lopullisessa muodossaan runonlaulaja istuu vanhana mummona yhden suuren kiven päällä. [1, 2]

Luonnon keskellä Taisto Martiskainen näki kauemmaksi, ja samalla paremmin omaan sisimpäänsä. Olemassaolon ahdistus vaivasi Martiskaista koko hänen elämänsä ajan. Maaseudun rauhassa kaiken tuskan pystyi kuitenkin taas purkamaan. Martiskaisen seuraava näyttely oli sävähdyttävä. Siellä oli piruja, kuolemaa ja tulevaisuuden tuhon kuvia. Maailman tilanne oli alkanut kauhistuttaa Martiskaista ja hänen oli kuvattava sitä. Kylmän sodan loppuaikojen tilanteen kärjistyminen ja mm. Presidentti Ronald Reaganin julkiset puheet pahan valtakunnasta Neuvostoliittoa tarkoittaen, idän ja lännen vastakkaisuus, vaikkakin jo pitkään jatkunut, aiheutti ihmisissä enenevää ahdistusta ja epävarmuutta. Martiskaisellakin sodan arvet olivat hänen karjalaisuutensa vuoksi vielä niin syvät, että sodan pelko oli hänelle konkreettinen. [1, 2]

Martiskainen piti kuvataiteilija Marjatta Tapiolan kanssa yhteisnäyttelyn Kuopiossa syksyllä 1981. Taidekriitikko Hannele Tikkinen kirjoitti arvostelussaan Savon Sanomiin 7.11.1981. "Martiskaisen veistokset ovat monimuotoisia, jokapuolelta katsottavia, kertovia. Tästä ovat esimerkkinä järkyttävä Krusifiksi-veistos, muodoltaan kriittisen liikkeen välittävä, symbolistinen Rauhantekijä, kuin myös pienimuotoisemmat Piruparka ja Kierteessä. Muotokieli on dynaaminen ja raju, liike ja puristus tuntuva. Ilmaisuvoima on hämmentävä". Tikkinen heittää arvostelussaan linkin 1500-luvun renessanssiin ja Michelangelon heroois-traagisiin ihmistyyppeihin. Heti Kuopion näyttelyn jälkeen Martiskaisella oli näyttely Helsingissä Galleria Sculptorissa. Heikki Aurell kirjoitti 12.12.1981. Savon Sanomien artikkelissaan: "Helsingissä on nyt todellinen taidenäyttely. Se on avoinna 3.1.1982 saakka. Joulun aikana pääkaupunkiin matkustavien kannattaa käydä hämmentämässä mielenrauhaansa tässä upeasti ripustetussa näyttelyssä. Nuoria taiteilijoita rohkaissee se, että Martiskainen on tuonut pääteokset pelkkinä kipsivaluina. Pronssi ei ole välttämättömyys". [1, 2]

Nykyään monet yritykset kuvata maailman pirstoutumista hajoavat löysiksi installaatioiksi ja teoksiksi, joissa taiteen tekemisen taitopuoli kadotetaan kokonaan. Martiskainen vaati itseltään ehdotonta ammattitaitoa. Hän sanoi, että kuvanveistäjänkin pitäisi piirtää joka ikinen päivä. Martiskaisen anatomian tuntemus olikin samanveroinen kuin patologilla ja tämän vuoksi hän kykeni myös rikkomaan anatomian sääntöjä oikeaa vaikutelmaa etsiessään. Martiskainen itse oli kuitenkin sitä mieltä, että hän oli vasta oppinut kävelemään kontattuaan riittävästi taiteen polkuja. Martiskaisen veistoksissa on vahva läsnäolon tuntu. Ne ovat erittäin fyysisiä ja voimakkaita. Martiskaisen lähtökohtana on ihmisyys eri kerrostumissaan, mutta kaikissa Martiskaisen töissä korostuu kuitenkin arvostus ihmistä kohtaan. Hän ei nähnyt syytä irvokkuuteen tai inhorealismiin, eikä liioin ihannointiin. Onnettomat ihmiskohtalot kiehtoivat häntä, surumielisyys välittyy hänen teoksistaan ja kirjoituksistaan. [1, 2]

Tunnetut työt: [5, 6]

• Julkisia teoksia
• Kiikkujat (Välitunti), 1964, Roihuvuori , Helsinki
• Torso eli "Kanavatyttö", 1965, Joensuu
• Kaupan kaivo, 1966, Lieksa
• Jatkuvuus, 1967, Veitsiluodon kirkko, Kemi
• Yhteistyö, 1967, Jalasjärven Osuuuspankki
• Menneitten sukupolvien muistomerkki, 1967, Kurikka
• Crescendo / Vuoden 1918 kansalaissodan uhrien muistomerkki, 1970, Helsinki
• Imatran Impi, 1972, suihkukaivoveistos, Imatra
• Monoliitin uni, 1972, Hyvinkää
• Elämän katkeaminen, 1971, Rauhannummen siunauskappeli, Hyvinkää
• Sinapin siemen, 1975, betonireliefi, Pakilan kirkko, Helsinki.
• Avanto, Suomen Mitalitaiteen killan vuosimitali, 1978
• Runonlaulaja Ogoi Määräsen muistomerkki, 1981, Bomba, Nurmes

Viitteet:

• [1] Minerva Martiskainen: Veistosten Taisto - kirjeitä isälle. 2011. Turun ammattikorkeakoulu. 61 s. [http://www.theseus.fi/handle/10024/74791]
• [2] Kooste Reijo Savola.
• [3] Asko Saarelainen: "Kaupan kaivo" -veistos uuteen ympäristöön Lieksassa. Repolainen 71. Repola-Seura ry. [http://repola-seura.net/repola_aineisto/repolainen/Repolainen71.pdf]
• [4] Crescendo / Vuoden 1918 Kansalaissodan uhrien muistomerkki. Helsingin julkiset veistokset. 2001. Helsingin kaupungin taidemuseo.
• [5] Wikipedia: Taisto Martiskainen [https://fi.wikipedia.org/wiki/Taisto_Martiskainen]
• [6] Kooste Anneli Turunen.

  ---

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Suojärven paikkakuntaprojekti
• Pielisjärven paikkakuntaprojekti
• Lieksan paikkakuntaprojekti
• Kuvataiteilijamatrikkeli: Taisto (Martti) Martiskainen. Suomen Taiteilijaseura. [http://www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/fi/taiteilijat/855]

  ---

Tämä profiili oli Karjalan 140. viikkoprofiili (12.08.2018-18.08.2018).