Follow
Projekti kerää kirjastonhoitajien ja muiden kirjastossa työtä tehneiden profiileja.
(Projekti on perustettu 16.12.2020)
Historiaa
Kirjastonhoitajan ammatilla on pitkä historia. Maailman ensimmäiset tunnetut yleiset kirjastot olivat antiikin Roomassa. Teokset eivät tuolloin olleet kirjan muodossa vaan papyruskääreinä. Papyrus oli halpaa ja orjatyönä käsin kirjoittamalla tehty kopiointi käytännössä ilmaista. Lukutaito oli Roomassa yleistä.
Kun Itä- ja Länsi-Rooma erkaantuivat, papyruksen saanti Egyptistä loppui ja kirjoitus- ja lukutaito taantuivat Länsi-Euroopassa. Kun kirjoja oli vähän ja kirjastoja lähinnä vain erityisen sivistyneillä kuninkailla ja aatelisilla, olivat kirjastonhoitajat usein merkittäviä tiedemiehiä.
Nykyaikaista tehokasta logistiikkaa alettiin ensimmäistä kertaa tarvita 1700-luvulla Englannin teatteri- ja varsinkin oopperakirjastoissa. Nykyisin näitä kirjastonhoitajia nimitettäisiin ehkä nuotistoinformaatikoiksi.
Maailman tunnetuimpia kirjastonhoitajasukuja ovat Maplesonit, jotka ovat olleet alalla lähes 400 vuotta suorassa isälinjassa.
Maailman vanhin tunnettu yleinen kirjoja kaikille lainaava kirjasto avattiin Philadelphiassa Yhdusvalloissa 1731. Yhdysvalloissa kehitettiin ensimmäisenä myös maksuttomien yleisten kirjastojen verkosto.
Kirjastolaitoksen historiaa Suomessa
[2] Suomen varhaisimmat kirjakokoelmat olivat kirkkojen ja luostarien. Turun akatemian kirjasto perustettiin vuonna 1640. Turun akatemian ensimmäinen ja samalla Suomen ensimmäinen kirjastonhoitaja oli professori Axel Kempe.
Kansalliskirjasto, Helsinki
Suomen ensimmäinen yleinen lainakirjasto oli vuonna 1794 Vaasan Luku-seuran kirjasto, joka lainasi kaikille kaupunkilaisille eikä vain osakkailleen. Jo 1600-luvulta alkaen lukuseurat yleistyivät eri puolilla Suomea ja isoimmissa kaupungeissa oli maksullisia lainakirjastoja.
Kirjoja oli kuitenkin vähän saatavissa eikä suomenkielellä juuri lainkaan. Kieliä osanneet saattoivat tilata ulkomailta juuri ilmestyneen kirjan ja lukea sitä kuulijoille kirjallisissa salongeissa samalla kääntäen suomeksi tai ruotsiksi.
Lukemattomia sanoja suomenkieleen kehitellyt Carl Axel Gottlund antoi suomalaisille sanan kirjasto.[3]
1800-luvun puolivälissä sivistyneistö ja ylioppilaat alkoivat perustaa kirjastoja suomenkieliselle rahvaalle sivistysaatteen ja kansallisen heräämisen innoittamina, myöhemmin myös työväenliike. Nämä työväenliikkeen lähinnä alimmille kansanluokille tarkoitetut kansankirjastot muutettiin 1900-luvun alussa koko kansalle suunnatuiksi Amerikan esikuvien mukaisesti. Vuonna 1921 alettiin maksaa kirjastoille valtionapua.
Helsingin maalaiskunnan keskuskirjaston kiertävä kirjastonhoitaja herastuomari Fritiof Winberg ja hänen hevosensa Fingal. Suomen ensimmäinen liikkuva kirjasto on lähdössä reitille kirjakuorma rattailla. Kuva on otettu Tikkurilassa 1913-1914. (finna.fi)
Kirjastonhoitaja nykyisin
Kirjastonhoitaja [1] on henkilö, joka huolehtii kirjaston toiminnan eri tehtävistä, usein päällikköasemassa. Työtehtävät vaihtelevat kirjaston tyypin, koon ja kokoelmien laajuuden mukaan. Tehtäviin kuuluu muun muassa toiminnan suunnittelua, aineiston hankintaa ja tietopalvelutyötä.
Suurissa kirjastoissa on yleensä useita osastoja, joissa kussakin on osaston tehtävistä vastaava kirjastonhoitaja. Tällöin kirjastonhoitaja voi erikoistua kirjaston toiminnan tiettyyn osa-alueeseen. Hän voi vastata esimerkiksi kirjaston henkilöstö- ja talousasioista, lainausosastosta, kaunokirjallisuudesta, tietokirjallisuudesta, musiikki- ja videoaineistosta tai lasten- ja nuortenosastosta. Tietoaineistosta huolehtiva kirjastonhoitaja vastaa aineistokokoelmien kehittämisestä ja ylläpidosta ja käytön seurannasta. Myös kirjaston omia ja muita tiedonlähteitä koskevat tietopalvelutehtävät kuuluvat usein kirjastohoitajan toimenkuvaan, vaikka niitä hoitavat tavallisesti myös kirjastonhoitajan apuna työskentelevät kirjastovirkailijat ja informaatikot.
Helsingin Oodi-kirjasto jonka edustalla on kirjastoneuvos Helle Kannilan aukio
Kirjastonhoitajan työ on vaativaa asiantuntija- ja asiakaspalvelutyötä, ja toimeen valittavilta henkilöiltä edellytetaan korkeakoulutusta. Yleiskirjastojen työssä tarvitaan myös hyvää yleissivistystä sekä kirjallisuuden, eri tieteenalojen ja tietolähteiden tuntemusta ja tiedonhakutaitoja. Erikoisalojen kirjastoissa korostuu luonnollisesti myös kyseisen alan tuntemus.
Kirjastonhoitajan koulutuksena on korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu informaatiotutkimuksen opinnot, joko pää- tai sivuaineena. Tutkinnon voi Suomessa suorittaa Tampereen ja Oulun yliopistoissa sekä Åbo Akademissa. Informaatiotutkimuksen perusopinnot voi suorittaa myös Helsingin yliopiston avoimessa yliopistossa. Ammattikorkeakouluissa voi lisäksi suorittaa liiketalouden ammattikorkeakoulututkinnon (tradenomi) kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelmassa, mutta alempi korkeakoulututkinto ei yleensä täytä julkisten kirjastojen virallisia kelpoisuusvaatimuksia. Kirjastonhoitajana toimivilla on yleensä taustallaan hyvin erityyppisiä korkeakouluopintoja, riippuen siitä, minkä alan kirjastossa he työskentelevät.
Ylikirjastonhoitaja on suurten kirjastojen johtajan tehtävänimike. Tunnettuja suomalaisia ylikirjastonhoitajia ovat olleet muun muassa seuraavat henkilöt:
Kai Ekholm, Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja
Marja Engman, Turun yliopiston ylikirjastonhoitaja
Esko Häkli, Helsingin yliopiston ylikirjastonhoitaja
Volter Kilpi, Turun yliopiston ylikirjastonhoitaja
Eero K. Neuvonen, Turun yliopiston ylikirjastonhoitaja
Kaisa Sinikara, Helsingin yliopiston ylikirjastonhoitaja
Eeva-Maija Tammekann, eduskunnan kirjaston ylikirjastonhoitaja
Kirjaston muita työntekijäryhmiä
Kirjastoissa työskentelee ihmisiä erilaisilla nimikkeillä ja koulutuspohjilla, mm. vahtimestareita, autonkuljettajia, palveluvirkailijoita, kirjastovirkailijoita, erikoiskirjastovirkailijoita, informaatikkoja, pedagogisia informaatikkoja, toimistopäällikköjä ja aluejohtajia.
- [1] https://fi.wikipedia.org/wiki/Kirjastonhoitaja
- [2] https://fi.wikipedia.org/wiki/Kirjasto
- [2] https://extra.kansalliskirjasto.fi/aikajana/kk_aikajana.html
- [3] Gottlund sepitti myös uudissanoja, esimerkiksi sepittää-sanan. Muita hänen elämään jääneitä sepitteitään ovat muun muassa aatos, ajanlasku, huutokauppa, kansalainen, kirjasto, opisto, papisto, puhekieli, puistikko, rahasto, toimittaja, uskomus ja veruke. Monet sanat eivät kuitenkaan vakiintuneet, kuten erkaus (poikkeus), lukisto (lukio), vaikuttamus (syy, motiivi) ja oppiva (substantiivina: opiskelija).