Start My Family Tree Welcome to Geni, home of the world's largest family tree.
Join Geni to explore your genealogy and family history in the World's Largest Family Tree.

Kylä Tonteri, Kivennapa

« Back to Projects Dashboard

view all 6

Profiles

Projekti on tarkoitettu kaikkien Kivennavan Tonterin kylässä asuneiden henkilöiden profiileille.

Tonteri oli Kivennavalla, luovutetussa Karjalassa sijainnut kylä. Siellä oli suomalaista tullirajan vartiotoimintaa jo autonomian ajalla. Nykyään Tonteri on autiona.

Tämä projekti on keskeneräinen ja sitä päivitetään koko ajan.

Projekti on tarkoitettu kaikkien Kivennavan Tonterin kylässä asuneiden henkilöiden profiileille.

Tonterin kylä sijaitsi Kivennavan pitäjän kaakkoiskulmassa aivan rajan pinnassa. Kylä kuului aikaisemmin Kurkelan kylään. Rajan ollessa auki Tonterin kylä oli läpikulkupaikkana Pietariin kauppamatkalla olleille rajakylien asukkaille. Sotien jälkeen Tonterin kylä hävitettiin maan tasalle. Sanottiin, että rakennusten isoimmat peruskivet vietiin Kronstadtin linnoituksen vahvistamiseen. Tonterin kyläkoulun rappuset ovat jääneet muistuttamaan Tonterin kylän menneisyydestä. Rajajoen ylittävä silta oli lähes tuhoutunut, mutta 2000-luvun vaihteessa siltaa on korjattu, jotta venäläiset pääsevät datšoilleen, joita on rakennettu muutama Rajajoen penkereelle.

https://s3.amazonaws.com/photos.geni.com/p13/22/6d/71/b2/5344484fca...

Kartta Kyläkartta aukeaa klikkaamalla laatikoita kylän kohdalla
Omistajat

"Tonterin vaakuna"

  • ************ Seuraava tekstissä on lainauksia Kalevi Kostiaisen omaelämäkerrasta **********

Raja railona aukeaa. Edessä Aasia, itä. Takana länttä ja Eurooppaa.'

Uuno Kailas – ”Rajalla”

Elämää Tonterissa ennen sotia

Tonterin kylä sijaitsi Kivennavan pitäjän kaakkoiskulmassa aivan rajan pinnassa. Rajan ollessa auki Tonterin kylä oli läpikulkupaikkana Pietariin kauppamatkalla olleille rajakylien asukkaille. Toimeentulo oli turvattu, sillä Pietari miljoona-asukkaineen tarjosi hyvät kauppasuhteet raja-asukkaille. Ukot sanoivatkin, että kun rahanpuute yllätti, niin vaikka olisi kiviä pannut kuormaan, kaikki ostettiin Pietarissa. Ei puutetta tunnettu.

Rajan mentyä kiinni 1918 vapaussodan jälkeen, tuli totiset paikat rajaseudun asukkaille. Oli pakko turvautua uuden pellon tekoon ja saada viljan viljely käyntiin, koska elintarvikkeiden saanti Venäjältä loppui. Karjanhoito ja viljan viljely oli pääelinkeino Tonterissa. Pellot olivat kivettömiä, hyviä viljellä ja kasvoivat hyvin. Metsät samoin olivat hyväkasvuisia ja puutavarankin myynti alkoi päästä käyntiin. Rajajoki oli hyvä ja halpa kulkureitti rautatien varteen Rajajoen asemille. Rajan sulkeuduttua kaikilla Pietarin kauppaa käyneillä ei ollut tiloja, joilla olisi voinut heti aloittaa viljan viljelyn. Tämä tarkoitti sitä, että jotkut kylän miehistä alkoivat harjoittaa salakuljetusta, mikä koitui joillekin kohtaloksi.

Elämä Tonterissa lukuun ottamatta aivan viimeisiä vuosia ennen sotia oli rajaseudulla tai ainakin Tonterin kohdalla aika leppoisaa. Mitä nyt joku yliloikkari silloin tällöin jätti jälkensä tiheään heinikkoon tai asiamies (agentti) ylitti rajan suuntaan jos toiseen saaden, jos oli huono-onninen, partion peräänsä. Tonterissa oli tullirajan vartiotoimintaa jo autonomian ajalta asti.

Rajan yli tapahtuva keskustelu oli ollut Suomen itsenäisyydenkin aikana varsin yleistä joen partaalla tapahtuvien pelto- ja metsätöidenyhteydessä. Tähän eivät 1930-luvun alkupuoliskolla puuttuneet rajavartijatkaan kummallakin puolella jokea. He olivat kylissään vakituisesti asuvia ammattisotilaita, rajavartiomiehiä, ja usein jo varsin iäkkäitäkin, tuntien alueensa asiakkaat. Joen yli sai keskustella, mutta sen ylittäminen oli rikos kuten tänäkin päivänä. Sitä valvottiin tarkasti.

Myös lapset elivät ns. normaalia elämää eivätkä osanneet aristella rajan läheisyyttä. Tätä osoittaa sekin, että mieluisimmat mäenlaskupaikat talvisin olivat Rajajoen ”palteet”, jyrkät, jokeen päin laskevat rinteet. Vastapuolen partiomiehet pysähtyivät usein ihastelemaan suomalaisten koululaisten hiihto- ja mäenlaskutaitoa. Tosin joskus tuli sellainen kuperkeikka, että suksi irtosi jalasta (nahkamäystimet) ja liukua luritteli iloisesti joen toiselle puolelle. Mutta silloinkaan ei ollut hätää; ystävälliset naapurin rajamiehet, jotka sattuivat paikalle aikansa suksea tarkasteltuaan liu´uttivat sen takaisin joen yli ja lähtivät itse huopatossuissaan ja piippalakeissaan tallustelemaan eteenpäin syvään lumeen poljettua partiopolkuaan. Hei eivät käyttäneet suksia. Aina ei partiota sattunut paikalle. Silloin joutui odottamaan seuraavaa, kahden tunnin välein kulkevaan partiota. Myös kesäaikaan rajan lapsilla oli omat mielenkiintoiset tapahtumansa joen varrella. Vesi joessa oli kirkasta kuin hopea tai kristalli. Kalojen onkiminen oli virtaavassa vedessä mielenkiintoisempaa kuin kohon tylsä tuijottaminen järven tyynessä, seisovassa vedessä.

Oman lukunsa rajan kansan elämään aiheuttivat lehmät ja hevoset, jotka paimenten huolellisuudesta huolimatta silloin tällöin ylittivät joen ja hakivat parempia laitumia rajan takaa. Tästä seurasi yhteydenotto rajaviranomaisiin ja monivaiheinen, byrokratian sävyttämä luovutus- ja vastaanottoseremonia kalliine kiinniotto-, hoito- ja muine maksuineen, jotka usein ylittivät kyseisten eläinten arvon. Asiat olisivat hoituneet nopeasti, yksinkertaisesti ja halvalla, jos kyläläiset joen molemmin puolin olisivat voineet luovutukset järjestää ilman viranomaisten ”apua”

Vuotta 1939 pidettiin yleisesti jo hyvänä aikana, mutta kun ajattelee sitä aikaa nykyisestä näkökulmasta, niin ruumiillinen työ oli valtava. Koneet tulivat apuun joskus 30-luvulla. Vähän ennen sotia tuli käyttöön puimakone, jota öljymoottori pyöritti. Vesivoimalla käyvä mylly ja sirkkeli saatiin Tonteriin neljä vuotta ennen sodan alkua. Sähkövirtaa ei ollut Kivennavalla, tosin kirkonkylässä sijaitseva sahalaitos taisi tuottaa valovirtaa kirkonkylään.

Kylän varsinainen kulkureitti oli Tonterista Lintulaan johtava tie, josta kulki valtatie Terijoelle ja Kivennavan kirkolle. Matka näihin keskuksiin oli 22-23 kilometriä. Terijoki oli varsinainen liikepaikka kesäasukkaineen. Sinne Tonterin kyläläisetkin tekivät kauppamatkansa myyden ja ostaen tarvikkeita. Kylässä oli yksi pieni sekatavarakauppa, josta pienet välttämättömät tarpeet sai ostettua. Tonterissa oli 51 taloa vuonna 1939, asukkaita yhteensä noin 220 henkeä.

Kaiken kaikkiaan elämä Tonterissa oli suhteellisen rauhallista ja leppoisaa aina vuoteen 1936 alkuun saakka, mistä lähtien uudet tapahtumat ja ilmiöt alkoivat värittää rajalla asuvien elämään.

Pilvet nousevat

Vuoden 1936 keväästä lähtien rajan toiselta puolelta, Kaljaalan kylästä, alkoi kuulua ja näkyä normaalista elämänmenosta poikkeavia ilmiöitä. Rakennuksia tyhjennettiin tavaroista ja huonekaluista, lastattiin hevos- ja moottoripyöräajoneuvoihin ja vietiin pois. Samalla hävisivät myös kylän inkeriläiset asukkaat.

Seuraavassa vaiheessa alkoi kylän rakennusten purku ja pois siirtäminen. Pienemmät hirsirakennukset siirrettiin kokonaisina nostamalla ne nurkista tunkeilla ylös ja peruuttamalla valtava, telaketjutraktorin vetämä reki alle. Mihin rakennukset vietiin ei ole tiedossa. Joka tapauksessa koko kylä oli ennen pitkää täysin autio ja tyhjä. Ei ihmisiä, ei eläimiä eikä rakennuksia, hyljätty seutu. Kaljaalasta jäljellä vain maaperä ja karttasana Kellelova. Suomen puolella ihmeteltiin, mitä se tarkoitti? Mitä se ennusti?

Samoina aikoina todettiin, että venäläisten entiset rajavartijat oli vaihdettu nuoriin miehiin, todennäköisesti asevelvollisiin, jotka ulkomuodoltaan muistuttivat mongolialaista rotua. Puhekontaktia ei enää syntynyt, sillä he eivät osanneet Suomen kieltä. Ehkä tämä oli juuri vaihdon tarkoituskin, jotta he eivät olisi veljeilleet suomalaisten kanssa.

Kesällä 1938 tai 1939 Kaljaalan kyläaukion poikki noin 300 – 400 metriä rajasta nousi hyvin tiheäoksaisista ja täysikasvuisista kuusista pystytetty aita. Kylässä arvailtiin, mitä sen suojassa tapahtui. Asia selvisi, kun puiden neulaset kesäkuumalla karisivat pois. Takaa paljastui venäläinen tykkiasema.

Tonterin evakuointi

Edellä kerrottujen levottomuuksien ja epävarmuutta aiheuttavien toimintojen jatkuessa ja lisääntyessä antoivat viranomaiset jo syyskesällä 1939 rajakylien asukkaille varoituksen mahdollisesta evakuoinnista ja ohjeet sen toteuttamistavasta. Vähän myöhemmin tuli ilmoitus jo puitujen viljojen keräämisestä ja siirtämisestä Sisä-Suomeen. Tähän kyläläiset aika yleisesti suhtautuivat niin, että itselle on jätettävä siemenviljaa seuraavaa kylvöä varten. Useissa vanhoissa karjalaistaloissa pirtin lattiassa oli avattava luukku ja sen alla pienehkö maakellari. Siispä isoihin maitotonkkiin ruista, ohraa, vehnää ja kauraa, kannet tiukasti kiinni ja tonkat kuoppaan. Kuoppa täyteen hiekkaa niin että tonkat peittyivät, lattialuukku kiinni ja matto paikoilleen. Näin seuraava kylvä oli varmistettu. Siemenen varaamisessa kuvastui karjalaisen väestön usko tai ainakin toivo takasin paluusta.

Tilanteen yhä kiristyessä viranomaistaho antoi evakuointimääräyksen. Tämä tapahtui syyskuun lopulla tai lokakuun alussa 1939. Pitäjän poliisi kiersi talosta taloon ja ilmoitti kuorma-auton odottavan Hartosen kylässä, missä kaikkien oli oltava tiettyyn kelloaikaan mennessä. Mukaan sai ottaa tavaraa vain sen määrän, minkä pystyi käsissään kantamaan. Tämä evakuointitapa koski niitä perheitä, joilla ei ollut hevosta evakuointimatkaa varten. Niillä perheillä, joilla oli hevonen käytettävissään, tilanne mukaan otettavan tavaramäärän suhteen oli tietenkin toisenlainen. Hartoseen oli Tonterista matkaa noin viitisen kilometriä, mikä myös rajoitti mukaan otettavan ja kannettavan tavaran määrää.

Hartosessa selvisi, että jokaiseen kylään piti jäädä pari nuorta poikaa. Poikien tehtävänä tuli olemaan kylän karjan hoito ja ajaminen tietty määrä kerrallaan rautatieasemalle joko Terijoelle tai Valkjärvelle poliisin tai sotilaiden ilmoituksen mukaan. Pojat valmistivat ruokaa eri taloista ja kylän kaupasta löytämistään tarvikkeista. He kiersivät talosta taloon ruokkimassa ja lypsämässä jo navettoihin kytkettyjä lehmiä. Poikia auttoivat naapurikylään majoittuneet suojeluskuntalaiset. Suurin osa maidosta tietenkin lypsettiin maahan. Välillä pojat ajoivat heille ilmoitetun karjamäärän joko Hiirelän – Karvalan kylien kautta Joutselkään, jonne oli noin 15 kilometriä tai Hartosen – Kekrolan kautta Vuottaalle noin 22 kilometrin päähän, mistä toiset ajajat jatkoivat joko Terijoen tai Valkjärven asemille.

Venäläiset eivät hyökänneet Kaljaalan kylästä Tonteriin, mitä olivat monesti ennen sodan alkamista harjoitelleet aina rajalle saakka. Hyökkäys tapahtui kylän sivustoilta, oikealta Mustapohjan ja vasemmalta Lainaojan kautta, mistä johtuen Tonteri jäi pussiin ja muun muassa Anttilan mäen tähystyspaikalla sillä hetkellä olleet miehet joutuivat tiettävästi vangeiksi tai kaatuivat.

Tonteri oli kaunis, rauhallinen ja turvallinen asuinpaikka siellä eläjille. Kylässä toiminut rajavartiolaitos toimi kylän ja rajan turvallisuutta valvoen.

Tonteri nyt

Sotien jälkeen Tonterin kylä hävitettiin maan tasalle. Sanottiin, että rakennusten isoimmat peruskivet vietiin Kronstadtin linnoituksen vahvistamiseen. Tonterin kyläkoulun rappuset ovat jääneet muistuttamaan Tonterin kylän menneisyydestä. Rajajoen ylittävä silta oli lähes tuhoutunut, mutta 2000-luvun vaihteessa siltaa on korjattu, jotta venäläiset pääsevät datšoilleen, joita on rakennettu muutama Rajajoen penkereelle.

https://s3.amazonaws.com/photos.geni.com/p13/08/46/a8/4b/5344484fca... "Tonterin talot"

  • ****** Ari Painilainen ******
    • ****************************************************************************

KOTISEUTUMATKALLA TONTERISSA 1960-LUVULLA

Tämä tarina kertoo isäni Juho Painilaisen ja hänen Tonterista kotoisin olevien ystäviensä matkasta Kivennavalle ja kotikylään Tonteriin.

1960-luvun alku oli maailmanpolitiikassa levotonta aikaa. Tuolloin ydinase oli Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton valtakamppailun väline. Kriisi huipentui Neuvostoliiton ydinkoesarjaan, joista suurin eli 50 megatonnin ydinräjäytys tapahtui Novaja Zemljalla. Käännekohta oli syksyllä 1962, jolloin maailma oli ydinsodan partaalla "Kuuban kriisissä". Neuvostoliitto perääntyi, ja suurvallat alkoivat rakentaa ydinasetasapainoa. Suomi pyrki pysymään sivussa suurvaltapolitiikasta, julistautui puolueettomaksi, mutta joutui vedetyksi suurvaltojen ydinkilpailuun syksyllä 1961, kun Neuvostoliitto lähetti Suomelle nootin. Lopputulos kuitenkin kääntyi presidentti Urho Kekkosen voitoksi. Tosin myöhemmin väitettiin, että nootista oli sovittu molempien maiden presidenttien kesken etukäteen.

Kaipuu entiselle asuinsijoilleen eli voimakkaana siirtolaisten keskuudessa varsinkin, kun evakkoon lähdöstä oli kulunut tuolloin vasta reilut parikymmentä vuotta. Epävakaista oloista huolimatta Karjalaan piti päästä ja usein matkat tehtiin yksityisautoilla. 1960-luvun alussa päätti muutama Luopioissa ja Pälkäneellä asuva siirtolainen tehdä kotiseutumatkan entiselle kotiseudulleen. Kaikki nämä matkaajat olivat kotoisin Tonterin kylästä. Tosin minkäänlaisia takuita kotikylään pääsystä ei heillä ollut. Erällä tällaisella matkalla oli mukana myös isäni Juho Painilainen. Muita matkaajia oli mm. Kouhian veljekset Eino ja Onni Pälkäneeltä sekä Onni Hippeläinen Luopioisista kuten isänikin. Matkaa tehtiin kolmella pikkuautolla.

Matka Kannakselle sujui suuremmitta ongelmitta, vaikka tullimuodollisuudet olivatkin tiukat. Määränpää oli Terijoen Kuokkala eli Repino, joka sijaitsi 30 kilometrin päässä Leningradin keskustasta. Suomen Kuokkala oli tunnettu Leningradin lukeneiston suosima lomanviettopaikka. Talvisin kylässä oli 1900-luvun alkupuolella vajaa 2000 asukasta, mutta kesäisin huviloiden ja täysihoitoloiden täyttyessä siellä oli kymmeniä tuhansia vierailijoita.

Käynti kotikylässä Tonterissa

Retkikunta ei asunut hotellissa, vaan leirintäalueen teltassa, johon mahtui jopa kymmenkunta sänkyä ja jonka alaosassa oli puuseinät ja kattona teltta. Isäni mieli paloi kovasti Tonteriin katsomaan, mitä kotitalosta oli jäljellä vai oliko mitään. Tuo kotitalo sijaitsi Tonterin pohjukassa eli Vihtaniemessä, jonne Tonterin keskustasta oli matkaa vielä noin viisi kilometriä. Tonteriin oli matkaa Kuokkalasta useita kymmeniä kilometrejä, joten matkaa varten oli saatava jokin kulkuneuvo. Tonteri oli turisteilta kiellettyä aluetta ja yleensä jokaisen päätien risteyksessä oli tarkastuspisteet. Tämä teki matkasta hankalan ja jopa vaarallisen, jos jäi kiinni. Isäni osasi jonkin verran venäjää ja sai ylipuhuttua taksikyydin. Taksin kuljettaja järjesti isälleni ja hänen kaverilleen venäläisiä päällysvaatteita ja kehotti heitä olemaan hiljaa tapahtui mitä tahansa. Tietenkin kävi, mitä pelättiin, eli heti kun taksi oli poistunut päätieltä, miliisit pysäyttivät autoja ja kysyivät kuljettajalta ajomatkan syytä ja päämäärää. Se mitä kuljettaja oli miliiseille kertonut, ei koskaan selvinnyt, mutta matkalaiset saivat jatkaa matkaansa. Isäni pääsi käymään kotipaikallaan, josta ei ollut mitään muuta jäljellä kuin tyhjä tontti. Kaikki rakennukset oli poltettu. Kun isäni tästä matkasta myöhemmin kertoi, huomasin, että suhteellisen kovana pidentyn miehen silmästä valui kyynel. Paluu Kuokkalaan tapahtui ongelmitta.

Miliisiasemalla

Toinen tapahtuma, josta isäni kertoi, oli, kun hän joutui käymään miliisiasemalla. Retkikunnan mukana oli innokas valokuvaaja. Valokuvaaminen oli tuolloin myös aika rajoitettua. Tietenkin parhaat valokuvaukselliset kohteet olivat juuri siellä, missä ei saanut kuvata. Yleensä tämä valokuvaaja lähti omille matkoilleen jonkun paikkakuntalaisen opastamana. Erään kerran muu seurue odotti kuvaajaa palaavaksi sovittuun paikkaan. Kun häntä ei näkynyt, kasvoi tietenkin huolestuneisuus varsinkin, kun tiedettiin, että tämä henkilö ei osannut sanaakaan venäjää. Kohtauspaikalle ajoi miliisi sivuvaunullisella moottoripyörällä. Mahtoiko olla Ural, joka oli siihen aikaan yksi yleisimmistä moottoripyörämerkeistä Neuvostoliitossa. Isäni kysyttyä miliisiltä tästä valokuvaajasta, hän kertoi, että miliisiasemalle on viety joku suomalainen turisti. Miliisi lupaisi viedä isäni asemalle, joten ei muuta kuin istumaan sivuvaunuun ja pyörä kohti paikallista miliisiasemaa. Täällä valokuvaajaa oli kuulusteltu jo useita tunteja, joten oli ymmärrettävää, että hän oli jo hädissään. Isäni sai puhuttua valokuvaajan vapaaksi ja miliisiasemalle jäi vain kamerassa ollut filmi.

Ongelmia tullissa

Neuvostoliitosta oli kiellettyä tuoda kultaesineitä. Eräs seurueen jäsenistä oli ostanut vaimolleen kultasormuksen ja löytänyt sille omasta mielestään hyvän piilopaikan. Kun venäläiset rajavartijat tarkastivat autoa, löysivät he hansikaslokerosta tyhjän korurasian. Ei ole enää muistissani, mitä auton omistaja oli yrittänyt selittää tullimiehille, mutta ainakaan se ei mennyt läpi ja alkoi auton perinpohjainen läpikäynti. Samalla, kun tullimiehet kaivelivat penkkien välejä, auton kuljettaja kertoi menevänsä korjaamaan Skodan takavaloa. Hän ruuvasi takavalon irti ja otti sieltä piilottamansa sormuksen. Sen jälkeen hän salaa pudotti sen lattiamaton alle ja kertoi löytäneensä sormuksen sieltä, jonne se oli pudonnut. Pitkän selvittelyn jälkeen sormuksen ostaja maksoi sakot ja sormus jäin tulliin, mutta mikä tärkeintä, matkaajat pääsivät jatkamaan matkaansa takaisin kotiin.

  • **** Ari Painilainen *****
    • **************************************************************

Tämä projekti on keskeneräinen ja sitä päivitetään koko ajan.

Projekti perustettu 27.10.2019 / Mirja Mappes