Ilmari Härkin

Maanviljelijä. Kunnallispoliitikko. Valtimo.

Syntyisin: Parppeinselkä, Kaitajärvi, Suojärvi.

Syntymä / Birth / Рождение:

Ilmari Härkin syntyi Suojärven Kaitajärven Parppeinselässä 04.01.1926.

Avioliitto / Marriage / Брак:

Ilmari Härkin ja Aino os Korhonen vihittiin Karttulassa 19.04.1948.

Kuolema / Death / Смерть:

Ilmari Härkin kuoli Valtimolla 23.11.2011. Hänet on haudattu Valtimon ortodoksiselle hautausmaalle.

Elämäkerta / Biography / Биография:

Ilmari Härkin syntyi Suojärvellä Kaitajärven Parppienselän kylässä 4. pnä tammikuuta 1926. Vanhemmat olivat Aleksanteri s. 1888 ja Outi o. s. Tertsunen s. 1890. Heille syntyi kaikkiaan kuusi lasta, joista Ilmari oli toiseksi nuorin: Maria 1912, Anna 1915, Pauli 1918, Viktor 1922, Ilmari 1926 ja Sulo 1928. [1, 2]

Härkkimien runonlaulajasuku on eräs Kaitajärven kantasuvuista, jonka mainitaan asuneen Kaitajärvellä jo 1700-luvun alussa. Kaitajärvelle suvun esivanhemmat muuttivat Suojärven sen aikaisen Pogostan Terezin kylästä. Tuossa kuuden talon turvallisessa ympäristössä autettiin naapureita ja vierailtiin toinen toisissa. Eikä tarvinnut kysyä, saako tulla käymään. Omavaraisissa taloissa oli monenlaisia tapahtumia vuoden aikana. Ilmari muisteli noita aikoja Paavo Harakan häntä haastatellessa, että ”melkein kuin olisi katsonut kauneita ja rohkeita” Parppienselän kuudesta talosta neljä oli Härkkimiä. Kaitajärven pääkylässä oli kolme Härkkimen suvun taloa. Tuliko kantaisä ensimmäiseksi Parppienselkään vai asettuiko järven rannalle Kaitajärven pääkylään, on selvittämättä. Harakan suvun kantaisä tuli Aunuksesta Kaitajärven pääkylään ja edelleen Riuhtovaaralle, josta isän isoisä ”lensi” Retkanselkään 1800-luvun lopussa. Suomen valtio oli juuri lunastanut venäläisten omistukseen Suomen sodassa siirtyneet ns. lahjoitusmaat ja antoi mahdollisuuden perustaa omat tilat lähialueelle. Ilmarin isoisä Trofim (Trošši) s. 1847, samoin kuin Petter (Peša) s. 1870 ja Suojärven kuuluisin runonlaulaja Ogoi s. 1858 olivat veljesten lapsia. Runonkerääjät tallensivat useilta Härkkimien suvun edustajilta runoja ja loitsuja. Ne löytyvät kirjasta Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR), osa VII. [1, 2]

Ilmari kävi kansakoulun Kaitajärvellä, jonne oli matkaa 5 km. Matka sujui rattoisasti toisten kylän lapsien kanssa. Opettajana oli koulussa Kaitajärven oma poika, Vilho Markkola (Sašan Vaša). Hänen keskisormella annetun plikun tuli tuntemaan myös Ilmari otsallaan. Sattui kerran, että Ilmari ja serkku Väinö (Antin poika) painivat välitunnilla. Se kuitenkin oli mennä tappeluksi. Silloin tuli Vilho-opettaja paikalle, tempasi pojat erilleen ja antoi kummallekin plikun otsaan ja sanoi:

Täs troššizel, täs ońńikkazel. Viego pidää!

No pojat eivät halunneet lisää. Mainittakoon, että Vilho Markkolan mummo oli Ilmarin isän isoisän Semoin sisar, Ignoi Härkkimen tytär. [1, 2]

Ilmarin lapsuudessa oli Suojärvellä suuria tukkisavottoja, joilla oli parhaimmillaan töissä jopa 6000 miestä ja 1500 hevosta. Majoituspaikkoina toimivat myös Parppiensellän talot. Savotat ja keväiset uitot antoivat lisätuloja. Ilmarin isä toimi mm. Gutzeitin työnjohtajana. Ilmari kertoi, että hänen syntymänsä aikanakin tuona pakkastalvena pitivät heillä savottalaiset kortteeria. Kun synnyttämisen aika tuli, äiti meni navettaan ja tuli sieltä poika esiliinan mutkassa tupaan. [1, 2]

Suojärveläisten evakkomatkat ovat monilla tiedossa. Talvisodan alkaessa piti kiireesti jättää rajan pinnassa olevat kodit. Ilmarin perheen evakkomatka suuntautui Rautalammin ja Kortesjärven kautta Ristijärvelle, josta kesällä 1942 palattiin Parppienselkään. Mutta jo kahden vuoden kuluttua juhannuksen aikoihin 1944 piti lähteä uudestaan vainolaisen tunkeuduttua jälleen Suojärvelle. [1, 2]

Tällä välin Ilmari lähti 15-vuotiaana kesällä 1941 sotilaspoikien leirille Ouluun. Paikalla oli 800 nuorta, joilla kaikilla oli halu isänmaata puolustamaan. Leirin jälkeen piti saada vanhempien suostumus palveluksen jatkamiseen. Pojat kirjoittivat suostumuksen itse toisilleen ja niin heidät vietiin Impilahdelle tukijoukkoihin. Sieltä pojat kotiutettiin talvella 1942. Sodan jatkuessa Ilmarin ja monen muun suojärveläisen nuorukaisen panosta tarvittiin ilmavalvontakomppaniassa. 7.2.1944 kutsunnassa Ilmari määrättiin Uttiin. Keväällä hänet marssittiin miinoitustöihin Saimaan kanavalle, jotka myöhemmin piti purkaa. Ilmari oli purkamassa sitten miinoja myös saksalaisten jäljiltä Lapissa aina vuoteen 1946 asti. [1, 2]

Perheen toinen evakkomatka suuntautui Vesannolle. Sieltä Ilmari tapasi Aino Korhosen, joka oli Kuuslahdessa myymälänhoitajana. Sievälle myymälänhoitajalle riitti säkin kantajia, joista sitkein oli Ilmari. Niinpä Ilmarin ja Ainon häitä tanssittiin syyskuussa 1948 Karttulan nuorisoseuran talossa. [1, 2]

Vesannolla saatiin tieto, että Härkkimet saavat maanhankintalain mukaisen kylmän tilan Valtimon Verkkojoelta. Juuri avioitunut Ilmari toi nuorikkonsa todelliseen korpeen. Ei ollut edes kunnon tietä. Oli vain hyllyvää savivelliä. Kun appiukko kuuli osoitteen ”Kiusanmäki, Surmakoski”, hän tuumasi päätä puistaen: ”Paikkaan oon tytön laittanut!” Hän lienee ajatellut, kuinka tytön elämä oikein järjestyy. [1, 2]

Ja järjestyihän se. Saunamökki kohosi ensimmäisenä. Sitten navetta ja asuinrakennus. Elämä sykki. Työtä riitti. Päivät olivat pitkiä. Hallainen korpi sai antautua sitkeän talonpojan edessä. Suojärveläisen Paul Tulehmon (ent. Trofimoff) sanoin [1, 2]:

Hoz joi sellän kygryh iski,
huondeksel jo olit briski.
Oliha ruanda kod´hin´i,
oman konnun kyndämin´i.

Keskitalon tilalle syntyi peltoa toistakymmentä hehtaaria. Lypsäviä ammui navetassa parhaimmillaan kymmenkunta. Perhe kasvoi. Jotain perheen onnellisuudesta kertoo sekin, että Ilmarin ja Ainon yhteistä eloaikaa kesti 63 vuotta. [1, 2]

Kodin perintönä saatu tapa auttaa lähimmäisiä johti myös Ilmarin pitkälle luottamusmiesuralle. Saattaa olla, että hänen 54 vuotta (1951- 2004) kestänyt kautensa Valtimon kunnan eri luottamustehtävissä on kaikkein pisin Valtimon kunnan historiassa. Ilmari oli mukana myös monissa muissa yhteisöissä, joista mainittakoon LC Valtimo ja Härkkimen sukuseura. Asioiden hoidossa Ilmari oli sisäistänyt yhteistyön merkityksen. Hän oli todellinen joukkuepelaaja, joka näki paljon kauemmaksi kuin oman mielipiteen vangit. Ilmari sai juurevalla ja rauhallisella esiintymisellään jokaisen pohtimaan asiat toistenkin näkökulmasta. Viimeisinä vuosinaan Ilmarin sydäntä lähellä oli veteraanityö. Hän toimi Valtimon Rintamaveteraanien puheenjohtajana, Pohjois-Karjalan piirin varapuheenjohtajana ja Rintamaveteraaniliiton hallituksen jäsenenä. Tuossa tehtävässä hän joutui matkustamaan vuosittain neljä viisi kertaa Helsinkiin, missä kokoukset pidettiin. [1, 2]

Ilmaria myös muistettiin monilla eri ansiomerkeillä ja mitaleilla. Suurin huomion osoitus Ilmarin ja Ainon isänmaan hyväksi tehdystä työstä oli kutsu presidentin linnaan 2006. Varmaan moni meistä katseli tuon itsenäisyyspäivän linnan juhlat televisiosta, kun Aino ja Ilmari ryhdikkäänä kättelivät presidenttiä. [1, 2]

Ilmari hoiti myös sieluansa. Hän oli perustamassa Elomäen Johannes Kastajan tsasounaa. Hän oli pitkään seurakunnanvaltuustossa ja hänet nähtiin viime aikoihin asti kirkossa.

Ilmari sairastui vakavasti pari vuotta ennen kuolemaansa, sinnitteli sitkeästi ja osallistui vielä tilaisuuksiin. Viimeiset päivät Ilmari oli Valtimon vuodeosastolla. Ilmari sai kutsun viimeiseen iltahuutoon ke 23.11.2011 sinne, missä ei ole kipua eikä surua vaan on loppumaton elämä.

Viitteet:

• [1] Paavo Harakka: Muistopuhe Ilmari Härkkimen hautajaisissa 5.12.2011.
• [2] Kooste Reijo Savola.

  ---

Lisätietoja - More information - Больше информации:

• Suojärven paikkakuntaprojekti
• Kaitajärven kyläprojekti
• Valtimon paikkakuntaprojekti

  ---

Tämä profiili oli Karjalan 151. viikkoprofiili (28.10.2018-03.11.2018).